Vuodenvaihteessa luettua

”Tuleekohan vuonna 2019 tasan 40 kirjaa täyteen”, pähkäilin loppuvuodesta, vaikka en ”numerotavoitteellisesti” sinänsä luekaan. No, tuli neljäkymmentäyksi kirjaa. Veikkaan, että se on eniten kirjoja sitten teinivuosien! Edellisvuonna (2018) en vielä laskenut kirjoja tai ”lukupäiväkirjoitellut” näitä tällaisia kirjakoosteita näin systemaattisesti, mutta silloin arvioin itse lukeneeni parikymmentä kirjaa.

Mutta joskus se oli vain kirja vuodessa tai jopa vähemmän!

Kun lukemisen määrä on tähän tapaan kasvanut, se on samalla aiheuttanut sivutuotteena sen, että kaikki kirjat eivät voi olla niitä täyden kympin kirjoja. Harmillisesti. Mukana on noita kasipuolikkaita ja ysimiikkoja: kelpo luettavaa, mutta ei suurempia väristyksiä. Kun taas silloin, kun luin vain pari kirjaa vuodessa, pystyin keskittymään niihin tajunnanräjäyttäviin lukuelämyksiin.

Mutta kyllä mä vaan nautin tästä enemmän lukemisesta! Joten puolensa ja puolensa.

Tällä kertaa kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä vaan aikajärjestyksessä eli siinä järjestyksessä kuin ne luin. Tällaisia olivat lukemani viimeiset vuoden 2019 kirjat:

1. Jonas Jonasson: Lukutaidoton, joka osasi laskea
(suomentanut:  Laura Jänisniemi)

Mitä tekevät vanhemmat, jotka haluavat joulun välipäivinä lukea rauhassa myös päiväsaikaan? No, lähtevät tietysti HopLopiin! Mikä mahtava paikka keskittyä rauhassa kirjaan!

Viime kesänä luin hätäriluettavana (kun muutakaan en löytänyt) Jonas Jonassonin paljon hehkutetun kirjan Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. (siitä  aiemmin täälläJa sehän siis oli hauska! Heh, yllätyin – vaikka just hauskaksi sitä on mainostettukin.

Jo silloin ajattelin, että seuraavia samanlaisia hätäreitä minulle voisi olla Jonassonin muutkin kirjat. Niinpä kun näin kirjaston hyllyllä tämän Lukutaidoton joka osasi laskea, otin sen useamman uusimiskuukauden ”hätärijemmaan”. Ja välipäivinä sitten iski fiilis, että nyt on tämän aika.

Harmi kyllä muhun tämä ei iskenyt niin hyvin kuin satavuotias. Samanlaisesta veijarihenkisestä tarinasta oli kyse tässäkin, mutta siinä missä satavuotias rönsyili aivan huikeissa mielikuvitussfääreissä, tässä oli tarina jotenkin… yksioikoisempi. Vaikka silti siis selvästi hauskasti ja viihdyttävästi oli tämäkin kerrottu.

Tarina kertoi slummista lähtöisin olevasta naisesta, jolla on huikean hyvä laskupää. Ja päätyy monien käänteiden jälkeen Ruotsiin, kuinkas muuten.

Ehdottoman viihdyttävää ja aika harmitonta luettavaa; tosin sekä Jonassonin että toisen lukemani ruotsalaisen humoristin (?) Mikael Bergstrandin (mm. Delhin kauneimmat kädet ja sen jatko-osat) huumorissa minua ihan ministi tökkii se, miten sterotyyppisesti eri maista kotoisin olevia henkilöitä kuvataan. Mutta ehkäpä tällainen huumorinlaji juuri perustuukin niihin sterotypioihin ja se hauskuus revitään tavallaan niistä – joten sinänsä se on ehkä… genreen liittyvää? Ja huumoria näissä toki revitään myös sterotyyppisista ruotsalaisista (ja vähän suomalaisistakin, ainakin sivulauseissa), joten joo, liittyy genreen varmasti.

2. Heidi Köngäs: Hertta

Sittenpä iskikin kriisi: joulun pyhät, kirjastot kiinni, eikä mitään luettavaa.

Kunnes välähti! Kirjahylly! Meillähän on kirjahylly! Ja sieltä löytyi lukemattomana tällainen – veikkaan, että vuosien takainen ilmaispöytäkirpparilöytö:

En ollut lukenut Heidi Könkäältä ennen mitään ja myönnän olleeni hieman epäröivä – mutta kirjahan lähti mukavasti liikkeelle! Ilahdui tajutessani, että kirja kertoo oikeasta historiallisesta henkilöstä ja oikeasta historiallisesta ympäristöstä, eli poliitikko Hertta Kuusisesta (ja hänen suhteestaan Yrjö Leinoon) vuodesta 1939 alkaen.

Ja samalla taas kerran myös tajusin, kuinka paljon Suomen lähihistoriasta minulla on hämärän peitossa. Googlasin (yleensäkin googlaan aina lukiessani) mm. Terijoen nukkehallituksen, Hella Wuolijoen, Otto Wille Kuusisen ja monta monta muuta kirjan henkilöä ja tapahtumaa.

Ja siis vau, tämähän oli tavallaan juuri sellaista, mitä olen kaivannut: Suomeen lähihistoriaan sijoittuvaa (naisnäkökulmaista) aitoon historiaan ja ympäristöön perustuvaa kertomusta, joka henkilöiden kautta avaa aitoja tapahtumia ja ihmiskohtaloita.

Toisaalta kuitenkin ”mun skeneen” nähden kirja tuntui jäävän hieman pintapuoliseksi. Esimerkiksi Hertan ja Leinon piileskelytalvi kurjissa olosuhteissa keskellä paukkupakkasia oli valtavan kiinnostavaa ja hurjaa, mutta jotenkin kuitenkin ylimalkaista. Olisin voinut kaivautua vielä syvemmälle, niin että vapisee.

Kirjan tapahtumista kuitenkin tarkennan sen verran, että vaikka henkilöt ovat aitoja ja historiallinen ympäristö on aito, kirjan tapahtumat eivät suoraan ole tosia. Eli jossain mainittiin, että tämä on eräänlainen ”näin kaikki olisi voinut tapahtua” -skenaario ja Köngäs itse muistaakseni kuvasi tätä ennen kaikkea rakkaustarinana.

Mutta meni suositeltujen piiriin, ja aion Könkäältä lukea enemmänkin – ja olen lukenut jo, siitä tässä postauksessa myöhemmin.

3. Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa
(suomentanut: Susanna Paarma)

No jea! Odotukset nousivat kattoon, kun bongasin Cecilia Samartinilta (jonka kaikki muut kirjat olen tietääkseni lukenut) tällaisen uuden, vasta syksyllä suomeksi ilmestyneen kirjan. Ihan sattumalta huomasin kirjaston pikalainahyllyssä, uuu!

Ehkä odotukset olivat vähän liiankin korkealla – kirja oli hyvä, sellainen perushyvä Samartin. Mutta ei elämäätärisyttävä.

Oli tässä kirjassa kuitenkin jotakin tärisyttävääkin: se, että tämä hurja (ja kurja) tarina Kuubasta sijoittuu 2000-luvun puolelle. Edellinen Samartinin lempparikirjani Nora & Alicia (siitä täällä) lähtee liikkeelle vuodesta 1956 (muistaakseni), joten sen kanssa hyvinkin voi ajatella, että ”no tällaista se oli ennen, olipa hurjaa”.

Mutta siis vuosi 2003! Sehän on ihan nykyaikaa!

Ja mä urpo kun oon nähnyt Kuuban mielessäni jonain Aurinkomatkojen peruspaikkana, jossa värit on kauniit ja musiikki raikaa. Ja sitten noin räikeitä ihmisoikeusrikkomuksia kuin mitä kirjasta lukee – että siis uhhuh. Nykyaikana! Kuuban nykyinen (tai no 2000-luvun alun) poliittinen tilanne avautui jotenkin aivan erilaisena kuin mitä olin osannut kuvitellakaan.

Paljasti taas oman (mun) tietämättömyytensä. Ja tykkään siitä, kun näin käy – tykkään tajuta uusia asioita uudella tavalla. Tykkään siitä, kun joku kirja vie mut tajuamisen äärelle.

Naiset valkoisissa on siis aito aktivistiryhmä, joka koostui äideistä, puolisoista ja siskoista, jotka protestoivat läheistensä (toisinajattelijoita) pidätyksiä ja vankeusrangaistuksia ja epäinhimillisiä olosuhteita vastaan. Ja siis nykyaikana, korostettakoon.

Ja tämän kirjan tarina on fiktiivinen tarina. Se kuitenkin sijoittuu aitoihin olosuhteisiin ihmisoikeuksia polkevassa Kuubassa. Ja kirjoitettu Samartinille tyypillisellä kauniilla ja kuvailevalla, samastuttavalla tavalla.

Tästä kirjasta tuli vuoden 2019 viimeinen lukemani kirja. Oikein hyvä päätös aktiiviselle lukuvuodelle.

4. Dolores Redondo: Tämän kaiken minä annan sinulle
(suomentanut:  Sari Selander)

Rikoskirjallisuus, murhamysteerit tai dekkarit tavallisesti eivät kuulu mun lukemistoon, mutta täkäläisen kirjakauppiaan suosituksesta päädyin silti tämän ostamaan. No, kokeillaaan! Ja kun kirja kerran sijoittuukin Espanjaan, tosin Pohjois-Espanjaan, mutta silti.

Tarinassa on siis auto-onnettomuus, joka mahdollisesti ei ollutkaan onnettomuus – ja mitä kaikkea Manuel saakaan selville puolisostaan Alvarosta tämän kuoleman jälkeen.

Ja kerrottakoon taas ”näin minä olin tyhmä” -tarina tästä. En siis ajatellut koko aivoillani vaan jotenkin hajanaisesti, että ai Manuel voi olla myös naisen nimi. Jossain vaiheessa parin eka sivun jälkeen ajattelin, että aaa eiku se Alvaro onkin sen naisen nimi. Kurkistin myös takakanteen ja (kyllä, ihan pokkana) ajattelin, että tässä on nyt joku käännösvirhe, kun sanotaan, että ”Manuelille selviää, että hänen miehensä oli upporikas markiisi…” Koska siis jos Manuel on mies, niin..

Kunnes kaksi aivosolua kohtasi toisensa.

Jepjep. Siis tietysti molemmat miehiä. Voi ultmate-typeryys, miten sterotyyppisesti sitä joskus tajuaa ajattelevansa! NO-LO-A minulta. Melkein en kehdannut tähän kirjoittaa, mutta kirjoitin silti, koska nämä on tosi terveitä tajuamisia, kun huomaa oman kapean alitajunta-ajattelunsa.

Okei kirjasta. Mähän rakastan pitkiä kirjoja, ja tämä oli pokkarina 698 sivua, eli pitkäksi mainittakoon. Mutta siis tavallisesti luen tuollaisessa 700 sivussa ainakin kolmen sukupolven traagiset elämänkohtalot. Tämä kirja kuitenkin tavallaan pyrki selvittämään vain yhtä mysteeriä (toki monimutkaisiksi paljastuvien taustakuvioiden kautta) ja huomasin lukumatkalla kyllä jo ajattelevani, että okei too much, tää kirja on liian pitkä.

Tiivistysvaraa olisi siis ollut etenkin päähenkilön sisäisen maailman kuvaamisen kohdalla.

Loppupuoli oli kuitenkin kivan ”tiukka” ja kirjan päätyttyä huomasin ikävöiväni sitä, kun luin vielä kirjaa. Olisin siis halunnut lisää.

Vaikka Dolores Redondon muutkin kirjat taitavat olla dekkarityyppisiä, saatan silti antaa myös niille mahdollisuuden. Ja sellaisille, jotka tykkäävät tämäntyyppisestä murhamysteerikirjallisuudesta – suositteluni!

5. Heidi Köngäs: Hertta

Tämän luin juuri loppuun eilen illalla. Tai no yöllä.

Herttaa on valtavasti kehuttu, ja se oli kehujen arvoinen. Mun makuun kirja oli aika ”hotkaistava” eli nopeasti luettava – ja niin kuin siinä Könkään toisessakin lukemassani kirjassa (se Hertta tuossa tämän jutun alkupuolella), myös tässä olisin voinut mielelläni mennä vieläkin syvemmälle. Kun siis aineksia olisi ihan ihan ihan ehdottomasti ollut vielä pidempäänkin tarinaan!

Hertan lisäksi myös Sandra tuntuu mulle kuitenkin niii-iiiin hyvältä siinä mielessä, että siinä tosiaan pääsin naiskohtaloiden kautta vihdoinkin käsiksi myös Suomen historiaan. Sandra vaikuttaa ehdottoman aidontuntuiselta tarinalta siitä, miten punaisten ja valkoisten välinen sisällissota vaikutti perheesseen.

Ja miten hurjan kovaa elämä on kuitenkin niin lähihistoriassa Suomessakin ollut.

Sandrassa on yhtenä kertojana myös eri aikavyöhykkeellä eli nykyajassa elävä naiskertoja, jonka isoäiti tämä Sandra on kirjassa ollut. Tämän(kin) takia aktiivisesti heijastelin kirjan tapahtumia omiin edeltäviin sukupolviini. Sandran tarina sijoittuu kuitenkin vähän kauemmas kuin omien isovanhempieni tarinat – omat isovanhempani ovat tainneet olla suunnilleen saman ikäisiä (1910 maissa syntyneitä) kuin Sandran vanhimmat lapset.

Mutta kuitenkin tämä tuntuu lähihistorialta. Lähes isovanhempiemme aikana. Uhhuh.

Sandrassa on myös jonkin verran raakuutta, mutta ei niin paljon, että sen takia kirjaa kannattaisi välttää. Sopii siis herkemmillekin. Ja kerronta on hyvää.

Nyt on luettu kaksi kirjaa Heidi Könkäältä. Onko suosituksia – kannattaako lukea vielä muitakin hänen kirjojaan ja mitä?

Tällaiset viisi kirjaa siis viime aikoina. Oliko tuttuja mukana?

 

13

You Might Also Like

  • A
    24.1.2020 at 22:11

    Mä en tiedä Suomen (tai lähiseutujen historiasta) kertovista naiskirjailijoista (paitsi kaari Utrion, niitä on luettu iso kasa ja sit tietty Sofi Oksanen) mutta mulle yksi tajunnanräjäyttävä kirja Suomen historiaan oli Täällä pohjantähden alla. Siis mä anna sille kymmenen tähteä, peukut ja papukaijamerkit päälle. Oikeasti se on ehkä vaikuttavin kirja (tai 3 osaa mun painoksessa) mitä oon ehkä ikinä lukenut. Sen jälkeen luin Sotaromaanin (tai siis Tuntemattoman sotilaan ”sensuroimaton versio) ja sekin oli ihan jees. Siis mä skippasin nuo täysin mun koulusivistyksen aikana mutta jestas, ei ois kannattanut, todella herätti ajatuksia.

    • krista
      25.1.2020 at 19:52

      Ai hitto mulla on tää henkinen ongelma ollut suomalaisten kirjailijoiden kanssa… Ja tämä johtuu varmasti musta, ei kirjoista. Kaari Utrio on mulle jotenkin niiii-iiiin kaukainen, tuntuu ihan mahdottomalta, että sitä lukisin. Mutta miksi ihmeessä? En mä edes tiedä siltä mitään kirjoja! Pitäisi nyt vaan voittaa omat ennakkoluulonsa – eli saa suositella mulle jotain kirjaa Kaari Utriolta! Sofi Oksasta sentään oon lukenut, rakastin Puhdistusta ja just sentyyppistä kirjaa oon toivonut Suomeen sijoittuvana.

      Ja siis sama tuosta Täällä pohjantähden alla… Siis OIKEASTI-oikeastiko se olisi sellaista, jota kannattaisi lukea…? Ei hitto miten sitä on ennakkoluulojensa vanki!

      • Ainoooo
        25.1.2020 at 20:54

        Joo mulla ihan sama kokemus kuin A:lla Täällä Pohjantähden alla -romaaneista, aivan mieletön. Että kannattaa kyllä yrittää ylittää ennakkoluulot :) Mä luen tosi paljon suomalaista, Lähiömutsi kirjoitti juuri Eeva Kilvestä, josta tykkään myös paljon. Mutta: Kaari Utrioon on mullakin joku kynnys! :D

        • krista
          26.1.2020 at 10:47

          No hitsi! Vuonna 2020 yritän siis ylittää ennakkoluulojani suomalaisten kirjailijoiden kanssa!

      • A
        26.1.2020 at 08:43

        Joo, Täällä pohjantähden alla on musta oikeasti oikeasti kirja, joka kannattaa lukea. Omat isovanhemmat ei ole ikinä puhuneet sota-ajoista ja nuoruudestaan (paitsi että mummo kertoi sairaalassa flirttaileensa saksalaissotilaiden kanssa ja sen tiedän, että mummo on valkoisesta kauppiassuvusta, paikkakunnan kermaa ja ukki punainen työmies ja siinä on ollut hiukkasen skismaa). Niinpä sitten kun tartuin tähän, niin tajusin että miten käsittämättömiä juttuja on Suomen lähihistoriassa tapahtunut. Tähän ei koulun (sinällään laadukas, mulla oli hyviä opeja) historian opetus kyennyt. Ja plussaa on sekin, että se imee mukaansa, ihmisien kohtaloista haluaa kuulla lisää ja luettavaa piisaa. (Toinen kirja jonka suhteen olin ennakkoluuloinen oli Seitsemän veljestä ja sen lukemisesta en kyllä kostunut yhtään).

        Kaari Utrion kirjat on musta sellaista kohtuullisen kevyttä chicklittiä historiallisessa ympäristössä. On nainen, väärä kosija ja sit se jollain tavalla epätodennäköinen mutta lukijalle selvä ”the one”. Mutta viihdyttävää, suuria seikkailuja ja välillä kärsimystä ja historialliset faktat on aika lailla kunnossa (en tosin oo uusimpia lukenut). Mutta nuorempana päräyttävä kokemus oli Utrion tietokirja Eevan tyttäret (naisen historiasta).

        • krista
          26.1.2020 at 10:50

          No sama täällä (okei paitsi se flirttailu, sellaista en ole kuullut), ja juuri siksi se lähihistoria kiinnostaisi – ja just se, että koulun historiasta (vaikka se oli todistuksessa muka kymppi) ei kyllä tarttunut muistiin mulle juuri mitään! Ja tosiaan, että miten lähellä se on ollut… Esimerkiksi mun äiti on ollut sotalapsena Ruotsissa sotaa paossa – oon yrittänyt siitä kysellä, mutta kuulemma ei muista mitään.

          Hmmm Utrioon asti pääsy saattaa mulla vähän kestää… Mutta ehkä polku on sitten kohti sitä, vähitellen!

  • Katariina
    25.1.2020 at 11:14

    Kun kirjoitit että ”Suomeen lähihistoriaan sijoittuvaa (naisnäkökulmaista) aitoon historiaan ja ympäristöön perustuvaa kertomusta, joka henkilöiden kautta avaa aitoja tapahtumia ja ihmiskohtaloita” niin on ihan pakko kysyä että tiedäthän Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan? Se on juurikin tätä, ja todella hienosti kirjoitettuna. Ensimmäinen kirja on Mustat morsiamet.

    • krista
      25.1.2020 at 19:53

      Oooo en ole koskaan kuullutkaan! Iso kiitos vinkistä, ihan ehdottomasti alan tätä nyt etsimään täältä – tai sitten viimeistään Suomen kirjastolaitoksen läheisyyteen päästessä!

  • Anni
    25.1.2020 at 14:46

    Ehdottomasti kannattaa lukea Sandran jatkoksi Mirjami. Myös saman kirjailijan Dora Dora oli hyvä.

    • krista
      25.1.2020 at 19:55

      No mahtavaa, kiitos vinkistä, luen! Dora Doraa näinkin tuolla seurakunnan kirjastosta, mutta ai hitto kun saisi tuon Mirjamin jotenkin käsiinsä täällä!

      • Anni
        27.1.2020 at 16:32

        Samaa tarinaa sivuavat myös Maijan (Sandran anoppi) elämästä kertova Lupaus, sekä Mirjamista ajassa eteenpäin menevä Jokin sinusta. Lupauksen pistelin just lauantaina ja oli kans hyvä. Jokin sinusta vielä lukematta.

  • Hilda
    25.1.2020 at 18:34

    Seuraavaksi sitten Sandran itsenäinen jatko-osa Mirjami 🙂

    • krista
      25.1.2020 at 19:56

      Jesh kyllä! Heti, kun käsiini saan – kiitos vinkistä!

  • Laura/ Iloa, eloa! -blogi
    25.1.2020 at 18:36

    Kaks luettua, Sandra ja Naiset valkoisissa. Mulla sama tuon Kuuban kanssa, vaikka juoni ei ollut päräyttävin, niin oli ihan huimaa tajuta tuota Kuuban tilannetta. Mutta tälleenhän sitä oppii! Ton jälkeen googlailin paljon aihetta, muuten ei ois tullut kyllä mieleenkään.

    • krista
      25.1.2020 at 19:58

      Nimenomaan! Mun mielestä on ihan huikeaa, miten fiktiotakin lukiessa oikeasti oppii jotain maailmasta. Niin hienoa! <3 Lukeminen aidosti kyllä avartaa maailmoja!

  • Pupu
    25.1.2020 at 18:40

    Mistä nuo sun yhdessä kuvassa olevat ihanat mantsuriankurkilegginsit on? Pitää saada!

    • krista
      25.1.2020 at 20:02

      Eiks oo ihanat <3 Nuo on sellaisesta aivan ihanasta suomalaisesta pikkuyrityksestä kuin Urban Basics, mutta harmi kyllä tuota mallia ei taida just nyt olla, tuo on parin vuoden takainen... Mutta täällä niiden nettikauppa: https://holvi.com/shop/urbanbasicsfi/ Sieltä melkein kaikki mun värikkäät jumppatrikoot on ostettu, mulla on varmaan viittä eri mallia ja lemppareita useampia, kun vaan niin ra-kas-tuin noiden kuvioihin.

  • 6veen ja 2veen äiti
    25.1.2020 at 19:26

    Lähiaikojen heittämällä paras lukuelämys oli Guillame Musson Nachrict von dir (tykkään lukea saksaksi). Harmi vaan, kun sitä ei ole käännetty esim. englanniksi, saati sitten suomeksi, alunperin siis ranskalainen kirja (L’Appel de l’ange). Vähän heikkoa suositella muille, kun kaveripiirissä harva lukee saksaa tai ranskaa. Mutta esim. viroksi, norjaksi tai espanjaksi löytyy käännös! :D

    • krista
      26.1.2020 at 10:58

      Hihi no ei lähtisi kyllä mulla saksaksi ja vielä vähemmän ranskaksi :D JEikä kyllä viro, norja tai espanjakaan, näistä ehkä saksasta tai espanjasta eniten ymmärtäisin. Jälkioikeus sinulta? Muisto sinulta? Aaaa, google translate: VIESTI sinulta!

      Täytyypä kuitenkin laittaa kirjailijan nimi muistiin, jos joskus suomennettaan!

  • Bibliofiili
    25.1.2020 at 22:31

    Kiitos kirjajutuista ja kiva kuulla, että olet löytänyt Heidi Könkään! Itsekin luin äskettäin Sandran ja minua se kosketti. Jonotan jatko-osaa Mirjamia kirjastosta, ja se vaikuttaa olevan aika suosittu. Nämä kirjat perustuvat kirjailijan omien sukulaisten elämäntarinoihin, ja jo aiemmin julkaistu Jokin sinussa on trilogian kolmas osa.

    Suosittelen lämpimästi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa. Minulle se on hienointa kaunokirjallisuutta, mitä 2000-luvulla on kirjoitettu, ja luen ja kuuntelen aina tarkkaan myös kaikki Kähkösen haastattelut, hänen ajatuksensa ovat todella viisaita. Myös Kuopio-sarja perustuu kirjailijan oman suvun tarinaan, lisää voi halutessaan lukea tietokirjasta Vihan ja rakkauden liekit. Kuopio-sarja kuvaa pääasiassa kotirintaman elämää jatkosodan aikana, siinä on hienoja, todentuntuisia nais- ja lapsikuvauksia. Kannattaa muistaa myös Graniittimies, jossa kerrotaan Neuvostoliittoon loikanneiden sukulaisten tarina. Siinä ainakin on traaginen loppu!

    Koska toivot löytäväsi Puhdistuksen kaltaisia kirjoja Suomen historiasta, niin siihen on täsmäsuositus: Anneli Kannon Veriruusut! Pokkaripainokseni takakannessa on lainaus Parnasson arviosta: ”Veriruusut olisi kuulunut Finlandia-ehdokkaaksi Sofi Oksasen Puhdistuksen rinnalle”. Se kertoo vuoden 1918 naiskaarteista, ja senhän tietää, että siinä käy hirvittävän huonosti. Mutta vähän aikaa tytöt tuntevat itsensä vahvaksi, ensimmäistä kertaa elämässään.

    Kanto on kirjoittanut myös rinnakkaisteoksen Lahtarit, jota olen aloitellut ja odotan rankkaa lukukokemusta siitä, miten ihminen nopeasti raaistuu sodassa. Se on ehkä enemmän miehiä kuvaava kirja, kun taas Verisruusuissa on vahva naisnäkökulma. Anneli Kanto on uskomattoman taitava suomen kielen käyttäjänä, kuten myös Sirpa Kähkönen.

    Sally Salmisen Katrina voisi olla myös sinun genreäsi. Se on kirjoitettu jo 1930-luvulla, mutta noussut nyt uudelleen esille uutena suomennoksena (ruotsista, ollaan Ahvenanmaalla). Katrinasta on sanottu, että se pitäisi nostaa Pohjantähti-trilogian rinnalle naisnäkökulmana. Ja Pohjantähti on myös ehdottomasti loistava, vaikuttava ja traaginen.

    Kaari Utrion vanhemmista keskiajalle sijoittuvista kirjoista en niin välitä, mutta pidän kovasti uudemmista, jotka kuvaavat 1800-lukua. Ne ovat oikeastaan romanttisia komedioita, pari päätyy yhteen käänteiden jälkeen. Parasta on monien värikkäiden henkilöhahmojen humoristinen, ironinen kuvaus.

    • krista
      26.1.2020 at 11:06

      Ai hitsi, KIIIIIITOS näistä! Etenkin tuo Veriruusut kuulostaa kyllä nyt niin valtavan kiinnostavalta, että toi menee ihan ehdottomasti lukulistalle! Samoin Kähkösen kirjat, ja tuo Katarina. Mulla on pieni ongelma vanhan kielen kanssa (ehkä siksi esimerkiksi Täällä pohjantähden alla ja muut klassikot on jääneet mulla lukematta), mutta varmasti se on sellainen, että kun vähän matkaa lukee, se ei enää häiritse…. Ehkä :) Joel muuten just luki Tuulen viemää (klassikoista siis tuli mieleen) ja yritti houkutella, että se voisi olla mun mielestä myös hyvä, on kuulemma yllättävä tyyliltään verrattuna niihin mielikuviin, mitä se synnyttää. Mutta mua epäilyttää just se vanha kieli… Ehkä siinäkin on ennakkoluulo, josta voisin hankkiutua eroon :)

      Superiso kiitos kommentistasi, nämä suomalaiset on mulle ihan uusi maailma! Mä oon kirjoissani kolunnut vain Afrikkaa ja Aasiaa, mutta Suomi jäänyt kokonaan. Mutta Afrikka/Aasia multa kohta niin perusteellisesti luettu, että ihana ”löytää uusi manner” ihan kodin läheltä :D

      • Anni
        27.1.2020 at 16:34

        Peukku Tuulen viemälle!!

  • Lilliina
    26.1.2020 at 11:41

    Ehdottomasti paras koskaan lukemani kirjasarja tai kirja on Täällä Pohjantähden alla. Olen kirjojen suurkuluttaja, Jojo Moyesin hömpästä rikosromaaneihin ja kaunokirjallisiin suurteoksiin ja kaikista sadoista kirjoista tuo on paras. Olen lukenut sarjan muutaman kerran ja itken edelleen monessa kohdassa valtoimenaan. Todella lämmin suositus. Anneli Kanto on aivan loistava, Veriruusut kuuluu suursuosikkeihini. Minna Rytisalon Rouva C. oli myös hieno kirja. Se kertoo Minna Canthin elämästä.

  • Tiina
    26.1.2020 at 22:18

    Iso suositus: Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja. Etenkin ne ensimmäiset ovat ihania. Ja nimenomaan saa tietoa elämästä Suomen lähihistoriassa. Kaikissa kirjoissa lisäksi tavataan tunnettuja suomalaisia, esim. ensimmäisessä osassa orvoksi päätynyt päähenkilö piikoo Topeliuksen talossa, toisessa kaitsee Sibeliuksen lapsia, kolmannessa emännöi Edelfeltin ateljeessa. Sarjan FB-sivulta saa kivasti taustatietoa ja oppii sekä maan historiasta että useiden kulttuurivaikuttajien henkilöhistoriasta. Kirjailija on tehnyt huolellista taustatyötä ja kirjoittaa elämänmakuisesti. Päähenkilöön on tosi helppo tykästyä.

    Tuohon sarjaan ihastuneena luin myös vähän samantyyppisen saman kirjailijan Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan, oikein hyvä sekin ja opin paljon uutta Suomen poliittisen historian osalta eri näkökulmista kerrottuna.

    Olen lukenut paljon viihteellistä historiallista fiktiota, esim. Utriota aloitin lukemaan 11-vuotiaana ja rakastuin genreen (tämä oli ensi kosketukseni aikuisten kirjoihin ja siksi ovat jotenkin tosi tärkeitä minulle). Myös nämä Heidi Köngäksen tarinat on luettu. Mutta Täällä pohjantähden alla ei ole! Ehkä minunkin pitää ne viimein lukea!

  • Elina
    28.1.2020 at 07:05

    Kuten joku muukin tuossa ylhäällä, ajattelin tulla vinkkaamaan Sally Salmisen Katrinasta. En ollut ennen sitä lukenut juurikaan mitään Suomen historiaan liittyviä teoksia, mutta se oli jotain aivan käsittämättömän käsinkosketeltavaa. Se köyhyys ja luokkajaot ja sinnikkyys! Sen jälkeen luin vasta tuon Heidi Könkään Sandra, ja sekin oli hyvä. Myös Enni Mustisen syrjäskatsojan tarinat vei elävästi 1800-1900 lukujen vaihteeseen – ne olen kuunnellut äänikirjoina työmatkojeni aikana. On ollut tosi opettavaista ja silmiä avaavaa löytää suomalaisia kirjailijoita jotka kirjoittaa meidän kansan historiasta.