Kesän aikana luettua (kertaa KAHDEKSAN)

Hupsis, luulin lukeneeni silleen laiskasti pari kirjaa heinä-elokuussa. Mutta nyt, kun näitä aloin kerätä yhteen, näitä onkin näköjään kahdeksan. Jaahas, on sitten kai tullut taas istuttua nenä kiinni kirjassa!

Yhteensä tänä vuonna luettuja kirjoja on nyt 20. Vaikka en mitään määräenkkaa tavoittelekaan (laatu on tärkeämpää kuin määrä!), mutta hauska, kun näitä tulee näiden postausten myötä samalla laskettua.

Tässäpä siis tämän heinä-elokuun kirjat suunnilleen taas ”paras ensin” -järjestyksessä:

1. Gregory David Roberts: Shantaram

(käännös: Helen Bützow)

Siis uhh. Ja huh huh huh. Ja siis sellainen maahanastikumarruskiitos teille, jotka tätä kirjaa mulle suosittelitte.

Kirja oli aivan järisyttävä. Välillä vaan suljin kirjan ja istuin hiljaa kädet sen päällä ja kiitin onneani, että mä saan nyt tässä lukea tätä kirjaa. Kirja saattaa olla jopa paras ikinä lukemani, TOP3:ssa nyt ainakin.

Järisyttäväksi tämän teki monta juttua. Kirjan äärellä ihan vilpittömästi nauroin ja itkin, ja rakastin (lähes) jokaista sekuntia, jona sain tätä lukea. Alussa en tiennyt kirjasta juuri mitään, mutta heti ensisivuilta tajusin, että tämän kirjoittaja todellakin on käynyt Intiassa, sen ihan tunsi. Sen jälkeen googlasin vähän ja meinasin lentää pepulleni.

Kirja on kai osittain omaelämänkerrallinen, tai ainakin oman elämän tapahtumiin perustuva – ja kirjan kirjoittaja, australialainen Gregory David Roberts on siis aseellisesta ryöstöstä tuomittu rikollinen, joka pakeni vankilasta ja matkusti Intiaan.

Shantaram sisältää jännityksen, rakkauden, hauskuuden, raakuuden ja kaiken muun lisäksi myös rutkasti sellaista ”tämän tajusin elämästä” -filosofiaa. Pelkäsin tuota puolta ennakkoon (olen henkisesti allerginen esimerkiksi Paulo Coelholle), mutta jotenkin mafiapomojen keskenään käymät filosofiset keskustelut eivät mulle menneet övereiksi. Onneksi! Joku niistä varmasti silleen henkilökohtaisesti valaistuu tai vaikuttuu, itselleni ne toimivat kirjassa sellaisena ”rikolliset keskustelevat tällaisia” -puheena eli en kokenut sitä sellaisena ärsyttävänä selfhelphenkisyyden tuputtajana ollenkaan.

Toivottavasti en spoilaa, mutta itselleni kirjan loppuosa (noin kolmasosa loppua) ei ollut niin henkeänsalpaavanlumoavaa kuin alkupuoli. Mutta ostin kyllä Robertsin toisenkin kirjan jo, ja odotukset ovat korkealla (toivottavasti ei liian korkealla) senkin kanssa.

Mutta siis aivan ainutlaatuisen järisyttävänsanattomanhurjanhuikea kirja. Nyt voisin mennä taas istumaan kirjan äärellä ja kiittämään maailmaa, että sain lukea tämän, haha.

2. Kate Morton: Paluu Rivertoniin

(käännös: Helinä Kangas)

Yllätyin itsekin, että nostin tämän kirjan tämän heinä-elokuun kakkoseksi! 1920-luvun kartanoelämä ei välttämättä ole ”mun juttu” ollenkaan, mutta jokin tässä kirjassa oli sellaista, että vielä kirjan päättymisen jälkeenkin jäin moneksi päiväksi haikailemaan henkilöiden perään. Että oijoijoi, kunpa voisi vielä lukea sitä!

Ja se on ehdottomasti kyllä hyvän kirjan merkki.

Kirjan juoni on taas tällainen ”mitä oikein menneisyydessä tapahtui” -selvittely. Tässä 98-vuotias Grace, Rivertonin kartanon entinen palvelija, palaa muistoihinsa pala palalta. Hyvin toimi ja piti otteessaan ihan loppuun asti! Tässä oli useita henkilöhahmoja, joista tykkäsin kovasti.

Kate Mortonin kirjoja on muuten suositeltu mulle kommenttikentässä usein – ja ihan summassa sitten ostin Mortonin kirjoista just tämän. Onnistunut valinta oli! Ovatkohan muut Mortonit yhtä hyviä, vai satuinko vahingossa just siihen isoimpaan helmeen?

3. Lucinda Riley: Kuun sisar

(käännös: Hilkka Pekkanen)

Seitsemän sisaruksen tarinan (jo!!!) viides osa. Nyt alkaa jo jännittää, että mitä mä sitten teen, kun kaikki seitsemän on ilmestyneet ja sarja loppuu. Noooooouh! Olen kateellinen teille, jotka ette ole vielä tätä sarjaa alkaneet lukea. Teillä on kaikki vielä edessä!

Viidennen sisaren tarina sijoittuu osin Skotlannin ylämaille, osin Sacromonten romaniyhteisöön Andalusiassa. Ja arvatkaapa, kuinka monesti googlailin niitä Sacromonten luola-asumuksia! Mähän kävin viime talvena luoliin rakennetussa Setenil de las Bodegasin kylässä, joten tunnelmaan oli jotenkin helppo soljahtaa.

Tuosta ”tutusta” ympäristöstä huolimatta kirja ei (omaksi yllätyksekseni!) kuitenkaan mulle noussut ihan lemppariksi. Olisin nimittäin toivonut enemmänkin sivuja sinne Sacromonteen, jotenkin se osuus jäi nyt harmillisen lyhyeksi. Olin aistivinani tästä kirjasta, että koska tämä on sarjan loppupään kirjoja, tässä jo aletaan keriä koko kirjasarjan ydintä yhteen enemmän kuin aikaisemmissa kirjoissa. Ja – haha – siihen käytettiin jotenkin liikaa sivuja tai panosta. Oltaisiin vaan oltu siellä Sacromontessa!

Ja kieli pitkällä taas odotan seuraavan kirjan ilmestymistä. Ilmeisesti syyskuussa sitten olisi kuudennen kirjan eli Auringon sisaren vuoro.

4. Lucinda Riley: Perhosten huone

(käännös: Tuukka Pekkanen)

No nyt oli odotukset liian korkealla. Mutta ei ihme, kun kädessä oli uusi paksu 652-sivuinen Riley ja takakansi lupaisi ihanasti kiemurtelevia juonipolkuja.

Mutta kirja oli ihan vaan hyvä. Ei unohtumaton, eivätkä hahmot jatkaneet elämäänsä ajatuksissa sen jälkeen, kun kirjan oli saanut loppuun. Höh.”Mitä menneisyydessä on tapahtunut?” -kuvio tässäkin, eli 70-vuotiaan Posyn lapsuuteen ja nuoruuteen palataan.

Eikä kirja siis huono ollut. Mutta jos vertaa vaikka yllä esiteltyyn Kate Mortoniin (tämäkin sijoittuu siis kartanomiljööseen, tässä 40-luku), ei tämä vaan vienyt samalla tavalla mukanaan. Tai jos vertaa Rileyn Keskiyön ruusuun (siitä täällä), niin ei olla samassa sarjassa ollenkaan!

Vaikka kirja näytti käteen ihanan järkälemäiseltä, teksti oli jotenkin hassun isoa ja isoilla riviväleillä laitettu – ja miten henkilöhahmojen suhteetkin vaikuttivat jotenkin yksinkertaistetuilta…? Tuli mieleen liikaa joku hertta-sarja; enkä tiedä miksi, koska en ole oikeasti edes hertta-sarjaa koskaan lukenut, eli mielikuvaa vaan.

5. Mohsin Hamid: Fundamentalisti vastoin tahtoaan

(käännös: Tero Valkonen)

Aijaijai, mitä bongasin kirjakaupan sivuilta. Tilasin, odotin pakettia, ja… nooooooouh! Tämähän on ihan lipare! Lähinnä joku novelli vaan, ja mä kun odotin taas sellaista tiiliskivijärkälettä!

(en nyt löydä kirjaa uudestaan enää täältä sotkutalosta, mutta muistaakseni tämä oli joku 150 sivua pitkä)

Tarina oli ihan hyvä, mutta en päässyt ”tää loppuu jo kohta, joten miksi edes syventyä” -fiiliksestäni yli. Kirjassa muslimimies kertoo tarinaansa monologina äänettömälle kuulijalle Lahoressa. Monologi on osittain aika kömpelöä, sillä kertoja joutuu kuvailemaan myös vastapuolen teot, tyyliin ”ai nyt sinä nouset tuoliltasi ja aiot lähteä”. Mutta tarina sinänsä on ihan hyvä: lahjakas nuori mies kiinni elämässä Yhdysvalloissa, kunnes syyskuun 11. päivän iskut ja sen jälkeinen asenneilmapiirin muutos saavat kaiken vähitellen muuttumaan.

Mä olisin vaan niin kovasti toivonut, että tässä tarinassa oltaisiin menty vähän syvemmälle. Nyt tämä jäi sellaiseksi vähän ontoksi pikapalaksi, josta ei oikein saanut mitään irti.

Tilasin muuten Mohsin Hamidilta samalla optimismilla myös toisen kirjan, nimeltään Exit West. Sekin lupaili paljon kuvana kirjakaupan sivulta – mutta sekin oli tällainen ihan miniliparekirja. Noooouh *2. Pitäisi varmaan alkaa katsoa tarkemmin sivumäärää ennen kuin tilaa kirjan.

6. Hanya Yanagihara: Pieni elämä

(käännös: Arto Schroderus)

Nämä tämän kirjalistauksen loppupään kirjat on tosi hankala laittaa paremmuusjärjestykseen. Kaikki ovat ihan hyviä, mutta ei kuitenkaan ihan just muhun tärähtäviä.

Esimerkiksi tämä Pieni elämä – tämä on joihinkin iskenyt ihan täpötäysillä ja tämä taitaa olla monen kaikkien aikojen lempparikirja:

Muhun tämä ei harmi kyllä niin kovasti iskenyt, mutta samanaikaisesti pystyin kyllä selvästi ymmärtämään tämän kirjan hehkutuksen. Kirjaa kuvataan neljän ystävyksen tarinana, mutta alun jälkeen selviää, että kirjassa keskitytään erityisesti näistä yhteen henkilöön, jolla on hyvin traumaattinen tausta. Alussa ajattelin, että luenko nyt jotain miespuolisia Frendejä, mutta ei se sitten nyt (ollenkaan) sitäkään ollut.

Vaikea sanoa, miksi tämä minuun ei niin iskenyt. Meinaan sanoa, että kurjuudessa vellottiin liikaa – mutta toisalta hitsi vie, mähän niitä kurjuusvellontakirjoja ihan harrastan!

Toisaalta samanaikaisesti en oikein edes halua sanoa kirjasta mitään huonoa. Tämä on varmasti sellainen kirja, jota kannattaa itse kokeilla ja katsoa, että iskeekö vai ei.

7. Célestine Vaite: Tahitin tyttäret

(käännös: Marja Helanen-Ahtola)

Tätä kirjaa kuvataan varmaankin sanoilla lämminhenkinen ja elämänmakuinen – ja sitä tämä varmaankin just oli. Olin itse asiassa aloittanut tämän jo vuosia sitten ja jättänyt kesken, kun ”ei lähtenyt”. Nyt kokeilin uudestaan, ja meinasin taas hyytyä alussa. Mutta jatkoin kuitenkin ja sitten kyllä tempaannuin ihan mukaankin tarinaan.

Kirja kertoo (mun mielestä) ennen kaikkea äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Ja… …ööh. Miten mä nyt en osaa sanoa tästä mitään muuta.

No, sellaista värikästä elämänmenoa, mulle jäi vähän pintapuoliseksi, mutta jooo öööö ihan hyvä.

Tän takia musta ei tulisi koskaan oikeaa kirja-arvostelijaa.

8. Malala Yosafsai ja Christina Lamb: Minä olen Malala

(käännös: Jaana Iso-Markku)

Voi Malala-kirja sentään! Mä luulin, että tämä olisi hyvä ja meinasin ihan revetä liitoksistani. Miten tämän nyt edes sanoo? Ei kai voi sanoa muuta kuin suoraan. Tämän kehutun kirjan alkuosa (ensimmäiset sata sivua) oli aivan sietämättömän surkea. Siis niin niin niiiiiiiin…. …huono. Siis sellaisella ”revin sivut irti ja poltan ne takassa” -tavalla huono. Voi apua.

Ensimmäisen sadan sivun tarkoitus oli siis varmasti taustoittaa, mutta se oli siis aivan mahdoton lukea. Aikajänne pomppi edestakaisin, kerrottiin sitä ja tätä ja tuota, hirveä määrä vuosilukuja ja tapahtumia ja henkilöitä ja politiikkaa ja uskontoa sellaisessa ”tämä tulikin mieleen” -sekamelskassa, että mä ainakaan lukijana en saanut mistään mitään selvää.

Kirjan alkuosa olisi vaatinut mun mielestä täydellisen uudelleenkirjoittamisen, nyt se oli vaan pelkästään sietämätön.

Tarvoin turhautuneena kuitenkin eteenpäin, sillä jostain luin, että alun jälkeen tarina ”lähtee”. Ja niin se sitten lähtikin. Siitä noin sadasta sivusta eteenpäin loppu oli oikeasti kiinnostavaa luettavaa ja se toimi tarinana.

Ihan harmittaa, että surkea alkuosa kuitenkin pilasi koko kokemuksen. Ja mä kuitenkin olen niitä, jotka rakastaa historiallista ulottuvuutta ja taustafaktojen kertomista.

En ole nähnyt tätä elokuvana, mutta heti tuli mieleen, että elokuvana tämä varmasti toimii.

Kirjanakin olisi toiminut, jos se alku olisi ollut jäsennellympi. Harmitti.

*******

Huuuh, siinäpä taas kahdeksan kirjaa! Pitäisi tehdä näitä vähän pienemmissä osissa, myönnän.

Olikos joukossa tuttuja kirjoja, tai kiinnostaako jokin – tai jos oot lukenut, niin samaa vai eri mieltä mun kirjafiiliksistä?

8
Like
1

You Might Also Like

  • Karina
    24.8.2020 at 15:33

    Mä oon viime aikoina tosi huonosti lukenut mitään kun (laiskuuttani) suoratoistokanavat ovan vieneet mennessään. Yksikin ilta – yö – huomasin joskus 00.30 että ai hitto huomenna työpäivä mutta kun vielä yhden jakson haluaisin katsoa…
    Mutta tuon Pieni elämä luin! Ja jotenkin olen kyllä samaa mieltä sun kanssa – ja en myöskään haluaisi sanoa siitä mitään huonoa kun se on just sellanen että varmasti joohonkin iskee ihan kovaa. Mutta joo, kun kaikki oli niiiiiiiin kurjaa. Ja toisaalta ymmärrän miksi kaikki oli niin kurjaa, mutta silti. Ja sitten toisaalta (mä rikon nyt kaikkia kieliopin sääntöjä kun aloitan joka virkkeen konjunktiolla…) oli se päinvastainen ulottuvuus, eli kaikki oli kauhean rikkaita ja menestyneitä. Jotenkin tää kaikki vaan, en tiedä, jätti vähän ristiriitaisen tunteen.

    • krista
      24.8.2020 at 18:26

      Mulla kirjat ja Viaplay menee silleen vuorotellen aalloittain: kun on hyvä kirja, Viaplay jää hetkeksi, ja kun on hyvä sarja, sitten kirja jää hetkeksi. Välillä menee pari viikkoa pelkkiä sarjoja/leffoja, ja nautin kyllä niistäkin. Hmm itse asiassa nyt oonkin ”between books” eli yhtäkkiä tuli mieleen, että oiskos joku leffa illalla… :D

      Joo ja ihan 100 % sama fiilis tuosta Pienestä elämästä! Ihan tunsin, miten joku tähän hurahtaa, mutta sit kuitenkin tunsin myös, että se hurahtaja en nyt ole minä.

  • Torey
    24.8.2020 at 15:51

    Pieni elämä jakaa väen. Minä joka rakastan sitä tunnen kumpaankiin kastiin kuuluvia lukijoita. Eikä kaikkien tarttekkaan tykätä.
    Mä vaan niin rakastuin Judeen ja sanonkin kirjan olevan raaka, kuvottava, riipaiseva ja samalla toiveikas ja täynnä rakkautta. Se on elämää.

    • krista
      24.8.2020 at 18:44

      Mä ajattelin sua monesti lukiessani, silleen oikein fiilistelin sitä, miten sä oot rakastanut tätä! Tämä kuulostaa siis nyt oudolta, mutta silleen hyvällä tavalla siis :D Eli sain jotain siitä, että tiesin, että jotkut muut on saaneet siitä jotain!

  • Metsärusakko
    24.8.2020 at 15:54

    Tämä on kovin kummallista. Meillä on täysin eri maku kirjojen suhteen. Ehkä pari samaa kirjaa olemme lukeneet. Silti jostain käsittämättömästä syystä tykkään ihan tosi paljon lukea näitä sun kirja-arvosteluja. En ymmärrä.

    • krista
      24.8.2020 at 18:49

      Hihi, hauska :D Voiskohan se johtua sellaisesta, että kun mä aikoinaan aloin näitä tekemään, mä ajattelin, että ”tavallisten kirja-arvosteluiden tekeminen” ei jotenkin tuntunut istuvan tähän blogiin – niinpä ajattelin, että mun tekniikka voisi olla kirjoittaa enemmänkin mun fiiliksiä ja ajatuksia ja mielikuvia kirjasta kuin että menisin tarkemmin vaikka kirjan juoneen kiinni. Ja että pidän nuo aika lyhyinä, fiilispohjaisina. En tiedä, näkyykö se noissa olenkaan, tai vaikuttaako siihen, että joku tykkää noita lukea :D Mutta siis huippua, että tykkäät, kiva kuulla! :D (heh vaikka et just tällaisista ”mun” kirjoista tykkäisikään :D )

  • Annennenne
    24.8.2020 at 19:50

    Mä olen samaa mieltä tosta viimeisestä. Tai siis en edes lukenut sitä loppuun, ja oon kuitenkin sitä lukijatyyppiä, joka ei juuri koskaan jätä kirjaa kesken. Muistan fiiliksistäni silloin sen että ärsytti kun olisin halunnut tietää, miten se tarina etenee, mutta en vaan jaksanut kahlata sitä kaikkea ylimääräistä…

    • krista
      26.8.2020 at 12:20

      Joo siis just näin! Mä lopulta taistelin, mutta siis är-syt-ti. Ja kun se taustakin olisi kiinnostanut, jos siitä olisi saanut yhtään mitään selkoa eli jos se olisi ollut jäsennellymmin kirjoitettu! Mutta sitten kuin taikaiskusta jossain kohdassa (olisikohan ollut sivun sata tienoilla) siinä vaihtui osa, ja sitten se tarina vasta lähti etenemään. Melkein jos olisi tiennyt, olisi hypännyt suoraan siihen.

      Tosi kummallista, että tuon parempaa editointia ei ole kirjan alulle tehty, se oli vaan siis kertakaikkiaan surkea.

  • Laura
    24.8.2020 at 20:42

    Hih mä just eilen mietin, millonkohan sulta tulee kirjapostaus :D luin sun suosituksesta ton Keskiyön ruusun ja se oli mahtava, ja sit sua ennen ton Perhosten huoneen ja siitä olin sama mieltä että ihan hyvä, mutta ei jäänyt mieleen. Meillä on ehkä semisti erilainen kirjamaku, mutta musta on huippua, että oon löytänyt sun avulla luettavaa oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Shantaramin laitan ehdottomasti varaukseen ja just alottelin ekat 100 sivua seitsemää sisarta ja se vaikuttaa tosi mielenkiintoselta, kun pääsin yli siitä, miten oudolta toi kirjasarjan alkuasetelma (yksinäinen mies adoptoi monta tyttövauvaa jonnekin huitsinnevadaan😂) vaikuttaa :D eli kiitos tästäkin suosituksesta!

    • krista
      26.8.2020 at 14:43

      Joo siis mä Perhosten huoneeseen tarttuessa just muistin, että suhun se ei iskenyt, mutta silti optimistisesti aloitin, että josko sit kuitenkin tuntisin toisin! Ja sitten jonkin aikaa luettuani totesin, että hitsi, samoilla linjoilla olen kuin sinäkin. Ei vaan ollut niin mukaansatempaava kuin vaikka just Keskiyön ruusu!

      Haha muakin alkuun se Seitsemän sisarta tökki, ja puhisin siitä Joelille. Joel yritti saada mut lopettamaan sen lukemisen (koska näki, että mua ärsytti), mutta… no, siitä oli silloin täällä: https://www.puutalobaby.fi/kirja-arvosteluita-puolison-nakokulma/ Mutta miten siitä sitten vaan jotenkin pääsikin yli! Vaikka siis asetelma on kaikkea muuta kuin uskottava :D Ja mua ärsytti se, että ne on niin rikkaita ja hyväosaisia :D Mutta sitten kuitenkin varmaan se Riley kertoo niin hyvin tarinoita, että niistä pääsee vaan yli ja sit onkin jo siinä tarinan maailmassa kirjaa ahmimassa :)

      Mäkin oon muuten ylittänyt omaa mukavuusaluetta näiden kirjakeskusteluiden kanssa. Esimerkiksi just nämä kartanoelämäkuvaukset olisi olleet nou-nou vielä pari vuotta sitten, mutta nyt oon löytänyt niistä ihania helmiä! Ja ah, musta on tosi ihana, että täällä me myös keskustellaan kirjoista <3

  • Jenni M.
    24.8.2020 at 21:17

    Jep, Kuun sisar oli ihan ok, muttei niin täydellisen hyvä kuin esim. sarjan ensimmäinen tai neljäs osa. Täytyypä kurkata löytyykö shantaram kirjaston äänikirjoista.
    Viime aikoina olen hullaantunut kuuntelemaan Kristiina Vuoren historiaromaaneja, jotka ehkä bongasin täältä kommenttien puolelta aiemmin. 🙂 Jos joskus pääset ”suomalaisuusongelmasta”, niin suosittelen.

    • krista
      26.8.2020 at 14:47

      Mä tykkäsin kans nelosesta! Ja siitä, jossa oltiin Norjassa, olikohan kakkonen…?

      Mä en ole vielä päässyt kiinni mun suomalaisuusongelmaan, mutta yritän kyllä! Jos vaikka kokeilisi tuolla Kristiina Vuorella, niin mistä kirjasta kannattaisi lähteä liikkeelle?

      • Jenni M.
        28.8.2020 at 17:43

        Mä olen kuullut Vuorelta vasta Kaarnatuulen, Näkijän tyttären ja Siipirikon (tässä järjestyksessä). Kaikki oli hyviä, mutta Näkijän tytär ehkä näistä paras. Nyt aluillaan Disa Hannuntytär ja sekin vaikuttaa jo koukuttavalta. :)
        Ensimmäisen luetun jälkeen päätin edetä nämä aikakausijärjestyksessä.

  • Ainoooo
    24.8.2020 at 21:22

    Kaikki Mortonit on hyviä :)

    • krista
      26.8.2020 at 14:47

      Jee! Tilaan siis jonkun toisen siltä myös!

  • Assie
    24.8.2020 at 22:54

    Ihan huippua, että sä tykkäsit Shantaramista noin paljon! Mä olin yksi niistä, jotka sitä suositteli ja hyvä että osui suositus oikeaan! Se loppu ei tosiaan munkaan mielestä ollut ihan samaa paria sen alkuosan kanssa eikä niin kiinnostava, mut huikee kirja. Slumniosat oli mun mielestä parasta antia ehdottomasti. Ja mä en siis itse oo koskaan käynyt Intiassa eikä mua kyseisen maan kulttuuri erityisesti kiinnosta, mut kirja oli mahtava. Muistan, että mulle tuli jo kirjaa lukiessa mieleen, että tää on ihan Puutalo-Kristan oloinen kirja, vaikken sua tosiaan edes tunne kuin blogikirjoitustesi kautta :D.

  • Hanna
    25.8.2020 at 09:56

    Olen täysin samaa mieltä Malalasta. Odotukset oli korkealla ja ehkä myös sen takia pettymys oli niin suuri. Aloitin kirjan joskus viime kesänä, laitoin tauolle ja palasin siihen vasta koronakeväänä, kun kirjastot olivat kiinni ja piti tyytyä kotoa löytyviin kirjoihin 😅

    Oletko lukenut Nadia Muradin Viimeinen tyttö -kirjaa? Muradille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 2018 ihmisoikeusaktivismityöstään ja taistelustaan Isisin seksiorjakauppaa vastaan. Kirja kertoo Muradin omakohtaisen selviytymistarinan. Suosittelen tuota kirjaa kaikille, joita Lähi-Idän politiikka ja ylipäätään naisten oikeudet kiinnostaa.

  • Sanna
    25.8.2020 at 11:55

    Mulla on kesken äänikirjana eka tosta seitsemän sisaren tarinasta, ja tökkii tosi pahasti. Pitää ehkä yrittää lukea, jos imaisisi paremmin. Mortoneita oon lukenut yhden (Hylätty puutarha) enkä tykännyt siitäkään :’D Ihan liian pitkä suhteessa siihen, miten vähän kirja antoi. Olin jättää kesken, mutta olin jo lukenut 400 sivua, niin tuntui, että se olisi mennyt hukkaan ja rämmin sitten loppuun saakka. Kellontekijän tytär päätyi hyllyyn jostain ja harkitse lukisinko. Oli kuitenkin sinänsä ihan hyvää ja viihdyttävää tekstiä edellinen, ja toi on vähän lyhyempi. En ehkä oikeen ikinä lämpene noille kirjoille, joissa pompitaan eri aikojen välillä. Saa siis olla historiallista, mutta usein jos menee yksi tarina nykyajassa ja toinen historiassa, jompi kumpi on jotenki tosi epäuskottava. Toisaalta esim. Michael Cunninghamin Tunnit oli tosi hyvä.

    • nuvem
      25.8.2020 at 15:14

      Olen lukenut muut sisarkirjat mutta tuorein on englanniksi nyt kuuntelussa, ja tökkii jatkuvasti. Odotankin nyt suomenkielisen e-kirjan julkaisua sitten.. ne on melko kliseisiä kirjoja, ja moni periaatteellinen asia vaan tökkii päässäni, mutta silti olen kaikkiin uponnut ja lukenut ne vauhdilla. :D paitsi tämä tuorein, jossa e-kirja tuntuu jotenkin vaan toimimattomalta (ja ehkä sisarkin on hieman ärsyttävä) Eli suositelen kyllä lukemaan kuuntelun sijasta!

  • Anomuumioriginaali
    26.8.2020 at 09:01

    Heh, ihmeellisiä reittejä menee omat ajatukset! Katsoin noita kahta Riley-arviota peräjälkeen, toinen mahtava ja toinen varauksellisempi. Silmä osui siihen, että sen mahtavamman oli suomentanut Hilkka Pekkanen, joka ainakin on rautainen ammattilainen, ja sen toisen joku muu. Voisiko tässä olla osasyy, miksi toinen oli mahtava ja toinen vain ihan hyvä? (…Ai mutta hei, sen toisenkin sukunimi on Pekkanen. Voisiko olla sukua…?!? Ja niin edelleen. :D)

    Pienestä elämästä: vähän samat fiilikset, mutta ehkä kallistun sua enemmän sinne hullaantumisen puolelle. Ajattelin sitä lukiessa, että eihän tämä ole enää realistista, eihän kenelläkään voi olla näin kurjaa. Kunnes ajattelin että kyllä on jollakin köyhän maan katulapsella vieläkin kurjempaa joka ikinen päivä ihan tosimaailmassa, ja sitten ahdisti. Sitten alkoi tuntua, että Yanagihara olikin uskomattoman rohkea, jopa röyhkeä, kun kehtasi kirjoittaa kirjan, jossa on yhtä paljon kurjaa kuin oikeassa maailmassa, eikä edes anna lukijalle perinteistä onnellisen lopun vapahdusta. Yleensä hyvissä kirjoissa kerrotaan hyvä ja kaunis tarina, mutta tuossa kerrottiin – ei tarinaa vaan – ruma (pieni!) elämä.

    Tosin nimen suomennoksesta vielä sananen. Alkuperäinenhän on ”A Little Life”, joka on suora sitaatti siitä kun se hyväksikäyttäjämunkki sanoo Judelle ennen seuraavaa asiakasta, että ”You gotta show a little life”, kun on tullut valituksia, että poika ei näytä yhtään nauttivan tai jotain sinnepäin. Että nimi olisi suomeksi voinut olla myös esim. ”Pientä elonmerkkiä”. Nimi on sen verran monitulkintainen, että vaikea niitä kaikkia merkityksiä on suomeksi saada samaan.

  • Vikkola
    26.8.2020 at 12:07

    Kiitos Anomuumioriginaali hyvästä tulkinnasta Pienen elämän nimestä! Se on tosi osuva. Itsekin pidin kirjaa todella hyvänä, yhtenä parhaimpana mitä olen lukenut. Jännää silti miten erilaiset kirjat ottavat lukijansa valtaansa. Itse yritän parhaillani lukea sitä Shantaramia, enkä pääse millään kirjassa eteenpäin. Olen juuttunut sivulle 320, ja saan sitä vain pienissä pätkissä eteenpäin. Johtuu varmasti siitä, etten ole mikään Intia-fani, vaan pidän sitä julmana ja epätasa-arvoisena, jopa vaarallisena maana naisille. Sen jälkeen on turha kuvitella Intian hajuja, makuja tai muutakaan… :) Yritän antaa jokaiselle kirjalle mahdollisuuden, mutta en tiedä minne asti yli tuhannen sivun kirjaa pitää kahlata, jotta sen voi hyvillä mielin keskeyttää?