Näiden kirjapostausten tekemisessä ajoitus on ihan olennainen juttu. Niiden tekemisen täytyy nimittäin sijoittua täysin tarkasti kahden kirjan lukemisen väliin.
Tosi usein käy niin, että ehdin ajatella: no nyt mä teen näistä viime kirjoista postauksen. Mutta sitten… no jos mä ihan vähän aloitan tuota seuraavaa kirjaa…
Tsädäm. Ja tilaisuus postauksen tekemiseen meni siinä.
En nimittäin voi enää uuden kirjan aloittamisen jälkeen (ja kirjan ollessa kesken) palata edellisten kirjojen juonia ja tunnelmia miettimään. En vaan voi! Usein ajattelen, että no eihän siinä mitään, totta kai voin. Mutta haha joo en voi. Jospa nyt tämän kevään jälkeen taas oppisin tämän itsestäni.
Nimittäin tässä kymmenen kirjaa ja kuinkas-monta-siitä-nyt-sitten-tuleekaan… yhdeksän hyvän aikomuksen kirjojenväliä luettuani olen vihdoinkin tässä oikeassa kohdassa. Uutta kirjaa ei ole vielä korkattu. NYT listaan tämän kevään aikana lukemani kirjat! Oho kymmenen!
(ja yhteensä olen lukenut tänä vuonna nyt kaksitoista kirjaa, mikä muistiin saldoksi täten kirjattakoon)
1. Phan Quê Mai Nguyên: Missä tuhka kukkii
käännös: Elina Salonen
lainattu kirjastosta
Oho, en olisi ajatellut, että tämä nousee näiden kymmenen kirjan ykkökseksi, mutta jotenkin tämä nyt tupsahti tähän kärkeen ja siihen jäi.
Olen lukenut samalta kirjailijalta myös aiemman käännetyn, Vuorten laulun (siitä täällä), ja tähän jälkimmäiseen kirjaan pääsin jotenkin helpommin sisään. Tarinassa sisarukset lähtevät kotikylästään ”amerikkalaissotilaita viihdyttämään” ja päätyvät tahtomattaan… no, sellaisen viihdyttämisen pariin, jota eivät osanneet ajatella. Kirja kertoo tavallaan siis myös vietnamilaisten ja amerikkalaisten suhteista ja niistä syntyneistä jälkeläisistä, jotka myöhemmin pyrkivät etsimään juuriaan. Ja siitä, miten kukin tavallaan pyrki tuona aikana selviämään.
Kaunis ja koskettava, ajatuksiaherättävä tarina, eikä tosiaan luettavuudeltaan ollenkaan niin vaikea kuin miltä se aiempi Vuorten laulu ainakin alkuun tuntui.
2. Fernando Aramburu: Äidinmaa
käännös: Sari Selander
lainattu kirjastosta
Uuuh ja aah yhtä aikaa. Näin raskassoutuista kirjaa en olekaan ihan vähään aikaan lukenut. Mutta siis kirjahan oli ihan älyttömän hyvä! Silti sen lukeminen muodostui aikamoiseksi suoritukseksi.
Tästä on kyllä niin paljon sanottavaa.
Ensinnäkin. Kirjailijalla on tässä kirjassa jotenkin hyvin omintakeinen kirjoitustapa. Tavallisesti kielellinen ylikikkailu lähinnä ärsyttää/närkästyttää (joo, kirjailija siis kirjoitti just tuolleen kauttaviivalla), mutta tässä se oli jotenkin yllättävän luontevaa. Erityistä oli etenkin sellainen, että lauseen sisälläkin persoonamuoto saattoi muuttua. Mallia: Hän tässä kirjoitti näppäimistöllä tekstiä kertoakseen kirjasta, mitäköhän minä tässä seuraavaksi sanoisin, ehkä keitän kupin kahvia. Eli lause saattoi lähteä liikkeelle hän-muodosta, mutta yhtäkkiä oltiinkin kertojan sisäisessä maailmassa minä-kertojan myötä.
Kappaleet olivat lyhyitä – tavallaan siis hyvinkin helppolukuisia – ja kuvasivat ikään kuin aina yhden kohtauksen. Vähän ehkä elokuvallisesti. Mutta sitten toisaalta kappaleet eivät ollenkaan olleet ajallisessa järjestyksessä ja kertoja saattoi randomisti olla kuka vaan kahden perheen jäsenistä – ja ajankohta ja kertoja eivät tulleet kappaleen alusta ilmi. Eli hitsi vie lähes jokaista kappaletta piti lähteä lukemaan pohtien, että kuka hitsi tässä nyt kertoo ja onko tämä ennen vai jälkeen vai aikana vai mitähittoa edelliseen kappaleeseen verrattuna.
Eli samanaikaisesti oli hyvin ihanaa soljuvaa luettavaa ja superhienoja lyhyitä (tyyliin viiden sivun mittaisia) kohtauksia – aina kappaleen jälkeen oli sellainen ”oh!”-olo, että olipa hyvä kohtaus. Ja sitten taas samanaikaisesti koko ajan oli sellainen pienenpieni ekstrahaaste päällä, että piti ihan keskittyä.
Tarina myös eteni (tai oli etenemättä, koska se pomppi) jossain vaiheessa ihan älyttömän hitaasti. Kirjan puolivälin tienoilla etenkin alkoi jo kolkutella, että juu vähän vähempikin riittäisi.
Vähän tuli ehkä raskasoutuisuudessaan Ildefonso Falconesin Maan perilliset (siitä täällä) mieleen. Siitä puolivitsillä spekuloin, että kirjailijaherrasta oli tullut niin iso stara, että kustannustoimittaja ei enää uskaltanut sanoa, että ”vähempikin riittää” ja pyytänyt karsimaan tarinaa vähän. (muuten kirjat ovat ihan erilaisia, mutta tietynlainen hyvän kirjan liiallinen pitkäpiimäistäminen oli vallalla molemmissa)
Ai niin tän tarina! Sekin oli – ja se oli hyvä!
Baskimaalla siis kaksi ystäväperhettä ajautuu eri puolille poliittista konfliktia: toisen perheen pojasta tulee ETA:n aseellinen taistelija, kun taas toisen perheen isä tulee ETA:n taistelijan murhaamaksi. Hyvin aidontuntuinen kertomus. Ministi ehkä nyppi, että molempien perheiden äidit kuvattiin jotenkin stereotyyppisesti änkyröinä, ha.
Tämän kirjan suosittelemisen kanssa onkin sitten vähän kahtalaiset ajatukset. Toisaalta sanoisin, että tämä ihan ehdottomasti kannattaa lukea. Ihan selkeän hyvä kirja, ja palkitseva haha etenkin silloin kun se loppuu. (nauruntyrskäys omille sanoille tähän) Ja tosiaan lyhyitä kappaleita on kiva lukea. Mutta hyvin vahva keskennääntymisvaroitus, eli tän kanssa ehkä voikin asennoitua niin, että kirjaa lukee vähän pidemmän ajan kuluessa. Itse luin poikkeuksellisesti kaksi muuta kirjaa tän lukemisen lomassa välipaloina.
3. Lucinda Riley: Vangittu kauneus
käännös: Hilkka Pekkanen
saatu läheiseltä joululahjaksi
Vanhaa Rileytä – vai uutta? Eli tämä on siis Rileyn pojan Harry Whittakerin uudelleenkirjoittama nykyaikaistettu versio Rileyn vanhasta vuonna 1993 kirjoittamasta kirjasta Hidden Beauty. Jännä muuten, että Harry Whittakeria ei ole näissä tällaisissa mainittu heti kirjan kannessa toisena kirjoittana!
Mutta kyllä tämän Rileyksi tunnistaa; Whittakerilla on ihan hyvä ote näissä uudelleenkirjoittamisissa. Eli tämä on hyvinkin mukaansatempaava kirja, jossa vähitellen taas suvun salaisuudet – tällä kertaa hyvinkin kauhistuttavat ja natsien keskitysleirille asti ulottuvat – keriytyvät auki. Ihan vähän ehkä epäuskottavuutta matkan varrella, paljastaneeko se sen, että tämä on kuitenkin sellaista varhaista Rileytä. Mutta hei ei ole tässä genressä ensimmäinen kerta, kun juoneessa mennään välillä vähän överiksi. Ehkä se vähän niin kuin kuuluu asiaankin!
Eli Rileyn lukijoille totta kai must on myös tämä!
4. Lucinda Riley: Auroran salaisuus
käännös: Hilkka Pekkanen
lainattu kirjastosta
Olipa muuten vaikea laittaa nämä Rileyt järjestykseen: kumpi ensin, tämä vai edellinen Vangittu kauneus? Molemmat olivat tosi hyviä, mutta menivät nyt aika spontaanisti näin päin.
Eli paljon ihanaa luettavaa tarjosi tämäkin Riley!
Tässä kaksi irlantilaista sukua ovat kietoutuneet vuosisadan verran yhteen tavoilla, jotka ovat jättäneet jälkeensä syvän vihamielisyyden. Mutta mitä on tapahtunut? Pienen rannalla kohdatun punatukkaisen tytön (se Aurora) ja nuoren parisuhteestaan paenneen kuvanveistäjä Granian kohtaaminen saa aikaan, että menneisyyttä aletaan tässä tarinassa kaivelemaan.
5. Karen Swan: Kadotettu rakkaus
käännös: Ilkka Rekiaro
lainattu kirjastosta
Haa taas mulle kävi näin: tämä oli trilogian kolmas osa, joka ratkeaa vasta neljännessä osassa. Eli hah ei ollutkaan trilogia!
Kirjassa palattiin siis taas sille karulle St. Kildan saarelle, jossa 36 (muistaakseni) viimeistä asukasta elää hetkiä ennen heidän evakuoimista mantereelle. Sarjan aloitti Kesytön saari (täällä), sitten tuli Varastetut hetket (täällä) ja nyt sitten kolmannen ystävyksen näkökulmasta kerrottu tarina, Kadotettu rakkaus.
Alkuun löysin itseni ajattelemasta, että onkohan tässä nyt aineksia näin monelle rinnakkaiselle tarinalle; kukin kirja kertoo siis samoista tapahtumista, mutta eri ystävyksen näkökulmasta katsottuna. Mutta jotenkin tämäkin vaan lähti, ja myös Kadotettu rakkaus sai taas mukaansa Hirtan saarelle, evakuointiin ja sen jälkeiseen aikaan. Yksi kynnyskysymys on tietysti saaren viime hetkinä tapahtunut rikos: jokos alkaa selvitä, kuka on sen takana?
No ei vielä, vaan tulee se neljäskin kirja!
Eli antaa tulla, vielä neljättä kertaa Hirtan saarella odotetaan!
6. Lorna Cook: Surun ja onnen puutarha
mainos/ arvostelukappale saatu: kirja.fi / Bazar
käännös: Nina Mäki-Kihniä
Aaaaah tätä oli ihana lukea tuon Äidinmaan jälkeen! Osui ihan nappiin tämän lukemisen aloitus: sanoin heti, että ihan niin kuin pumpulia lukisi!
Surun ja onnen puutarha on sellainen aika helppolukuinen ja suht yksinkertainen (positiivisella) rakkaustarina sodan jaloista. Tykkäsin jotenkin siitä, että ikään kuin siinä ei oltu yritetty liikaa: siinä oli kaunis rakkaustarina ilman sen kummempia kikkailuja. Ei tiiliskiven paksuutta, ei vaikeita tai monitulkintaisia kielikoukeroita. Ikään kuin annettiin tarinalle tilaa vaan olla. Tykkäsin!
Kirjassa siis ison kartanon tytär ja tilan puutarh… maisema-arkkitehti rakastuvat, ja juuri rakkauden puhjetessa käy kutsu rintamalle ensimmäiseen maailmansotaan. Rakastumisen hienovaraiselle etenemiselle annetaan tässä muuten yllättävänkin paljon tilaa ja sivuja, ja sekin tuntui jotenkin kivalta, aika viattomalta.
Tämä kirja sopii erityisesti sellaiseen kohtaan, kun ei halua lukea mitään raskasta tiiliskiveä, mutta silti haluaa hyvin etenevän historiallisen rakkaustarinan. Tämä on sellainen!
7. Fiona Valpy: Sypressisokkelo
Siis kuinka monta kirjaa mä oonkaan tässä lukenut, mulla menee jo Syperssisokkelot ja Italilaiset tyttäret (siitä myöhemmin) ihan sekaisin. Mun pitää googlata, että mitä tässä kirjassa olikaan! Ahhaha ei kovin hyvä alku?
Mutta aika monta tällaista aika romanttista tarinaa tässä on tosiaan ollut – myös tämä oli sellainen. Eli kaunis ja lukemaan kutsuva tarina, oikein hyvä kerronta ja ihana ympäristö.
Tarinassa nuori nainen päätyy Toscanaan, kun hänen rakkaansa on menehtynyt ja sydän kaipaa paikkailua. Toscanalaisessa kartanossa hän ystävystyy puutarhaa vaalivan iäkkään naisen kanssa. Ja sitten tietysti menneisyydestä paljastuuu salaisuuksia: mitä puutarhassa tapahtui 1940-luvulla ja miksi iäkkään naisen on niin vaikea lähteä sieltä?
Viihdyttävä kaunis tarina! Vaikka ei ehkä tosiaan ihan niin ikimuistoinen, kun piti googlata ennen kuin muistin kirjasta mitään.
8. Karen Swan: Postikortteja
käännös: Ilkka Rekiaro
lainattu kirjastosta
Oho, Karen Swanilta löytyi muutakin kuin se Kesytön saari -sarja! Bongasin nimittäin kirjastosta ihan sattumalta tämän Postikortteja -kirjan, jonka nimi hälyttävästi viittasi novellikokoelmaan. Huh, ei onneksi ollut sellainen! (haha mähän siis en voi sietää novellikokoelmia, mä tarvitsen minimissään 300 sivua mun novellikokemuksiin)
Tämä oli oikeastaan aika suloinen romanttinen tarina, sellainen hyvinkin jojomoyesmainen. Oletteko samaa mieltä, te tän & Moyesia lukeneet? Tarinassa kadonneen pehmolelun löytäjä ja lelun omistajalapsen äiti päätyvät kirjeenvaihtoon, kun lelun löytänyt Duffy vie pehmolelua mukanaan kiipeilemään Nepaliin. Sitten on tietysti romanttisia sattumuksia ja niin edelleen. Oikein sellainen romanttinen viihdekirja, sanoisin!
Hyvin kirjoitettua ja kevyehköä, sopiva sellainen ”välikirja” vähintäänkin!
9. Natasha Lester: Pariisin ompelijatar
käännös: Cristina Sandu
lainattu kirjastosta
Meinasin kirjoittaa, että tämä on ensimmäinen lukemani Natasha Lester, mutta eipäs olekaan! Saman kirjailjan oli myös viime vuonna lukemani Talo Rivieralla (siitä täällä).
Ja näissä oli myös jotain samaa: periaatteessa tätä mun lempigenreä, mutta sitten taas ihan vähän (tai haha osittain paljonkin) vähän liian silleen romantillista. Silleen, että lukiessa samaan aikaan ihan ok-tykkää, mutta kuitenkin ihan vähän jotenkin nolottaa.
Mutta joo kirjojeni vakioaikakaudella 1940-luvulla mennään tässäkin: nuori ompelija lähtee Pariisista saksalaisten miehitystä pakoon New Yorkiin. Ja taas kuvioon liittyy paljon muutakin kuin henkilöhahmot tietävät, eli menneisyyden perhesalaisuuksien paljastumisesta on kyse tässäkin juonikuviossa.
Aion lukea Lesterin muitakin kirjoja: en silleen ”ooo pakko saada ja heti lukea” vaan kun tulee sopivasti eteen. Jotenkin hyvin vahva veikkaus, että nekin ovat tällaisia ihan vähän överiromantillisia, mutta siirappisuutensa takana tarinoiltaan oikein kiinnostavia.
10. Soraya Lane: Italialainen tytär
käännös: Lauri Sallamo ja Heidi Tihveräinen
lainattu kirjastosta
Jo etukannessa on jotain tuttua: ”Seitsemän tytärtä. Seitsemän salaisuutta. Seitsemän rakkautta.” Hmmm, ihan niin kuin mä olisin lukenut tän jo.
Kun Lucinda Riley -plagiaattiajatuksesta pääsee yli, Italialainen tytär on ihan kelpokirja. Mutta oli siitä ajatuksesta kyllä hyvin hankala päästä irti, että ois nyt vähän jotain muuta hei keksinyt. Jotenkin vaikea edes ajatella, että miten tämä on mennyt kustantajalta läpi. Koko ajan tätä kyllä vaan vertasi Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaan, ja heittämällä häviäjäksi tämä nyt tietysti jäi.
Vähän niin kuin Riley, mutta sellaiselle, joka ei halua 600 sivua loistotekstiä vaan lukee mieluummin 300 sivun typistetyn, pelkistetyn palikkaversion samasta ideasta.
Eli joo kuusi naista (seitsemäs kateissa, ylläri) saa mystiset vihjeet menneisyydestä ja kirja kirjalta lähtevät selvittämään omaa menneisyyttään.
Ei tämä sinänsä huono ollut, ollenkaan. Sopii sellaiseen hetkeen, kun ei ole yhtään mitään muuta luettavaa ja tämä tipahtaa kirjahyllystä suoraan syliin. Kyllä tämän silloin lukee.
WOU näitä oli monta! Joo, jatkossa useammassa osassa. Huuda HEP, jos jaksoit tänne asti!
…ja ootko lukenut jonkun näistä ja mitä tykkäsit, huikkaa alle kommenttisi!
PS. Seuraavia kirjoja tulossa toivottavasti kirjastojonosta jossain vaiheessa:
Sarah Lark: Simpukoiden soitto
Kristin Hannah: Sodan sisaret
Valerie Perrin: Sunnuntain unohdetut
3 Comments
Ansku
14.5.2025 at 21:46En tiedä muistatko mutta täällä lukija, jonka mies useita vuosia sitten poisti vahingossa kännykästä toivekirjalistan. Sie teit pitkän lukusuosituspostauksen sen jälkeen. Se lämmitti sydäntä❤️ nyt lista kännykässä on varmaan yhtä pitkä ja niin on kirjaston varauksien lukumääräkin. Eli lukeminen maistuu edelleen. Nyt sentään olen saanut aikaiseksi pitää kirjaa luetuista kirjoista, koska alkoi tulla tuplalainauksia kirjastosta kun ei vaan muistanut lukeneensa jo kirjan. Vuosien varrella oon seuraillut blogia( ja instaa) edelleen ja kirjapostaukset kiinnostaa. Usein siellä on hauskasti täsmälleen samat kirjat, jotka siekin olet lukenut. Eli meidän kirjamaku kohtaa lähes täysin 🤭 nytkin näistä kirjoista olen lukenut 8/10. Ja toisesta lukemattomasta on kirjastosta varaus. Sama siun tulevien varausten kanssa. Niistä 2/3 luettu.
Ihanaa on ollut kun lapset kasvaneet niin aikaa enemmän kirjoille.
Mutta täytyy sanoa että yhdessä kirjasarjassa poikkeamme kovasti. Olen lukenut nyt kolme kirjaa seitsemän sisarta sarjaa( jätin sen tarkoituksella lukematta kun sitä alettiin hehkuttaa, ajattelin ettei silloin ollut juuri aikaa lukea pitkää sarjaa). Ja kirjat ovat olleet miusta todella kökköjä ja huonosti kirjoitettuja. Oon ollut tosi pettynyt, kun odotin ihan huikeaa kokemusta. Meinasin ekan kirjan jälkeen jättää sarjan kesken, mutta yritän vielö antaa mahdollisuuden. Nyt luen neljättä mutta englanniksi. Tämä selvästi soljuu paremmin eikä saa nolostumaan huonosta kirjoitustyylistä. Eli onko kirjailijan tyyli kirjoittaa parantunut tuossa vaiheessa vai onko alkuperäisellä kielellä luettu kirja parempi juuri kielen takia? Nyt en tiedä kummalla kielellä lukisin seuraavan kirjan. Koska kai nuo nyt sitten on luettava kaikki vaikka tökkisi kirjoitustyyli kuinka pahasti.
Oon lukenut kaikki muut Rileyn kirjat ja täytyy sanoa että Alkutuotannon kirjat oli kyllä aika sopaa🫣🤭italiainen tyttö piti ihan jättää kesken, koska oli fiilis että itsekin kirjoittaisin vähemmän kökösti ja sujuvammin. Uudempi tuotanto selkeästi sujuvampaa ja kivaa luettavaa.
Tulipas tästä nyt pitkä pohdinta 😅🤦♀️
Mutta jatka ihmeessä kirjapostauksia välillä sieltä saa uusia lukuideoita.
Karina
15.5.2025 at 11:48Vai huonosti käännettyjä?
Mä pyrin lukemaan alkukielellä jos osaan sitä alkukieltä (eli aikaa rajoittunutta – englanti, ruotsi ja ranska jos kirja on lyhyt) kun jotenkin mulla on sellainen fiilis käännöksistä että joo tarina on kyllä kirjailijan mutta sanavalinnat on kyllä kääntäjän, ja siinähän voi tunnelma muuttua ihan täysin. Mä kerroin kerran isälleni että Saatana saapuu Moskovaan oli mun mielestä ihan huono ja outo, luin sen suomeksi, ja mun isä osasi venäjää, niin kuulemma se suomen käännös on kökkö. Uutta käännöstä odotellessa…
Karina
15.5.2025 at 12:30Mä oon lukenut noista kaksi ekaa, kuten tiedät ;) Äidinmaan ostin joskus joltain lentokentältä, ja innostuin siitä koska mulla on baskimaalainen ystävä. Kävin sen luona Bilbaossa pari vuotta sitten ja tutustuin sen kavereihin, ja ne oli aivan täpinöissään että olin lukenut ton kirjan. Onneksi väkivaltaisuudet on loppuneet, mutta muistan kyllä 80-luvulta kun oli ETA ja IRA ja sellainen terrorismimeno oli niissä maissa ihan arkipäivää. Hullua! Nää kaverit myös sanoi että se aika oli oikeasti siellä asuessa tosi ahdistavaa ja vaikeaa. Melkeen kukaan näistä 5-kymppisistä ei puhunu baskin kieltä koska olivat kaupunkilaisia ja silloin oli noloa/maalaista/väärin/pelotti opettaa lapsille kieltä, mutta nykyään siellä kouluissa opetetaan joko baskiksi tai baskin opetusta on paljon. Nyt he on ylpeitä baskilaisuudestaan, mutta ovat myös hyväksyneet että voidaan elää rauhassa osana Espanjaa mutta silti olla ensisijaisesti baskeja, joka on ihanaa.
Ja joo, kirja oli hyvä, mutta itseltä meni se 2 vuotta lukiessa :D tai no, ehkä meni silleen osissa eli eka 1/3 ja sitten puoleenväliin vuoden päästä ja sitten loput menikin helpommin melkein kerralla parin viikon sisällä. Jotenkin tuossa pitää olla oikea mielentila ja päästä siihen kunnolla sisään mutta ihan samaa mieltä – parasta oli kun se loppui! :D Eli lopussa kiitos seisoo ja olin tyytyväinen että luin.
Samaa mieltä myös tuosta ekasta, eli oli parempi kun se Vuorten laulu. Jotenkin tähän pääsi helpommin sisään ja teksti oli sujuvaa. Tykkään lukea eri kulttuureista, ja vaikka tämä Vietnamin sota ja myös vietnamilaisten näkökulma on meidän sukupolvelle aika tuttu leffoista niin tällaisista kirjoista saa ihan eri tavalla kiinni siitä kulttuurista ja eri lähtökohdista ja maista tulevien ihmisten ajatusmaailmasta.
Nuo romanttiset/historialliset ei sitten ole mun pala kakkua ollenkaan :D Mun ”kevytkirjallisuus” on dekkarit, ja niitä ahmin sitten sellaisten ”vakavasti otettavien” kirjojen välissä. Jännä, kun true crimesta en mitenkään erityisesti tykkää, mutta nää synkät Nordic noir-dekkarit on vaan niin hyviä. Etenkin ruostalainen aviopari, joka kirjoittaa nimimerkin Lars Kepler takana, on mun suosikki. Kauheasti brutaalia tappamista ja psykologista jännitystä :D Mitä se musta kertoo? Oon lukent myös kaikki Rämön kirjat ja mun entinen kollega Tuire Malmstedt on kirjoittanut pari dekkarisarjaa joista pidin myös paljon, eikä niissä olla ihan niin veri lentää brutaaleja kuin vaikka Kepler.