Parisuhdeaika – niin mmmmmitä se oikein olikaan…?
Viimeisen vuoden aikana olemme Joelin kanssa olleet ihan kokonaan kaksistaan about neljä kertaa. Kahdenkeskeisille treffeille meno kun edellyttää nykyisin vielä toistaiseksi kahta lastenhoitajaa.
Useammankin kerran on käynyt niin, että vaikkapa joku ystävä kysäisee minulta, että ”no entä mitä Joelille kuuluu?”. Voisin vaikka vastata yleisesti, että ”hyvää” tai keksiä jotain ”no se on viihtynyt kyllä kotona ja opinnotkin ihan etenee” -seliseliä. Tiedättehän; sellaisia tyhjiä sanoja ilman sen kummempaa sisältöä. Mutta jos rehellisesti sanon, niin vastaus kuuluu: ”mä en tiedä”. Kai sille jotain kuuluu? Enpä ole viime aikoina juuri ehtinyt kysyä.
Kahdestaan me kuitenkin ollaan lasten nukkuessa päiväunia melkein joka päivä. Silloin ollaan kuitenkin useimmiten mallia ”paikalla mutta ei läsnä”. Minä useimmiten bloggaan ja Joel tekee opiskelujuttuja.
Mutta nyt! Rasti seinään! Katsokaa, mitä me tehtiin:
Kun lapset nukkuivat päikkäreitä, me löhöttiin yhdessä sohvalla ja katsottiin yhdessä Better Call Saul:ia.
Kun jakso loppui ja tajusimme, että me tosiaan juuri katsoimme kokonaisen tv-sarjajakson ilman yhtä ainoaa keskeytystä, niin… huh huh. Vaikea kuvata sitä tunnetta. Ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.
Olimme tästä uudesta elämänulottuvuudesta niin hullaantuneita, että teimme illalla jotain aivan posketonta: nousimme vielä sängystä ylös lasten nukahdettua katsomaan yhden jakson vielä Game of Thronesia. JA! Mä join kaksi pientä siideriä.
Kotiäidin ja -isin villeysasteikolla tämä vastaa nyt ainakin viisiä kesäfestareita parikymppisenä.
Paitsi että Joel ei ole koskaan käynyt festareilla.
Mutta joo – tajusimme siis, että me ei olla kahteen vuoteen tehty tuota. Siis noustu vielä valvomaan lasten nukahdettua. Joskus Silvan ollessa vauva niin tehtiin vakituisesti, mutta Seelaa odottaessa raskausväsymykseni kaatoi minut sänkyyn jo Silvaa nukuttaessa, ja se tapa jäi vähän niin kuin päälle. Ja totuuden nimissä tuon levotonunisen pikkusiskon maailmaantulon jälkeen kaikki nukkumistunnit ovat olleet tässä talossa niin arvokkaita, että niitä ei ole halunnut uhrata minkäänlaiselle valvomiselle.
Vaikka olihan se aika huikeaa olla valveilla ihan aikuisten kesken. Wou.
Uudesta vapaudentunteesta hullaantuneina teimme täten päätöksen, että ainakin pari kertaa viikossa käytämme lasten päikkäriajan kahdestaan olemiseen. Siis ihan oikeasti silleen läsnäolon tasolla – en tarkoita tässä siivoamista tai netissä ajelehtimista.
Niin että jos multa ei joskus kuulu bloggausta, niin mä oon kuulkaas tuolla sohvalla pussailemassa. Sori.
paulahelena
22.4.2015 at 15:27huh mä en kyllä tajua miten niin monet vanhemmat pystyy tohon, että ei vietä käytännössä yhtään aikaa kahestaan! meil on jonkunlaiset treffit melkeinpä kerran viikossa ja lapsi säännöllisesti yökylässä ja silti tuntuu ettei oo tarpeeks kahenkeskistä aikaa :D
peukut sille, että meinaatte pussailla entistä enemmän, se ei oo koskaan pahitteeks ;)
ja hei toi on just sitä, mitä joskus aiemmin kommentoin, etten ihan tajuu miksei äitinä voi sitä siideriä rauhassa kipata kun eihän sitä mikään estä – ja nyt sä teit sen, jee!
Kristaliina
22.4.2015 at 15:43Joo, meillä kans oli vielä silloin Silvan ollessa ainoa (ja Seelan mahassa) tapana melkein viikoittaiset treffit – no todellisuus oli ehkä kerran kahteen viikkoon. Silloin se vielä onnistui helposti, mutta kahden pienen hoitoonjättö (joista toinen on tuo vierastava herkkäsielu) ei vaan sitten niin vaan onnistukaan. Ei ole oikeastaan ollut muita vaihtoehtoja kuin pystyä :D
Mutta pakko myöntää, että ei se kahdenkeskeisen ajan puute ole oikeastaan haitannut juurikaan. Totta kai olisi kiva olla enemmän aikaa kahdestaan, mutta toisaalta me ajatellaan, että tämä on kuitenkin ihan tosi-tosi lyhyt elämänvaihe; nyt on vaan näin, ja on meillä sitä aikaa tässä vielä koko elämä <3
Ja veikkaan, että about puolen vuoden päästä (toivottavasti) nuo tytöt voi jo jättää samaan hoitoonkin. Oh kaiholla ollaan muisteltu Rakkautta ja Anarkiaa -festareita sinä syksynä, kun Silva oli about 1,5 vuotias: silloin käytiin leffassa JA syömässä JA hengailtiin kaupungilla JA vielä toisessa leffassa eikä ollenkaan huolettanut, että miten naperolla menee. Oh, sellaista taas odotellessa!
Torey
22.4.2015 at 16:02Meillä on esikoisen syntymän jälkeen ollut kahdenkeskistä aikaa viikonloppu illat lapsen nukahdettua ja noin 4-6 kertaa vuodessa viikonloppu tai muutama päivä lapsivapaata tytön ollessa isovanhemmilla.
Nyt kun lapsia on kaksi ja kuopus vielä niin pieni, niin kahdenkeskinen aika… Mitä se on? :D
Mutta kyllä tässä taas parin kuukauden päästä varmaan iltasin saadaan se hetki olla kahdestaan tyttöjen kulahdettua… MIKÄ KIRJOTUSVIRHE! Siis nukahdettua ja jossain välissä lykkään tytöt kyllä äidille yökylään. Kunhan päästään siihen vaiheeseen että oma sydän kestää päivän vauvasta erossa olon. :D
paulahelena
22.4.2015 at 16:28No toi on kyllä totta että kahen kanssa varmasti täysin eri kuin yhen. Ja meillä tietty huippumahtavaa että isovanhemmat asuu lähellä ja on ollu alusta asti tosi paljon Jipon kanssa ja tyyppii viihtyy siellä (paremmin) kuin kotonaan.
Mä kyllä pärjäisin niinkin että hengailtais enempi perheenä ja vähemmän kahestaan mutta ton mammanpojan ja isänsä välinen suhde ei oo ihan ongelmaton, joten varsinkin J:n vuoksi parisuhdeaika on kovassa huudossa. :)
Laurakaisa (Ei varmistettu)
23.4.2015 at 15:26Kahden kanssa on täysin erilaista kuin yhden.
T-100
22.4.2015 at 15:58Mä tajuan. Kaikilla ei ole hoitopaikkaa lapselle, puolisoiden täysin vastakkaiset työajat, noin esimerkkejä mainitakseni.
Kristaliina
22.4.2015 at 15:35:D
Joo, no mun eka kommentti tuohon ”hei miten mahtavaa olla kaksistaan näin päiväsaikaan – tää me otetaan tavaksi” -havaintoon oli, että ”no okei ens huhtikussa sit taas synnytetään”. :D
Kukkavarvas (Ei varmistettu)
22.4.2015 at 16:10Olin just tulossa muistuttamaan ehkäisystä mut onneksi täällä oli jo ehditty :P
EMerituuli
22.4.2015 at 16:12Yhden, yli kaksivuotiaan (ja omassa huoneessa nukkuvan) lapsen vanhempina meillä on kyllä aikaa toisillemme ihan joka ikinen ilta ja usein ihan kaksi tuntia. Tämä kirjoitus muistutti kyllä miten hyvin meillä onkaan asiat nyt kun vertaa vaikkapa vähän yli vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin lapsi nukkui edelleen vain noin tunnin pätkissä ja väsymys oli usein sitä luokka, ettei edes tehnyt mieli muuta kun nukkua. Puheen tuottaminen (saati keskustelun käyminen) olisi ottanut liikaa voimille :D
Pian meillä on taas vauvavuosi edessä ja luultavasti nukun vauvan kanssa samassa sängyssä ensimmäisen vuoden, eli pitääkin nyt muistaa nauttia oikein erityisesti tästä kahdenkeskeisestä ajasta! Seuraava tilaisuus katsoa yhdessä Supernaturalia onkin sitten taas kahden vuoden päästä :D Lyhyt aikan tämä on kun miettii koko ihmiselämän potentiaalista pituutta!
Vierailija (Ei varmistettu)
22.4.2015 at 17:49Heh, meillä sama. Kolmivuotias lapsi nukkuu omassa huoneessaan klo 20-07 (noin tyypillisesti välillä heräämättä), niin illalla on reilut pari tuntia yhteistä aikaa (mut voi kun ois piha tai parveke, ois kesällä ihana päästä ulos nauttimaan kesäilloista). Toki monena iltana tehdään töitä (koska niitähän on aina) mutta useampi kerta viikossa voidaan katsoa yhdessä jotain kivaa ohjelmaa (ja harrastaa kivoja aikuisten juttuja ;)). Tykkään.
Mutmut, ei me kyllä iltaisin olla käyty yhdessä ulkona kuin kerran kolmeen vuoteen *nolo* … kun jotenkin on vaikeeta kutsua jotain lapsen vahdiksi sitä varten (ei jaksa valvottaa isovanhempia ja meillä ei ole oikein tilaa yövieraille). No, mutta kyllä keinot keksitään, ollaan nimittäin alettu harrastamaan lounastreffejä kesken työpäivän, se on oikein kiva vaihtoehto :)
Cpop
22.4.2015 at 18:01Ihania kommentteja, ihania perheitä, ihania pariskuntia <3
Itse en muista kuin yhden kerran millon ollaan vietetty lapsivapaata kahdenkeskistä aikaa. Sekin oli sellanen, että mentiin syömään ja tultiin takasin… Oltiin lapsen luota pois ehkä.. tunnin? Itse olisin mielellään käynyt vielä vaikka edes kävelemässä jossain tai jotain, mutta mies sano vaan ei.
Perusarkena me ollaan melkein 24/7 saman katon alla (paitsi sillon kun minä käyn lapsen kanssa ulkona tms.), mutta kahdenkeskistä aikaa vietetään ehkä keskimäärin kerran viikossa katsomalla sarjaa/elokuvaa.. Sillon kun lapsi oli vielä vauva, minä olisin halunnut viettää aikaa miehen kanssa ihan kahdestaan, käymällä leffassa/syömässä/tms. mutta mies oli sitä mieltä että eihän sitä lasta nyt voi missään nimessä jättää mummolle (tms.) hoitoon ja jos kuitenkin olisi ehkä voinutkin, niin eihän sitä nyt minnekkään elokuviin/syömään kannata lähteä, kun kotona voidaan tehdä ruokaa ja katsoa elokuvia… mutta hei sehän me voidaan tehdä vaikka lapsi on kotona (!!) eli eihän sitä lasta siis mihinkään viedä. Ei pahemmin enää edes kiinnosta, mieluummin lähtisin vaikka yksin elokuviin/syömään/tms… tai lapsen kanssa.
hheidi
22.4.2015 at 18:16Kiva huomata, että on muitakin, jotka ajattelee lapsen olevan pieni niin vähän aikaa, että ei välitä vaikkei aikuisten yhteisiä menoja ookkaan. :)
Meillä tyttö 1v 3kk ja ollaan kerran käyty kaksin syömässä. Oltiin jopa tunti pois!:D Meilläkin isovanhemmat asuu 500 kilsan päässä eikä sellasia ”luontaisia” hoitopaikkoja oo. Uskon, että tilanne on eri jo puolen vuoden päästä, kun lapsi ja kaverinsa kasvavat ja hoitopaikka menee ihan täydestä vain leikkipaikkana. Ehtiihän tuota.
Kahvittelija
22.4.2015 at 19:45Meillä on nykyään iltaisin ihan mukavasti aikaa olla kahdestaan, paitsi että iso osa siitä kyllä kuluu omien juttujen parissa puuhaillen (kuten nytkin – mä istun koneella ja mies sohvalla tabletilla surffaten). Lapset ovat siis just nukahtaneet tai saattaa olla, että esikoinen vielä sängyssään mietiskelee syntyjä syviä.
Mutta syömään tai jonnekin muualle lähtö kahdestaan, se onkin sitten paljon monimutkaisempi juttu. Joidenkin lapsettomien kavereiden on sitä vaikea ymmärtää ja erilaisella temperamentilla varustettujen lastenkin vanhempien ehkä (välillä saan kummastelevia kommentteja) mutta niin se vain on, että ennemmin sitä sitten lykkää niitä pariskuntamenoja vielä vähän tai käy tosi, tosi harvoin ulkona kuin aiheuttaa esikoisella maailman järkkymisen. Tyttö täyttää kesäkuussa kolme ja me ollaan miehen kanssa käyty näiden vuosien aikana ehkä kolme kertaa ulkona syömässä, pari kertaa leffassa ja nyt viimeisen vuoden sisään mahtuu kaksi iltaa erossa esikoisesta; joulukuinen konsertti ja parin viikon takainen GoT-ensi-ilta. Niin joo ja hääpäivää vietettiin toissakesänä Naantalissa ja oltiin ihan yö pois! Mutta silloin esikoisella oli sellainen aurinkoisempi taaperovaihe menossa ja kaikki sujuikin tosi hyvin.
Ja siis kyllä nämä pari edellistä kertaakin ovat siinä mielessä sujuneet hyvin, että vaikka esikoinen on jäänyt hysteerisenä kirkumaan meidän perään niin ollaan kyllä kuultu itkusta, että aidon hätääntymisen sijaan kyseessä on ennen kaikkea ollut puhdas raivo siitä, että ”kehdataan” jättää se hoitoon. Huuto on lakannut sillä sekunnilla, kun ollaan suljettu ovi perässämme. Tai no lähestulkoon saman tien, ja sitten on kaikki sujunut tosi hyvin ja tyttö on seuraavana päivänä jutellut iloisesti siitä miten mummi ja ukki ovat iltatoimista suoriutuneet. Mutta silti esikoisen luonteen tuntien ollaan mietitty, että hyvin me ehditään myöhemminkin! :)
Toki tähän vaikuttaa paljon se, että me ollaan tosi ”perhekeskeinen” pariskunta, eikä me ennen lapsiakaan kovinkaan ahkerasti käyty esim. ulkona syömässä. Sohvalla lojuminen ja jonkun kivan sarjan katsominen yhdessä on tosi mukavaa, eikä me koeta, että meidän pitäisi tässä jotenkin hoitaa parisuhdetta käymällä treffeillä useammin.
Vierailija (Ei varmistettu)
22.4.2015 at 21:16Meillä taas lapsi jää mielellään esim. isovanhempien tai tätinsä hoitoon, kaikki sujuu aivan loistavasti leikit ja syömiset ja muut, lapsi menee nukkumaan ja nukahtaa kivasti ja…siitä about puolesta yöstä lähtien se alkaa hereillä tunnin välein parkumaan :( Tätä jatkuu vaikka äiti ois palannut kotiin ja paijannut lapsen jo monta kertaa uneen…joo, ei paljon huvita ulkoilla, kun saa kaupan päälle hyytävän univajeen (kun muuten se lapsi nukkuu koko yön heräilemättä). Sama jos mennään mummolaan yökylään, yöunet on ihan surkeat sielläkin (vaikka siis koko perhe mukana).
Vierailija (Ei varmistettu)
22.4.2015 at 20:39Meillä on aivan sama tilanne, kuin teillä OLI! Tosin mies nukkunut viimeiset 9kk sohvalla, koska ei saa unta vauvan kanssa samassa sängyssä. Joten on tässä myöskin erkaannuttu todella! Molemmat elää uskossa että tämä on vain vaihe, joka menee ohi kun kuopus kasvaa! Kurjaa silti.
henriikka. (Ei varmistettu)
23.4.2015 at 16:02Varmaankin lapsettomana ihmisenä on jäänyt jotain olennaista ymmärtämättä lapsiperheiden elämästä, mutta ihan vilpittömästi nyt ihmettelen tätä? Siis miksi lapsi ei voi nukkua omassa sängyssä? Vai onko tässä kyse siitä, että mies on niin herkkäuninen, ettei voi nukkua samassa huoneessakaan? Ihmettelen myös sitä, miksi olen nyt niin kiinnostunut tuntemattomien ihmisten nukkumisjärjestelyistä :D
Vierailija (Ei varmistettu)
23.4.2015 at 18:00En ole sama vierailija, mutta meillä ainakin vauva heräili vielä kuukausi sitten noin tunnin välein ja vaati rintaa nukahtaakseen uudelleen. Oli paljon kätevämpää pitää vieressä ja avata vain rintsikoiden ”luukku” kuin nostella edestakaisin koko yö. Siinä nostellessa herää itsekin liikaa ja uudelleen nukahtaminen on haastavaa. Meillä mies kyllä lopulta sopeutui siihen, mutta kaikilta se ei onnistu. Nyt melkein 8kk vauva nukkuu luojan kiitos jo pidempiä pätkiä ja vieläpä omassa sängyssä :) Olisi varmaan pää jo räjähtänyt, jos sama heräilytahti olisi jatkunut…
jka (Ei varmistettu)
22.4.2015 at 21:53Näin kahden pienen lapsen vanhempana on todellakin tullut tutuksi se, että tästä ei niin vain lähdetäkään, mutta silti jään ihmettelemään miksi lastenhoitajia tarvittaisiin kaksi?
Kristaliina
22.4.2015 at 22:16Ihan koska molempien yhtäaikainen hoito olisi meillä tarjolla oleville lähipiirin hoitajille (esim. mun äiti on 74 vuotta) liian raskasta – etenkin kun Seela hyvin voimakkaasti vierastaa/protestoi äidin ja isin poissaoloa ja niin edelleen.
Tämä varmasti helpottuu (on jo helpottunut), kun ikää tuolle pikkusiskolle tulee vähän lisää <3
tartse (Ei varmistettu)
22.4.2015 at 23:00Ottaa sen siltä kannalta, että tämä ajanjakso ei jatku loputtomiin (paitsi tietty, jos suurperhe on tavoitteena). Hyvää tv-sarjaa muuten katsoitte, huonomminkin voisi päikkäriajan käyttää!
Liisa
22.4.2015 at 23:44Hyvä ajoitus, tämä aihe on meilläkin ajankohtainen juuri nyt. Kävimme nimittäin eilen treffeillä jo toista kertaa sitten esikoisen syntymän! Kaikki kunnia kuuluu subjektiiviselle päivähoito-oikeudelle, jota hyödynnämme muiden turvaverkkojen puuttuessa nyt kun jäin äitiyslomalle aina siihen asti, kunnes pienempi syntyy. Menimme perinteiseen tyyliin leffaan (päivänäytös klo 10.30) ja sitten syömään kolmen ruokalajin
illallisenlounaan pikkulapsiepäystävällisimpään ravintolaan jonka keksimme (Farang). Sitten alkoikin olla aika hakea lapsi päiväkodista. :DOllaan me tosin useammankin kerran käyty kahdestaan ulkona – kesällä hellepäivien iltoina olemme joskus vieneet viltin, kynttilöitä, viiniä ja pienet piknikeväät (sekä itkuhälyyttimen) takapihalle lapsen nukahdettua. Hyviä treffejä olivat nekin. Nähtiin siilejä.
Vaikka nämä kahdenkeskiset lähtemiset ovat kivoja ja tärkeitä, jotenkin parasta on ollut silti huomata, ettei niistä ole irronnut mitään välitöntä vapauden huumaa verrattuna siihen, kun vietämme aikaa koko perheen kesken. Minulle se kertoo sen, ettei meillä ole mitään hätää. Tai ehkä juuri 13 vuotta täyttänyt suhteemme on vain täysin väljähtänyt. Mutta samapa tuo, onhan shampanjakin vielä ihan hyvää viiniä vaikka kuplat olisivatkin lähteneet. ;)
Vierailija (Ei varmistettu)
23.4.2015 at 00:19Jos edellä on 13-vuotinen suhde väljähtänyt niin meillä on ehkä menty vielä vähän pidemmälle (16 vuotta saman katon alla, sitä ennenkin tunnettu vuosia): lapsia on kolme, esikoinen tokaluokalla enkä muista koska viimeksi olisimme olleet treffeillä! Ennen kuopusta tosiaan oltiin paristi esikoisen ollessa 1+v. Kahden ekan ollessa pieniä he ovat kyllä satunnaisesti olleet isovanhemmilla yötä (usein vain yksi kerrallaan, joskus molemmatkin), mutta emme me sen kummempia treffejä ole järkänneet. Ehkä käyty ostoksilla ja syömässä rauhassa ilman lapsia, mutta puheenaiheet ne samat kuin arjessa muutenkin. Iltaisin hääräämme tässä tunnin pari lasten nukahdettua, minkä jälkeen mina vaadin tunnin ihan vain itselleni vielä. Yöunet jää auttamatta lyhyiksi ja kuopuksen myötä yötkin vielä varsin rikkonaisia. Mutta en osaa kaivata treffejä. Miehen työn vuoksi olen paljon lasten kanssa keskenään, en osaa ajatella niin, että isän tultua kotiin viettäisimme laatuaikaa kaksin. Se aika on varattu koko perheelle. Edelleen uskon, että joidenkin vuosien päästä meillä on enemmän aikaa toisillemme. Mutta tätä ”lyhyttä, väliaikaista” vaihetta on kestänyt kohta jo 10 vuotta…
Kukka / Ja puu puhkesi kukkaan (Ei varmistettu)
23.4.2015 at 14:14Teenpä tunnustuksen: olen ihmetellyt, miksi vanhempien kahdenkeskeistä aikaa pidetään niin tärkeänä. Muistaakseni joissain parisuhdeoppaissa neuvotaan järjestämään treffit kerran viikossa, jotta vanhempien suhde pysyisi hehkeänä. Mietin, onkohan meillä asiat huonosti, kun tuntuu, että paljon mieluummin järjestäisin treffit koko perheen kesken. Olenko jo vieraantunut miehen kanssa kahdestaan olemisesta, onko perheen yhteinen aikakin liian vähäistä vai olemmeko luonteeltamme sellaisia, että koko perheen kanssa oleminen sopii meille paremmin?
Periaatteessa kuulostaa järkevältä, että aviopuolisoiden välinen kahdenkeskinen suhde tulee pitää voimissaan, koska se muodostaa perheen perustan. Toisaalta ajattelen, että vaatimus kahdenkeseisestä ajasta on taas yksi turhia paineita kasaava taakka vanhempien niskassa. Oman kokemukseni mukaan ainakaan kaikki vanhemmat eivät koe niin suurta tarvetta kahdenkeskeiseen aikaan. Siksi en ehkä kuvaisi lapsiperhevaiheen tilannetta ”väliaikaiseksi”, jos sillä tarkoitetaan, että kahdenkeskisyyden puuttuminen on jonkinlainen poikkeus yleiseen kaavaan. Minusta parisuhteessa on erilaisia vaiheita, joista jokainen on omalla tavallaan poikkeus: symbioottinen alkuhuuma, työntäyteinen pikkulapsivaihe, mahdolliset etäsuhdevaiheet, hiljaiset kahdenkeskiset vuodet lasten lähdettyä jne. Eikö parisuhdetta voisi jokaisessa vaiheessa hoitaa hieman mukautetulla tavalla. Esimerkiksi näin pikkulapsiaikana parisuhdetta voisi mielestäni opetella hoitamaan puistoreissulla tai iltapalapöydässä.
Tämä kommentti on sitten tarkoitettu ymmärrettävksi ilmaan heitettynä puolivalmiina ajatelmana. En halua väittää, että kahdenkeskeisen ajan viettäminen ei olisi hyväksi.
Helmi K
23.4.2015 at 14:25Mun mielestä tämä kolumni on aika avaava.
Jokaisella on varmasti omat tapansa, mutta kyllä itsekin olen sitä mieltä että mitä onnellisemmat vanhemmat, sitä onnellisemmat lapset ja sitä onnellisempi perhe. Ja usein aikuiset jotenkin luisuvat siihen ettei ”me edes tarvita kahdenkeskeistä aikaa”. Koko homma kun on kuitenkin alkanut kahdenkeskisestä ajasta joten kyllä sitä perustaa on syytä vaalia. Koska aika usein kuitenkin käy myös niin että vaikka niistä ruuhkavuosista sitten selviäisikin, iskee lasten kasvettua kauhea tyhjiö kun on unohdettu rakentaa muistoja, kokemuksia ja tunteita ihan vain sille parisuhteelle.
Enkä kyllä tiedä yhtään perhettä, jossa aikuiset eivät yhden vapaan, hyvin nukutun ja aikuisten asioiden äärellä vietetyn, viikonlopun tai päivänkin jälkeen jaksaisi sitä arkea paljon paremmin. Ja myös arvostaisi sitä enemmän. Mukautettuahan se nimenomaan onkin, jos ennen oli aina vain kaksi ja nyt yksi tai kaksi iltaa/päivää kuussa, eikö?
Plus tähän lisänä vielä se, että itse kuulun tosi vahvasti siihen joukkoon joka ajattelee että on ehdottomasti lapsen etu solmia turvallisia, hyviä ja kestäviä suhteita useampaan aikuiseen, ei vain äitiin ja isään, jo pienestä pitäen.
Kukka / Ja puu puhkesi kukkaan (Ei varmistettu)
23.4.2015 at 15:45Kiitos hyvästä jatkosta kommenttiini!
Tuo ruuhkavuosien jälkeinen tyhjyys pelottaa minua välillä. Onko niin kuin oletetaan: että jos ei kartuta parisuhdepankkia kahdenkeskeisellä ajalla ruuhkavuosien aikana, kaatuu koko talous siinä vaiheessa, kun jäädään kahden? Täytyykö kahdenkeskiselle ajalle raivata aikaa, vaikka siihen ei tuntisi suurta tarvetta (ainakaan yhtä suurta tarvetta, kuin yöunille)? Onko normaalia, ettei kahdenkeskeiselle ajalle tunne tarvetta vai onko se hälyttävä merkki siitä, että ollaan jo etäännytty parisuhteessa? Olisiko kynttiläillallisille raivattava aikaa erityisesti silloin, kun koko perheenä hengailu innostaisi enemmän? Onko kahdenkeskeinen aika hengityskone, joka mahdollistaa suhteen jatkumisen vielä pikkulapsiajan loputtua vai voiko suhde elää ja hengittää siinä perhe-elämän lomassakin?
Minä en tiedä. Mielenkiinnolla odotan, jos tästä on tulossa oma postaus. Olisi kiinnostavaa kuulla myös niiden kokemuksia, jotka ovat pikkulapsiajan ohittaneet.
Kristaliina
23.4.2015 at 14:55Mulla on ollut pitkään mielessä bloggaus tähän liittyen – ja just tätä kirjoittaessa mietin, että pitäiskö nyt sit kirjoittaa enemmänkin tähän liittyvää pohdintaa; mutta en sit sillä päikkäritauolla ehtinyt :)
Mutta mun ajatukset siis aika paljon samaa kuin Kukalla tässä – toisaalta tuo HelmiK:n ajatuskin on täysin luontevasti minulle ymmärrettävissä, ei siinä mitään. Mutta itse saisin lähinnä paineita, jos tässä vielä jotain hemmetin parisuhdettakin pitäisi alkaa hoitaa :D Noin niin kuin kärjistäen.
Mäkin olin aikeissa vastata ”toisen sanoilla” eli linkkaamalla osuvaan kolumniin – mun silmiä nimittäin puolestaan avasi tämä: http://ellit.fi/valahdyksia/petikaverit
Helmi K
23.4.2015 at 15:50No, kyllä mä tavallaan tuon ymmärrän, mutta toisaalta en yhtään. En siis ajattele että parisuhteen eteen tehtävä työ olisi (aina) työtä vaan nimenomaan aikuisten hauskaa, ilman nukutuksia, uhmia, vaippoja, askarteluja, neuvoloita ja mitä lie. Siis ihan vaan sitä elämää mitä oli ennen lapsia, enkä ihan tajua miten siitä voisi ottaa paineita.
En tiedä kuinka paljon tähän vaikuttaa se, että esim itse ehdin olla siinä aikuisten parisuhteessa 12 vuotta ennen lasta, käydä terapiassa, pohtia suhdetta perinpohjin yhdessä ja erikseen, ja ehkäpä siksi myös sitä kaipaan useammin, se ihan vaan meidän kahden juttu, kuin myös sen rakentaminen ja huoltaminen ja vaaliminen, kasvoi niin hurjan isoksi osaksi ihan omaakin olemassaoloa, etten voisi olla ilman.
Se, että on vain yksi lapsi vaikuttaa myös ihan varmasti, kuin myös se että hyviä hoitajia on aina ja nopeasti saatavilla. Ja se että oma työ on vapaata ja aikataulutonta.
Oli miten oli, pääasia on tietysti se että jokainen on onnellinen, oli se tapa sitten tämä tai tuo.
Laurakaisa (Ei varmistettu)
23.4.2015 at 15:35Kun meidän kuopus syntyi, vuosi ja kolme kuukautta esikoisen syntymän jälkeen, viisas neuvolalääkäri sanoi että te selviätte varmaan helpommalla jos asennoidutte nyt vähäksi aikaa niin, että teidän kahdenkeskinen aika on nelinkeskistä aikaa. Meillä ei ole isovanhempia tai muita sellaisia läheisiä, joille pienen vauvan olisi helposti voinut pienen isosiskon kanssa jättää, ja mies oli töissä toisella paikakunnalla.
Asennoiduttiin niin, ja se toimi kerrassaan hyvin. Kunnes lapset kasvoivat sen verran että sitä kahdenkeskistäkin taas rupesi olemaan. Silloin tällöin, ei nyt hurjan usein, mutta välillä kokonaisten mummolaviikonloppujen verran. Lapset siis nyt 3 ja 4. Tää toimii hyvin nyt näin. Kahdenkeskinen aika on tärkeää, mutta se kahden ihan pienen lapsen kanssa eläminen on kyllä sekä omasta että monen muun kokemuksesta sen sorttista survival-meininkiä että siinä ei ihan ekana tule mieleen mikään parisuhde. Vaikka varmaan pitäis. Mutta selviää se suhde siitä hetkestä ilman suhdeaikaakin.
Päähenkilö
24.4.2015 at 11:07Tässäpä aihe, josta olen tainnut kirjoittaa omassa blogissani aika paljon. Myös siitä etääntymisestä…
Mulla on ollut monta sellaista vaihetta, että olen kaivannut paljon enemmän omaa, yksinäistä aikaa kuin parisuhdeaikaa.
Mutta joo, kai se on vähän niinkin, että joku kahdenkeskinen tiimihenki ja lämpö vanhempien välillä olisi hyvä vallita. On se lastenkin etu. Kuka sitten milläkin tavalla pitää sellaista yllä… Toiset kaipaa kynttiläillallisia ja etelänmatkoja, toisille riittää arjen katseet, tsemppipeukut, pusut ja halaukset.
Me on käyty kahdestaan syömässä, leffassa, keikoilla, pienillä viikonloppumatkoilla ym. aina. Siis noita ensin mainittuja on ollut ehkä neljä viisi kertaa vuodessa ja reissuja ehkä kerran vuodessa tai joka toinen vuosi. Lisäksi meidän lapset on oppineet kaikki aika pieninä nukahtamaan itsekseen, joten iltaisinkin yhteistä aikaa on ollut pääsääntöisesti se pari tuntia, jos jompikumpi ei ole ollut töissä. Lapsia on kolme kappaletta.
Vaikeuksia ja kriisejä ja viileitä aikoja on parisuhteessa ollut näistä yhteisistä puuhista huolimatta. Että ei se yhteinen aika aina kaikkea pelasta. Mutta ehkä olisi mennyt vieläkin huonommin ilman noita kahdenkeskisiä juttuja.