Ei on lapsuuden paskin sana

Huono äiti kirjoitti eilen (täällä), kuinka ei on lapsuuden tärkein sana.

Olen lähes kaikesta sataprosenttisen eri mieltä.

Huono äiti antaa esimerkkejä siitä, miten ”ei” pitää hänen mielestään sanoa (ja kuinka hän parhaina päivinä kuulemma sanoo) sata kertaa päivässä. Minä annan tässä samat esimerkit siitä, miten ei jätetään sanomatta sen sata kertaa päivässä.

Ei.
Ai, noiko olisi sun mielestä kivat vaatteet tänään päiväkotiin? No hitsi, onpa ne kyllä kivat! Onko ne sun lempparivaatteet? Kuule, sulla on jo nämä toiset vaatteet päällä ja nyt meidän pitää jo lähteä, että ehditään. Siellä varmaan jo sun kaverit odottaa! Jätetään nää sun lempparivaatteet tähän odottamaan ja laitetaan ne päälle jonain toisena päivänä!

Ei.
Ai sitäkö sulla tekisi mieli aamupalaksi? No oho! Ootpa sä hassu, eihän xxxx ole mikään aamupalaruoka! Katsos, kun mä laitoin sulle jo tän sun tavallisen herkkuaamupalan valmiiksi tähän! Sovitaanko vaikka niin, sitten kun on yyyy, niin sitten syödään xxx.

Ei.
Hyvä idea, oispa kyllä kiva, jos kaveri tulisi meille leikkimään! Hitsi harmi, kun tänä iltana meillä on muuta tekemistä, mutta kysytäänkö häneltä, kävisikö huomenna…?

Ei.
Nyt on Xxxx:n syntymäpäivä – ja muistathan sä, että se, kenellä on syntymäpäivä, saa aina lahjan! Muistatko, mitä sä sait syntymäpäivälahjaksi? Oi sä tulit kyllä tosi iloiseksi! Mitäköhän kivaa me ostettaisiin Xxxx:lle, että sekin tulisi yhtä iloiseksi…? Hei ostetaanko vaikka se samanlainen peli, mikä sullakin on…?

Ei.
Hei muistatko, miten ostettiin nämä tavarat Ä,Ö ja W…? Nyt on kyllä ostettu niiii-iiiiin paljon kaikkia kivoja juttuja sulle, että leikitään nyt ensin niillä kaikki mahdolliset kivat leikit!

Ei.
Hassu! Ai karkkia eturuoaksi? No hei kuule arvaapa, onko meillä sellainen tapa…? (naurua) No niinpä! Oletkos oikea vitsiniekka! Mitäs meillä siis tänään onkaan oikeaksi ruoaksi, arvaatko?

Ei.
Hei aina kutsutaan toisia ihmisiä kivoilla nimillä, eikö niin…? Oliks toi nimitys sun mielestä kiva? No niinpä. Pitäiskö nyt pyytää anteeksi, mitä luulet?

Ei.
Vautsi, miten hienosti Xxxx oli nopein/paras/taitavin – hei katso, miten hieno! Tule ihastelemaan yhdessä, Xxx:llä tulee varmasti tosi kiva mieli siitä. Säkin teit kyllä tosi hienosti, mutta Xxxx oli tällä kertaa parempi. Tosi hyvin kyllä tehty teiltä molemmilta, hyvä kullat!

Ei.
No voi kurjuus, nyt sua harmittaa. Mä ymmärrän – tule tänne, niin mä lohdutan. Tiedätkö; tällaisia ikäviä tilanteita vaan joskus tulee, mutta äiti ja isi sua aina lohduttaa. Myös sitten silloin, kun sä olet ihan iso lapsi tai vaikka jo ihan aikuinen. Sä voit luottaa siihen, että äiti ja isi aina lohduttaa sinua. Me rakastetaan sua aina niin älyttömän paljon; tule tänne syliin.

vaunuissa lowres

Esimerkit oli itse asiassa näin kirjallisesti tosi helppo keksiä. Paljon helpompi kuin elävän elämän tilanteissa, joissa tilanne lävähtää päälle just silloin, kun itseä väsyttää ja aamukahvi on loppu ja kiirekin on. Esimerkit oli myös paljon helpompi toteuttaa yhden rauhallisen lapsen kanssa kuin kahden lapsen kanssa silloin, kun ”sen rauhallisen” rauhallisuus on muisto vaan ja tahdonilmaisun kausi huipussaan – ja se toinen on tulisielu heti ensimmäisestä Kätilöopiston parkaisustaan.

Eli minäkin sanon ei. En pysty omassa arjessani näihin esimerkkeihin läheskään sataprosenttisesti. Hyvä jos viiskyt. Ärähtäessäni päivän kolmannen ”ei”:n tiedän silti koko ajan, että voisin toimia toisin. Paremmin. Jos pystyisin ja jaksaisin. Voin huokaista ja ajatella, että nyt neljännellä kerralla mä yritän toimia paremmin. Silti en tee sitä virhettä, että koska itselläni ei riitä voimavarat johonkin, keksisin perusteet sille, miksi itse asiassa tämä oma tapa onkin paljon parempi kuin mikään muu. Meillä ihmisillä kun on tähän aika voimakas taipumus.

Pakko sanoa, että kuulostaa kyllä mun korvaan vähän erikoiselta, että joku kertoo sanovansa jonkun sanan sata kertaa päivässä ja silti pitää sitä edelleen oikeana… Jos se olisi oikea tapa, niin hmm eikö ehkä vähemmätkin ”ei”:t riittäisi…?

kalliolla lowres

Huono äiti sekoittaa kirjoituksessaan käsittämättömän sujuvasti (vai tarkoituksellisesti?) ei:n sanomattajättämisen siihen, että lapsi saisi tehdä mitä vain. Ja väittää, että koska ein sanominen lapsille on ikävää, se jätetään sanomatta. Ha! Ei:n sanominen ei ole ikävää – itse asiassa se on/olisi ihan hemmetin helppoa! Kaksi kirjainta, näin se lähtee: EI! Paljon-paljon vaikeampaa on haastavassakin tilanteessa keksiä lapsen kehitystasoa (ja tunnetilaa) vastaava rauhallinen selostus siitä, että miksi näin tehdään. Ja kestää rauhallisena myös lapsen reaktio siihen.

”Ei” ei ole kasvattamista. Se on kieltämistä. Sillä opitaan kuuntelemaan auktoriteettia – ja uhmaamaan sitä.

Kasvattamista puolestaan on se, että lapselle annetaan välineet omaan sisäiseen motivaatioon toimia erilaisissa tilanteissa oikeaksi katsotulla tavalla – ja turvallinen tukitausta käsitellä omia tunteitaan ja pettymyksiään. Hyvä toiminnan pohja-ajatus on mielestäni se, minkä joskus kuulin (lähde unohtunut): alun perin, pohjimmiltaan joka ikinen pieni lapsi haluaa oppia toimimaan oikein. Kunhan aikuinen siihen kykenee ohjaamaan, lapsen temperamenttiin soveltuvilla yksilöllisillä keinoilla.

hiekkiksellä lowres

Huono äiti kirjoittaa, että niistä lapsista, joilta jäi ei-sana oppimatta, tulee aikuisia, joita elämä opettaa ja joskus kovalla kädellä. Jaahas. Mä voisin vastakärjistää – mitenkäs ois tällainen vastakkainen näppituntuma: ne lapset, joiden vanhempien suusta se jatkuva ”EI” raikaa, ovat leikkipuistoissa niitä kaikkein kurittomimpia ja huonoimmin käyttäytyviä.

Kumpikaan näistä ei tietenkään pidä paikkansa. Ihminen ei ole kone, johon työnnetään x-vuotiaana sisään sirukortti nimeltään x, ja sen ansiosta saadaan siitä y-vuotiaana ulos tulos y.

 

PS. Tämä teksti oli kärjistys niin kuin luultavasti myös Huonolla äidillä.
PSS. Ehkä Huonon äidin olikin vaan tarkoitus kirjoittaa huonon äidin näkemys asiaan. Siinä tapauksessa hän onnistui ja mä en vaan tajunnut ironiaa.

203
Like

You Might Also Like

  • Mehukekkerit veera
    5.10.2015 at 11:49

    Hyvä vastareaktio! Ehkä tärkeintä on juuri puuttua jotenkin, selittää miksi mitäkin tehdään ja kertoa lapselle tosiaan juuri sen ikäisen lapsen vaatima selitys. Nuo sen esimerkit on niin hyviä, voi kunpa itsekin muistaisi aina jättää sen ei:n siitä edestä pois.

    • krista
      5.10.2015 at 11:52

      Niinpä! Itse olin tuossa joskus yhden rauhallisen lapsen aikaan huomattavasti parempi kuin nyt – nyt huomaa itsekin, että kun oma tarkkaavaisuus on hillerin mittaluokkaa tässä kahden lapsen härdellissä, niin helpommin tulee se ”ei” kuin riittää oma kapasiteetti tilanteen muunlaiseen, rakentavampaan käsittelyyn… Mutta uskon, että pelkästään jo tuon muistamisen yrittäminen on parempi kuin ei mitään. Että ei välttämättä pääse ideaaliin, mutta ainakin voi yrittää omien voimavarojensa rajoissa sinne päin :)

    • KL
      10.10.2015 at 02:23

      Mä taas en näe syytä siihen, miksi tarvitsisi kaikkea selittää. Itsekin käytän tällaista pitkää kaavaa usein, mutta välillä sanon vaan ei ja sen kummempaa selitystä ei tarvitse antaa. Yleensä riippuu paljon enemmän äänensävystä ja muusta sanattomasta viestinnästä, ymmärtääkö lapsi kerrasta ettei tarvitse jatkaa. (Pelkkä ”ei” etenkin äkäisenä lietsoo helposti kapinaan, mutta jo ”No nyt ei tehdä noin” toimii.)
      Toki huumori, erityisesti tuo ”hassuttelitpa sinä” toimii kun halutaan ohjastaa oikeaan tapaan, kuitenkaan nolaamatta.
      En lukenut alkuperäistä ei-postausta, mutta mielestäni riippumatta siitä sanooko ei vai käyttääkö muita keinoja kyse on rajojen vetämisestä. Sen voi tehdä ei:llä tai jollain muulla keinoin, ja yleensä vanhemmat ovat sekakäyttäjiä. Rajojen sisällä on liekaa, mutta rajat pitää vetää ja juuri siitä epäilemättä myös ”Huono äiti” kirjoitti puhuessaan lapsista jotka eivät ole koskaan kuulleet sanaa ei.

      • KL
        10.10.2015 at 02:33

        Ja edellisellä ”sekakäytöllä” oli tarkoitus siis nimenomaan todeta, että ei siinä ole epäonnistunut kasvattajana jos joskus ei perustele ja sanoo vaan ei. Usein myös se, että ei kovin paljon perustele nopeuttaa asian hyväksymistä mukisematta. Se riippuu toki ikätasosta, mitä vanhempi, sen parempi ymmärtää kontekstia.

        Pidän itsekin fiksuna sellaista, että kertoo yksinkertaisesti miten säännöt ovat ja se yleensä riittää (siis juurikin ”Kuule, jos haluat leikata jotain niin tuossa on sinun oma leikkuuveitsesi, kurkkua voit leikata tuossa laudalla mutta laita se iso pois”) mutta minusta ajatus, että lapselle ei koskaan voisi sanoa ei (tai vain hätätilanteessa) olisi tosi kummaa. Ei inflaatio siitä niin nopeasti tule ja aikuisen ei tarvitse jaksaa olla pyhimysmäinen kasvattaja ja aina täydellinen pedagogi.
        How to talk so kids will listen and listen so kids will talk on edelleen ainut lukemani kasvatusopas ja erittäin hyvä sellainen. Siinä on paljon vastaavia esimerkkejä lapsen kanssa kommunikoinnista mitä itsekin käytit.

  • vannikkila
    5.10.2015 at 11:49

    Niin totta. Myös se, että se on vaikeeta.

    Itse huomaan, että tuo ”Ei” lipsahtaa aivan liian usein. Nyttemmin tulee enemmän keskityttyä siihen ja sen puolesta käytettyäkin myös näitä kiertoja ”Annetaan pesukoneen olla. Tuossa kun palaa valo, se tarkoittaa, että se on päällä ja silloin sitä on parempi katsoa täältä kauempaa”. Ja vaikka ”ei” tulisikin, yrittää sitä selittää ”Akvaarioon ei pidä koskea, koska kaloja pelottaa. Poika on jo niin iso ja kalat noin pieniä. Katotaan täältä kauempaa.” ja niin edelleen. Mutta huomaan käyttäväni sitä eitä sitten ns. voimasanana. Esim. meillä on yksi lasiovi, jota poika tykkää joskus mielenilmauksena paukuttaa. Kun on jo yritetty hämätä ja ohjata muualle, mutta sinne palataan yhä, sanon kerran melko napakasti että ”Poika, siihen EI saa koskea.” ja asia loppuun käsitelty – ainakin äidin mielestä :D

    • krista
      5.10.2015 at 11:55

      Tuossa on muuten kans hyvä pointti, joka tekstistä unohtui! Että se ”ei” kokee inflaation, jos sitä käyttää koko ajan! On ihan eri asia sanoa ei (kosketa akvaarioon) kuin ei (juosta autotielle). Tiukkaa kieltoa voi säästellä tilanteihin, joissa se oikeasti on tarpeen!

  • Heispi
    5.10.2015 at 11:50

    Huh! Niin samaa mieltä! Meillä ei ole mitään periaatetta olla käyttämättä ei sanaa. Meillä se on varattu oikeasti tärkeisiin hetkiin. Esim kun lapsi on juosta tielle EI toimii, koska sillä on oikeasti merkitys eikä sen merkitys ole kokenut inflaatiota jatkuvan hokemisen vuoksi. Toiseksi en koe tarpeelliseksi estää lasta tutkimasta maailmaa jatkuvalla ei:llä. Toki kiellän menemästä vesilätäkköön, jos lasta ei ole puettu niin, että pitävät vettä. Toisaalta tässäkin tilanteessa pukija on tehnyt väärin valitessaan ”väärät” vaatteet säähän nähden. Mutta jos on kunnon vaatteet päällä, tietty lapsen pitää saada tunnustella ja ihmetellä maailmaa vaikka sitä lätäkköä. Meillä lapset saa pidellä puhelimia, kaukosäätimiä yms valvotusti. Sanallisesti ohjaten mitä niillä tehdään. Toki kielletään, jos lapsi esim. heittää puhelimen tms. Ja aina aina aina (jopa 10kk ukkelille) selitetään MIKSI esim takkaan ei saa koskea, miksi pipo pitää laittaa päähän yms yms. Ja kyllä lapsi haluaa tehdä oikein!

    • krista
      5.10.2015 at 11:58

      Hihii, just samaan aikaan kirjoitin tästä samasta inflaatioajatuksesta tuohon Vannikkilan kommenttiin! Mutta joo samaa mieltä – kaikesta!

  • Vyyhti
    5.10.2015 at 12:02

    Kiitos! Voisin allekirjoittaa joka sanan. Kun on itse jo lapsuudessa siihen oppinut, lipsahtaa ”Ei!” usein ihan liian helposti. Varsinkin silloin, kun on kiirettä ja väsymystä, eli aika usein näitä kuuluisia ruuhkavuosia elävässä perheessä. Aina voi silti pyrkiä toimimaan tavalla, joka on paitsi tehokkaampi, myös mukavampi, ja antaa lapselle huomattavasti parempia eväitä elämään. En minä halua kasvattaa lastani tottelijaksi. Haluan että hänestä kasvaa ihminen, joka pärjää nykymaailmassa; sellainen joka osaa miettiä perusteluja, kuunnella toisten ajatuksia ja tarvittaessa muuttaa mielipidettään lisätietoa saatuaan. Sellainen joka välittää toisten tunteista ja osaa kuunnella omiaan.

    Ei meillä läheskään aina onnistuta toimimaan oikein, mutta parhaamme yritetään ja toivotaan että se riittää. Ainakin eilen tuntui, että jossain on onnistuttu, kun kuuntelin juuri 3 v. täyttäneen lapsen leikkiä pehmolelunsa kanssa: ”Niin, sinua nyt harmittaa kun pitää lähteä kotiin. Puistossa on tosi kivaa, mutta meidän on aika lähteä kotiin syömään.” <3

    • krista
      5.10.2015 at 14:05

      Voi kuule samoin, täysi allekirjoitus multa tälle, mitä kommentissasi kirjoitat! Ihana onnistuminen tuo 3-vuotiaan leikki – just hyvä esimerkki siitä tunteiden käsittelystä aikuisen tukemana <3

  • ihanajohanna
    5.10.2015 at 12:10

    Aamen! Näinhän se menee. Ihmeellistä miten syvään juurtunut tapa on toi jatkuva ein hokeminen. Mua itseäni ahdistaa se ihan kamalasti. Suurin osa kieltämisistä on vielä ihan turhia. Meillä kielletään vaaralliset asiat (esim. pistorasioiden sörkkiminen haarukalla) tai sellaset hommat mistä helposti seuraa kallista elektroniikkaromua (telkkarin paukuttaminen pullolla). Sillonkin yleensä sanotaan vaikka että ”se on vaarallista, tehdään jotain muuta”. Lapsi saa tutkia ympäröivää maailmaa muuten melko vapaasti vanhempien kanssa.

    Meillä myös on alusta asti pyritty pitämään mielessä sellanen simppeli ohjenuora ku ”kehota, älä kiellä”. Kielto on aika hankala juttu lapsen ymmärtää. Jos sanot että ”älä kaada sitä mukia” ni lapsi kuulee että kaada ja hops kohta on maidot pitkin riikkiä. Sen sijaan jos sanot että laitapa se muki takaisin pöydälle ni toimii yleensä aika paljon paremmin.

    Oon ehdottomasti samaa mieltä siitä että olis monesti paljon helpompaa vaan tiuskia sitä eitä mut pitkässä juoksussa en usko sen olevan millään lailla helpompi tai parempi tapa lapsen kannalta. Aikuisen tehtävä on nimenomaan auttaa lasta tunteiden ymmärtämisessä ja säätelemisessä. Just niin ku kirjoititkin. ”Mä huomaan, että sua kovasti harmittaa ettet saa aamupalaksi kakkua ja se saa kyllä sua harmittaa. Nyt kuitenkin syödään puuroa koska se on terveellisempää ja siitä tulee masu täyteen ni sitte jaksaa koko aamun puuhastella.”

    Mun mielestä on myös ihan ok että lapsi lähtee talvella vaikka ilman kenkiä ulos jos keskustelun jälkeenkin niin haluaa tehdä. Siis että kun on selitetty että laitetaan kengät koska varpaat palelee jos sukkasillaan kävelee lumihangessa ja silti lapsi haluaa kokeilla. Sitten sanoisin että okei mutta otetaanpa nämä kengät kuitenkin mukaan jos myöhemmin haluatkin laittaa ne jalkaan. Aika pian lapsi ymmärtää miks aikuinen ehdotti niitä kenkiä. Ei lapset mitään tyhmiä ole, ne vasta opettelee elämää. Parhaiten oppii kokeilemalla :)

    Voisin tästä aiheesta kirjoittaa vaikka kuinka mut totean nyt vaan et onpa hyvä että sä kirjoitit tästä! Tärkeä aihe ja tosi hyvä kirjoitus. Toivottavasti herättelee ihmisiä ees hieman ymmärtämään toisenlaisia kasvatusmenetelmiä ku se mihin useimmiten ollaan totuttu.

    • krista
      5.10.2015 at 14:12

      Ai hitsi, miten ilo lukea näin hyviä kommentteja! Kiitos kirjoituksestasi!

      Tulipa muuten mieleen eräs hyvin konkreettinen (ehkä liiankin konkreettinen) esimerkki tuosta, että jos sanot ”älä kaada”, niin lapsi kuulee ”kaada”. Minulle nimittäin meinasi pikkutyttönä käydä onnettomuus. Muistan sen itsekin hyvin, joten olen ollut varmaan tyyliin vähän alle kouluikäinen.
      Olimme automatkalla ja jostain syystä pysähtyneet tien laitaan ja menossa yli tiestä (viitostie tuolla pohjoisessa). Näin, että auto oli tulossa kovaa vauhtia enkä ollut edes menossa tien yli – kunnes isäni rääkäisi valtavalla volyymillä, että ”älä MENE!!!!”. Käsky oli niin voimakas, että minä sitä säikähdin ja aivoni rekisteröivät ”MENE!!!!”. Ja säntäsin kaikin voimin elämäni suurimman spurtin tien yli suoraan auton eteen! Ajattelin tyyliin, että meidän auto on räjähtämässä ja nyt on PAKKO mennä nopeasti tien yli, vaikka auto onkin tulossa. Ehdin nipin napin yli, mutta vaaratilanne oli aivan hurja.

      Tällaisena hyvin kirjaimellisena esimerkkinä tuli mieleen. Että ”SEIS!!!!” on paljon parempi kuin ”ÄLÄ MENE!”

  • hannah
    5.10.2015 at 12:34

    Molemmat bloggaukset lukeneena ne eivät mielestäni ole ihan niin kaukana toisistaan, kuin pelkästään sinun tekstistäsi olisin ajatellut. Huono Äidinkin postaus sisälsi ihan yhtälailla niitä perusteluja lapsille ja toisaalta taas en itse näe mitään syytä vältellä sitä ei-sanaa, jos viesti on kuitenkin ihan sama. Se minua jäi edelleen mietityttämään, että vaikka Silvakin omaa tahtoa ilmeisesti jossain vaiheessa alkoi voimakkaammin ilmaista, niin jääkö se kuitenkin sitten tuohon että sinä perustelet ja hän tyytyy siihen, vai miten nuo tilanteet jatkuu? Omien tahtotyttöjen ollessa vastaavassa kehitysvaiheessa, tilanteet olisi nimittäin jatkuneet niin, että jonkinmoista selittelyä jämäkämpää reaktiota lopulta vaadittiin usein kuitenkin:
    – lapsi olisi päättäväisesti alkanut vaihtaa niitä haluamiaan vaatteita. Se on aika fakiiri, joka pakolla pitää lapsen jo kerran puetuissa vaatteissa ja samalla pistää koko perheen ulkovaatteisiin ja ovesta ulos ilman että tahtoja jo sillä aikaa riisuu itsensä.
    – meillä useampaan otteeseen on jäänyt syömättä kun ei tarjottu ruoka kelpaa. Lapsi osaa käydä jääkaapilla itsekin hakemassa sitä mitä tahtoo eikä luovu siitä ilman jyrkkää kieltoa.
    – lapsi haluaa valita kaverille synttärilahjaksi jotain, mitä et halua ostaa (olipa syy sitten hinta tai tavaran laatu). Lopulta aikuisen päätös (ilman eitäkin) kuitenkin jyrää lapsen halun, vaikka lapsi sitä miten perustelisi.
    – Lapsi jää jankkaamaan jotain haukkumanimeä vaikka mitä sanoisit. Ei auta perustelut ja tunteisiin vetoaminen sen enempää kuin tiukka kieltokaan. Saako lapsen suun tukkia vaikka villasukalla?

    Lapsiani en ole tiukalla eillä kasvattanut, mutta kyllä sillekin on tilanteensa. Lapselle voi antaa tilan ilmaista itseään, voi suostutella, voi vedota tunteisiin, mutta silti lopulta aikuinen päättää sanoipa sitä ei-sanan muodossa tai ei. Joskus lapsen reaktio on sellainen, että mikään aika arkiaamussa ei riitä sen rauhalliseen käsittelyyn.

    • krista
      5.10.2015 at 13:59

      Meillä tuohon ”miten tilanteet jatkuu?” -kysymykseen on otettu voimakkaan tahtomisen (ja jankkaamisen) tilanteissa sellainen tekniikka, että asia perustellaan muutamaan kertaan. Sitten, kun ei enää keskustella, vaan jankataan/lapsi huutaa, sanon tyyliin ”nyt minä olen jo kertonut, miten tämä asia tehdään” ja päätän keskustelun osaltani siihen. Joskus kysyn vielä, että ”ymmärsitkö tämän syyn vai haluatko, että selitän vielä yhden kerran?”. Usein ei halua, vaan on ymmärtänyt kyllä :) Sen jälkeen lapsella tulee usein tietysti tunnereaktio siihen ja sitä sitten lohdutetaan kertomalla tyyliin ”ymmärrän, että tämä nyt harmittaa”. Eli asian käsittelytapa ON jämäkkä (ja aikuinen päättää), mutta keskustelun, ei kiellon kautta.

    • Vyyhti
      5.10.2015 at 14:12

      Hyvät perustelut ovat toki tärkeitä, mutta vähintään yhtä tärkeää on lapsen kuunteleminen ja tunteiden sanoittaminen (niin lapsen kuin muidenkin osapuolten tunteiden). Meiltä löytyy juuri kolme vuotta täyttänyt napero, jolta löytyy omaa tahtoa roppakaupalla ja häneen tämä keskustelevampi tapa nimenomaan toimii paremmin. Ihan turhaa ryhtyä hurjaan tahtojen taistoon pelkkää eitä hokemalla, kun ymmärtämällä ja perustelemalla kaikki pääsevät paljon vähemmällä ja lapsellekin jää ehkä mieleen jotain muuta kuin hänen mielestään epäreilu vanhempi.

      Meillä ensin kehotetaan sallittuun toimintaan ja perustellaan, miksi lapsen toiminta tai tahtoma asia ei ole ok. Kun protesteja tulee, sanoitetaan lapsen tunteita, esimerkiksi näin: ”Niin, sinä haluaisit paljon mieluummin syödä kakkua kuin tätä meidän ruokaa. Olisipa tosi ihanaa jos voisi aina syödä vain kakkua! Minäkin tykkään tosi paljon kakusta.” Sitten taas perustellaan: ”Pelkällä kakulla ei kuitenkaan kasva isoksi eikä jaksa kunnolla edes leikkiä. Äiti ja isi toivovat että sinä pysyt terveenä ja kasvat isoksi, joten siksi meillä ei syödä koko ajan sokeriherkkuja.” Sitten taas kuunnellaan ja perustellaan: ”Sinua harmittaa nyt tosi paljon kun et saa kakkua. Kyllä se saa harmittaa. Nyt on kuitenkin lounasaika ja meillä on ruokana kasvissosekeittoa.” Sitten yritetään keksiä jotain, mikä auttaisi lasta toimimaan toivotulla tavalla: ”Tässä on niitä porkkanoita, mitä yhdessä kuorittiin. Sinä saitkin kuorittua yhden ihan kokonaan itse! Maistatkohan sen porkkanan tässä keitossa? Haluaisitko tähän raejuustoa mukaan?” Vielä parempi, jos lapsi itse keksisi kaikille kelpaavan ratkaisun: ”Hyvä idea, hapankorppu sopisikin kivasti kasvissosekeiton kanssa! Laitetaanko voita päälle vai murustetaanko keittoon?” Näitä pullakeskusteluja on itse asiassa käyty meillä ihan juuri äskettäin, kun synttärien aikaan tuli herkuteltua normaalia enemmän. Jos ja kun lapsen pyyntö on ehdoton ei, niin siinä pysytään ja otetaan vastaan lapsen harmi. Aikansa lapsi protestoi, mutta lopulta ne tilanteet aina selviää, kun vain jaksaa kuunnella, sanoittaa ja perustella. Joskus taas huomataan, että ei se olekaan niin ehdoton ei. Jos lapsi vielä perustelee hyvin kantansa, niin sitten voidaankin ehkä joustaa.

      Varmaan joka lapsen ja vanhemman kanssa on ne omat hankalat asiat, joten mitään aina toimivia niksejä on vaikea toiselle perheelle tuputtaa (meillä mm. hampaidenpesu on sellainen hankala asia, johon lapsen kanssa saa palata kerta toisensa jälkeen). Lapsen kuuntelemisella pääsee kuitenkin jo aika pitkälle.

      • krista
        5.10.2015 at 14:17

        Tässä on muuten ihan just sitä samaa tekniikkaa, mitä mekin käytetään! :) Onpa tosi jännä lukea toisen kirjoittamana sellaisia lausekulkuja, jotka voisi itsekin naperokeskustelussa sanoa :D

        Toi ”hyvä idea!” -tokaisu on muuten tosi toimiva! Koska monesti idea voi olla hyvä, mutta vaikkapa ei siihen tilanteeseen just sopiva (vaikka kiire). Meillä usein sanotaan tyyliin ”hei onpa hyvä idea – mitä jos tehtäis illalla näin-ja-näin!”. Lapsi on iloinen, että häntä on tosiaan kuultu ja hänen ideansa otettu huomioon. Vaikka ei ihan sillä hetkellä :)

  • ElinaBee
    5.10.2015 at 12:36

    Oon ihan samaa mieltä sun kanssa. Ei pelkkä ”ei”:n hokeminen opeta lapselle yhtään mitään. Toki välillä se lipsahtaa, mutta lähinnä jos jotain oikeasti vaarallista on tapahtumassa. Sen jälkeen yritän myös rauhallisesti selittää, että miksi kissaa ei voi heittää ulos ikkunasta. Välillä se ”ei” toki raikaa jo jos taapero on tyhjentämässä potan sisältöä keskelle olohuonetta kun itse juuri imetän vauvaa. Eihän ne pissat siinä matolla vaarallisia ole, mutta sangen epätoivottavia kuitenkin. Positiivisuuden ja vitsailun kautta on paljon mukavampi kasvattaa :)

    • krista
      5.10.2015 at 16:39

      Hehe ”ei” on tosiaan hyvä säästeltynä hätätilanteita varten – kyllä multakin tuollaisella hetkellä pääsisi ”eijeijei” :D Jos sekuntia aiemmin ehtisi reagoida, niin ”vie se potta takaisin paikoileen” saattaisi kyllä olla toimivampi :D

      Mutta kyllä! Kun saman voi opettaa positiivisuuden kauttakin ja sitä kautta opettaa lasta itse hoksaamaan, miten asiat on parasta hoitaa. Ei vain noudattamaan käskyjä.

  • KiaQ
    5.10.2015 at 13:27

    Mullahan ei ole lapsia, enkä siis tiedä mistään mitään, eikä mulla ole oikeutta mistään mitään sanoakaan. Mutta mun mielestä huonon äidin pointti ei ollut ei:n hokemisessa vaan rajojen pistämisessä lapselle. Ei-sana oli vaan niinku esimerkki ja jos siihen takertuu, menee pointti vähän ohi. Mikä siis käsittääkseni oli, että aikuinen päättää, ei lapsi.

    Hyvä sunkin pointti oli (ei-sanan korvaaminen myönteisemmällä tyylillä), en mä sillä :D

    • krista
      5.10.2015 at 13:52

      Aina on oikeus sanoa, vaikka ei lapsia olisikaan :)

      Tässä oli siis just se, johon tekstissänikin viittasin: että sujuvasti sekoitetaan ei ja rajojen asettaminen – tai ei:ttömyys ja se, että saisi tehdä mitä vaan. Ei kun EI ole synonyymi sille, että lapsella on rajat. Ei-sanaan viitataan Huonon äidin tekstissä voimakkaasti kautta linjan juuri synonyymina rajoille ja se on se mun mielestä täysin vääränlainen lähtökohtaoletus, joka minulle tökkää ja isosti. Eli takerruin siihen, kyllä :)

      • Maiju
        5.10.2015 at 16:22

        Eli jos luistellaan näiden kärjistysten välistä, niin ”ei”:n merkitys ja vaikutus sanana on tärkeä opettaa JA säilyttää toiminta ehdottomasti pysäyttävänä ilmaisuna (=kieltosana), jonka jälkeen on mahdollisuus ja tila keskustella, miksi toiminta piti/olisi pitänyt keskeyttää ja millainen voisi olla vaihtoehtoinen toimintamalli (=rajat ja niistä kiinnipitäminen). Toimimalla näin jo pienen lapsen kanssa tukee lapsen oman ajattelukyvyn, itsesäätelyn ja moraalin kehitystä sekä toki samalla antaa lapselle turvallisen vuorovaikutuksen kautta tilan opetella asioita. Monesti kuulee, että ”että EI noin voi tehdä, ymmärrätkö?”. Mistäpä sitä vaikkapa 3-v. ymmärtäisi miksi nyt ei saisi tehdä jotain ja toisaalta vaikka asian olisikin aikaisemmin oppinut, niin olisi ehtinyt oppia itsesäätelyä niin paljon, että toimisi aina täysin itsenäisesti. Tai mistäpä sitä oppisi ymmärtämäänkään, jos aina vain kielletään, muttei kerrota miksi. Jos ihmislapset ymmärtäisi ja osaisi, niin miksipä niitä sinne parikymppisiksi asti kasvatettaisiin? ;)

        • krista
          5.10.2015 at 16:28

          Kyllä, juuri täsmälleen näin! :)

        • viv
          5.10.2015 at 17:44

          Sivusta huutelen että mä ainakin kuuntelen tosi mielelläni lapsettomien kommentteja kaikenlaisiin lapsijuttuihin. Me mammat katsotaan asioita aina siitä oman perheen perspektiivistä. Ne joilla ei lapsia ei ole, näkevät toisinaan kokonaiskuvan paremmin. Kyseenalaistavat asioita jotka saattavat olla mulle/meille itsestäänselvyyksiä ihan vaan siksi että ”kaikkihan näin tekee ja ajattelee” jne.

          Aina en ole samaa mieltä mutta ei se toisen mielipidettä tai näkemystä arvottomaksi tietenkään tee. Kaikenlainen pohdinta ja keskustelu on usein hyvä juttu joka tapauksessa.

  • Tuanni
    5.10.2015 at 13:39

    Hyviä kirjoituksia molemmat. Olen itsekin sitä mieltä, että EI on sana, jota pitäisi välttää. Toisaalta olen äiti, joka sanoo ei ihan koko ajan. Uskon tässäkin, että lasten temperamenttien erot näkyvät lopputuloksessa. Minulla on kaksi vilkasta ja kovapäistä lasta –> yleensä ei ole vain aikaa/jaksamista pysähtyä miettimään vaihtoehtoisia tapoja, kun toinen yrittää hypätä pöydältä ja toinen tyhjentää meikkilaukun sisältöä vessanpönttöön samanaikaisesti.

    En siis usko, että ne puiston kauhukakarat on kasvatettu siihen EI-sanalla vaan ne ovat sellaisia EI/KYLLÄ/MIETITÄÄS YHDESSÄ -kasvatuksesta huolimatta. Mitä useampi lapsia on, sen hankalammaksi koen itse ei sanan välttelemisen. Samalla kun selittää asiaa toiselle, toinen juoksee selän takana pää edellä pöydänkulmaan.

    • hannah
      5.10.2015 at 15:37

      Minä uskon, että siinä vaiheessa kun lapsi tyhjentää meikkilaukkua vessanpönttöön, se lapsikin kyllä tietää, että se ei ole toivottua puuhaa. Ei siis lähtökohtaisesti yritä toimia oikein. Meillä 1,5v vetää säännönmukaisesti koko rullallisen vessapaperia pois rullasta, jos siihen puuhaan pääsee. Ihan vaan kun se on kivaa kiskaista ja katsoa paljonko paperia irtoaa. Näissä tilanteissa en todellakaan ala lässyttää ”vessapaperi on tarkoitettu pyllyn pyykimiseen ja jos sinä vedät sen kaiken lattialle niin on kovin vaikea pyyhkiä ja peppu jää likaiseksi” :-D Näissä tilanteissa se on tiukka ei ja mukula pois vessasta. Enkä kyllä kauheasti näe tarvetta lohdutellakaan kun tahallisesta ”pahanteosta” poistetaan. Kukkamullat on toinen mitä kauhoo lattialle kerta toisensa jälkeen ja on ihan turhaa selittää joka kerta, että kukka tarvitsee multansa eikä ole kivaa kun lattia likaantuu. En myöskään poista kukkia lapsen ulottuvilta, koska on myös opittava, ettei niihin kosketa (kylässäkään).

      Lasten temperamenttierot todellakin vaikuttaa. Meilläkin selitetään ja perustellaan, mutta jos lapsi on kovasti toista mieltä, hän alkaa fyysisesti toteuttaa sitä mitä halusi alunperin: vaihtaa vaatteita, hakea ruokaa jota halusi kaapista, kieltäytyä asettumasta turvaistuimeen… Silloin ei auta kuin tiukka ei ja fyysinen estäminen, sillä ei meillä ainakaan lapset noissa tilanteissa ole enää mitenkään hämättävissä haluamaan muuta. Arjessa yhden aikuisen ja kolmen alle kouluikäisen voimin pitkät ja moneen kertaan selittämiset ei siis ole kunniassa. Perustelut annetaan ja välillä neuvotteluvaraa on, välillä ei, mutta jokapäiväisistä jutuista ei joka päivä aleta selitellä.

      • Maiju
        6.10.2015 at 10:59

        Aivan näin. Ei se vuoden tai puolentoista ikäinen, joka välttämättä edes puhu, ymmärrä jos sille alkaa lässyttää syitä miksi ei saisi jotain tehdä.

        • krista
          6.10.2015 at 11:36

          Lapset itse asiassa ymmärtävät yllättävän paljon, vaikka eivät puhukaan – tai siis meidän lapset (kahdella täyserilaisella temperamentilla varustetut) ovat ainakin ymmärtäneet, kun heille on ikätason mukaan selitetty. Voiskohan joissain tapauksessa kyse olla myös viitseliäisyydestä…? Että näkeekö sen vaivan selittää vai heittääkö (vanhemmalle) helpomman ”ei”:n…?

          Hannah myös just tuossa esimerkissään kertoo, miten lapsi kyllä tietää olevansa kielletyllä hommalla. Eli kyllä; ymmärtää :)

          • hannah
            6.10.2015 at 12:20

            Siis ihan täysin uskon, että 1,5v ymmärtää ettei pönttöön saa heitellä tavaroita tai kukkamultia kaivaa, mutta puuha on niin mukavaa, että tekee sen jos tilaisuus eteen tulee. Ja tekee sen toistuvasti, vaikka ymmärtäisi selityksenkin eli mieliteko voittaa. Ja siksi juuri on turha joka kerta selitellä, kielto ja puuhasta poistaminen riittää. Lapsen oman toiminnan säätely ei ole vielä sillä tasolla, että arvostaisi mahdollisuutta saada pylly pyyhittyä puhtaaksi yli sen riemun, mikä paperin repimisestä tulee. Tekeehän aikuinenkin hetken mielihyvän vuoksi asioita, joista tietää kärsivänsä myöhemmin.

          • krista
            6.10.2015 at 12:33

            Voisiko lapselle antaa jonkun korvaavan tekemisen? Laittaa vaikka ämpärin vessanpöntön viereen ja näyttää, miten kiva siihen on heitellä. Tai mullan sijaan näyttää jonkun muun paikan, mitä kaivella? Jos kielto ei toimi (jos sen pitää tehdä toistuvasti, niin sehän on merkki siitä, että se ei toimi), niin miksi ei kokeilisi jotain muuta tapaa…? Ehkä sieltä löytäisikin toimivamman?

            Mä jäin nyt tähän useamman kerran vastaamaan ihan vaan siitä omasta ihmetyksestä, että usein kuulee perusteltavan ei-ei-ei-ei -elämää sillä, että selitykset eivät toimi. Eihän se ”ei”:kään toimi, jos sitä pitää kerran toistuvasti tehdä! Jos toimisi, niin ei sitä varmaan tarvitsisi jatkuvasti tehdä :) Siis että jos hyväksyisi sen, että tää ”ei”-tapa ei nyt auta ja etsisi sellaista tapaa, joka saa sen ei-toivotun tekemisen loppumaan…? Kyllä meilläkin on molemmat lapset innostuneet esim. tuosta vessanpöntöstä, mutta toimintaa ohjaamalla se on saatu muuttumaan. Tai jalostumaan sellaiseksi, että ongelma on poistunut. Esim. just tällä hetkellä Seela laittaa vessanpönttöön yksittäisiä veskipaperinpaloja (joita mä yksitellen ojennan sille) muutaman aina siinä yhteydessä, kun ollaan vessassa. Se on Seelalle kivaa, aikuiselle harmitonta, ja on ohjannut toiminnan pois sellaisesta, mikä OIKEASTI on huono juttu (tyyliin tavaroiden heittely sinne). Loppuhuipennus sille on se, että lapsi saa vetäistä pöntön – se on merkki siitä, että nyt on heitelty tarpeeksi, sitten taputetaan käsiä, että olipa kivaa – ja pois veskistä muihin leikkeihin.

          • Maiju
            6.10.2015 at 16:32

            Tarkoitin, ettei lapsi näe syitä samalla tavalla kuin aikuinen. Sen ikäiselle lapsell tietyt perustelut on vielä käsittämättömiä.

          • krista
            6.10.2015 at 16:52

            Maiju, tietyt perusteet varmasti ovatkin! Ei meilläkään 1,5-vuotiaalle anneta samaa selitystä kuin 3,5-vuotiaalle. Selityksen voi kuitenkin tehdä myös lapsen ikätason huomioiden!

    • krista
      5.10.2015 at 16:47

      ”Samalla kun selittää asiaa toiselle, toinen juoksee selän takana pää edellä pöydänkulmaan.” Hehe, näin just – meillä kans kahden kanssa tämä on ollut paljon vaikeampaa kuin yhden. Ja miten se onkin, että niillä lapsilla on ne ”tilanteet päällä” aina yhtä aikaa :D Saatikka jos lapsia olisi enemmän! Helposti sitä sortuu siihen ”ei”:hin itsekin. Vaikka niinä päivinä, kun onnistuu pitämään lehmänhermot ja syvän hengityksen koko päivän, yllättäen huomaa, että lapsetkin ovat olleet kivasti. Kun taas jos päivä menee ”ei”-suuntaan, niin sit on peli usein menetetty :D

      • hannah
        6.10.2015 at 14:00

        Siis meillä ei heitellä pöntöön tavaraa, sen esimerkin antoi joku ihan muu. Mutta jos tuo tapahtuisi meillä, niin en kyllä antaisi heitellä meikkipussista tavaroita yhtään mihinkään. Sääntö olisi, että meikkipussi on äidin eikä sieltä oteta mitään.

        Meillä kiskaistaan rullasta kerran kovaa ja katsotaan montako kierrosta se pyörii. Enkä itse ole missään vaiheessa sanonut, että toistelen sitä eitä. Minun keinoni on ollut sanoa ”annetaan sen paperin olla ja lähdetään leikkimään” tai sanoa se ei kerran ja tuoda mukula pois vessasta. Ensisijaisesti vessan ovi pidetään kiinni, mutta koska talossa touhuaa monta muutakin lasta, aika usein se ovi on auki kuitenkin. Lukuisilla kerroilla en edes huomaa kuin vasta jälkikäteen, kun kuopus on käynyt siellä kiskaisemassa paperit lattialle. Itse näkisin ihan yhtä ei-toivottavana, että huvikseen heitettäisiin paperinpaloja pönttöön tai vedeltäsiin vessaa vetämisen ilosta. Siis harmitonta ehkä, mutta turhaa (niin rahankäytön kuin ympäristön kannalta).

        Kukkamultien kaivaminen loppuu aikanaan. Tyttöjä se ei koskaan jaksanut juuri kiinnostaakaan, tämä maamies on asia erikseen. Siis mitä muuta yhtä kivaa kaivettavaa kotona sisällä voi olla kuin kukkapurkki? (Jos teen sille hiekkalaatikon sisälle, on lopputuloksena ihan sama sotku.) Samasta hommastahan lapsi hiekkalaatikollakin nauttii suuresti. Kuten kirjoitin, mielihyvä voittaa sen että tietää homman olevan kiellettyä. Jossain kohtaa se mielihyvä tuosta vähenee ihan kasvunkin myötä, siihen asti siivoan tarpeen vaatiessa eitä karjumatta.

        Nuo hommat ovat juurikin sellaisia mitä lapsi tekee kun kukaan ei ole näkemässä. Jos aikuinen näkee ja kieltää sormien upottamisen multaan, yksi kielto riittää sillä erää mainiosti.

        Ehkä se suurin ero tulikin tässä: meillä ei 1,5v ole koko ajan aikuisen silmien alla. 2-kerroksisessa talossa on monta huonetta (kolme vessaa), lapsi kulkee sujuvasti itse portaat jos sisarukset jättävät portit auki. Ja kun vielä kotona on lähinnä yksi aikuinen kerrallaan kolmen oman lapsen (+ vaihtelevankokoisen kaverilauman) kanssa, hoitaa kodin, lapset ja kokopäivätyön, niin ihan hirmuisen pitkiin selityksiin ei aina repeä. ”Ei” ei ole silti juuri inflaatiota kärsinyt eikä sitä missään nimessä hoeta jatkuvasti. Kommenttini kohdistuivat lähinnä siihen, että en näe syytä eitä viimeiseen asti vältelläkään enkä toisaalta pidä järkevänä toistaa samoja selityksiä kunnes lapsi alkaa sulkea niiltä korvansa (ihan kokemuksella tämäkin, ekan lapsen kanssa siihen jo syyllistyin).

        • krista
          6.10.2015 at 16:57

          Minäkin vastasin samalla yleisen pohdiskelun tasolla kuin sinä kirjoitit aiempaan.

          Mä haluaisin vielä osoittaa yhden kohdan, vaikka ehkä me tosiaan ollaan niin eri linjalla tässä – mutta keskustelu on hyvästä. Mutta kirjoitat: ”Nuo hommat ovat juurikin sellaisia mitä lapsi tekee kun kukaan ei ole näkemässä.” Tässä on juuri sen sisäsyntyisen itsemotivoituvan toimintatavan VS. käskyn noudattamisen ero. Itseohjautuva lapsi (parhaassa tapauksessa) ei tee sitä, vaikka aikuinen ei olekaan näköpiirissä kieltämässä. Tuo on itselleni kasvatuksessa sellainen tavoite, mihin pyrin. Silloin ei tarvitse olla koko ajan kieltämässä.

          • hannah
            7.10.2015 at 09:51

            Itseohjautuvuuteen toki täälläkin pyritään ja on isompien kanssa siihen on päästykin ihan sillä selittämisen ja kieltämisen sopivalla kombinaatiolla. Tapaukset, joissa pienin lapsi tekee asian silmän välttäessä vaikka tietää kielletyksi, tekemisen tulos on usein sellainen, ettei se varsinaisesti kosketa lasta (mullat lattialla tai vessapaperi loppu), mistä syystä selitysten voima on heikompi. Niissä tapauksissa, joissa kielto perustellaan vaikka lapsen loukkaamisella, nopea perillemeno on paljon todennäköisempää.

            Vaikka teillä vessa”ongelmasta” on päästy, käsittääkseni Seelankaan itseohjautuvuus ei riitä pysymään pois isomman askarteluvälineistä keittiön pöydällä, kun jossain aiemmin kirjoitit, että Silva olisi kateellinen omasta pöydästä, jolla tavarat saavat rauhassa olla pienemmän sekaantumatta asiaa. Monesti selittäminen tai kiinnostuksen toisaalle ohjaaminen ei siis ole tuottanut toistaiseksi toivottua tulosta, kun asia on liian houkutteleva. Voikin olla, että lapsi kasvaa askarteluikään ennenkuin näin käy.

            Käytännön tasolla en usko, että niinkään kaukana ollaan toisistamme. Meillä sitä eitä käytetään harkitusti ihan tieten, teillä se lipsahtaa kuitenkin vaikka yritättekin vältellä. Ilman selityksiä lapset eivät jää kummassakaan taloudessa. Meillä lapset ovat Silvan tapaan varsin verbaalisia, mutta enemmän Seelan kaltaisella temperamentilla varustettuja. Isompien kanssa nuo ikävaiheet, joissa teillä nyt mennään, on ajat sitten jo ohitettu ja kuopuksen kanssa luovitaan näin kokemuksin.

  • Ande
    5.10.2015 at 14:01

    Kiitos tästä! Siinä oli mukaavasti molempaa puolta: tähän tähdätään ja tässä onnistutaan!

    Meillä lapsia on vain yksi, joten kokemusta on vähän, mutta sellainen näppituntuma mulla oli, että joskus noin kaksivuotiaalle oli selkeämpää sanoa ei kuin hmm.. kierrellä. Voipi olla että selitin hänelle vähän liian pitkästi ja kiertelin ja kaaertelin ohjeissani ettei pienen pää enää ymmärtänyt.

    • krista
      5.10.2015 at 16:42

      Joo ja meillä tässä yli kolmevuotiaana oli kohta, missä keskustelu piti selvästi vain stopata siinä vaiheessa, missä menee jankkaamiseksi. Just tuo, mistä toisessa kohdassa mainitsin, että ”nyt tämä asia on jo keskusteltu” ja sitten käsitellä se harmitusreaktio. Mutta varmasti sekä temperamenttikysymyksiä että lapsen kehityksen vaiheisiin liittyviä nämä! Eikä kaikkeen tosiaan ihminen pysty ja oma erehtyväisyys/inhimillisyys täytyy vaan hyväksyä. Voi yrittää jotain ja onnistua jossain :)

  • Kainaloinen
    5.10.2015 at 14:15

    Oon useasti miettinyt, kun oot tästä aiheesta kirjoittanut, että ajattelen tätä asiaa vähän eri näkökulmasta. Ymmärrän hyvin pointtisi ja noi yllä esitetyt esimerkit on sellaisia, että pääsääntöisesti toimisin itsekin enemmin keskustelemalla kuin lasta tiukasti kieltämällä. Kuitenkin enimmäkseen meillä ”ei” kaikuu pääsääntöisesti, kun lapsi tekee jotain jo etukäteen kiellettyä. Siis käy hakemassa pöydältä sakset tai kännykän, aikoo kaataa koiran vesikipon jne. Neuvottelun teho on minusta hiukan rajallinen tuollaisen 1,5 v:n kanssa. Kun toinen toistuvien kehoitusten ja selittelyjen jälkeen taas nousee uhmakas virne naamalla syöttötuoliin seisomaan ja alkaa hytkyä tahallaan, ei mulla ainakaan puhejudotaidot riitä. Kyllähän lapsi mielensä pahoittaa kun tiukasti kieltää, mutta ajattelen, että siitä ehkä jää sellainen ajatus, että vastaavaa ei halua toistaa. Sanotaan, että keppi on porkkanaa parempi tapa opettaa, mutta monissa tilanteissa se porkkanan kehittäminen on vähän vaikeaa. Miten ihmeessä teillä toimitaan yllä olevan kaltaisissa tilanteissa? Tietysti lapsen voi viedä pois tekemästä kolttosia tai ottaa sen kielletyn/vaarallisen tavaran pois kädestä mutta se taitaa olla lapsen kannalta ihan yhtä tylyä kuin tiukka verbaalinen komento.

    • krista
      5.10.2015 at 14:22

      Meillä on nyt tämän nuoremman (täsmälleen samassa iässä kuin sulla) kanssa just tätä samaa… Noista esimerkeistä tyyliin tuo tuolille seisomaan nouseminen on tuttua :) Sellaisessa tilanteessa sanon tyyliin ”istu alas, tuolilla istutaan” ja säntään (riippuen tilanteen vaarallisuudesta) nappaamaan tyypin pois vaara/täyskielletystä tilanteesta. Tyyppihän tietysti nauraarätkättää päälle. Mutta sitten selitän, että ”äiti nostaa sinut tästä pois, jos et istu tuolilla niin kuin kuuluu tehdä” ja sitten käydään yhdessä lohduttaen läpi se tunnereaktio, jonka tilanne lapsessa aiheuttaa.

      Välillä saatan rääkäistä ”ei” spontaanisti ja silloin kun en vaan JAKSA keksiä muuta. Mutta silloin tuntuu, että lapsi vaan innostuu, pitää sitä leikkinä. Pois tilanteesta ottaminen/lohduttaminen/korvaavan sallitun tekemisen tarjoaminen (lue: hämääminen) tuntuu paremmalta ja toimivammalta tälle meidän voimakastahtoiselle tyypille.

    • krista
      5.10.2015 at 14:27

      Aaa joo ja meillä on salaisena valttina myös tämä ”katso, miten isosisko tekee” – TOIMII! :D Ja se piti sanoa, että jos kyse on ei-akuutista vaaratilanteesta (esim. seisoo tuolilla, mutta sen näköisenä, että todennäköisesti pysyy), yritetään ensin rauhallisesti kehottaa ”istu alas, osaatko istua, näytä miten istutaan” -tyylillä ja sitten kehutaan vuolaasti, jos tyyppi istuu alas. Se tuntuisi pidemmän päälle paremmalta vaihtoehdolta (toimivammalta siis) kuin kieltäminen, joka helposti menee leikiksi tosiaan.

      • Kainaloinen
        5.10.2015 at 22:42

        Meillä käy helposti niin päin, että istuutumisesta kehumisesta syntyy se leikki. Siis pitää nousta seisomaan voidakseen taas uudestaan istuutua kun se kerta oli hieno temppu… Noista hämäystekniikoista en oikein tiedä, mitä mieltä olisin. Oon alkanut viime aikoina ajatella, että lapsen on varmasti jossain määrin hyvä myös itse opetella käsittelemään negatiivisiakin tunteitaan sen sijaan, että huomio kiinnitetään aina muualle. Tämä pohdinta koskien siis ihan yleisesti sitä, kun lapsi hermostuu kun ei saa tehdä mitä haluaisi/yrittää tehdä jotain missä ei onnistu/ikävöi äitiä jne. On tää kasvattaminen joskus vaikeaa, vaikka kai noista ihan hyviä silti tulee ;)

        • Vyyhti
          6.10.2015 at 13:16

          Olen samaa mieltä, että negatiivisista tunteista pois hämääminen ei ole hyvä juttu, mutta kielletystä tekemisestä voi kyllä ohjata korvaaviin puuhiin. Jos vaikka hurjasti suututtaa, kun ei saakaan kiivetä tiskipöydälle saksien perässä, niin kyllä se tilanne ja sen aiheuttamat tunteet on hyvä käydä läpi lapsen kanssa, sanoittaa, selittää ja lohduttaa. Jos taas kyse on siitä, että lapsi olisi innoissaan kiipeämässä, koska kiipeäminen on kivaa, niin en näe miksi ei voisi ”hämätä” siinä mielessä että ohjaa sallittuun kiipeilypaikkaan. Pettymyksiä tulee joka lapselle vastaan kuitenkin, niin ei niitä tarvitse tekemällä ryhtyä tekemään. Paljon mukavampaa on kaikilla, kun lapsi pääsee tutkimaan maailmaa ja harjoittelemaan taitojaan mahdollisimman vapaasti mutta riittävän turvallisesti.

          • krista
            6.10.2015 at 16:58

            Ai hitsi, miten hyvin sanottu! <3

  • stev
    5.10.2015 at 14:41

    Meillä sanotaan välillä EI ja myös keskustellaan miksi joku asia on niinkuin se on. Tilanteen mukaan ja melkein aina molempia.. Jäin miettimään vaan sitä, että miksi se EI on jotenkin paha sana jota tulisi välttää? Kun asiahan on nimenomaan niin, että välillä on tilanteita, joissa se lapselle viestittävä asia on kiellettyä tai jostain syystä vaan EI. Ja eikös se ole sana muiden joukossa, taisiishäh? :) En kannata sen EI:n hokemistakaan, mutta en näe kyllä väärää siinäkään, että lapselle sanotaan, että ei, nyt ei syödä jätskiä vaan nyt syödään sitä mitä on tarjolla on ja perää selitys, että miksi sitä jäätelöä ei voi syödä.
    Ei on sana muiden joukossa ja sillekin on paikkansa. En näe syytä miksi sitä pitäisi välttää tai myöskään jankuttaa joka väliin. Enkä näe myöskään ongelmaa siinä, että kun sitä sanaa käyttää, että jotenkin se sulkisi automaattisesti sen pois, että lapselle myös kerrotaan miksi se ei on ei.

    • viv
      5.10.2015 at 18:03

      Tää teksti olis voinut tulla mun näppikseltä. Joko / tai:n sijaan sekä-että. Meillä sanotaan toisinaan EI ja keskustellaan että miksi ei. Se on simppeli kieltosana joka on oikein käytännöllinen erityisesti silloin kun kakrut pitää saada pysähtymään kun ovat juuri juoksemassa risteykseen jossa kulkee autoja ja josta ei näe kulman taakse kunnolla. Meillä eitä käytetään myös ihan arkisissa tilanteissa – perustelematta meillä ei silti kieltoja jätetä. Se vaihtoehtoinen toimintatapa perustellaan myös. Jankkaustilanteet on asia erikseen.

      Tää taitaa olla taas näitä juttuja joita toisissa perheissa analyseerataan paljon ja kehitetään joku tietoinen toimintamalli kun taas toisissa perheissä mennään enemmän fiilispohjalta.

    • jennilee
      5.10.2015 at 20:50

      Just samaa täällä mäkin mietin. En suostu ottamaan huonoa omaatuntoa siitä että käytän Ei- sanaa lapseni kanssa. Enkä ymmärrä miksi sitä sanaa ei saisi käyttää ollenkaan. Kaikissa Kristan kirjoittamissa esimerkeissä itsekin tekisin samalla tavalla ja ohjaisin lasta oikeaan sen ein sanomisen sijaan. Mutta nyt kun lapseni (2v temperamenttinen tyyppi) on selkeässä uhmaiässä (saako niin enää sanoa? Mikä se korrekti sana on? Tahtoikäkö?) on vaan yksinkertaisesti asioita joita EI saa tehdä. Asioita jotka on moneen kertaan kielletty. Esim. Muita ihmisiä EI saa lyödä. Piste. Tästä ei neuvotella. Huvittaa ajatuskin siitä että lapseni lyödessä toista lasta menisin sanomaan että kuule menehän tuonne puuhaamaan jotain muuta… :/

      • krista
        5.10.2015 at 21:14

        Luultavasti huonoon omatuntoon ei sun tai Stevin tapauksissa ole mitään syytä :) Kun siis kirjoitatte, että pyritte ohjaamaan lasta oikeaan kieltämisen sijaan. Sehän on siis ihan samaa, mitä mekin tehdään! (kun pystytään)

        Tuo lyömishomma on kyllä vaikea, sellaisen kanssa ei olla ikinä jouduttu (kop kop puuta) isommin tekemisiin. Mutta auttaako se ”ei” sitten siihen? Hmm, vaikeaa. Jos tuntuu, että ei auta (ei ehkä auta, jos homma toistuu), niin ehkä olisi tärkeä miettiä myös muita ratkaisutapoja…? Tälleen vaan ihan tietämättömän ihmisen pohdintana. Meillä on ollut joskus (silloin 2 vuoden tietämissä) joku vanhempaan kohdistunut pieni läpsy, ja se asia on sen jälkeen käsitelty niin pitkään ja perusteellisesti, että se ei ole sen jälkeen toistunut. Onneksi. Mutta vaikea paikka, varmasti!

        • Hannis
          6.10.2015 at 14:07

          Ihan hyviä pointteja sulla ja ajatuksena ymmärrän sinun käyttämän taktiikan välttää ei-sanaa ja suoraa kieltämistä mutta itselläni tuli myös mieleen nämä vakavammat ikävät asiat eli just lyöminen. Meillä poika löi valehtelematta kerran päivässä vähintään yhtä ihmistä ajanjaksolla 1,5-2v ja mä yritin oikeasti kaikki mahdolliset keinot lopettaa se käytös ja ei vaan onnistunut. Alkuun oli tietenkin tämä ei kaikella mahdollisella tavalla ja sitten tuli kielto ja pois siirtäminen ja sitten yritin sinun tekniikkaa mutta juuri tämä äiti ketä mulle sen neuvoi niin sattui niin että hänen helpot kullanmurut uskoi kerrasta, minun kovapää-lapsen kohdalla niin ei käynyt. Eli se mitä yritän sanoa on että tälläiset tekniikat voi toimia oikeasti tietyn luonteen omaavilla lapsilla mutta kaikki ei toimi kaikille ja joillekin ei vaan toimi mikään :D Eli meidän pojan lyömiseen ei tehonnut kepit eikä porkkanat… Niin silloin kun näistä tekniikoista ”opetusmielellä” paasataan niin kannattaa pitää mielessä että ehkä se oma lapsi kehen tietty tekniikka toimii ei ole samanlainen kuin se naapurin lapsi kehen toimiikin se ei parhaiten?

        • jennilee
          6.10.2015 at 15:58

          Kyllä sen lyömisen kanssakin on yritetty muuta, esim. keskusteltu siitä että toiseen sattuu jne.. kyllä se EI on omasta mielestä0ni toimivin mutta toki vinkkejä otetaan vastaan. ;) Olen samaa mieltä Hanniksen kanssa siitä että on hyvä ottaa huomioon lapsen temperamentti. Kun oma skidi lyö jotakin niin hänen silmistään näkee että hän hakee rajojaan. Harva se päivä olemme tilanteessa jossa pidän lapsen molempia käsiä omissani kiinni, tuijotan tiukkaan silmiin ja teen selväksi että hän ei saa lyödä. Vasta sitten sovitaan ja halitaan. Siinä on todellakin kyse tahtojen taistelusta jossa minun olisi parempi voittaa ettemme olisi vielä joskus ihan kusessa tuon tyypin kanssa. Mutta ei mulle tulisi mieleenkään tehdä samoin sellaisen lapsen kanssa joka ei ole noin voimakastahtoinen ja temperamenttinen. Mutta hän onkin tullut isäänsä kenen käsittelemisestä minulla on jo monta vuotta kokemusta. :D

          • jennilee
            6.10.2015 at 16:45

            Niin ja piti vielä sanomani että sellainen eieieieieieieieieiii -hokema ei kyllä toimi meillä yhtään. Pyrinkin säästämään kiellot vain niihin asioihin joista ei yksinkertaisesti voi neuvotella kuten nyt esim se lyöminen. Silloin niillä on jotain tehoakin. Ja kun jotain kiellän niin yritän olla johdonmukainen, se mikä on kiellettyä tänään on kiellettyä myös huomenna. Ja siitä pitää itsekin pystyä pitämään kiinni.

            Ja vielä kevennyksenä, tämä sarjis tuli mieleen tästä keskustelusta: http://www.fowllanguagecomics.com/comic/the-strong-willed-child/ :D

          • krista
            6.10.2015 at 17:07

            Tyrskädys tuohon sarjakuvaan :D

            Lyöminen on tosiaan paljon vakavampi juttu enkä sadasosamillilläkään halua ilmaista, ettäkö mulla olisi siihen mitään osaamista/neuvoa antaa! Koska ei ole, kun ei ole omakohtaista kokemusta ollenkaan. Voisiko tästä olla yhteydessä vaikkapa Neuvolaan – tuohan ei varmasti ole nii-iiin poikkeuksellista, ehkä sieltä voisi saada jotain käytännön ohjetta…? Vai neuvotaanko siellä enää ollenkaan :) Mitä perheneuvola tekee, voisiko sieltä kysyä? Itse reagoisin varmasti aika voimakkaasti siihen, että oma lapsi löisi – varmasti pyrkisin hakemaan apua just käytännön ohjeiden muodossa. Jos tosiaan kaikki on kokeiltu. Jotenkin en vaan usko, että ei-linjalla jatkaminenkaan auttaa (jos se ei muutamalla kerralla auta vaan lapsi toistaa lyömisen seuraavalla kerralla), vaikka sen ei:n sanoisi kuinka kovasti; olisiko jotain muuta keinovalikoimaa…? Joskus tällaisia tilanteita nähdessäni on tullut sellainen fiilis, että se ”ei” sanotaan ikään kuin muille vanhemmile signaaliksi, että ”kyllä meillä on kuria”. Vaikka ihan sama, mitä muut vanhemmat ajattelevat! Tärkeintä olisi se, että lapsi saa apua <3
            -
            Tällainen osui muuten esiin, kun googlasin: http://www.raisacacciatore.fi/6

            Tsemppiä haastaviin tilanteisiin! Ja tsemppaan myös siihen, että kannattaa aktiivisesti kysellä neuvoja, ette varmasti ole näissä tilanteissa yksin! …ja sellainen piti vielä sanoa, että kommentointiasteikko on vain kolmiportainen eli tämä kommentti oli tarkoitettu yhteisesti kaikille, joilla on haastavampia lyömis/tottelemattomuustilanteita päällä: tsemppiä, ja tarvittaessa hakekaa apua!

          • Mie vaan
            8.10.2015 at 15:01

            Nyt on pakko kommentoida tuohon lyömiseen ja yhteydenottoon perheneuvolaan, että toki jos on olo, että sen lyömisen kanssa ei pärjää niin joo, mutta muuten muistetaan, että ihminen on agressiivisimmillaan 2v:nä ja lyöminenkin on tosi yleistä varsinkin lasten keskinäisissä toimissa. Väittäisin, että päiväkodissa kahdeksan kymmenestä jossain kohti lyö tai tönii sitä kaveriaan, jopa toistuvasti. Eikä sekään ihan tavatonta ole, että aikuinenkin saa osansa. Lapsilla vain usein ne sanat loppuu kesken ja tunnereaktio vie edelle. Huolestua kannattaa siinä vaiheessa, jos eskari-ikäisellä on vielä runsaasti tuollaista käytöstä, vaikka saattaa nekin joskus vielä kaveria vähän nipistää ja varsinkin poikien keskinäinen leikkipaini muuttua totiseksi tappeluksi ihan huomaamatta.

    • MarjaH
      5.10.2015 at 21:20

      Tähän väliin on pakko todeta, että me annettiin vajaa 1,5 v:n vaan seistä siinä tuolilla (Stokke Tripp Trapp ja ihan tavallisetkin syöttötuolit). Sukulaiset oli kyllä kauhuissaan. Lapsi oppi hyvin tasapainoilemaan :)

      Ja silti, meille ruokapöytätavat on yksi tärkeimmistä kasvatuksellisista jutuista.

      • krista
        6.10.2015 at 10:15

        Joo ja meillä tää 1,5 on seisoapönöttänyt sillä tukevasti kun taas toinen olisi vielä 2,5-vuotiaana tullut pää edellä alas. Eli tosi paljon lapsikohtaistakin nämä!

      • Hannis
        6.10.2015 at 14:09

        Musta tässä vähän menee se raja että mitä lapsi saa päättää itse ja mitä ei… Jos kun on aika todennäköistä että lapsi tulee pää edellä alas kivilattiaan niin musta on vaan vastuullista vanhemmuutta lopettaa se seisominen (oli sit keino mikä vaan).

        • krista
          6.10.2015 at 17:10

          Mä veikkaan, että tuossa oli kyse tilanteessa, missä vanhemmat osasivat arvioida, että kaatuminen ei ole todennäköistä vaan se pysyy. Oon huomannut, että vanhemmat ovat parhaita oman lapsen kykyjen arvioijia. Meilläkin tosiaan kahdella eri lapsella on ollut erilaiset motorisen kehityksen vauhdit; muakin joskus muka blogissa kovasti neuvottiin, että ”nyt se babyset pois siitä tuolista”. Nyt paljon nuorempi kakkonen istuu sujuvasti ilman, ykkönen ois tullut just vuoden vanhempanakin vielä pää edellä alas. Mutta tosiaan oma vanhempi sen parhaiten osaa arvioida :)

  • kirsi
    5.10.2015 at 14:45

    Minä olen Huonon äidin kanssa samaa mieltä täysin,mutta sinulta löytyi omat hyvät pointtisi. Olen itse kolmen teinin äiti ja työskentelen tällä hetkellä 18-35 -vuotiaiden syrjäytyneiden nuorten parissa. Nuorten,joilla oli on kosolti ongelmia.Nuorten ,joiden perheessä on kosolti ongelmia. On nk. hyväosaisten lapsia ja sitten niitä vähemmän hyväosaisten perheiden lapsia.
    Olen ollut kotona lasten kanssa 9 vuotta heidän ollessa pieniä.Mies oli viikot poissa ulkomailla työn vuoksi,tukiverkkoa meillä ei juurikaan ollut,joten välillä oli hieman raskasta,mutta nykyään tunnun muistuvan tuon ajan varsin onnellisena ( aika kultaa muistot) . Ei sana oli varmaan yksi käytetyimpiä.Ovatko minun teinini traumatisoituneet ei-sanan käytöstä ,niin sitä voi olla vähän liian aikaista vielä sanoa,mutta suhteellisen selväpäisiä,koulussa ok menestyviä ja reippaita teinejä heistä on kasvanut,jotka uskovat sitä ei-sanaa vieläkin.
    Kun teen töitä nuorten kanssa ,joiden elämä on solmussa joka suuntaan,niin yhteinen nimittäjä melkein 99 %:sesti kaikilla on se,että ei -sanaa ei ole vanhempien suusta kuultu ;ei lapsena eikä nuorena. Toki siellä paljon muitakin tekijöitä,mutta tämä on yksi yhteinen asia,joka kaikilla näillä nuorilla löytyy.
    Kommenteissa on tullut hyvää palautetta puolesta ja vastaan hyvillä perusteilla. En ole mikään tämän alan guru,kirjoitan aivan kokemuspohjalta ja minusta ei-sana on valttämätön,mutta ei ehkä se tärkein lapsuuden sana.
    -susanna

    • krista
      6.10.2015 at 17:17

      En missään nimessä kyseenalaista sun ammattitaitoa, mutta kuulostaisi tosi kummalliselta tuo, että ei-sanan käyttö olisi yhdistävä tekijä… Ehkä kuitenkin rajojen puute? Ne rajat kun tosiaan voi muutenkin asettaa kuin kieltämällä. Omakohtaiset kokemukset tarjoavat tietysti suppeasti aineistoa minkään ”totuuden” sanomiseen, mutta omassa elämänpiirissä nyt-tuntemani, aikoinaan keskustelemalla kasvatetut lapset ovat niitä, jotka ovat aikuisena niitä fiksusti argumentoivia ja oman elämänsä hallitsevia ihmisiä, jotka jotenkin tuntuvat menestyvän elämässä, olevan älykkäitä… …ja joita itse asiassa hyvinkin kovasti ihailen <3
      -
      Kasvatustieteessähän on muutenkin se ongelma, että syy ja seuraus ovat usein epäselviä. Eli ovatko nämä fiksut ihmiset tällaisia, KOSKA heidät on kasvatettu niin. Vai ovatko heidän vanhempansa jonkinlaisia (mikä periytyy positiivisena lapseen, josta tulee fiksu geeniensä ansiosta) JA siksi ovat valinneet tällaisen kasvatustavan. Luultavasti vähän molempia, ehkä eniten jälkimmäistä.

  • Ainoa_Huutaja
    5.10.2015 at 14:45

    Mulle tulee itselleni niin Huono Aiti – olo tata lukiessani. Painiskelen edelleenn raivoamisieni kanssa, vaikka kuumeisesti ratkaisua etsinkin (paivahoito, nanny, siivooja, isa asumaan meidan kannssa jne). Mua oksettaa kuinka mun yleisimmat sanat lapsille taitaa olla ei ja ole hiljaa. Toisaalta, musta on tullut aika hyva selittamaan vihastumisen mekaniikkaa: Et se nyt vaan tulee ja menee ja sit kaikki on taas hyvin. Se ei ole kenenkaan muun kuin vihastujan oma syy ja se on yhta paljon elamaa kuin nauru ja iloisenakin oleminen. Meilla myos halataan ja hellitellaan tosi paljon. Luonnostaan, ikaan kuin vastapainoksi. Aaripaiden aiti. Voi mun lapsiraukat…

    • Neljän äiti
      5.10.2015 at 15:44

      Itse en myöskään kannata ein jankuttamista, mutta olen Kirsin kanssa varsin samaa mieltä oman työkokemukseni perusteella. Lapselle rajojen asettaminen on joillekin perheille tosi vaikeaa ja siitä syntyy monesti ongelmia. Lähinnä monissa perheissä vanhemmat eivät uskalla olla aikuisia niissä kohdin, kun vanhemman tulisi olla aikuinen ja päättää mitä tehdään. Osa vanhemmista pelkää lapsen suuttumista tai ”raivaria”. Ei sitä raivaria tietenkään kannata väkisin provosoidakaan, mutta joskus se vanhempi vain joutuu sanomaan, että tämä asia ei nyt käy ja sitten otetaan lapsen/nuoren kiukku vastaan. Nyt jotkut vanhemmat eivät uskalla kohdata sitä kiukkua ja lasten elämä on varsin rajatonta esim. kaksivuotias pyörittää koko perhettä. Koko perhe leikkii menevänsä päiväunille, jotta saadaan tuo kaksivuotias nukkumaan. Kun se ei suostu nukkumaan, jos me muutkin ei nukuta. Mutta tietenkään eihän tuon ei sanan käyttämättä jättäminen tarkoita automaattisesti tätä, että lapsella ei olisi mitään rajoja. Itse ne vain näe Ei sanassa mitään pahaa.

      Itse siis näen, että ei sanalle on paikkansa ja sen jälkeen sitten lohdutetaan. Omassa työssäni kohtaan psyykkisesti huonossa kunnossa olevia lapsia, joista osa on todella aggressiivisia. Siinä kohtaan, kun joku alkaa heitellä sinua tavaroilla tai tulla päälle, niin voi vain sanoa, että EI käy ja näin et voi tehdä.

      Mutta jos vain koko ajan jankutettaan ei, ei , ei, ei, ei, niin eihän siinä ole mitään järkeä. En ole lukenut tuota toista bloggausta, joten tää oli nyt tällaista yleistä pohdintaa.

    • krista
      5.10.2015 at 17:41

      Voih <3 Mä muistan, kun tästä on aiemminkin juteltu... <3 Ootko sä muuten saanut/onko mahdollista saada henkireikiä teidän arjesta; joko kotoa poissaoloja tai jotain muuta omaa juttua, josta saisi virtaa? Itsellä ihan selkeästi oma jaksamisen tila on suoraan yhteydessä siihen, miten jaksaa lasten kanssa olla pitkäpinnainen ja rakentava. Aina ei tietenkään irtiotot ole mahdollisia, mutta kannattaa yrittää (realismin puitteissa) yritää huolehtia myös omasta jaksamisestaan - ajatella, että se on koko perheen etu! <3

  • Nina
    5.10.2015 at 14:47

    Voiskohan olla, että toi ”Ei” (tai sen itse sanan välttäminen) on sun kasvatusfilosofiassa vaan niin iso asia, että luit väärin Huonon äidin kirjoituksen? En ole sitä kirjoittanut, joten tietysti en voi kirjoittajan puolesta puhua, mutta itse ymmärsin sen niin että asioiden kieltäminen on tärkeää, eikä se itse Ei-sana ollut kirjoituksen pointti vaan tapa saada viesti perille, ärsyttää? Silloin ainakin teksti oli täyttä asiaa: kaikki ei ole sallittua ja niin sen vain täytyy olla.

    Tuohon hiekkalaatikkoviittaukseen, kun mekin lasten kanssa kaksi kertaa päivässä siellä puistossa muita lapsia vanhempineen ihmetellään, niin kyllä mä väitän että kurittomimpia ovat ns. ”päähäntaputtelijoiden” lapset. Kun Erkki-Marjaana heittää hiekkaa kolmatta kertaa toisen lapsen silmiin ja vieläkin selitellään, miksi niin ei pitäisi tehdä, mutta varsinaista kieltoa ei ole vieläkään tullut, niin kyllä se E-M heittää neljännenkin kerran. Tietysti, koska lapset testaavat rajojaan. Niin kuuluukin! Mutta vanhemman tehtävä on asettaa ne rajat ja joskus se vaatii lopulta jopa sen Ei-sanan. Päähän taputtelijoista toinen (mielestäni paljon harvinaisempi, mutta paremmin itsensä esiintuova) ääripää on kontrollin menettänyt EIEIEIEI-äiti. Mutta tuskin hänkään niin haluaisi toimia, vaan on vain täysin loppu. Onko sitten oikein kertoa, että uupunut vanhempi käyttää ”paskinta” mahdollista tapaa reagoida, on jo toinen keskustelun aihe?

    Pakko itsekin oli tässä vähän kärjistää, kun sekä sinä että todennäköisesti Huono äitikin niin olette teheet ;)

    Ps. Mä kyllä sitten kiellän noita erkkimarjaanoja sen kolmannen kerran jälkeen (viimeistään). Oli ne sitten omia tai muiden.

    • krista
      5.10.2015 at 15:29

      Niin, mikä on ”väärin lukemista”…? Kautta linjan, alusta loppuun asti ja otsikkoa myöten, siinä puhuttiin nimenomaan ei:n sanomisesta: ”ein sanominen lapselle on tosi ikävää”,”mitä tulee niistä lapsista, joilta jäi lapsena ei-sana oppimatta?”, ”ei on lapsuuden tärkein sana”. Niin kuin tuossa yllä sanoin, mun mielestä se koko alkuasetelma, että ei = rajojen asettaminen, on lähtökohtaisesti virheellinen; nämä eivät ole synonyymeja ja kirjoituksessa niitä kuitenkin käytetään ikään kuin ne olisivat. Jos olisi puhuttu rajojen asettamisesta, olisi tulkintakin ollut toinen.

      Meidän erkkimarjaana ei heitä kolmatta kertaa sitä hiekkaa. Näille meidän erkkimarjaanoille on jo sitä ennen keskustelemalla opetettu, että miten hiekkalaatikolla leikitään :)

      Siitä olen ihan samaa mieltä, että EIEIEI-vanhempi voi olla väsynyt ja se on vaan viimeinen keino ehkäistä tuhoja. Minäkin muutun väsyneenä ”ei-äidiksi”, vaikka tasan tarkkaan tiedä, että se ei ole hyvä :) Mutta ihanteelliseksi kasvatusfilosofiaksi (”mitä tulee niistä lapsista, joilta jäi lapsena ei sana oppimatta…” jne) en sitä ei ei ei:tä silti nimeäisi :)

      • hannah
        5.10.2015 at 15:59

        Temperamenttikysymys nimenomaan. Silvalle tuo pehmeä linja varmaankin toimii jos hän ei koe tarvetta tehdä ohjeiden vastaisesti toistamiseen. Sille lapselle, joka vielä kolmannenkin kerran heittää, pelkkä selittäminen ei selvästikään ole se oikea keino. Johonkin aiempaan postaukseen uhmaiän olemassaolosta varmaan kommentoinkin, että ei ehkä noissa ekoissa uhmissa (ainakaan kaikilla), mutta myöhemmissä kyllä lapsi ihan tahallisesti toimii ohjeiden vastaisesti eikä sinällään kyse ole pelkästä ymmärryksen puutteesta/väärinymmärryksestä/turhaumasta edellisten kanssa. Kristan teksteistä edelleen ymmärtäisin (ottaen huomioon jälleen kerran, että blogisti haluaa kirjoittaa lapsistaan positiivisesti ja valitsee mitä kertoo, mikä toisaalta jättää lukijalle varaa tehdä virhetulkintoja), että Silvalla tällaista voimakasta rajan hakemista ei toistaiseksi ole? (Kokeilua ”mitä jos en toimikaan ohjeiden mukaan”.) Osaltaan tämä on ainakin meillä tullut myös lapsen itsenäistymisen myötä, eli kun arjessa voimakkaammin muutenkin kokee itsensä vanhemmasta erilliseksi (kotihoito vs. päivähoidon aloitus, päivähoito vs. kouluun menon myötä lisääntyvä itsenäisyys, pidemmät erossaolot vanhemmista, harrastaminen ilman vanhempaa, itsenäinen kulkeminen harrastamaan…) ja huomaa pärjäävänsä itsekin, on myös aktiivisempi kyseenalaistamaan vanhemman ohjeistusta.

        • krista
          5.10.2015 at 16:24

          Kyllä, Silvalla on ollut voimakasta rajojen kokeilemista. Ja meidän toisella lapsella on toisen ääripään temperamentti; on ollut synnytyslaitokselta lähtien – että nyt ei pääse enää sanomaan (mitä mulle alussa sanottiin), että ”teillä on vaan helppo lapsi” :)

          Haastan vanhempia kokeilemaan vaikkapa viikon verran tällaista suhtautumistapaa ja kertomaan tuloksista! Oon kirjallisuudesta ymmärtänyt, että nimenomaan haastavammissa tilanteissa oleville perheille tällainen toimintatapa voikin olla yllättävän tehokas. Että lapsi uhmaa kieltoa, mutta saa uudenlaisia onnistumisen elämyksiä siitä, että hänen mielipiteensä huomioidaan ja häntä kuunnellaan – ja myös alkaa totella ilman ei-sanoja.

          Voin laittaa kirjallisuusvinkkiä, kun ehdin googlata!

      • Hannis
        6.10.2015 at 14:12

        Kirjoitat näin ”Meidän erkkimarjaana ei heitä kolmatta kertaa sitä hiekkaa. Näille meidän erkkimarjaanoille on jo sitä ennen keskustelemalla opetettu, että miten hiekkalaatikolla leikitään :)'”
        Mitä sitten jos sinun erkkimarjaana heittää sitä hiekkaa?`KErta toisensa jälkeen? Vaikka te keskustelette miten siellä leikitään. Niin mitä jos siitä huolimatta hän vaan paiskoo hiekkaa?

        • krista
          6.10.2015 at 14:18

          Tähän mä en valitettavasti osaa vastata, koska meillä ei ole ollut tällaisia tai edes tämäntyyppisiä ongelmia – ohjaamalla alusta asti oikeaan toimintaan meillä on opittu (kaksi lasta kahdella erilaisella temperamentilla), että miten hiekkiksellä toimitaan ym. ”Kerta toisensa jälkeen” -tilanteita meillä ei ole ollut. Paitsi tuollaisessa veskipaperi-casessa, mistä tuolla jo kirjoitan – sellaisessa on myös nopeasti saatu ohjattua toiminta ”korvaavaan”, joka on lapsesta yhtä kivaa mutta ei kenellekään haitallista.

          edit: …paitsi tietysti sen verran voin vastata, että JOS meillä olisi tuollainen tilanne ja meidän senhetkinen keino ei tuntuisi toimivan (eli tilanne toistuisi useasti), varmasti aktiivisesti pyrkisin etsimään sellaista uutta keinovalikoimaa, jolla tuollaisen käyttäytymisen saisi loppumaan.

  • KiaQ
    5.10.2015 at 15:38

    Sä luet Hyvä Äiti-lasien läpi väärin ;)
    Siis Ei:tä käytettiin näkemykseni mukaan TEHOKEINONA tuossa jutussa. En ole tuota kirjoittanut, mutta mun mielestä sävy on päivänselvä. Varsinkin kun muutkin jutut on enemmän tai vähemmän kärjistäen kirjoitettu.

    • KiaQ
      5.10.2015 at 15:39

      Sä luet Hyvä Äiti-lasien läpi väärin ;)
      Siis Ei:tä käytettiin näkemykseni mukaan TEHOKEINONA tuossa jutussa. En ole tuota kirjoittanut, mutta mun mielestä sävy on päivänselvä. Varsinkin kun muutkin jutut on enemmän tai vähemmän kärjistäen kirjoitettu.

      Tää vastaus tais tulla väärään paikkaan, ähhh..

    • krista
      5.10.2015 at 15:57

      No mun mielestä se ollut ollenkaan päivänselvä :D Toki voin olla tulkinnut eri tavalla kuin kirjoittaja on ajatellut, mutta silloin kirjoitus on vaan… no ei väärässä vaan huono :D Mä en kirjoittajana lähtisi käyttämään synonyymina sellaista asiaa, mikä ei sitä ole. Tyyliin tää: ”Mitä tulee niistä lapsista, joilta jäi lapsena ei-sana oppimatta? Heistä tulee aikuisia, joita elämä opettaa ja joskus kovalla kädellä.” Minkäs esimerkin keksisin…? Apua tulee mieleen vaan huonoja esimerkkejä :D

      Kyllä tuossa aika selkeästi ei:stä mun mielestä puhutaan, ihan otsikosta alkaen. En löydä sitä kohtaa, minkä perusteella mun pitäisi tehdä jokin muunlainen päivänselvä tulkinta :) Muuta kuin että ”apua voiko joku ajatella noin” – se on ainoa, joka viittais siihen :D

  • a
    5.10.2015 at 15:53

    Mä en ole samaa mieltä kummankaan kirjoituksen kanssa, vaan jossain välimaastossa, mikä on ehkä hyväkin kun kärjistyksiä ovat molemmat (ja henk.koht. en usko että ”ei” on lapsuuden paskin sana…mun oma veikkaus paskimmaksi sanaksi on ”kohta”, jonka käyttöön itse sorrun kyllä ihan liikaa). Ei:llä on musta aikansa ja paikkansa ja ei-sana ja selityskin voivat olla yhdessä (onko se ei:n sanomista jos tarkoitus on ei, mutta ei käytä sitä sanaa, vaan kiertelee….mun mielestä se on ei ihan yhtä kaikki). Sitä paitsi, kun kaikkien ihmisten on hyvä oppia sanomaan EI (näin uskon), niin missä vaiheessa se voidaan ottaa sanavarastoon, jos lapselle ei koskaan sanota ei? Tällaisia pikaisia ajatuksia herätti kirjoitus ja kommentit, aikaa vaan ei ole prosessoida, koska pitää kipittää valmistamaan päivällistä :)

    • krista
      6.10.2015 at 11:58

      Välimaastot on aina hyviä paikkoja! :)

      Sellaista ”ei ikinä sanavarastossa ei:tä” tuskin on olemassakaan, onhan se normaalipuheessa tietysti mukana yhtenä sanana muiden joukossa. Tässä siis puhutaan tästä ”kasvatus”tavasta nimeltään EI.

      Meni tuonne kakkossivun puolelle, mutta siellä ehdin tiivistää joitain perusteita, missä mielessä mun mielestä ei+neuvo on eri asia kuin saman asian ilmaisu pelkällä neuvolla :) Ei + neuvo on toki parempi kuin pelkkä ei, mutta se ”ei-alku” on kyllä mun mielestä yleisimmin ihan turha. Kyse varmaan vaan tavasta/ ilmaisun helppoudesta aikuiselle.

  • lauau
    5.10.2015 at 16:39

    Musta ´”ei” on ihan sallittu ja hyväkin sana, mikäli sitä perustelee. Ei (:D) sanota siis pelkkää eitä, vaan kerrotaan samaan syssyyn että miksi ei ja vaikka kannustamalla lasta sanavalinnoin pohtimaan itsekin. Ei on ihan pakkokin sanoa joskus, vaikkapa vaaratilanteissa, joissa ei kokonaiselle ”Hei Eero, onko oikein lyödä toista lapiolla kasvoihin? Mitä tapahtuu jos lapio osuu kaverin silmään? Olisiko mukavaa jos sinua Eero lyötäisiin lapiolla?” jne. Napakka ”Ei lyödä” ja sitten vasta keskustelua. (Päiväkotityö on tuttua!)

    • krista
      5.10.2015 at 16:49

      Joo, ja vaaratilanteihin sitä ”ei”:tä onkin varmasti hyvä säästellä, ettei koe inflaatiota kuten yllä kirjoittelin. Saatikka toi mun omakohtainen kertomus siitä, että lapsi (minä lapsena) kuulee vain sen ”mene” siitä ”älä mene”:stä. Silloin olisi ollut tehokkaampaa sanoa ”pysähdy” eli ohjaava sana, ei kielto.

  • Sijaisope
    5.10.2015 at 16:49

    Perustelujen käyttö on erittäin suositeltavaa kotona, mutta koulussa taas on tosi työlästä, jos oppilasta ei ole ollenkaan opetettu joskus ihan vain uskomaan aikuista. Isoissa ryhmissä on ihan pakko välillä sanoa, ettei aiheesta enää keskustella, kun kymmenen oppilasta haluaisi vielä neuvotella tehtävänannosta. Verbaalisesti lahjakkaat lapset nauttivat siitä vänkäämisestä, mutta se vie tuhottomasti koko ryhmän aikaa, eikä aina ole kovin rakentavaa. (On hienoa, jos oppilaat kyseenalaistavat open käytäntöjä, mutta se ei toimi ihan joka tunnilla.)

    Olisikin hyvä, että kotona opetettaisiin ymmärtämään eri konteksteja: kotona voi neuvotella ja perustella pitkästi, mutta on paikkoja, joissa on vain uskottava aikuista. Esimerkiksi uimahalli ja koulu ovat kaikille miellyttävämpiä paikkoja, jos lapsista vastuussa olevan aikuisen ei tarvitse perustella jokaista pyyntöä ja kieltoa erikseen…

    • krista
      5.10.2015 at 17:03

      Meidän kolmevuotiaskin muuten ymmärtää aika 100-prosenttisesti kontekstit; ne vänkäykset käydään kotona, ei missään muualla :) Uskon, että tällaisen kontekstisidonnaisen käyttäytymisen oppiminen on lapselle hyvinkin mahdollista reilusti ennen kouluikää. Vaikka tosiaan jossain kohdassa toki opetuksen saakin kyseenalaistaa :)

  • T100
    5.10.2015 at 17:48

    Hyvää ja pohdiskeltua tekstiä, sekä teräviä havaintoja ja kokemuksia kommenteissa! Meillä ”ei” on kokenut niin kovan inflaation, että sen käyttäminen on yhtä tyhjän kanssa. Lisäksi olen huomannut 5-vuotiaani vaativan perusteluja (jo ajat sitten) aivan kaikelle, eikä pelkästään asioille, jotka kielletään tai kehotetaan jättämään tekemättä. Lapseni oppii uutta kehotusten ja kieltojen perustelemisella ja osaa itse kertoa myöhemmin miksi äiti/isä/mummi/hoitaja tms. ohjeisti. Rajojen asettaminen ja niiden kokeilu on kääntynyt yhteiseksi oppimiseksi, lapsi osaa kyseenalaistaa sääntöjä ja minä niitä perustella. On myös huomattavasti jouhevampaa ollut ajan saatossa huomata, ettei asioita tarvitse jankata ja ”eitellä”, kun voi perustella kiperissä ja niissä lopen väsyneissä tilanteissa esim. ”muistatko mitä tästä asiasta on aiemmin puhuttu”. Toki tulee säännöllisesti tilanteita, kun sopimukset ei pidä tai lapsen on ihan pakko uittaa kangastennarinsa pihan toisella puolen olevassa, ainoassa lätäkössä ihan vaan siksi, etten ehtinyt kieltämään. Ein ”sata kertaa” hokematta jättäminen ei ole tehnyt lapsestani kuritonta, vaan lähinnä yhteistyökykyisemmän. Päiväkodissa ja kodin ulkopuolella on sitten varmasti eri tavat kieltää kuin kotona, mutta niinhän se menee – kukin tyylillään. Ei näytä tuottaneen mitään ongelmia, tai sitten päiväkodin tädit eivät vaan kerro koko totuutta.

    • krista
      5.10.2015 at 18:00

      Kiitos tästä, tosi hyvä kuulla tällaisia kokemuksia! Etenkin tuo ”yhteinen oppiminen” kuulostaa niii-iiiin hyvältä – melkein voisi sanoa, että kasvatusta parhaimmillaan <3
      -
      Hitsi, toi ois pitänyt antaa kyllä ihan haasteeksi: että haastaa ei:tä käyttävät vanhemmat kokeilemaan viikoksi (vai riittäiskö se?) vaihtoehtoista tekniikkaa ja kertomaan kokemuksiaan. Mua kiinnostais todella, että voisiko sellaisella saada muutoksia!

      • Vyyhti
        6.10.2015 at 15:32

        Me on tehty muutamassa kohdassa aika täyskäännös aiempiin toimintatapoihin. Esimerkiksi nukkumaanmeno oli meillä joskus tosi kauheaa vääntöä. Vajaa parivuotiaan kanssa päätettiin muuttaa kurssia ja otettiin tavoitteeksi, että nukkumaanmenemisestä saataisiin kiva asia ja lapsi oppisi itse tunnistamaan väsymystään ja haluamaan nukkumista – ihan jo aikuisuuttakin ajatellen. Ensimmäinen viikko oli tosi vaikea, lapsi meni ihan sekaisin saadusta vapaudesta ja monena iltana kulki itkien pitkin kotia osaamatta rauhoittua. Olin jo ihan epätoivoinen, mutta saatiin onneksi katkaistua huono kierre unirutiinien muutoksella (ja itse sain tukea ja tsemppiä muutamalta muulta äidiltä). Toisella viikolla oli jo helpompaa ja sen jälkeen lapsi on saanut ja osannut kertoa milloin haluaa nukkumaan. (Toki me autetaan häntä mm. ylläpitämällä säännöllisiä iltarutiineita ja ehdottamalla nukkumista, mutta väkisin ei sängyssä pidetä tms.) Meille ei siis yksi viikko riittänyt, mutta kaksi toi jo selvän muutoksen parempaan.

        Muistelisin, että olen joskus lukenut ihan tutkimuksiakin, missä vanhempia on ohjattu kokeilemaan tietynlaisia kasvatustyylejä ja vertailtu vaikutuksia lasten käytökseen. Lähteitä ei nyt toki ole tähän hätään antaa… Lapselle saattaa tietysti olla outoa kun vanhemmat muuttavat tapojaan ja siksi alussa voi olla vaikeampaa, kun uusia sääntöjä opetellaan ja mahdollisia vapauksia testataan. Lapsilähtöisellä tavalla on kuitenkin saatu pitkäkestoisimmat tulokset, kun lapsi oppii empatiaa ja sisäistä motivaatiota toimia oikein ulkoisen pakon sijaan.

    • viv
      5.10.2015 at 18:17

      Mä uskon että monenlaisella tavalla voi päästä hyvään lopputulokseen kaikkien kannalta. Meillä lapset tottelevat simppeliä eitä yleensä varsin hyvin eikä se ole kokenut inflaatiota. :) Asioiden selittäminen mustakin tosi jees mutta ”ei” ja ”älä” voivat silti toimia ihan just niin kuin sen kuulukin. Mutta tosiaan eri perheissä on eri tavat ja se mikä toimii toisille voi olla toisille ihan väärä malli.

  • Järkähtämättömän äiti
    5.10.2015 at 18:34

    Samanmoisia keinoja käytetty kuin Krista, mutta menestys ei ollut kovin kummoinen. Meillä (nyt 3v4kk) lapsi ei jostain syystä saa kiksejä kehuista/ oikein toimimisesta, etenkään kovimmassa uhmaiässä (2-3v). Päinvastoin saattoi saada raivarit jos kehui hyvästä toiminnasta! Omat voimat oli täysin finaalissa, kun ei-linja ei toiminut (lapsi saattoi jankata raivokkaasti tunninkin), ja toiminnan ohjaaminen / kehuminen ym. oli yhtä tyhjän kanssa. Onneksi nyt pahin kausi vaikuttaa olevan takana päin, ja tunnin uhmakohtauksia ei tule edes viikottain. Mutta siis pointtina: Toimittiin selityslinjalla (toki välillä jouduttiin käyttämään ei:tä), mutta en kyllä kokenut sen olevan mitenkään erityisen toimiva äärimmäisen sitkeän ja voimakastahtoisen lapsen kanssa!

    • Karina
      5.10.2015 at 20:17

      Tuolla alempana mainitsin kommentissani, että meillä on tällaisen järkähtämättömän lapsen kohdalla tää selittäminen ja sanoittaminen tuottanut hedelmää kutakuinkin kouluiän saavuttua. Sitä ennen ihan sama mitä sanoin niin tuli huutoa ja lattialla kierimistä ja potkimista sun muuta. 6v ylöspäin tyttö rupesi arvostamaan näitä mun selityksiä ja luulen että jos oisin aina aikaisemmin hokenut pelkkää eitä, niin saattaisi olla joko a) kurittomampi tai b) lannistettu, joka ei mun mielestä myöskään ole toivottu piirre ihmisessä.

      • krista
        6.10.2015 at 12:02

        Hyvä pointti! On myös tosiaan näitä haastavia ikävaiheita, jolloin kuuluu asiaan (ja on normaalia) se oman tahdon ilmaisu. Siihen ei välttämättä selitykset auta, mutta ei kyllä ne ”ei”:tkään. Huoh, tunnin raivarit kuulostaa tosi raskaalta… Onko siinä sitten muuta neuvoa kuin yrittää kestää (ja mantrata mielessä, että tää menee ohi tää menee ohi); en tiedä…

        NIISSÄKIN tapauksissa kuitenkin lähtisin ajatuksesta, että selitys on parempi kuin EI, etenkin jos huomaa että se ei:kään ei auta. Kyllä sieltä varmasti jotain tallentuu sinne pieniin aivoihinkin, ja tulokset sitten parhaassa tapauksessa näkyvät vähän myöhemmin, niin kuin Karinan lapsen kohdalla tapahtui :)

        • Järkähtämättömän äiti
          6.10.2015 at 13:09

          Joo, samaa mieltä, että rakentava pitää (yrittää) olla ja siksi pelkkä ”ei” on huono. Pitkissä raivareissa ei tietyn pisteen jälkeen auta muu kuin odottelu, niin raskaalta kuin se tuntuukin. Ja pahimmillaan tulee ärjäistyä itsekin jotain, kun ei vaan kerta kaikkiaan jaksa. Nyt onneksi raivarit vähentyneet ja lyhentyneet, mikä tuntuu aivan mahtavalta (vanhemmista, mutta varmaan myös lapsesta)!

          • krista
            6.10.2015 at 17:19

            Mä uskon lujasti, että myös lapsesta <3

  • Kiiski
    5.10.2015 at 19:03

    Minä kuulun nyt niihin lukijoihin, joiden mielestä Huonon äidin tekstissä tämä ei-asia on juurikin tehokeino, jolla pyritään korostamaan jonkinlaisten rajojen tärkeyttä. Ja myönnän tässä miettineeni, että ehkä sinulle Krista ilmeisesti melko tietoisesti eitä välttelevänä kasvattajana tekstistä ensimmäisenä nousikin mieleen tuo, että ”hetkinen, ein hokeminen ja rajat ovat eri asia”, ja tartuit nimenomaan siihen ei-sanaan ja et näe tekstiä muunlaisena kannanottona. Ehkä olet lukenut sen Omat lapset-lasit päässä :), mikä toki on ymmärrettävä lähtökohta. Tähän liittyen moni onkin jo kommentoinut mm. temperamentti- ja luonneasioita. En lähtisi väittämään, että olet lukenut tekstiä sinänsä väärin tai että kirjoittaja puolestaan olisi epäonnistunut tekstissään, vaikka sen voi tulkita kahdella noinkin eri tavalla. Teksti ja aihe nyt vain ovat sellaisia, että ihmiset peilaavat niitä omista lähtökohdistaan ja kokemuksiensa kautta.

    Joku kommentoija jo ehtikin kirjoittaa, että omien (työ)kokemuksiensa kautta on samaa mieltä Huonon äidin kirjoituksen kanssa, koska ovat nähneet, millaista jälkeä ”rajattomuus” saa aikaan ja luki tekstin nimenomaan kommenttina rajattomuutta vastaan, ei niinkään konkreettisena ein palvomisena. Oma tulkintani kumpuaa varmastikin siitä, että itselläni on kokemuksia (ei työn kautta, ei huolta, en ole kenenkään kasvattaja ;) ) nimenomaan nuorista aikuisista, joista olen ajatellut, että ehkäpä heidän vanhempien olisi aikanaan pitänyt kieltää asioita: JA HUOM. aivan sama, olisiko se tapahtunut kiertämällä ei vai suoraan kieltosanaa käyttämällä, kunhan jotenkin.

    • KiaQ
      5.10.2015 at 20:32

      Hienosti osasit pukea sanoiksi sen, mitä itsekin ajattelin. Olin aivan ällistynyt siitä, miten suppeasti juttu ymmärrettiin. Mutta, toki oma kokemuspohja ja elämäntilanne tuohon tietenkin vaikuttaa. Ja niin, aika tunteellahan näissä lapsi- ja kasvatusasioissa mennään, ihan ymmärrettävistä syistä.

      Tiukkaa asiatekstiä lukuunottamatta tulkinnanvara vaan parantaa tekstiä. Väärinymmärryksiähän siinä tapahtuu, mutta myös ilahduttavia oivalluksia.

    • krista
      5.10.2015 at 21:02

      Jännä juttu tämä tulkinta-asia. Usein, jos teksti viittaa johonkin muuhun kuin siihen mistä puhuu, siitä löytyy jonkinlainen vinkki tulkinnan avuksi. Ehkä se on minulla subjektiivinen silmä tosiaan, mutta minä en sellaista tulkintavinkkiä löydä. Samaa sanomaa vahvistaa myös kommentit (tai osa niistä) bloggauksessa/Facebookissa; että kyllä pitää sanoa ei. Että en mä ainakaan taida olla ainoa, joka tuon tulkinnan on tehnyt :D Saman tulkinnan ainakin ovat lukeneet ”ei-kasvattajat” eikä kirjoittaja ole korjannut heidän käsitystään millään tavalla.

      Tulkintaan on tietysti vaikea saada lisäselvyyttä, jos kirjoittaja ei sitä kommentoi. Jostain hassusta syystä hän ei ole myöskään julkaissut kommenttiani, vaikka kommentteja on sen jälkeen ilmestynyt useita. Jännä juttu – ehkä jäämme arvailujen varaan :)

      • KiaQ
        5.10.2015 at 21:23

        Jankkaan nyt vähän vielä, kun tää aihe jäi niin kiehtomaan :)
        Mun mielestä te olette Huonon Äidin kanssa samaa mieltä. Siis en olisi ollenkaan hämmästynyt, jos olisit aloittanut postauksesi: ” Olen muuten täysin samaa mieltä, mutta valitsisin ei-sanan käytön sijaan positiivisemman blablablaa..”

        Samaa mieltä mä sun kanssasi olen tuosta ein käytöstä toki. Ja kaiken kertomasi perusteella pidän sua aivan loistavana äitinä ja kasvattajana.

        Mähän olen kasvattanut vain koiria.. Ja niitäkin eitä välttäen. Ihan tiukan paikan tullen yksi ei, mutta vain yksi. :D

        • krista
          5.10.2015 at 21:35

          Hihi, siinäpä olisi erikoinen ratkaisu tälle :D

      • krista
        6.10.2015 at 18:41

        Tilanne tällä hetkellä: kommenttiani ei ole edelleenkään julkaistu :) Todennäköisesti siis juuri näin, että jäämme arvailujen varaan :)

        • juupasjuu
          7.10.2015 at 14:24

          Ei varmaankaan kannata tehdä noin hassun isoa numeroa siitä, ettei kirjoittaja ole julkaissut kommenttiasi :) Katsos kun kirjoittajalla on vapaus julkaista tai olla julkaisematta, kuten itsekin bloggaajana tiedät :D

          • krista
            7.10.2015 at 15:19

            No, mun mielestä se vaan oli/on tosi hassua – itsellä ei olisi tullut mieleenkään jättää julkaisematta. Siksi ehkä siitä tuli sanottuakin tässä, kun tosiaankin oon ihmetellyt, kun sitä ei vaan tuonne ilmesty, että TÄH. Mutta ehkä kyse on vahingossa, on jäänyt johonkin roskapostisuodattimeen tms. Muuten sitä on kyllä tosi vaikea ymmärtää :)

            Vapaus toki on, ja bloggaajilla varmasti erilaisia linjauksia siitä, mitä julkaistaan. Niin ”tiukan linjan” bloggaajaa en ole kuitenkaan koskaan tavannut, joka tarkoituksellisesti jättäisi sellaisen kommentin julkaisematta kuin mitä se mun kirjoittama oli – siksi vaan vilpittömästi ihmetyttää. Ja siis toki olisin halunnut hänetkin keskusteluun :)

    1 2 3