Familia numerosa

¡Familia numerosa! Se kuulostaa jotenkin ihan poskettoman ihanalta.

Espanjassa asuva some-tuttuni kertoi joskus, että jo kolmella lapsella Espanjassa (tai osassa Espanjaa?) on familia numerosa. Sillä arvonimellä saa kai siellä sitten kaikenlaisia etuja, muistaakseni alennusta sähkölaskustakin! Mutta ennen kaikkea se kuulostaa vaan jotenkin ihan syötävän suloiselta.

Suomeksikin suurperheeksi on joku meitä joskus kutsunut – hehe jostain syystä tätä sanaa on enimmäkseen käytetty negatiivisessa mielleyhteydessä, mallilla ”miten suurperheellä on varaa” tms. Olen sivuuttanut yhteyden ja todennut, että suurperhe myös kuulostaa hyvältä, ihan kohteliaisuudelta! Mutta kröhöm hieman kyllä liioitellulta.

Otetaan huomioon, että olen kotoisin sieltä lestadiolaisuuden kanta-alueilta, joilla suurperhe oli kuitenkin aika erilainen kuin tämä meidän kolmen lapsen pikkukeskikokoisperhe.

Oma mielikuva meidän perheestä on kuitenkin edelleen vähän pikkuperhe. Ei tunnu siltä, että meitä olisi niin monta. Uskon, että iso tekijä tässä on lasten iso ikäero: kolmas lapsi ei ole koskaan tehnyt meidän perhe-eloa yhtään kuormittavammaksi. Meininkin olisi varmasti ihan erilainen, jos kolmas olisi vaikka tullut samalla kahden vuoden ikäerolla kuin kaksi ensimmäistä!

Nyt meidän viiden hengen perhe-elämä on loppujen lopuksi aika seesteistä.

Joitain huomioita/ilmiöitä meidän familia numerosa on kuitenkin aiheuttanut:

1. Autoon mahtuminen. Heh tämä meillä päällimmäisenä mielessä pyöri perheenlisäystä odotellessa. Ei kotiin mahtuminen, ei ”kaikille lapsille omat huoneet” (ei ole) -paineet, ei nukkumaamenojärjestelyt tai ruokapöydän ääreen ryhmittäytymiset. Vaan hitto vie kolme turvaistuinta takapenkille. Hassua kyllä just se oli jotenkin meille se käytännönjärjestelyistä keskeisin.

2. Hotellihuoneeseen mahtuminen. Muistan tän pointin Lilah sulta, monen monen vuoden takaa – me oltiin ehkä Thaimaan-matkalla silloin, lapset olivat 3,5- ja 1.5-vuotiaat. Tuli puheeksi majoitukseen mahtuminen. Ja kyllä: tavallisessa hotellihuoneessa alkaisi kyllä kohta olla vähän ahdasta, etenkin sitten, kun pienin ei nuku enää vieressä. Mutta siihen tilanteeseen on noussut meille Airbnb. Me ei itse asiassa olla ahtauduttu tällä combolla kertaakaan hotelliin, vaan Suomen-kesälomamatkallakin yövyttiin ihan pelkästään Airbnb-asunnoissa, joissa oli useampia makuuhuoneita.

3. Metatöiden määrä. Se ei ole jotenkin kasvanut kolmanneksella vaan vähintään satakertaistunut. Vaikka pienimmällä ei edes vielä juurikaan ole menoja, haha! Todellisuudessa se ei varmaan ole sinänsä metatöiden määrän kasvu, vaan niihin käytettävissä oleva aivokapasiteetti. Itse on (kyllä, edelleen) unitokkurainen kymmenenimetyksenöistä, ja sitten pitäisi muistaa kaikki koululaistenkin asiat. Omat asiat ovat unohtuneet jo ajat sitten. Mitkä asiat?

4. ”Joo voidaan tehdä, jos vaan ehditään”. Tästä on valitettavasti tullut vakiovastaus, jota isommat lapset joutuvat kuulemaan liian usein. Tosi moneen ”oispa kiva” -juttuun tulee vaan vuorokauden tunnit vastaan. Vaikka nyt lapselle kuulokkeiden kierrätysbongaamiseen tai vaikka leffailtaan koko perheen kanssa. Koko ajan vaan päässä hurraa priorisointi: mitä on pakko tehdä nyt, mitä on parempi tehdä nyt – ja mitä ois kiva tehdä nyt, mutta ei noiden kahden ensimmäisen takia tavallisesti ehdi.

5. Pakkaamisen määrä. Yhtäkkiä viidelle hengelle onkin pakattavana aika paljon tavaraa, vaikka pakkaisi kuinka keveästi. Vaikka Sotkamoon ihan vaan pari vaatekertaa, villavaatteet ja ulkovaatteet. Kun mukaan heittelee koko komppanjan toppavermeet, villasukat ja vaihtohanskat, siihen ei enää pari nyssäkkää riitäkään!

6. Kolmen lapsen hämmästys, sosiaalisena ilmiönä siis. Tätä erityisesti Joel on kokenut. Kuulemma usein keskusteluissa (vaikka leikkipuistossa tms) toinen osapuoli olettaa, että taapero on meidän ainoa lapsi. Ja kuullessaan sitten jossain sivulauseessa, että tämä onkin jo kolmas, on kuulemma sellainen uudelleenkalibroinnin ja keskustelukumppanin uudelleenarvioinnin hiljainen hetki. Tyyliin joku mies oli vitsaillut heittäen Joelille kaupassa, että ”helppoa se vielä yhden kanssa on”. Joel oli vastannut siihen, että ”niin tämä on mun kolmas, meidän vanhin on jo 11-vuotias”. Siihen se vitsailu sitten jäikin.

Mutta kaikkein akuuteimpana – ja oikeastaan syynä, miksi tätä postausta aloin tänään kirjoittaa – familia numerosan aiheuttamana huomiona on tämä:

7. Taudit kestävät ikuisuuden! Siis miten se meneekin niin, että tavallisesti joka ikinen sairastuu yksitellen, parin päivä välein siis. Että kuulkaas nähdäänpä parin viikon päästä sitten, aikaisintaan!

Esimerkiksi meillähän oli siis se vatsatauti. Ensinnäkin se tosiaan alkoi eri perheenjäsenissä tasan kahden päivän välein. Mutta juuri, kun viimeinen perheenjäsen alkoi toipua, ensimmäinen aloitti jo seuraavan tautikierroksen, flunssan. Ja sitten taas kahden päivän välein yksitelleen niisk ja kröh. Vaikka pöpö oli joku ihan nössöpöpö eikä mikään noista kiertävistä megataudeista, niin silti 1-3 päivän sairastaminen per perheenjäsen, kertaa viisi. Niin sepä olikin sitten yhteensä lähes kuukausi niin, että aina oli joku perheenjäsen jollain tasolla kiinni joko ämpärissä tai nenäliinassa.

Ja mehän ollaan sairastettu viimeisten vuosien aikana ihan tosi vähän näin lapsiperhemittakaavassa mitattuna. Odotan vaan sitä aikaa, kun pienin aloittaa päivähoidon ja päästään taas ihan sinne hc-sairastamisen tasoille.

Perun puheeni. En odota.

Käymme siis uuteen viikkoon täten terveinä. Ja tehdään tällä viikolla, mitä ehditään.

40