Tämä teksti on täynnä itsestäänselvyyksiä ainakin kaikille vakilukijoille. (haha, eikö ollutkin mahtava alku) Mutta toisaalta tämä otsikko on pyörinyt mielessäni jo sen verran pitkään, että syksyn ensimmäisen flunssan kunniaksi – menköön.
Joskus ennen blogeista usein puhuttiin ”julkisina päiväkirjoina”. Harvassa blogissa kuitenkaan kerrotaan päiväkirjamaisesti ”no sitten heräsin just kun herätyskello soi, ja aamupalaksi söin sitä ja sitä, ja sitten lähdin sinne ja sinne”. Omassa blogissani aina on ollut kysymys eniten hetken kuvailuista, tilanteista, yksittäisistä ajatuksista jonain tiettynä päivänä tai hetkenä.
Vaikka kun niitä tuokiokuvia kirjoittaa tällaiset rapeat 6,5 vuotta, syntyy tietysti jonkinlainen käsitys kokonaisuudestakin – paloista koottu ja loput lukijan omalla mielikuvituksella täydennetty. Mielikuva voi olla hyvinkin oikea tai sitten ei; varmaan lukijan luentatavasta tai asenteesta riippuvainen. Mielikuvat voivat myös vaihdella: kun aloitin bloggaajana, ihanat lukijani hehkuttivat valtavasti, miten supersupersuperihana ja mahtava olet – hih jopa vähän nolouteen asti, joskus piti vastata, että oikeasti mä oon kyllä aika tavallinen, en mikään ihannekuva. Joskus sitten olen ollut ärsyttävä ja feikki jonkun muun luennan mukaan. Ja niin edelleen.
Silti olen koko ajan tällainen Krista täällä, sama ihminen täällä kotikoneellani kirjoittamassa – toki elämänvaiheiltani muuttuva ja varmasti jotain kehityskaartakin (whaat? onko se syötävää?) ihmisessä on kai suotavaa joskus tapahtua.
Ja sitten on ne ”katvealueet”.
Vaikka ”katvealueet” näkyvät vain poissaolona (en ole halunnut manifestoida, että minähän en näistä-ja-näistä kirjoita; bloggaaminen on itse asiassa yksi katvealue, yritän pitää bloggaamisesta bloggaamisen hyvin vähäisenä), suurin osa lukijoista ne tietysti tavalla tai toisella hoksaa. Yksi katvealue on esimerkiksi blogin henkilöt: tässä blogissa on neljä keskushenkilöä, ja muut on useimmiten esimerkiksi kuvista blurrattu tai tekstistä (keskusteluistakin) poistettu. Se ei kuitenkaan tarkoita, että eläisimme blurratussa tyhjiössä ihan vaan neljästään.
Tämä esimerkki ilmestyi tähän siksi, kun kesällä tätä liipaten (täällä) tuli keskustelussa puhetta.
Jo silloin blogia aloittaessani mietin, että miten esimerkiksi ystäväni suhtautuisivat blogiini. Ystävissäni on paljon sellaisia, jotka eivät ole somessa ollenkaan kasvoillaan. Minulle oli heti alussa ihan hurjan tärkeää, että en missään nimessä ikinä milloinkaan aiheuttaisi ”live-elämän ystävilleni” sellaista tilannetta, että jonkun pitäisi alkaa miettiä, että mitä minulle voi sanoa tai miten minun kanssa olla. Että näkyykö kuvassa jonkun lapsi tai päätyykö joku juttu blogimateriaaliksi.
Siksi heti alkuun silloin reilut kuusi vuotta sitten päätin, että ystävien ja sukulaisten keskuudessa olen aina yksityishenkilö, en koskaan bloggaaja. Kamera pysyy suureksi osaksi laukussa (jos kuvaan, kuvaan vain meidän omaa perhettä tai kotialbumikäyttöön) ja jos kerron meidän perheen olleen vaikka… …sanotaan nyt Linnamäellä, näyttää usein siltä kuin olisimme vain oman perheen kesken vaikka olisimmekin esimerkiksi ystäväperheen kanssa. En myöskään ole niitä bloggaajia, joka kuvaa ravintolassa ruoka-annoksia kunnes ne jäähtyvät. Oma ”skenenikin” toki mahdollistaa tämän; kuvien ei tarvitsekaan olla niin hienoja ja hiottuja. Voin nopeasti räpsäistä jonkun ja laittaa sitten kameran pois. Tai jättää kokonaan räpsäisemättä.
Pari ystävää blogissa kuitenkin joskus on näkynyt; he, jotka jaksavat mulle kerta toisensa jälkeen vakuuttaa, että saa sen kuvan/jutun laittaa eikä tarvitse aina kysyä. Mutta kysyn silti. Joka kerta. Heh kysyn ehkä väsymiseen asti, mutta se on mulle tärkeää. Mun ystävät ovat yksityisihmisiä mun yksityiselämästä. Mä olen aina ihan tavallinen ystävä, en mikään ”bloggaajaystävä”.
Ja vaikka olen bloggaaja, suurin osa mun elämästä on yksityiselämää.
Mulla on myös hyvin vahva tuntemus siitä, että tämän blogin lukijat tietävät jo tämän kaiken yllä kirjoitetun. Rivien väleistä te osaatte tämän kaiken lukea. Eikä mun yksityisyyttä ole juuri koskaan kyseenlalaistetettu. Kun joku kysyy jotain, se on aina erittäin positiivista ja joskus harvoin jos sanon, että ”valitettavasti en just tätä halua avata enempää”, mua on 99,9-prosenttisesti ymmärretty eikä ajateltu asiasta mitään negatiivista tai painostettu kertomaan lisää. Tai vedetty johtopäätöksiä kertomattomuudesta. Joskus kun bloggaajien tonteilla näkee vaikka ja mitä. Mä hyvin vakaasti uskon, että se oikeasti johtuu siitä, että täällä on fiksut lukijat. Sellaiset aika… …aikuiset, ajattelevat. Ja musta tuntuu, että te jotenkin… …arvostatte mua ja mun yksityisyyttä, ja mä puolestani arvostan sitä, että te arvostatte. Heh, arvostamisen kehä, ei paha.
Toinen esimerkki. Olette ehkä huomanneet, että en ole kovin ahkera Insta Storiesin käyttäjä. Laitan kyllä oikein mielelläni sinne silloin tällöin aika randomeita pieniä pätkiä – tällöin on tullut just silleen extemporefiilis, että hei tämänpä laitan. Ja silloin se on tosi kiva!
Mutta mun mielestä tuntuisi aaaaaaaahdistavalta jakaa reaaliaikaista kuvavirtaa siitä, missä milläkin hetkellä olen ja mitä tekemässä! Aaaaargh, mä en halua, että ihmiset tietää, että missä mä just nyt olen. Blogissa saan valita julkaisuajan ja tapahtumat kerrotaan siellä jälkikäteen – jostain hassusta syystä tällainen jakaminen on mulle ihan no-big-deal, kun taas reaaliaikainen jakaminen (pitkässä mittakaavassa; reaaliaikaisestikin pienet pätkät on hauskoja) tuntuu lähinnä vain painostavalta.
Ja se olen siis vain minä; minun ahdistukseni! Tarkennettakoon, että en missään nimessä ajattele mitään negatiivista ihmisistä, jotka jakavat reaaliaikaista sisältöä elämästään – päinvastoin ihastelen! Mutta olen vain huomannut, että siinä on mun henkilökohtainen raja siinä, mitä/miten haluan jakaa ja mitä/miten en.
Ja bloggaaja jos kuka tietää, että nämä henkilökohtaiset rajat vaihtelevat ihan hurjasti ihmisten yksityisyyskäsitysten mukaan. Ja se on ihan ok! Minun rajani ovat 100 % varmasti monelle ihan liikaa jaettu, kun taas jotkut jakavat luontevasti paljon enemmän.
Mä uskon tässä vahvasti itsensä kuunteluun.
Sitten se kuuma peruna, joka aina tasaisin väliajoin nousee kuin uutena asiana keskusteluun. Lapset. What about the children? (sellaisella värisevällä kauhuäänellä, tiedättekö) Minulla/meillä (päätämme näistä Joelin kanssa yhdessä) on siinä omat yksityisyysrajamme, ja yksi tosi hassulta kuulostava yksityisyysraja on se, että en halua tarkasti kertoa julkisesti niitä rajoja. Absurdia, eikö! Mutta ne rajat tulevat totta kai näkyviin käytännön kautta ja ovat näkyvissä tiedostavaan silmään juuri sen ”katvealueen” myötä. Poissaolon. Mitä jää kertomatta, miten jää kertomatta. Jonkun mielestä lapsista kerrotaan varmasti ihan liikaa ja omilla nimillään kääk – joku toinen toivoisi lisää lasten kuulumisia ja harmittelee, että niiden osuus on vähentynyt. Mutta juuri samalla tavalla kuin jakamisen rajoista juuri yllä kirjoitin: vain omat huoltajat – minä ja Joel – voivat olla sen rajan vetäjinä. Siksi en ole ollut halukas (enkä ole nytkään) edes alkamaan siihen keskusteluun. Ihmisillä kun on niin erilaiset yksityisyyskäsitykset, että siitä vääntäessä ei voi voittaa. Voi vain todeta, että jokainen (yksilö/perhe) asettaa itse ne rajansa oman arvostelukykynsä mukaan.
Minipieni esimerkki. ”Blogikiinnostavaa” olisi varmasti tietää tarkemmin eskarinaloituskuulumisista. (ihanasti on mennyt! mitä nyt flunssa iski heti alkuun) Mutta ihan eskarin eka päivään asti ajattelin, että en itse asiassa halua kirjoittaa siitä yhtään mitään; asia on yksityinen eikä siitä tehnyt mieli kirjoittaa. Sitten kuitenkin ihan kyseisenä päivänä tuntuikin luontevalta kirjoittaa minipienesti tämä.
Mutta kuten vakkarilukijat ovat varmasti huomanneet, lasten elämästä kertominen on luonnollisesti liukunut taaperoajasta vähän… …erilaiseksi. Ja varmasti se tulee samaan tapaan ”liukumaan” jatkossakin lasten kasvaessa. Ja voihan se olla, että aina ei liu’u vaan joskus ihan tärähtää. Ehkä joskus lopetan koko blogin? Tai perustan uuden? Näitä joskus väläyttelen mielessäni, mutta en koskaan vielä ihan oikealla harkinnan tasolla tekemässä mitään sellaista. Mutta niinhän se on, että mikään ei ole ikuista, bloggaaminenkaan.
Oho, menipä dramaattiseksi! Syytän tätä perhanan flunssaa, mulla on siis pitkästä aikaa ihan kuumettakin.
Kääk mikä ajatuksenvirtajuttu.
Virtaan tähän loppuun vielä, että hei sinne Titi-nalleristeilylle ehtii alehintaan vielä ilmoittautua huomiseen asti! Tulkaa!!! Mulle meiliä siis! Ja nyt virtaan takaisin sänkyyn, hmm miksi ihmeessä ylipäänsä olen tässä hereillä tällä kuumepäällä…?
36
Mopsi
17.8.2018 at 13:24Olipa kiva kuulla sun ajatuksia tästä asiasta! Huomasin tästä postauksesta pari juttua… ensinnäkin en ollut kiinnittänyt huomiota, että välttelet bloggaamisesta kirjoittamista, mutta nyt kun se sanoit, tuli olo, että se on yksi asia mistä tykkään sun blogissa. Sellanen jatkuva bloggaamisen meta-analysointi puuduttaa niin monissa blogeissa! Ja toinen juttu, oon lukenut tätä blogia about 5v ja vähän nolosti jäin kiinni siitä, että oon jotekin aatellu, että te vaan tosiaan hengaatte aina noin paljon nelistään ja ootte vaan perheen kesken jatkuvasti. Minäkin muka ihan fiksu ja mediakriittinen ihminen hairahduin ajattelemaan että tämä blogi on jotenkin koko totuus… hups! Veikkaan, että se saattaa johtua siitä että tämmönen rajaus tuntuu aika harvinaiselta blogeissa. Monissa muissa mitä luen vilahtaa harva se päivä (aikuisia) kavereita ja perheenjäseniä.
krista
17.8.2018 at 14:43Haa, hyviä havaintoja! Tuo bloggaamisesta bloggaaminen (tai sen välttäminen) on tosiaan vähän kaksijakoinen juttu; toisaalta se varmasti kiinnostaa, ja olenkin kirjoittanut silloin tällöin muutamia postauksia siitä ja ne on olleet mun silmään tykättyjä. Eli tavallaan siitä ois houkutus kirjoittaa useamminkin. Mutta sitten jos sitä tulee liikaa, niin sitten uhkaa mennä blogiksi bloggaamisesta – ja mä kuitenkin haluan mieluummin pysyä tällaisena suht kotikutoisena perheblogina :)
–
Hih ja kyllähän me tieysti aika paljon perheen kesken vietetäänkin aikaa, mutta ei pelkästään nelistään vaan mukana on usein muitakin. Jännä silleen, kun itse näiden vuosien kannalta on ”unohtanut” edes tällaista rajausta tekevänsä, kun se menee automaattisesti – mutta nyt kun sanot, niin voi hyvin olla, että tää on aika harvinainenkin valinta! Mä itse koin sen vaan luontevimmaksi silloin ja koen itselleni/omien läheisten keskuudessa edelleen. Mua jotenkin vaivasi alussa jo se ajatus, että joku olisi kiusaantunut mun bloggaamisesta tai jotenkin alkaisi käyttäytyä mun kanssa eri tavalla kuin ennen. Samoin monella bloggaajalla myös ne ystävät bloggaa, jolloin ehkä vielä luontevampaa vilahdella toinen toistensa blogeissa. Ja on mullakin sit tosiaan niitäkin ystäviä, jota ei yhtään haittaa blogissa näkyminen ja heitä on blogissa näkynytkin :) Itse asiassa mä luulen, että suurimmalle osalle mun ystävistä blogissa isompikin osa olisi ok, mutta ehkä mä itse oon vaan vierastanut sitä, kun mä pidän niin tärkeänä sitä, että mun kanssa voi olla ihan tavallisesti niin kuin ennen blogiakin.
maaritanneli
17.8.2018 at 13:34Mielestäni sun blogissa ei mitenkään korostu, että sä rajaisit tietoisesti jotain pois. Aiheet ja kuvat ym. ovat niin monesta eri elämän alueesta, että siinä jotenkin luonnollisesti jää jotain pois. Kaikestahan ei ehdi millään kirjoittaa. Heh. Kokonaisuus blogissa on luonteva ja kiinnostava!
Olipas sekavasti sanottu, mutta toivottavasti tajusit.
krista
17.8.2018 at 14:47Mahtava kuulla, kiitos! <3 Tähänhän sitä tietysti tavallaan tähtääkin, kiva kuulla että ikään kuin toimii! Tällainen "perhelifestyle" (tai elämäntyylittömyys, kuten oon kuvannut joskus) on sinänsä tosi kiva aihepiiri, että täällähän voi olla tosiaan ihan kaikkea meidän elämään kuuluvaa, eli aiheita voi olla valtavasti laidasta laitaan! Ei ole koskaan ollut sellaista ongelmaa, että mitäköhän kirjoittaisi :) Kirjoittaa kun voi oikeastaan ihan mistä vaan :)
S
18.8.2018 at 15:59Mielestäni olet onnistunut ”rajanvedoissa” todella hyvin.
Monia blogeja lukevana/lukeneena sitä huomaa toisinaan, että blogin kirjoittaja ei joko ole alunperinkään miettinyt rajauksia kovin tarkasti taikka sitten ei rajauksesta huolimatta vaan malteta olla ihan hiukan mainitsematta jotain aihealuetta useampaan otteeseen. Ja sitten pahimmassa tapauksessa seuraavaksi bloggaajalla on kovin kärkkäitä vastauksia, kun lukijat kysyvät aiheesta, kun ei siitä sitten oikeasti haluta kertoa enempää.
Torey
17.8.2018 at 15:02Meillä on kesän aikana ollut monta yövierasta ja osa monta kertaa ja pidempiäkin pätkiä. Se ei silti mun somessani, eikä etenkään blogissani näy. Blogi ei ole mulle päiväkirja. Se on paikka jossa kirjoitan mistä tykkään. Omasta elämästäni, mutta vain pienestä osasta. Ihmiset tietää mun olevan naimisissa ja sen miten ne miehen kanssa tutustuttiin. Mutta mies näkyy blogissa vain harvoin vaikka valtavan iso osa elämääni onkin. Sama lasten kanssa. Välillä he näkyvät blogissa, tosin eivät kasvokuvissa. Vaikka he ovat isoin osa elämääni. Blogin kautta siis näkee elämästäni ihan minimaalisen osan. Instassa vähän enemmän, koska tykkään myös instastoriesin käyttöä. Mutta en mä sielläkään jokaista kauppareissua tai ylipäätään kaikkea jaa. :)
Aiheesta kirjoitinki joku aika sitten:
https://naissanelioissa.wordpress.com/2018/07/17/lukijani-sina-et-tunne-minua/
P.S. Tää ei taaskaan muista mua ja varmaan päädyn roskakoriin. :D
krista
17.8.2018 at 15:33Oikeassa olet, roskista sut taas poimin <3 Ja vapautin! Mutta niin nuo yllä olevatkin kävivät siellä ihan ilman linkkejäkin... Mutta joo, mä aina seuraan sitä & vapautan, kun näen siellä jonkun jumissa <3
-
Joo just näin, nyökyttelin kun tekstisi silloin luin! Blogissa näkyvä osa on aina kirjoittajan tekemä valinta, ei koskaan koko elämä. Vähän niin kuin telkkarisarjassa tai dokumentissä sillä erolla, että blogissa sen valinnan tekee itse eikä mikään tuotanto - siinä mielessä blogi tuntuu mulle just niin kiehtovalta, kun ikään kuin se "valinnan valta" on itsellä. Lukijalla sitten toki se tulkintavalta :)
Jp ja kirppu
17.8.2018 at 16:37Ei muuten näy mitään tarkkaa rajaa, mistä et kirjoita. Ja ihan alusta lähtien olen lukenut 😊 Ei ole ikinä tullut ajateltua.
Lapsista on kaunis julkisuuskuva (kuulostaapa kauhealta vaikka tarkoitan hyvällä😂). ja ei mitään sellaista heitä nolaavaa tai mistä joku voisi kiusata.
Jollain tavalla teidän perheen kehityskaarta on ollut kiva lueskella, kun ootte ihan erilaisia kuin meidän perhe. Ja sekin hyvällä siis. Ihanaa seurata kuin eritavalla eletään..😍
Muistan kuinka aluksi olit epävarma (?ehkä väärä sana mut kaikki uutta) ja miten hienosti aloit hanskata ton kaiken äitiyden heti Silvan synnyttyä.
krista
17.8.2018 at 21:22Ihana kuulla, sitten se jollain tavalla varmasti ”toimii” :) Ja samoin tuo ”kaunis julkisuuskuva” (vaikka hassulta kuulostaakin, mutta tiedän mitä tarkoitat enkä mäkään keksi parempaa sanamuotoa) on varmaan just sitä, että ihan päivittäisellä tasolla tekee sitä valintaa kerrottavista/eikerrottavista asioista.
–
Oon tainnut sanoa tän ennenkin, mutta säkin oot jäänyt mieleen ihan sieltä alusta asti <3 Mutta mun mielestä en alkanut kyllä hanskata hommaa mitenkään pian; kyllä eka vuosi meni sellaisessa pökkyrässä, mutta se nyt varmaan on ihan tavallista :D Elämänmuutokset vievät aikansa <3
Mari
17.8.2018 at 16:46Täytyy kans sanoa et minusta on supervirkistävää, ettet bloggaa bloggaamisesta. Niin ketuttaa ne blogit, joissa joka toinen postaus alkaa ”onpa taas vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta”. Ääh, en mäkään ehdi siellä koko ajan roikkumaan postauksia odottamassa. Mut siis silti tämä postaus oli hyvää pohdintaa. Samoja asioita itse ainakin mietin ihan somen osalta, vaikken bloggaaja olekaan. Esim. meidän lapsia ei näy somessa ollenkaan ja juttujakin kerron heistä harvoin. Joku vois ajatella, etten heistä välitä tai ole koskaan läsnä, vaikka asia on just päin vastoin! Ja mun insta on kahdesta peräkkäisestä raskaus- ja vauvavuodesta huolimatta täynnä auringonlaskuja, tapaslautasia ja viinilaseja – se on kaistale mun elämää, josta haluan mun instan kertovan.
Rohkeasti vain omilla valinnoilla!
krista
20.8.2018 at 11:00Hahaa tämän itse asiassa olin jostain lukenut jo ennen kuin aloitin bloggaamisen: että älä koskaan aloita bloggausta pyytämällä anteeksi blogihiljaisuutta – koska suurin osa ei ole huomannut sitä kuitenkaan ja pyytämällä anteeksi siihen vain kiinnittää huomion. Että suoraan aiheeseen vaan :) Tämä on jotenkin jäänyt mieleen ja sitä oon yrittänyt noudattaa, hauskaa että olet huomannut! :D
–
Mulla kans ehkä suurimmalla osalla ystävissä lapset eivät näy esim. Facebookissa ollenkaan. Silti 100 % varmasti tietää, että lapset ovat ihan yhtä tärkeitä heillä kuin niillä, jotka jakavat viisi lapsikuvaa päivässä :) Jokaisella on omat somenkäyttötapansa ja se on henkilökohtainen (ja perheen) valinta, ei kuitenkaan todellisuus – eli just näin, rohkeasti omilla valinnoilla <3
Heidi
17.8.2018 at 18:07Minusta sä olet pitänyt blogin sisällön hyvässä tasapainossa: puhut itsellesi tärkeistä asioista, mutta haluat myös pitää tietyt asiat yksityisenä. Mikä on minusta hyvin tervettä, varsinkin kun ollaan lasten kanssa tekemisissä, mä ainakin rupeen hirveen paranoidiksi jos bloggaaja paljastaa liikaa asioita arjesta ja lasten elämästä, ja yhtäkkiä sulla on joku joka stalkkaa puun takana. Tulee se kysymys lasten turvallisuudesta j.n… Mä todennäköisesti jätän tulevien lapsieni kuvat julkaisematta mihinkään, opiskellessa tuli luettua liikaa cybermaailman vaaroista :D Blogi ei minusta ole koskaan ollut sellainen päiväkirja – nehän on alunperin tarkoitettu yksityiseksi ajatuskartaksi. Minulle blogi on vähän kuin iltalehden kolumni: kirjoitetaan itselle tärkeästä asiasta, koska halutaan tekstillä kurkottaa muihin ihmisiin, jotka elävät / ovat eläneet sitä samaa asiaa. Tai koska halutaan jakaa ja herättää erilaisia mielipiteitä asioista.
krista
20.8.2018 at 11:03Voi miten ihania kommentteja, kiitos! <3
-
Ja tuo kolumniajatus on tosi hyvä, mäkin ajattelen just noin! Eli blogi ei ole päiväkirja vaan se on ikään kuin kirjoittaisi kolumnin joka päivä (tai lähes joka päivä). Joskus oli Nytissä kolumnisarja "mitä ajattelin tänään". Se on vähän niin kuin blogin idea myös mun mielestä! Ja se ajatus voi olla kokemus/tekeminen/ajatus/pohdinta/ mikä vaan pieni pätkä, joka kirjoittajallaan on just silloin mielessä. Näin se mun mielestä pysyy tuoreimpanakin: että kirjoittaa just siitä, mikä sillä hetkellä mielen päällä on!
Heidi
17.8.2018 at 18:55Mun on pakko myöntää, että vaikka oonkin ollut vakkarilukija jo vuosia, en oo koskaan tullut ajatelleeksi tuota asiaa. Siis että rajaat jotain sen erikoisemmin ulkopuolelle (siis totta kai rajaat, koska et raportoi kaikkea tekemääsi 24/7) tai että vietätte paljon aikaa vain perheen kesken vai onko teillä kavereita tms. Luin kans sen keskustelun kommenttiboksissa, jossa joku kommentoi sitä, että hassua miten teidän kesään ei kuulu muita ihmisiä. Mä en tullu ees koskaan ajatelleeksi mitään sellaista, että olisitte paljon vaan perheen kesken tai että onko teidän elämässä on muita ihmisiä. En oo vaan ajatellu koko asiaa, että millaista teidän arki on tai kenen kanssa vietätte aikaa vai vietättekö. Koska tää on kuitenkin vaan blogi.
Tosin – asutaan ihan teidän lähellä ja oon joskus nähnyt teidät autosta, jolloin huusin mun miehelle ”et mä tunnen noi”. No enhän tunne. Mut ehkä se on vähän sama kun kadulla vahingossa moikkaa jotain julkkista. Kun se tavallaan on tuttu, vaikkei ookaan.
Torey
17.8.2018 at 20:24Yks tuttu vanhempi rouva oli aikoinaan moikannut Koop Arposta (Idols) katsottuaan, että tuttu kaveri, varmaan työpaikan kautta. Ja vasta vähän myöhemmin tajusi, että ei hitsi, se oliki telkkarista. :D
krista
20.8.2018 at 11:09Ja mä oon kerran just Helsinkiin muutettuani sanonut Esko Salmiselle Hakaniemessä kohteliaasti: ”PÄIVÄÄ”. Tuli jotenkin sellainen ”tuo on joku vanhempi herrasmies, mutta kuka” -oikosulku. Jälkikäteen tajusin, että se oli telkkarista :D
krista
20.8.2018 at 11:08Hihii, mä muuten tykkään siitä, että mua tullaan moikaamaan ihan livenäkin! Siitä on 100% tullut vain hyvä mieli, se on kuitenkin sen verran harvinaista, että se jotenkin naurattaa ja siitä jää kiva fiilis. Eli jos joskus et ole autossa vaan ”lähempänä”, niin huikkaa ihmeessä meille kuuluenkin :)
–
Ja just noin se tosiaan on, kun kirjoitat: ”En oo vaan ajatellu koko asiaa, että millaista teidän arki on tai kenen kanssa vietätte aikaa vai vietättekö. Koska tää on kuitenkin vaan blogi.” Tämä on jotenkin hauska ajatus muutenkin! KOska ”vaan blogi” on just sitä, että se on vain minipieni väläys jostain, mutta silti se on ihan todellinen väläys, mutta silti se on VAAN BLOGI eikä kenenkään ihmisen koko elämä. Siinä on sellainen hauska jännite jotenkin! Vähän niin kuin katsoisi jonkun dokumenttielokuvan: sen jälkeen ”tuntee” jonkun ihmisen jossain tilanteessa, mutta silti ei oikeasti tunne kuin just sen, mitä kamera sattuu näyttämään ja mitä ohjaaja on valinnut siihen ottaa, leikkaaja leikata ja dokumentin kohde sanoa/tehdä. Eli tosi monen valinnan tulos, vaikka näyttääkin ”todelta”. Tää on tosi kiehtovaa!
Anna
17.8.2018 at 19:27Minulle on itsestäänselvää että bloggaaja itse päättää mistä ja miten kirjoittaa. Minä huomaan itse kyllästyväni nopeasti perheblogeihin joissa lapsia ei näytetä/heistä näytetään vain selkä tai sensuroidaan kasvot. Minusta on ihana katsella lasten ilmeitä ja reagointia maailmaan ja tapahtumiin. Ilman kasvoja he jäävät jollain lailla sieluttomammiksi lukijalle. Olen tykännyt hurjasti siitä että lapset ovat blogissasi omilla kasvoillaan ja omilla nimillään. Ei mysteeriä vaan tavallisia ihania ipanoita tekemässä omia juttujaan. SILTI kunnioitan valintaa olla laittamatta lasten kuvia tai nimiä nettiin. En koskaan menisi pyytämään ketään bloggaajaa että voisitko laittaa nämä tiedot esille tai kritisoisi tätä valintaa. Ja lasten kasvaessa luultavasti lapsillekin tulee enemmän asioita joita ei haluta jakaa. Minä vain en yleensä jaksa kiinnostua tarpeeksi sellaisista blogeista joissa lapsia näkyy vähemmän että pysyisin pitkäaikaisena lukijana. Mikä sekin lienee varmasti ihan ok. Ei ole pkko lukea jos ei kiinnosta ;)
Tuo blogien muuttuminen on yksi kaksipiippuinen juttu. Se on väistämätöntä. Ihmiset muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat ja asioiden on pakko muuttua myös blogeissa. Vaikka rakastan lukea pienistä lapsista kertovia juttuja joissa lapset touhuavat ja vanhemmat kertovat kuulumisiaan lasten kanssa touhuilusta niin luulen että jos lapsi pysyisi ikuisesti pienenä tai jos lapsiperheestä kertova blogi ei vähitellen muuttuisi enemmän lifestyleblogiksi niin se jäisi junnaamaan liikaa paikalleen ja menettäisi laatunsa ja hohtonsa. Tämä blogi on toistaiseksi koekenut muutoksia niin pikkuhiljaa että en ole edes oikeastaan huomannut sitä ennen kuin nyt mainitsit. Esimerkiksi lähiömutsin puolella muutos oli paljon näkyvämpi ja ehkä siinä kohtaa alkoi näkyä myös hyvin erilainen elämäntyyli ja asennoituminen asioihin mikä johti siihen että etsin toisen seurattavan blogin (ja päädyin tänne) jota aloin lukea aktiivisesti. Kun sain kahlattua kaikki tekstit läpi tähän päivään asti (mikä oli hauska matka) niin jollain tavalla palasin takaisin myös Lähiömutsin kelkkaan ja nyt seuraan teitä molempia. Näistä kahdesta täytyy sanoa että tämä sinun blogisi on tosiaan lähempänä omaa ajatteluani ja elämänasennettani. Jos näitä kahta omalla tavallaan hyvää blogia pitäisi verrata niin Lähiömutsi olisi vähän hienompaa väkeä ja Puutalobaby arkisempi. Enemmän omaa tasoani ;D Katson mieluummin kotoisan sekaista kotia jota ei turhaan ole yritetty stailata kuvia varten, pieruleggareita ja vähän villiintynyttä puutarhaa kuin huolella puunattua kotia, kosmetiikkaa ja merkkivaatteita. Eikä tämä ole kriittistä arvostelua Lähiömutsia kohtaan, vaan katsaus omiin mieltymyksiini. Olen edelleen myös hänen lukijansa vaikka tämänhetkinen kotiblogini (se jonka parissa viihdyn parhaiten ja tunnen oloni kotoisaksi) onkin tämä.
Mihin suuntaan ikinä tämä blogi kehittyykään tai mitä sille tapahtuukaan niin toivoisin että aitous säilyy ja sisältö tulee edelleen luontevasti sieltä aiheista joista haluat kirjoittaa eikä ympäristön paineista. Väkisin väännetty on yleensä pahempaa kuin mikään muutos mitä blogien aiheissa ja sisällöissä tapahtuu.
krista
20.8.2018 at 11:15Tosi hyvä kommentti, kiitos! <3 Lähiömutsi on mullekin yksi lemppariblogeista ja yksi niistä, joita olen pisimpään seurannut ja jaksan palata sinne aina vaan. Meidän blogeissa Hannen kanssa on ehkä jotain samaa, mutta silti paljon eroa ja mun mielestä on kiva, miten me molemmat tehdään omaan tapaamme blogejamme tavallaan samasta aihepiiristä. Jos olisi meidän postaukset vierekkäin (ilman kuviakin), niin 100-prosenttisella varmuudella pystyisi varmasti sanomaan, että onko Puutalobabya vai Lähiömutsia! <3 Tosi moni taitaa lukea meitä molempia ja se taitaakin olla rikkaus, että meidän blogit on kuitenkin niin erilaisia! Ei tule olo, että lukee toisensa kopioita - niin kuin jostain muista blogeista mun mielestä saattaa tullakin. Omaleimaisuus on hyvä!
-
Ja kiitos myös tuosta loppukappaleesta, olen ihan sataprosenttisesti samalla linjalla! Ja tämä on ollut mulle yksi se tärkeimmistä jutuista, minkä olen halunnut pitää mielessä. Bloggaamisen pitää olla sellaista sopivan kevyttä (kirjoittajalleen) ja spontaania, jotta siihen pitkällä tähtäimellä (mulla) pysyy mielenkiinto yllä. Jos alkaa vääntämään just väkisin "jonkunlaista", niin siitä helposti häviää ilo - ja väitän, että se sitten näkyy lopputuloksessakin. Niinpä ihan itseänikin, blogia ja lukijoita varten pidän oman tontin just tällaisena kuin se on: sopivan kotikutoisena, sopivan harkitsemattomana, omannäköisenä <3
Sania
18.8.2018 at 22:38Musta oot jotenkin vaivihkaa ja onnistuneesti tuonut lapset osaksi blogia! Oon jostain syystä nähny livenä aika monta perhebloggaajaperhettä (kuulostan stalkerilta mut lupaan et nää on ollu ihan sattumia :D) ja joidenkin kohdalla tulee vähän ahistunut olo siitä, miten paljon ja tarkkaan tiedän periaatteessa ihan tuntemattomista lapsista. Mut vaikka tiiän teidänkin lasten nimet ja varmasti enemmän tietoa kuin joistain random naapureiden lapsista, ei teitä nähdessä tuu sellasta oloa, että tietäisin ns. liikaa. Olipa taas sekava sepustus, joka oli siis tarkotus olla täysi kehu :D
krista
20.8.2018 at 11:25Kiva kuulla! Ja kehulta se kuulostikin, kiitos <3 Näissähän on tietysti pohdittavana se, että miten paljon tietoa on ja mikä on sen tiedon "väärinkäytön" riski ja todennäköisyys, ja sen perusteella varmaan itse kukainenkin (myös ei-bloggaajat omassa some-käytöksessään) omia arvioitaan tekevät - ja ne myös tietysti vaihtelevat sen mukaan, mikä on ihmisen käsitys yksityisyydestä jne. Jotkuthan eivät (ja sekin erittäin ok) näytä edes omia kasvojaan Facebookissa. Eli hyvin tällaisia henkilökohtaisia periaatteita nämä <3
SJM
19.8.2018 at 22:21Mä oon kans luullut, että ootte nelistään 😂
Mutta sen oon huomannut, että lapsista et enää kerro kuten ennen. Meidän esikoiset on saman ikäiset ja sieltä asti oon seurannut. Aiemmin oli enemmän lapsisamaistumispintaa, että ahaa näin teilläkin menee. Nyt kun oma lapsi aloitti eskarin, mietin toki, miten teillä, mutta arvasin, että tuskin kirjoitat siitä enempää. Se on täysin ymmärrettävää ja ajattelen näin, että tosi fiksuakin. Myöskin kuvat, mitä jaat lapsista, taitaa olla tarkasti mietitty. Sekin on hyvä asia. Tuntuu tosiaan vähän hassulta tietää joistain lapsista jo kuvienkin perusteella vaikka mitä. Esimerkiksi mitä ne harrastaa, mitä ne syö, missä ne käy, mistä ne tykkää.. Oon kans miettinyt, että mikä on vanhojen blogien tulevaisuus, jotka alkaneet vauvaperheblogeina.
krista
20.8.2018 at 11:35Hihi, eloa neljästään blurratussa maailmassa – joissain tilanteissa se voisi olla kyllä kivaakin :D Etenkin väsyneenä, kun haluaisi erakotua vaan oman perheen kanssa :D
–
Joo just näin – selvästi oot huomannut blogin ”liukuman” ja tosiaan just tuollaiset taustat onkin. Mä veikkaan, että aika monella vauvablogilla käy vähitellen tällainen liukuma vauvan kasvaessa – tai jos tulee uusi vauva, niin sellaisesta ihan vauvelista on tietysti taas luontevampaa kertoa mitävaanniskakakkajuttuja. Vai olisiko sitä sitten sellaisessakin tilanteessa ”herkempi” ja jättäisi kertomatta, en tiedä :) Mutta joo mä luulen, että moni blogi liukuu lapsiperhelifestyleen (niin kuin tämä) ja ehkä vähitellen myös kirjoittajansa omaksi blogiksi, jossa lapset jäävät ikään kuin taustalla. Monihan on tietysti jo lopettanut vauva-ajan jälkeen, sekin on ihan luontevaa varmasti monelle.
s
21.8.2018 at 09:57Mä tykkään myös sun tyylistä rajata asiat ulkopuolelle, tai siis just siitä, ettet koko ajan hoe ”niin no siis oli siellä muitakin MUTTA ENPÄ KERRO KEITÄ” :D Ja lasten asioista kirjoitat musta kivasti. Avoimesti muttei kuitenkaan.
Oikeastaan ainoa asia josta itse haluaisin lukea ja jonka olet jättänyt pois, on Silvan näköasiat. Ymmärrän todellakin mikset ole niistä kirjoittanut enkä missään nimessä halua painostaa :), mutta olisi vain supermielenkiintoista tietää siitä enemmän, kun omallakin lapsella ehkä jotain häikkää on. Mutta tämä ei siis ollut painostus vaan toteamus vain että siitä olisi kiva lukea.