Kasin aamut (herätys 6:45) on ihan p*seestä.
Paitsi hetkinen… Tässä yhtenä aamuna istuskelin (toisen) aamukahvikupillisen ääressä, kun lapset olivat jo lähteneet kouluun. Ja tajusin: Oho! Tämä tuli ihan puskista! Mähän taidan tykätä meidän aamuista!
Meidän nykyiset aamut ovat rauhallisia. Hyväntuulisia. On aikaa jutella kaikenlaista. On aikaa vähän selailla kännykkää ja hörppiä kahvia. Sitten koululaiset lähtevät, ei tuskailua, ei hoputtamista, ei kiristyviä hermoja tai turhaa tiuskintaa, joka myöhemmin harmittaa.
OMG. Meidän aamut on hyviä.
Vanhoja kuvia meidän aamuista.
Tämä on vaarallinen aihe.
Nimittäin ainakin mulle vuorokaudessa on kaksi sellaista erityisen herkkää kohtaa, johin latautuu paljon: toinen on aamulähtö ja toinen nukkumaanmeno. Kaksi sellaista hetkeä, joiden haluaisi sujuvan ihan spesiaalihyvin, koska siinä sanotaan omille rakkaille heipat – joko päivän tai yön ajaksi. Vanhemman mielikuvissa silloin rakkautta ja sydämenkuvia tihkuu kaikkialta ja pikkuiset peiteillään suukkoihin ja halausiin.
Mutta lapsethan voivatkin just silloin vetää täysin liinat kiinni.
Yhtäkkiä se latautunut (ja väsynyt) hetki onkin kränää ja kiristelyä. Ja kun lapsi on nukahtanut – tai kun on lähtenyt kouluun tai jäänyt päivähoitoon – harmittaa ihan sikana, että taasko se meni riidaksi. Huomenna kyllä tsemppaan enemmän! Ja huomenna sama juttu.
Joten tiedän, tiedän, TIEDÄN!
Sitten toisaalta voi olla niitä vaiheita, kun sujuu. Niistähän kannattaa silloin iloita! Ja kannattaa iloita nopeasti ennen kuin se menee ohi, ahhaha. Eli tämä olkoon juuri sitä iloitsemista ja toivon ihan valtavasti, että ”ei todellakaan suju” -perheissä ei tunneta harmituksen kasvamista tästä meidän sujumisesta.
Olkoon vaikka ajatuksella, että joskus (vaikkapa lasten kasvaessa) se voi sujua sellaisessakin perheessä, jossa just nyt takkuilee.
Ja siis muistutan, että meilläkin takkuili erityisesti silloin, kun oli kaksi pientä lasta!
(tosin tässä näyttää aika idylliseltä, mutta niinhän muistoissa usein)
Mutta okei niihin sujuviin aamuihin. Näin ne meillä menee!
6:45 soi herätyskello. Joel nousee silloin, herättää koululaiset ja menee alakertaan tekemään koululaisille aamupalan ja minulle (ja itselleen) ensimmäisen kupin kahvia. Minä jään taaperon kanssa jatkamaan unia ja torkahtamaan – tai jos en enää nukahda, koomailen sängyssä kännykän kanssa.
Koululaiset tekevät aamutoimet (hampaiden pesu, vaatteiden valinta) itsekseen yläkerrassa ja siirtyvät sitten rauhassa alakertaan aamupalalle.
7.15 eli puolisen tuntia myöhemmin Joel tulee takaisin ylös. Hän jää vuorostaan taaperon kanssa sänkyyn ja hörppii kahviaan siinä. Taitaa lukea usein. Minä nousen ja lähden alakertaan koululaisten luo.
Kun tulen alakertaan, koululaiset ovat joskus jo syöneet aamupalansa ja lukevat tai opiskelevat Duolingosta japania, koreaa ja kiinaa. Joskus ovat vielä aamupalalla; se vähän vaihtelee.
7.15-7.45 on sellaista rauhallista aamuaikaa. Vähitellen hämärä väistyy ja päivänvalo sarastaa. Juon kahvia ja jutellaan tulevasta päivästä ja illasta, ja ihan niitä näitä. Letitän koululaisten hiukset, joskus ehdin tehdä monimutkaisempia kampauksiakin. Tsekataan vielä Wilmasta, että ei ole mitään erikoisohjelmaa. Katsotaan sääennustus, että ulkopukeutuminen osuu kohdalleen. Koululaiset tarkistavat reppunsa ja pakkaavat tarvittaessa välipalaa mukaan iltapäivän menoja varten.
7.45 koululaiset alkavat orientoitua lähtöön eli siirtyvät kohti eteistä.
7.55 lähdetään, usein minäkin kiskaisen vaatteet niskaan ja lähden saattelemaan.
Taapero heräilee sitten omia aikojaan, useimmiten kahdeksan ja yhdeksän välillä. Joel tekee taaperon kanssa aamutoimet ja tulevat sitten alakertaan.
(miksiköhän näissä kaikissa vanhoissa aamukuvissa on kesä?)
Eikös kuulostakin vähän liian helpolta, haha.
Näiden.. (laskee, ööö) …kahdeksan aikatauluheräämisvuoden – eli siitä lähtien, kun esikoinen aloitti hoidossa – perusteella on kuitenkin tullut koettua, että se ei välttämättä ollenkaan ole niin helppoa kuin se kuulostaa. Meidän nykytilaan vaikuttavat ainakin tällaiset asiat.
Riittävä unimäärä. Meillä mennään nukkumaan niin, että noina 6:45 aamuinakin on unta saatu vähintään kymmenisen tuntia. Tähän tietysti vaikuttaa se toinen kriittinen piste eli että miten nukkumaanmeno sujuu. Meillä se sujuu, joten ehkäpä sujuva nukkumaanmeno ja sujuva aamu ikään kuin ruokkivat toinen toisiaan. Ja vastaavasti (ja valitettavasti) sujumattomuus varmaan ruokkii toinen toista myös.
Aamun aikataulun väljyys. Joskus kun narisin 6:45-aamuista, sain sapiskaa, että miksi sitä sitten pitää herätä niin aikaisin. Että voisihan sitä laittaa kaiken illalla valmiiksi ja hypätä vaan vaatteisiin ja poistua ovesta. No siksi pitää herätä, että ihmiset ovat erilaisia ja tunnen perheeni!
Meille on tärkeää, että aamussa voi teeskennellä sellaista, että rai rai rai ei ole kiire mihinkään. Että ihan vapaaehtoisesti tässä kuulkaas oleskelen. Voi jumitella vaatevalinnan äärellä tai sovittaa viittä asua (en minä), tai selata kännykkää vielä ylimääräiset viisi minuuttia sängyssä tai keittiön pöydän ääressä (minä). Jos heti silmien auettua tietäisi, että nyt on kiire, niin pinna kiristyisi jo ennen kuin uninen aamuvarvas poistuu peiton alta ja osuu lattiaan.
Mutta jollekin toiselle voi sopia pikalähdöt! Ehkä just omien perheenjäsenten aamurytmin ja -toimintavauhdin huomiointi on tässä se iso juttu.
Isot koululaiset. Totta kai tämä vaikuttaa – kun vertaa vaikka siihen, että lähdössä taiteiltiin 3- ja 5-vuotiaiden kanssa, huh heijaa.
Aikuisten ja taaperon kellokortittomuus. Tällä on tietysti myös ihan huikea vaikutus. Jos olisi tahtoikäinen (tai useampi), jonka pitäisi olla hoidossa aikaan x, jotta aikuinen olisi töissä aikaan y, niin tilanne olisi ihan toinen. Nyt on vain koululaisten aikataulut, jotka määrittävät tahdin. Kaikkeen ei voi aina vaikuttaa, joten armollisuutta itseä kohtaan sinne, missä aamu on sekuntikelloa vastaan taistelua.
Asenne. Sekään ei meidän tapauksessa ole ihan merkityksetön juttu. Jotenkin olen viimeisen puolen vuoden aikana päässyt siitä ”tää on p*seestä” -aamuajatuksesta kohti ”tämä on ihan ok”:ta.
(okei tässä ei ole kesä)
Ja sitten vielä olennaisena juttuna kolmen äänimerkin taktiikka.
En voi käsittää: enkö ole kirjoittanut siitä tänne blogiin? Luulin kirjoittaneeni, mutta en löydä vanhoista blogipostauksista. Ehkä mulla on vaan väärät hakusanat…? No, ainakin Instassa olen tätä avannut. Jospa kertaan vaikka lyhyesti, niin jää tännekin jemmaan tämä meillä erittäin hyvin toiminut kikka!
Eli: jossain kohdassa tajusin, että meidän aamut ovat ihan jatkuvaa hoputtamista. Ja se hermo kireällä hoputtaja olin MINÄ. Kääk!
Tuntui, että kukaan ei tehnyt mitään ilman, että minä papatin koko ajan niskan takana, että nyt ihan oikeasti syö se, katso jo kelloa, ihan oikeasti sun pitää lähteä, kohta sä myöhästyt, pue nyt ne kengät jalkaan, ihan oikeasti, sulla on kiire, toimi nyt ja lopulta se epätoivoinen ETKÖ SÄ TAJUA ETTÄ SÄ MYÖHÄSTYT JOS ET NYT LÄHDE.
Ja kun ovi loksahti kiinni, nin tajusin, että se olin minä, joka oli pilannut aamun tunnelman. (koska jos en olisi tehnyt niin, kukaan ei olisi ehtinyt kouluun)
Eiiiiih, en halunnut tuollaista roolia! En tykkää yhtään sellaisesta, että tahtomattaan joutuu perheessä tai muussa sosiaalisessa yhteisössä rooliin, joka on ikään kuin ”pakotettu” mutta ei itselle yhtään luontava.
Päätin ulkoistaa hoputuksen kännykän hälytykselle.
Kännykkään laitettiin siis kolme hälytystä:
1. hälytys: on aika alkaa siirtyä kohti ovea.
2. hälytys: jos tässä lähdet, oot tosi hyvissä ajoin.
3. hälytys: viime tippa eli tässä pitää lähteä ulos ovesta, jos aikoo ehtiä.
…ja sen jälkeen minä en hoputtanut enää yhtään, en sanallakaan.
Systeemi alkoi toimia välittömästi, lähes maagisella tavalla. Useimmiten lapset poistuivat tällä systeemillä ovesta jo 2. hälytyksen kohdalla tai ennen sitä.
Ja onko meillä tämä edelleen käytössä? Ei. Tämä on siksi, että systeemi oli niin hyvä, että se teki itsensä turhaksi.
Muistaakseni joululoman jälkeen näitä hälytyksiä ei koskaan saatu aikaiseksi laittaa uudestaan päälle, mutta lapset olivat tottuneet jo siihen rytmiin. Toimii ilman hälytystäkin. Nyt tämä sujuu jopa niin, että kun tällä viikolla keittiön kello oli pysähtynyt just lähdön aikoihin, lähtijöiden sisäänrakennettu kello sai silti heidät lähtemään just oikealla hetkellä.
Vau. Eli jos säkin oot aamuhoputtaja ja et halua olla, niin samastumiseni. JA: siitä roolista voi päästä eroon! Kokeilkaa ihmeessä tuota hälytystekniikkaa!
Mutta siis ihanaa. Juuri nyt aamut sujuvat puutalossa.
Miten teillä?
Meidän vanhoja aamukuvioita voi hihitellä, kauhistella ja ihmetellä täällä:
Vuonna 2017 lähtöhärdellistä.
Vuonna 2017 onnistuneen aamulähdön anatomia.
Vuonna 2018 aamuvienneistä.
Vuonna 2019 yllättävän sujuvia aamulähtöjä.
A
15.2.2024 at 15:26Meilläkin on klo 6.45 herätys, mutta ovesta pitää astua ulos klo 7.30 (nooh, käytäntö osoittaa että lapsi ehtii kouluun jos ovesta astuu ulos klo 7.38 mutta sitten saa kävellä rivakasti). Yhtään aikaisin en suostuisi herämään (ja jos ei olisi tuota vähän aamuisin hitaalla käyvää koululaista, niin itse heräisin vartin ennen lähtöä).
—
Meillä aamurutiinit on mun heiniä, koska mies on ihan älyttömän aamu-uninen. Niinpä hän yleensä vaan nukkuu (tämä on kaikille vaan helpompaa, hän on myös aamuäreä :)). Lapsi taas on ollut koko lapsuutensa aamuvirkku (ai että ne kaikki aamut kun hän on herännyt ennen klo 6, en kaipaa todellakaan, etenkään silloin kun häntä piti viihdyttää, onneksi oli jokunen tovi kun lapsi puuhaili itsekseen ja vanhemmat vielä hieman nukkui), mutta nyt teini-iän lähestyessä, onkin käynyt niin että uni jatkuisi aamulla pidempään. Lapsi myös tarvitsee rauhaa aamulla (siksi parasta on, jos saa herätä itsekseen ja rauhassa, mutta klo 6.45 herätykset ei kyllä sitä mahdollista). Niinpä kun älykello herättää mut klo 6.45, nousen ylös, katson että lapsi on herännyt ja häivyn keittiöön tekemään aamupalaa (ja tyhjentämään ap-koneen, jostain syystä se on lähes aina mun aamuhomma). Lapsi heräilee ja pukee omaan tahtiinsa. Kahvia mulle ja aamupalaa mulle ja lapsella, jonka käyn kutsumassa aamupalalle klo 7 aikoihin. Ei todellakaan harrasteta mitään keskusteluja aamusta (ja reppu on pakattu ja vaatteet valittu jo illalla, tämä rutiini oli jo päiväkotiaikaan, koska vaatetaistelut on olleet ihan kamalia — siis lapselle on ollut hyvin tärkeää mitä pukee päälle ja jos valinta piti tehdä aamulla, on kriisi valmiina), minä luen hesaria ja selaan instaa, lapsi lukee lasten uutisia tai pelaa duolingoa (saksaa) tai haydayta. Sitten havahdutaan, että kello on 7.25 ja nyt pitää pestä hampaat ja lähteä. Tämä kohta on se saamarin musta aukko, jostain syystä lapsella on aina mennyt tuhottomasti aikaa saada lähdettyä ovesta (edellisessä kodissa on niin monet kerrat karjuttu molemmat eteisessä kun homma on aina kaatunut huonosti istuviin housuihin tai kadonneisiin lapasiin, no, nykyään harvemmin tulee itkua ja hampaidenkiristelyä). Ovesta ulos klo 7.36 keskimäärin (kuunnellaan samalla kun naapurin perheen lapset karjuvat lähtökiukkuja rapussa — heillä on siis monta pienempää lasta) ja mä lähes aina saatan lapsen osan matkaa (ei vitosluokkalainen sitä tarvitse, mutta oon edelleen pääosin etätöissä ja silloin aamukävely on hyvä työpäivän aloitus ja toisaalta jos menen töihin, niin silloin työmatkani menee lapsen koulun vierestä, joten sitten mennään samaa matkaa, silleen ihanaa että vitosluokkaisella kelpaa vielä äidin seura, tämä varmasti tulee muuttumaan). Mies taas herää sitten … joskus :)
—
Aamut on sinällään leppoisia, mutta väsyneitä (koska meen liian myöhään nukkumaan) ja toisaalta kiireisiä (koska en halua herätä aiemmin). Rutiinit on voimaa, heti hajoaa pakka kun lapsen koulu alkaakin kasin sijasta klo 8.45 (silloin herätys on myöhemmin klo 7.15, mikä takaa että sluibailuaikaa on vartin verran ekstraa, mikä usein johtaa siihen, että se aika katoaa mustaan aukkoon ja tulee vielä pahempi kiire. Niinpä mun mielestä aamuihin less is better (ts. en puhu, en meikkaa, en kampaa hiuksia), juon vaan kahvin ja luen uutisia, vedän vaatteet niskaan ja ulos ovesta. Herään sitten kunnolla kävellessä ja päivä voi alkaa :)
krista
16.2.2024 at 12:09Niin kuin on aiemminkin juteltu, mä kans tosiaan edelleen saattelen tosi monena aamuna – ja ihan koska tykkään siitä :) Just siksi, että siinä tosiaan itselläkin päivä käynnistyy ja saa vähän raitista ilmaa heti aamuun. Esimerkiksi tänään oli jo ihmeen valoisaa!
–
Mä muuten ennen lapsia olin just pikalähtijä, join aamukahvitkin vasta työpaikalla. Oikeastaan varmaan heräilin vasta siellä, vedin automaatiolla vaatteet ja pikameikin ja ulos ovesta. Mutta lasten myötä tää on muuttunut, kun on niin monen muunkin perheenjäsenen erilaiset edesottamukset siinä pyörimässä :D
Anna
15.2.2024 at 17:28Minä liputan aikaisen heräämisen ja hitaiden aamujen puolesta. Minä itse haluan ottaa aamulla rauhallisesti, vaikka aamuvirkku olenkin. Jos aloitan aamun riitelemällä ja hoputtamalla niin se heijastuu koko päivään.
Kun olin työelämässä heräsin kaki tuntia ennen kun piti olla töissä. Ajomatkaan oli tästä varattu 45min (todellinen kesto muistaakseni 35-36min auton matka-aikailmoituksen mukaan). Jos minulla oli lapsen hoitoon vienti niin varasin aamuun vielä 30min ylimääräistä.
Nykyään kuitenkin mies hoitaa aamut, koska hän on se, joka herää töihin ja vie lapsen. En ole ihan kartalla heidän aikataulusta, mutta jos nyt oikein ynnäilen niin hän taitaa herätä 90min ennen kun pitää olla eskarilla (matka-aika 10min) ja herättää lapsen n. varttia myöhemmin kuin itse herää.
.
Minä herään vauvan aikataulussa. Tänään se oli 4.30. Vauva viihtyi vaihtelevasti tissillä puolisentoista tuntia. Sitten luovutin. Herätykseno on ollut kaikkea tuon 4.30 ja 7.30 välillä.
Siitä siirryn vauvan kanssa hoitamaan meidän molempien vessahommat ja hampaiden pesut. Sitten päivävaatteet päälle. Usein venyttelen selän ja hartitat jumpparenkaissa samalla. Jos koululainen tai eskarilainen sattuu samaan aikaan pukemaan niin katson vähän mitä pistävät päälle. Muuten pukevat itsenäisesti.
Siitä minä siirryn laittamaan vauvan aamupuuron ja syötän vauvan. Mies laittaa isompien lasten aamupalan. Kun vauva on syötetty syön itse jotain. Aamupalan aikaan katsotaan samalla mikä viikonpäivä, moneskopäivä mitä kuuta ja vuotta. Samalla puhutaan siitä, mitä päivän aikana on suunniteltu tapahtuvaksi. Monelta kukakin tulee kotiin ja onko jollain jotain menoja.
Mies lähtee eskarilaisen kanssa liikenteeseen päivästä riippuen 7.15 tai 8.15.
Tässä vaiheessa yleensä vauva on tyytyväinen ja minä pystyn esim. pelaamaan jonkun lautapelin koululaisen kanssa tai sitten vaan jutellaan. Koululainen lähtee 8.45 ja yhdeksän aikaan minä lähdenkin ulos laittamaan vauvan aamupäikkäreille.
.
Meillä kuvitetut aamutoimet ja Timetimeri (eli munakellomainen ajastin, josta lapsen on väripalkin avulla helppo seurata ajan kulkua) ovat ne, millä eskarilaisen aamut sujuvat pääasiassa hyvin. Koululainen on aamuvirkku ja nopeatempoisempi niin hänen kanssa ei koskaan tarvittu muuta kuin kertoa, että nyt pitää tehdä sitä tai tätä.
.
Meillä on kanssa lasten valojen sammuttamisesta ensimmäisen herätykseen vähän vajaa 10 tuntia (yhtenä yönä viikossa vajaa 9, mutta ei yhden päivän takia sotketa nukkumaanmenorytmiä, koska meidän lapset on tosi aikatauluorientoituneita, eikä uni tulisi kuitenkaan aikaisemmin). Eskarilainen pitää usein herättää, koululaisella soi kello seitsemältä, mutta usein herää itse ennen sitä.
.
Meidän perheessä minä ja esikoinen ollaan aamuvirkkuja ja mies ja keskimmäinen aamutorkkuja. Vauva vaikuttaisi olevan enemmän meidän virkkujen leiriin kallellaan, mutta näin pienrstä ei voi vielä oikeasti sanoa. aika näyttää.
Hankalaksi tämän tilanteen tekee se, että puolelle perheestä aamut ovat hankalia ja he ovat herkästi hermostuvia silloin ja toinen puoli perheestä reagoi negatiivisesti illasta ja silloin taas heitä ei kannata kauheasti härkkiä :D Kun lasketaan tähän se, että osa on töissä ja koulussa päivän keskimmäiset tunnit niin meillä on melkein aina koko perheen ollessa kotona joku vähän väsynyt ja räjähdysherkkä ja varsinkin lasten on hankala tunnistaa milloin joku (tai he itse) on liian väsynyt pinnistelemään ylimääräistä.
krista
16.2.2024 at 13:04Meillä kans taitaa olla tuo 90 min herätyskellosta siihen, että pitää olla perillä! Tosin lapset herää siinä 90 minuutin kohdalla kans, :)
–
Kuulostaapa näppärältä tuo ajastin! Tosi kiva, että tuollaisia keksintöjä on, millä tällaisia siirtymiä voi helpottaa. Ihan selkeästi kun itsekin on huomannut, että just nämä siirtymäkohdat on monille (kaikille?) lapsille hankalia. Ja sen myötä hankalia myös aikuisille :D
–
Me ei muuten (kröhöm) Joelin kanssa varmaan kumpikaan olla mitenkään parhaimmillaan aamuisin :D Jotenkin siinä vaan oppii luovimaan :D Sen sijaan lapsista ainakin kaksi kolmesta on ihan pirteitä peipposia heti siitä hetkestä, kun silmänsä auki saavat :) Jännä, miten samaan perheeseenkin voi mahtua niin erirytmisiä ihmisiä :)
Sumonen
15.2.2024 at 20:26Täällä myös yksi ihmettelijä. Oon nimittäin ihan oppinut tykkäämään aamuista. En tiedä missä vaiheessa niin on käynyt. En ole yhtään aamuihminen, mutta….herään 5.30 tai 5.45. Kukaan muu ei ole noin aikaisin hereillä, joten minulla on ihka omaa aikaa syödä aamupalaa, juoda kahvia ja lukea kirjaa. Itseasiassa ehdin yleensä tehdä kaikki aamuhommat ennen kuin muut alkaa heräillä. Ja ehkä se on just se mihin oon tykästynyt aamuissa. Aikaa vain minulle ja sitten ehdin kuitenkin nähdä vielä muitakin ennen kuin lähden töihin. Ja just se on kyllä tärkeetä, ettei ole kiire, vaan on aikaa heräillä, touhuta ja lähteä.
Lilah
16.2.2024 at 21:35Meillä taas on pääosin iltavirkkua jengiä ja aamut on sen mukaisia eli nouseminen tökkii. Koulun alkamisajat vielä ikävästi vaihtelevat kasin ja ysin välillä, joten lapsia ei voi ohjelmoida mihinkään pysyvään rytmiin. Normaaliksi jääneen etätyön myötä heitän yleensä lapset kouluun ja tavallinen heräämisaikamme on 30-45 minuuttia ennen lähtöä. Jos olen aamun kotona, pienimmät luottavat liikaan siihen, että minä katson kelloa ja muistuttelen. Kun menen toimistolle ja ovat keskenään aamun, ovat paremmin ajoissa. Tänään kuopus nousi 10 minuuttia ennen auton starttia, mutta lähdettiin silti ajallaan. Vaatteet päälle, lasi smoothieta, hammaspesu ja ovesta ulos. Yleensä ei käy ihan näin pikaisesti ja jos jää aikaa lastenohjelmille tmv, on muihin puuhiin unohtuminen taattu. Haaveilen siitä, että nousisin reilusti ennen muuta perhettä ehtiäkseni tehdä lenkin tai lukea uutiset rauhassa tmv, mutta ipanat kukkuu kymmeneen ja minä vielä pari tuntia sen jälkeen, joten nouseminen ennen puoli kahdeksaa on työn takana.