5 * kesällä luettua

Pari viime aikoina lukemaani kirjaa ovat olleet ihan hengästyttävän hyviä. Erityisesti yhden noista nostaisin pokkana ihan ”jos luet tänä kesänä vain yhden kirjan, lue tämä” -tasolle.

Lukemisvuosi 2021 on ollut minulle aika verkkainen; ehkä samaa tasoa kuin viime vuosi. Tähän mennessä olen lukenut neljätoista kirjaa. Potentiaalista loistavuuslukemista mulla on ollut koko ajan paljon odottamassa, mutta olen ollut jumittuneena muutamaan kirjaan, joista en ole antanut periksi, vaikka olisi ehkä jo kannattanut. Mutta sitten taas kun saa sellaisen ensisivulta mukaansatempaavan hotkaisulukukokemuksen – ah!

Seuraavassa siis viisi tämän kesänä aikana lukemaani kirjaa, paremmuusjärjestyksessä.

1. Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

käännös: Leena Taavitsainen-Petäjä
ennakkokappale saatu: Aula & Co

Minulla ei ollut mitään ennakkokäsityksiä, kun otin tämän kirjan käteeni; se tuli minulle kustantamolta ennakkopainoksena (ilmestyy vasta 2.8.) ja ajattelin takakannen perustella, että nojaa kokeillaan. En siis kokenut sitä ennalta ajateltuna mitenkään erityisesti ”omaksi skeneksi”.

Mutta siis VAU. Tämä on siis todella se ”jos luet vain yhden, lue tämä” -kirja.

Kirja siis oli ihan erilainen kuin kuvittelin – ja jotenkin en nyt halua kertoa enempää, jotta jokainen voi päästä kirjan maailmaan ihan itse. Kerronnasta (ei välttämättä juonesta) tuli alussa jotenkin mieleen Pieni elämä. En oikein edes tavoita, että miksi näin siihen jotain yhtäläisyyttä.

Kirjassa oli jotenkin ihan valtavasti sellaista samastuttavuutta ja värisyttävää inhmilillisyyttä. Kappaleet olivat pitkiä; ehkä senkin takia kirjaa oli ihan mahdotonta laskea käsistä.

Kirjan luettua teki mieli vain olla hiljaa jossain kirjan maailman kuplassa ja toivoa, että kukaan ei tule puhumaan mitään ja särkemään sitä kuplaa. Poks. No se meni sitten noin viidessä sekunnissa. Mutta teoriassa. Kirjan maailmasta ei olisi millään halunnut päästää irti.

Lyhyesti sanottuna kirja kertoo siis Italian maaseudulla kesiään viettävästä tytöstä (kirjan alussa hän on 14-vuotias), joka tutustuu naapurin maatilalla asuviin kolmeen poikaan – ja heidän elämästään nuoruudesta aikuisuuteen.

Enkä nyt sitten kerro enempää, haha.

Kirja tosiaan ilmestyy vasta elokuun alussa, ja äänikirjana se on vasta ilmestynyt.

Google muuten kertoi, että Paolo Giordano on kirjoittanut myös kirjan nimeltä Alkulukujen yksinäisyys – ehkä hienoin kirjan nimi ikinä. Mulle se on nimenä tuttu, ja hitsi kansikin näyttää siltä, että olisinko jopa joskus lainannut mutta jättänyt lukematta….? Jotenkin se ei ole lähtenyt aiheena (yksinäisyys ja matematiikka) minua ollenkaan kiinnostamaan. Mutta nyt tämän kirjan jälkeen tuntuu, että ehkä sitäkään ei ole hehkutettu turhaan – laitoin siis siitä juuri kirjastoon varauksen menemään.

2. Heidi Köngäs: Mirjami

Tämä on ollut minulla ”lukulistalla” siitä lähtien, kun luin Heidi Könkään Sandran, näköjään alkuvuonna 2020.

Mirjami on siis itsenäinen jatko-osa Sandralle; jos nyt en ole ihan väärin ymmärtänyt, Sandra kertoo Heidi Könkään isoäidin tarinan kun taas Mirjami oli Sandran keskimmäinen lapsi ja hänen ”esikuvanaan” on ollut kirjailija Heidi Könkään äiti (tai itse asiassa täti, joka hänet kasvatti).

Kirjassa eletään Mäntässä vuosina 1928-1949, kuitekin tuonne sotavuosiin 40-luvun alkuun keskittyen: tavallisen köyhän suomalaisen perheen elämää noina aikoina. Ja viime vuosina olen huomannut kiinnostuneeni just tästä ajasta Suomen historiassa ihan valtavan paljon – talvisota, jatkosota ja Lapin sota. Enkä siis siinä mielessä, miten koulussa opetettiin joukkojen rintamalinjoja (tai mitänytvaan) tai taistelujen vuosilukuja. Vaan ihmisten ja etenkin kotiin jääneiden naisten ja lasten näkökulmasta.

Mirjami antoi hotkaistavan kirjan kokoisen annoksen juuri tätä.

Pokkari oli noin 350-sivuinen ja aika nopeasti luettava. Olisin voinut oikein mielelläni lukea tätä sellaisen 900-sivuisen lukujärkäleen verran.

3. Indefonso Falcones: Sielujen maalari

Käännös: Jyrki Lappi-Seppälä
Arvostelukappale saatu: Bazar kustannus

Oijoijoijoi, Falconesin uusin! Falcones on yksi mun lempparikirjailijoista: massiiviset kirjajärkäleet Paljasjalkainen kuningatar ja Fatiman käsi (nämä kaksi mun lemppareita Falconesilta) sekä ihan eka Meren katedraali ja sen överiläkähdyttävä jatko-osa Maan perilliset.

Ja sitten se jännitys: hukkaako Falcones tälläkin kertaa tarinan historiayksityiskohtien taakse (kuten Maan perillisissä mulle kävi) vai onko kirja huippuihana niin kuin Paljasjalkainen kuningatar tai Fatiman käsi. Jaiks, miten käy…?

…ja huh. Ei ollut liian överiraskassoutuinen vaan hyvä oli!

(ei kuitenkaan niin hyvä kuin kaksi lemppariani)

Sielujen maalarissa eletään 1900-luvun alun Barcelonassa keramiikkataiteen ja arkkitehtuurin maailmassa – välillä taas vähän liikakin niihin yksityiskohtiin upoten, mutta ei onneksi tarinan kustannuksella. Kirjan päähenkilö on taiteilija, joka elää vähän niin kuin kahden yhteiskuntaluokan välissä: hänen oman perheensä on poliittisesti aktiivista työväenluokkaa, kun taas hänen ”oppi-isänsä” ja työnantajansa pyrkii koulimaan häntä ylemmän yhteiskuntaluokan tavoille.

Kirjan lukeminen vähän takkuili – en päässyt hotkaisukokemukseen – mutta toisaalta ihan yllätyin, kun se loppui. Luulin nimittäin, että se ei lopu koskaan vaan on ikuinen, haha!

Pienenä mutta ärsyttävänä yksityiskohtana pakko mainita, että käännöksessä oli ihan liikaa kirjoitus- ja näppäilyvirheitä.

Mutta Falconesin järkäleiden ystäville (kuten mulle) tosi hyvä kirja.

4. Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot

Käännös: Satu Ekman

Haha tämä liittyy tavallaan edelliseen. Koska luulin Falconesin kirjan jatkuvan ikuisesti, mulla loppui yllättävästi lukeminen eräänä kesäisenä mökkiviikonloppuna. Jo lauantaina. Hätäriksi otin käsiini mökille edellisenä kesänä jättämäni vampyyrikirjan.

Oi kyllä, vampyyrikirjan.

Joo ei yhtään mun juttu, teoriassa. Mähän en voi sietää, jos kirjaan ilmestyy yllättäen jotain yliluonnollista. Mutta hassulla tavalla tässä kävi toisin: kun heti alusta asti tiesin lukevani vampyyristä, ei se yliluonnollinen häirinnytkään yhtään. Se oli ikään kuin luonnollista siinä… vampyyrimaailmassa, haha.

Eli kirja oli siis yllättäen itse asiassa aika hyvä.

Barcelonassa oltiin siis tässäkin, ja hassusti jossain kohdassa jopa samoissa tapahtumissa kuin aiemmassa Falconesin kirjassa. Mutta tämä kirja käynnistyi kuitenkin jo keskiajalta ja harppoi vampyyrin elämän mukana vuosikymmenistä ja historiallisesta tapahtumasta toiseen – ja kirjan toisella tasolla puolestaan liikuttiin nykyajan Barcelonassa.

Olisin ehkä halunnut vähän syventyä eri aikakausiin vampyyrin elämässä. Tuntui tosiaan välillä vähän harppomiselta. Mutta teoriassa toimi siis aika hyvin.

Luin enkä ärsyyntynyt vaan viihdyin. Ihan hyvä siis sinänsä, ha.

5. Katja Kettu: Kätilö

No tässä sitten luin ja ärsyynnyin, mutta luin silti.

Mulla oli pyörinyt tämä kirja kotona pitkään, ja alkukesästä sitten päätin vihdoinkin tarttua siihen: sijoittuihan se Lapin sotaan, mikä mua tosiaan kiinnostaa ja tykkäsin alkuvuonna kovasti Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa – kirjasta.

Mutta aaaaaargh mä oon nyt just se täti ja mummo, joka mutisee, että onko sitä pakko kirjoittaa koko ajan niin rumasti. Kirjan rujo kielenkäyttö tuntui vaan jotenkin niin itsetarkoitukselliselta, että en kerta kaikkiaan päässyt siitä yli koko kirjan aikana.

Ikään kuin ei olisi luottanut pelkkään tarinaan vaan piti tarkoituksella kirjoittaa mahdollisimman rujosti ja sitä kautta huomiotaherättävästi. Vähän niin kuin minä itse lukiolaisena, kun luin Rosa Liksomia ja yritin itse kirjoittaa samanlaista, haha.

Tuskin muistan edes sen rivon ja rujon kielen yli sitä, että mitä kirjassa tapahtui. Lappilaisen naisen ja saksalaissotilaan rakkaussuhde se taisi olla.

Luin, mutta en tykännyt. Tarinasta olisin tykännyt, mutta en tosiaan päässyt yli siitä, että miksi pitää koko ajan olla niin itsetarkoituksellisen rivo.

Tädin kommentti. Sori.

*******

Oletteko lukeneet näitä – tuliko samoja fiiliksiä vai jotain ihan muuta?

 

 

14
Like
5

You Might Also Like

  • Annika
    19.7.2021 at 22:10

    Ooh, kiitos vinkkauksista! Etenkin Giordano kiinnostaa, sillä olen lukenut häneltä pari kirjaa ja tykännyt kovasti. Suosittelen ehdottomasti antamaan mahdollisuuden Alkulukujen yksinäisyydelle! Lisäksi Ketun Kätilöstä olen ihan samaa mieltä kanssasi. Kahlasin kirjan läpi ja olisin halunnut tykätä, koska juoni oli periaatteessa hyvä, mutta ei ollut omaan makuuni noin muuten.