5 x syksyllä luettua

Uusi viikonloppu ja uuden kirjan korkkaus edessä! Jätin viime viikonloppuna taktisesti mökille kaksi kirjaa seuraavaa käytiä varten – ja yhtä taktisesti unohdin jo, että mitä sinne jätin.

Jännitystä elämään hei, näen vasta huomenna, että mitä tulevana viikonloppuna luen!

Näiden myötä olen lukenut tänä vuonna yhteensä 25 kirjaa. Tämä lukuvuosi ei taida lukemiin kuin viime vuonna (41 kpl) – tai no eihän sitä koskaan tiedä, ehkä mä vetäisen jonkun loppukirin vielä tässä!

Tässä viisi tuoreinta lukemaani kirjaa; paremmuusjärjestyksessä, paras ensin.

1. Gregory David Roberts: Vuoren varjo

(käännös: Helen Bützow)

Ahhhh!

Mutta siis ensinnäkin: jännitin tätä kirjaa. Jännitin siis siksi, että rakastin Shantaramia (siitä täällä). Se oli kuitenkin niin… poikkeuksellinen kirja, että miten ihmeessä kakkososa pystyisi enää olemaan sadasosaakaan siitä.

Senhän täytyy olla pettymys. Sehän ei voi onnistua. Etenkin kun Shantaramin loppuosassa ei mun mielestä ollut yhtä paljon imua kuin alussa.

Riski tuntui jopa niin isolta, että kannattaako tätä edes lukea.

Kannatti. Voi todellakin kannatti.

Siis oikeastaan aika uskomatonta, miten tämä Vuoren varjo – Shantaramin jatko-osa siis – pystyikin olemaan niin hyvä! Tässä tavallaan jatkui se elämä siellä Mumbaissa, hyvin saumattomasti Shantaramin hengessä. Vaikka ajat olivatkin kirjan tarinassa muuttuneet ja uudenlaiset (häikäilemättömämmät) rikolliset päässeet valtaamaan kadut.

Kirja oli siis aivan valtavan hyvä.

Mutta sitten yksi asia, josta on pakko avautua, koska se oli jo aika poskettoman surkeaa. Kirjoitusvirheet, oikeasti! Eikö tätä oltu ollenkaan tarkastusluettu? Kirjoitusvirheet olivat aivan sietämättömiä, siis aivan sellaista ”haluan kirkua ääneen” -tasoa. Suurimmaksi osaksi näppäinvirheitä, osittain myös aivopieruja: kuoli yliannokseen vai kuoli yliannostukseen? Kaikkein raivostuttavimpia olivat virheet, jotka muuttivat sisältöä, esimerkiksi ”joka” (persoonapronomini) vai ”joki” (se virtaava).

Juuri, kun on siinä kirjan imussa ja mahtavan tarinan lumoissa, tulee joku täysin älytön näppäinvirhe, joka ikään kuin palauttaa maan pinnalle ja tipauttaa pois siitä maailmasta. Är-syt-tä-vää. En ole siis varmaan ikinä törmännyt kirjaan, jossa olisi niin paljon kirjoitusvirheitä kuin tässä.

Mitäköhän ihmettä oli tapahtunut? Kirja on kuitenkin saman kääntäjän kääntämä kuin ykkösosa. Onko tämä lähtenyt vain tarkastamattomana painoon, mitä mitä mitä mitä ih-met-tä?

2. Lucinda Riley: Auringon sisar

(käännös: Hilkka Pekkanen)

Taattua Seitsemän sisarta -laatua.

Mutta jo kuudes osa, apua! Mitä mä teen, kun tämä loppuu?

Kuudes sisar Electra (kuuluisa huippumalli, oi kyllä) oli ensivaikutelmaltaan mulle… epämiellyttävin. Muissa kirjoissa vilahtaessa hän tuntui oikeasti aika ikävältä persoonalta. Niinpä hänen tarinansakin tuntui mulle vähiten kiinnostavalta.

Mutta tämähän yllätti! Jollain hassulla tavalla kirjaa lukiessa (etenkin alkupuolella) kaikista sisaruksista pystyinkin yhtäkkiä samastumaan eniten juuri tähän ”ikävään siskoon”. Häneen, joka oli jo lapsena leimattu ”hankalaksi” ja jonka jatkuvasta huutamisesta jo lapsena kaikki jaksoivat muistuttaa.

Kun nimittäin asiaa katsoi Electran näkökulmasta, yhtäkkiä näki koko kuvion erilaisena. Miten hänen päihderiippuvaisuushuuruisessa mielessä muut täydelliset siskot vaikuttivat Disneyn prinsessoilta ja miten hän oli kasvattanut kovan kuoren maailmaa kohtaan.

Tää nyt kuulostaa erikoiselta, mutta tosiaan – yhtäkkiä tajusin vahvasti samastuvani. Okei, en ole 180-senttinen huippumalli enkä ole ökyrikas eikä öööö mulla ole mitään muutakaan yhteneväisyyttä Electran kanssa. Mutta silti vaan samastuin.

Yllättäen tämän siskon tarina saattoi olla mulle jopa lemppari, ainakin yksi parhaista.

Tykkäsin myös siitä, että tässä kirjassa ei juurikaan käytetty sivuja ”kehyskertomuksen” paljastamiseen. Edellisessä osassa (Kuun sisar) mun mielestä siihen alkuperäiseen salaisuuteen tuhlattiin liikaa sivuja. Toisaalta tämän johdosta sille viimeiselle kirjalle (Kadonnut sisar, ilmestyy ensi vuonna) jää kyllä aikamoiset paineet. Aika hurjaa, jos yhdellä kirjalla pystytään nivomaan koko kehyskertomuksen aukot yhteen.

Odotan sitä valtavasti. Toisaalta myös jännityksellä, en haluaisi mitenkään (kuuden kirjajärkäleen jälkeen!) pettyä. Mitä jos se onkin joku ihan pannukakku…?

3. Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä

Tätä ja seuraavaa (Jessie Burton: Tunnustus) on tosi vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen. Mutta nostan Snellmanin aiemmaksi oikeastaan ihan siksi, että (heh) mä aina yllätyn positiivisesti, kun suomalainen kirjailija ja kirja saa minut imuunsa.

Kaikkien toiveiden kylä lähti mulle aika tahmaisesti liikkellee. Kirjan alkupäässä mentiin henkilöiden sisäiseen maailmaan jotenkin mun makuun liian syvälle (tai sellaisella sekavuustasolla) ja mua lähinnä ärsytti muutamat kohdat. Jatkoin kuitenkin eteenpäin, ja jossain puolivälin tienoilla jo totesin, että tämähän on tosi hyvä ja kiinnostava.

Tarinassa siis 93-vuotias kreetalaisessa autiokylässä yksin asuva nainen löytää pahasti vahingoittuneen ”löytönaisen” ja hoivaa hänet kuntoon. Naiset ystävystyvät autiossa kylässä päivittäisten askareiden äärellä, ja molempien tarinat aukeavat vähitellen.

Kirjassa tykkäsin (taas kerran) etenkin Kreetan aidosta ja karusta lähihistoriasta, joka tuli 93-vuotiaan tarinassa ilmi. Ja kyllä, googlasin. Kirjan kylän nimistä kylää ei ole olemassa, mutta muita vastaavia kyliä on – ja löysin myös aitoja valokuvia vuodelta 1941 eräässä pienessä kreetalaisessa kylässä tehdystä verilöylystä. Sattumoisin (eli ei yhtään sattumaa) kuvien ottaja on sama henkilö, joka esiintyy myös tässä kirjassa 93-vuotiaan naisen muistoissa.

Olen aika varma, että noiden samojen kuvien äärellä Snellmankin on viettänyt aikaa tätä kirjaa kirjoittaessaan.

4. Jessie Burton: Tunnustus

Tämän bongasin kirjaston pikalainoista ja nappasin mukaan, koska tykkäsin Burtonin aiemmasta Muusa-kirjastakin, siitä aiemmin täällä.

Kirjan kannessa ylistetään tätä häikäisevän hyväksi. En ehkä näin suitsutustasolle nousisi, mutta olihan tämä oikein hyvää luettavaa. Ehkä vähän sellaista ”perustason hyvää”, mutta hyvää kuitenkin.

Olen nykyisin oppinut tunnistamaan sanan lukuromaani noista kirjojen takateksteistä; ihmettelin siis alkuun, että mitä se tarkoittaa. Mutta se tarkoittaa just tällaista kirjaa kuin vaikka tämä Tunnustus. Että sitä on kiva ja helppo lukea. Meinaan väkisinkin jatkaa, että ”mutta ei se silti mikään mestariteos ole”, mutta enpä jatkakaan. Oikein hyvä. Sellainen lukuromaani, haha.

Nyt siis ymmärrän, miksi tuota sanaa käytetään.

Kirjassa siis nykypäivän Lontoossa asuva 35-nainen haluaa saada lisätietoja kadonneesta äidistään. Tämä äiti katosi siis jo silloin, kun nainen oli vauva. Tarina etenee kahdella tasolla, nykyajassa ja tämän äidin nuoruudessa, 80-luvulla.

Oikein hyvää riippuumattoluettavaa siis.

5. Mohsin Hamid: Exit West

Noooooouh, mulle kävi se taas! Muistaako joku mun Señor Peregrino -trauman? (tai se saattoi olla myös La Peregrina, koska mulla menee aina ne sekaisin)

Olimme siis lähteneet mökkiviikonlopulle ja mulla vain tämä kirja mukana.

Kirja alkaa ihan niin kuin ”mun” kirjat yleensä alkaa: kaaoottisessa Lähi-Idässä nainen ja mies kohtaavat, rakastuvat, ja kotikaupungin sortuessa ympärillä heillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin paeta…

….ja sitten hemmetti vie IHAN YLLÄTTÄEN ILMAN MINKÄÄNLAISTA ENNAKKOVAROITUSTA SIVULLA 70 ALKAA MAAGINEN REALISMI!!!

Aaaaaaaaaaaaaaaaargh! Rahat takaisin! Haluan rahat takaisin! Haluan sen ajan takaisin, jota tuhlasin tämän lukemiseen! Haluan, että kelloja käännetään takaisin siihen, että PAKKAAN KOTOA MUKAAN JOTAIN MUUTA KUIN PELKÄSTÄÄN TÄMÄN HITON HUIJARIKIRJAN AAAAAAAAARGH.

Tulikohan nyt jo varmasti ymmärretyksi, että en oikein tykännyt kirjan saamasta käänteestä.

Mutta siis hitto miksi ei voi varoittaa kirjan tyylilajista jo jossain kirjan takakannessa tai esittelyssä tai jossain? Mutta missään (edes kirjankustantamon sivulla kirjaesittelyssä) tällainen ”pikku juttu” ei käynyt ilmi. ÄR-SYT-TÄ-VÄÄ.

Luin kuitenkin kirjan loppuun KOSKA MULLA EI OLLUT  MITÄÄN MUUTA LUKEMISTA MUKANA, mutta murisin kyllä asiaankuuluvasti koko ajan. Sori, perhe.

Joo joo joo kirja ois ollut ihan jees varmaan sellaisille, joiden mielestä on ihan ok, että koira alkaa puhua kesken kirjan  tai jotain. (Tässä ei siis ollut puhuvaa koiraa. Sekin on muuten maaginen realismi -trauma mulla. Aloin joskus 15 vuotta sitten lukea jotain suosittua dekkaria, jossa YHTÄKKIÄ KOIRA ALKOI PUHUA JA SE AUTTOI SEN RIKOKSEN RATKAISEMISESSA AAAAAAAAARGH.)

Phuuh.

Sitä paitsi tää kirja petti mut myös siksi, että kuvittelin sen olevan paksu ja ihana, mutta se olikin ihan pieni läpäre. Sama kävi saman kirjailijan aiemman kirjan (Fundalisti ilman tahtoaan) kanssa, siitä aiemmin täällä.

Phuuh.

Okei, näin näköjään verenpaine nousi vielä näin 1,5 kk takaisia kirjatapahtumia muistellessakin, ha. Teki ainakin lähtemättömän vaikutuksen. Voisiko kirjoihin tehdä sellaisen ”explict lyrics” -tyyppisen ison varoitusmerkin silloin, jos siinä on puhuvia koiria, tulesta nousevia naisia, maanosasta toiseen johtavia ovia ja mitä näitä nyt on.

*******

Että sellaiset kirja-arvostelut tänään, haha!

Oliko puhuvia koiria tuttuja kirjoja mukana?

5