Se Oikea (kakkoskierroksella)

Mitä näet tässä kuvassa?

kulta kasa

Sekalaisen kasan vanhoja kultakoruja ja cafe latten?

Vai…

sormus malli

…mun tulevan uuden vihkisormuksen!

Se Oikea vihkisormus siis tuli ja meni – se täydellinen kultainen esine, joka viipyi luonani vain katoavanlyhyen (kirjaimellisesti) hetken.

Sormuksen hukattuani harkitsin, josko tilaisin samaiselta italialaisen pikkukaupungin kultasepältä uuden. Käyntikorttikin oli vielä silloin tallessa. Mutta jotenkin ajattelin, että… …se sormus meni jo. Se oli ainutkertainen, hukkasin sen, ja sillä selvä. Uusi samanlainen ei olisi enää se sama. Sillä ei olisi enää sitä arvoa kuin juuri sillä sormuksella, joka yllättäen tuli eteemme, kun harhailimme Joelin kanssa käsi kädessä kahdestaan pitkin San Gimignanon katuja.

Ihan onnistuneesti olen tietysti nämä viimeiset 3,5 vuotta ollut naimissa ilman sormustakin, ei siinä.

Harkitsin myös uuden (siis malliltaan ihan uuden; ei aiemman kopion) sormuksen teettämistä – ja useamminkin tässä vuosien varrella olen heittänyt Googleen erilaisia ”kultaseppä vihkisormus teettäminen” -tyyppisiä hakusanoja. Mutta äh… …ymmärrätteköhän… …jotenkin halusin vaan sellaisen taivaallisen (heh!) valon osoittamaan johonkin kohtaan, että tämän kuuluu olla sinun sormuksesi. Ja miten voisin löytää just Sen Oikean kultasepän, joka ois kiinnostunut suunnittelemaan (mun selityksiä kärsivällisesti tulkiten) ja tekemään just mun sormuksen.

Hassua, tiedän.

No. Ei täällä paljon taivaallisia valoja ole näkynyt, joten useampi vuosi tässä on kulunut ilman vihkisormusta. Minä en koskaan löytänyt Sitä Oikeaa kultaseppää, mutta yks kaks yllättäen hän hänen vaimonsa (joka siis lukee tätä blogia) löysi minut.

Ja kuinka ollakaan – hän kysyi, olenko koskaan harkinnut, että teettäisin kultasepällä uuden vihkisormuksen omien vanhojen, kenties perittyjen kultakorujen kullasta. Vau. Totta. VAU. Äitini korvakorut. Mummin rintaneula. Katkenneita kaulaketjuja. Ämmin kaulakoru ja vihkisormus vuodelta 1925.

Ne voisivat saada uuden elämän minun sormuksessani.

Lopullinen sormuspäätös tuli kristallinkirkkaana mieleeni sinä aurinkoisena iltapäivänä, jolloin hörpin Kiasman kahvilassa tuota ensimmäisessä kuvassa näkyvää lattea tamperelaisen kultaseppä Timo Jousimon kanssa. Olin lähettänyt hänelle viestikaupalla linkkejä ”inspiraatiokuviin” (lähinnä etruskien korutaidetta) ja kävimme kuvia läpi uudestaan ja uudestaan. Mikä tuossa kuvassa miellyttää? Mikä siinä ei miellytä?

Haluatko, että se on nimenomaan epäsymmetrinen, vai onko ennemminkin niin, että se ei haittaa, että se on epäsymmetrinen?

Ja kun kaikkien kysymysten ja mun epäselvien ”no niiinku silleen tiiäksä” -vastausten jälkeen Timo alkoi hahmotella sormusluonnosta (edelleen kysellen) paperille… Oh! Kyllä! Se oli se paljonpuhuttu sama aaltopituus!

Eikä haittaa ollut varmasti siitäkään, että tämä kultaseppä sattuu olemaan tyyppi, joka kuulemma tykkää erikoisemmista projektista ja haasteista. On esimerkiksi tehnyt sormusparin volframista – kuulemma oli ollut ainoa kultaseppä, joka niin hulluun hommaan suostui ryhtymään. Heh joo ja itsekin olen aika varma, että jos olisin mennyt jonkun ison liikkeen tiskille etruskikorutaidekuvineni kyselemään, en välttämättä olisi saanut ihan samanlaista vastakaikua asialleni – etruskikorutekniikat kun kuulemma eivät ole mitään maailman helpoimpia :)

Niin lähti pussillinen vanhoja suvun kultakoruja kultasepänpajalle Tampereelle. Pian ne saavat siellä uuden elämän.

Niiiii-iiiiin innolla odotan tän projektin etenemistä!

 

 

PS. Kullan arvo on kuulemma niin korkealla ja jatkuvassa nousussa, että ei välttämättä kannata myydä kultakorujaan niille romukullanostajille, jotka saattavat olla joskus aika aggressiivisiakin – mullekin on muutama sitkeä ”löytyisikö edes korvakorujen kantoja” -kultaostaja soitellut. Mun äidille ne kuulemma soittelevat ihan jatkuvasti… Huh onneksi ei ollut ehtinyt myydä niitä kenellekään; näin löytyi vanhoille koruille uusi käyttö, joka säilyttää sekä arvonsa että tunnearvonsa! <3

34
Like

You Might Also Like

  • Heidi
    17.3.2016 at 15:27

    Uhuu, en tiennytkään että näinkin voi tilata just sellaisen sormuksen kun haluaa! Itse yritän saada käsiini jonkun, joka tekisi mulle sellaisen sormuksen kuin Taru Sormusten Herrasta-leffojen Sauronilla (joo, oon niin nörtti tämän kanssa). Niin, ja tästä tulisi siis mun vihkisormus ensi vuoden syyshäihin :D

    • krista
      17.3.2016 at 15:35

      No kuule – taisitpa täten löytää just tän saman tamperelaisen tyypin kuin minäkin! :D Noin yhden tapaamisen/ensivaikutelman perusteella tästä kultasepästä sanoisin, että IHAN VARMASTI se tekis just tuollaista (no näin mä vaan tässä lupailen toisen puolesta; tai siis että kantsii kysyä tuolta Timolta), ja hienon tekisikin!

      JA (tämä myös itselläni sellaisena ahaa-elämyksenä) jos on vieläpä sullakin mahdollista teettää vanhasta kullasta, säästää materiaalikustannuksissa! Ja siis laittaa käsityöläisen työteunteihin ne eurot, jotka tavallisesti laittaa kultamateriaalin, ja saa varmasti uniikin korun!

    • krista
      17.3.2016 at 15:39

      Laitoin muuten sulle FB-viestiä! :)

  • Lotta
    17.3.2016 at 15:52

    Mun vihkisormus on myös kierrätyskullasta! Siihen sulatettiin mun äidin vihki- ja kihlasormus, kun eron jälkeen se ei halunnut niitä enää käyttää, mutta ei myöskään heittää pois. Toisaalta vähän makaaberia tehdä uusi vihkisormus ”eronneista sormuksista”, mutta toisaalta jotenkin kaunista että nyt ne sormukset saavat uuden mahdollisuuden uudessa rakkaudessa. Ja ei mun vanhempien avioliitto ollut mitenkään epäonnistunut, kyn ilman sitä ei olisi mua :)

    • krista
      17.3.2016 at 16:09

      No hei tuohan on tosi kaunis ajatus! <3 Se kulta kantaa symbolista merkitystä siitä, että SÄ olet sen myötä syntynyt ja saanut tän rakkauden! Sormushan nimenomaan symboloi jatkuvuutta, ja tällainenhan on sitä parhaimmillaan <3
      -
      Mä itse mietin kovasti, että raaskinko käyttää tuon äidinäitini vuonna 1925 Rovaniemellä leimatun sormuksen tähän. Mutta mun äiti kovasti kannusti, että TOTTA KAI. Silloin se saa uuden arvon. Muussa tapauksessa se vain lojuu jossain laatikonpohjalla, onhan sen käyttöönotto paljon "arvokkampaa".

  • MMinne
    17.3.2016 at 16:06

    Mihinkäs se sun eka sormus hukkuikaan?

    • krista
      17.3.2016 at 16:16

      Ei tarkalleen tiedä… :(

      Ehdin käyttää sitä vain kymmenisen kertaa, en jotenkin tottunut sen käyttämiseen – vaikka se oli täydellisenkaunis, se oli mulle vähän liian leveä ja jotenkin vaistomaisesti koko ajan otin sitä kädestä pois. Etenkin kun oli kuuma kesä ja tuntui, että se hikosi. En käyttänyt sitä mitenkään päivittäin; silloin tällöin vaan. Sitten yhtenä kertana, kun sitä etsin kotoa, en vaan löytänyt… Ensin luulin, että se on kotona ja sitkeästi kaivoin kaikkialta; kunnes oli pakko myöntää, että joka nurkka on etsitty eikä se ole täällä. Seuraavaksi hahmotin mm. valokuvista, että koska mulla on ollut se sormessa. Päätelmissäni pääsin yhteen kuumaan kesäpäivään, jolloin oltiin leikkipuistossa. Muistan selvästi, että otin sen sormuksen pois, kun lisäsin Silvalle aurinkorasvaa, ja laitoin sen irrallaan käsilaukkuun… …mutta tippuiko se siinä, en tiedä. Myöhemmin käytiin Joelin kanssa kahdestaan pitsalla, mutta en saa päähäni, oliko mulla se sormus silloin sormessa vai ei. Muistan käyneeni siellä vessassa; sekin on mahdollista, että se jäi sinne lavuaarin reunalle. Kolmantena vaihtoehtona se, että mä juttelin puhelimessa mun ystävän kanssa matkalla sinne pitsalle – ehkä oon voinut puhelinta laukusta kaivaessani tiputtaa sen sormuksen sieltä samalla…

      Tai sitten se on hukkunut jonain toisena päivänä :(

  • Karoliinan
    17.3.2016 at 16:29

    Vau! Mä opiskelin kultaseppäkoulussa samaan aikaan Timon kaa ennenku jäin äitiyslomalle. Siinä on todella ammattitaitoinen seppä!

    • krista
      17.3.2016 at 16:56

      Heeeeei ihan mahtava kuulla, vautsi! Kiitos, kun kerroit, lisäsi luottamusta entistäänkin – tää lupailee nyt kyllä niii-iiin hyvää :)

      Itse mä vakuutuin tuossa meidän kultaseppäensitapaamisella siitä, että se tosi taitavasti otti asiakseen selvittää mun mielipiteistä (ja mun maallikkoselvityksistä), että millaista mä ihan-ihan oikeasti haluan. Ei mitään ”sinne päin” vaan että se tulee JUST. Eikä mikään helppo juttu tietenkään hänelle, kun mulla ei ollut antaa mitään valmista kuvaa, että ”tällainen”, vaan hän kaivoi sen esiin kyselemällä. Ja kun se alkoi vähitellen piirtää, se oli onnistunut poimimaan mun selityksistä just sen hengen, mitä mä ajoin takaa…. Jotenkin että se sai mut tuntemaan, että tää ON niin ainutkertaista ja erityistä, mitä se tietysti minulle onkin :) Ja että istuttiin rauhassa kahvilla ja keskityttiin vaan tähän. Oon näin ennakkoon jo tosi tyytyväinen – jäi tosi hyvä tunne tästä!

  • Heispi
    17.3.2016 at 17:12

    Tosi jännittävää! Innolla odotan valmista sormusta!

    Mulla on tosi tavallinen vihkisormus, mutta se löytyi niin ’valon’ johdattamana :) vilkaistaan vaan, kun ohi käveltiin. Ja siinä se oli. Jotenkin niin kiva ja sopiva. Munlainen koru, vaikken todellakaan ole tavallinen tyyppi, pidän hyvin yksinkertaisista koruista. Ja se ostettiin ♡ 15kk ennen häitä :) kultaseppä varmisti monta kertaa päivämäärän vuosilukua :D kohta 5 vuotta pitänyt sitä ja edelleen se on ♡

    • krista
      17.3.2016 at 19:41

      Niin mäkin! :)

      Toi on just hyvä: TUNNE siitä, että tää se on <3 Se on mulla varmaan ollut se syy, miksi oon ollut ilman sormusta sekä ennen sen Italian-sormuksen löytämistä että sen hukkaamisen jälkeen; en ole halunnut alkaa väkisin etsiä, vaan odottanut sitä TUNNETTA <3

  • vannikkila
    17.3.2016 at 21:10

    Minäkin kyllä odotan kuvaa valmiista sormuksesta! :)

    Mä tässä vasta muutama viikko sitten harmittelin, kun huomasin, miten mun vihkisormukseen on tullut selvä jälki. Ja sellainen vielä, et sitä on vaikea hioa, ilman et jäis toinen jälki. Sit tajsuin, et tämähän tästä sormuksesta tekee just mun sormuksen – se on osa elämää ja elämä jättää osansa siihen :)

    • krista
      17.3.2016 at 21:24

      Mä luulen, että ensin tulee aika monta välivaihekuvaa :D Mä totesin, että mitään kiirettä tän kanssa ei tarvitse pitää – että voi tehdä silleen ”ikuisuusprojektihenkisesti”, kun siinä tosiaan täytyy luultavasti kokeilla erilaisia, harvinaisempia tekniikoita jne. Jos me oltais etruskeja, se ois varmaan helpompi juttu :D Ja mä ajattelin, että voisin jopa joskus mennä Tampereelle katsomaan sen tekemistä, se ois aika mageeta!

      Oh, mikä ajatus! Elämä jättää jälkensä niin sormukseen kuin meihin ihmisiinkin! Hitsi ihan yleisestikin elämän merkkejä pitäis kyllä arvostaa enemmän <3 Naarmut, kolot ja patina - ja ne rypyt ja arvet <3

      • Vannikkila
        18.3.2016 at 09:44

        Totta :) Arvet on meidän oman elämän jälkiä – osa hyviä ja osa huonoja. Onneksi itse koen että jokainen arpi minussa on ennemminkin hyvä :)

        Pakko nyt kirjoittaa yksi tarina omasta nuoruudestani, sopii niin hyvin tähän :D Mulla on siskon kanssa reippaasti ikäeroa ja kerran sitten sain siskolta vahingossa kunnon naarmun poskeeni – pienet ohuet kynnet, sievä rupi koko toisen poskin halki pystysuuntaan. Tottakai aluksi harmitti hirveesti (olin jotain noin 11), mut se oli ihan aidon oikeasti täysin puhdas vahinko. Muistan miten äitini sitten jossain vaiheessa sanoi, että siitä voi jäädä arpi, että voi sitten myöhemmin katsoa haluaako sen ”hiouttaa” pois. Tämä seuraava keskustelu käytiin tuossa äitini kanssa:
        Minä: Jääkööt arpi
        Äitini: Mutta entäs jos ihastut poikaan, jonka mielestä se on ruma?
        Minä: Sitten se ei ole oikea poika mulle.
        Jep, minä 11 v. :D Ei siitä jäänyt kuin todella, TODELLA ohut arpi, jota ei tahdo nähdä ollenkaan. Ja samassa poskessa on yhtä pienet arvet mun omista kynsistä, kun olin vain viikkoja tai kuukausia vanha. Se on elämää. (Ja ei, mies ei varmaan edes tiedä tuon arven olemassa olosta. Mut vaikka tietäis, ei sitä haittais :)

  • Lilah
    17.3.2016 at 21:16

    Turussa vastaava seppä voisi löytyä Au-Holmbergiltä. Tekee nimenomaan uniikkeja koruja.

    • krista
      17.3.2016 at 21:36

      Hyvältä näytti, kävin tsekkaamassa sivut! :)

  • Elovena
    17.3.2016 at 21:48

    Just se tunne, sen vaan tietää kun se oikea sormus osuu kohdalle. Mulle kävi niin että näin muutama viikko, ehkä kuukausi ENNEN kosintaa täydellisen, mun näköisen sormuksen – Hesarin mainoksessa. Sitten kun päätettiin mennä naimisiin, tiesin että heti että haluan SEN sormuksen. Mutta en tosiaankaan ollut painanut mieleeni mitään muuta kuin sormuksen ulkonäön; sillä ei pitkälle pötkitty. Lopulta sain pinnistettyä muistia että epäilin mainoksessa lukeneen Tillander. No, Aleksanterinkadun Tillanderissa ei ollut yhtään sormusta sinne päinkään. Googlasin ja googlasin kunnes löysin: Anette Tillander. Hän on se ”oikea” Tillander, kultaseppäsukua ja itsekin kultaseppä/korusuunnittelija. Aleksin Tillander on sen sijaan ostanut vain käyttöoikeuden Tillanderin nimeen.. Anette Tillanderilta tilattiin sitten täydellinen vihki & kihlasormuspari + miehen sormus. Hinta oli hieman suolainen, mutta ovat olleet sen arvoiset <3 Seitsemän vuotta käyttöä takana ja yhä vaan jaksan ihastella sormuksiani. Kun ne on kädessä joka päivä, mulle on tosi tärkeää että ne on just näin ihanat :)

    • krista
      17.3.2016 at 21:55

      Kyllä – just se TUNNE. Ihana tarina teidän sormuksilla; ja mahtavaa, että näit sen selvittelyvaivan. Siinä se vaiva palkitsee sun sormessa joka ikinen päivä <3

  • Tilia
    17.3.2016 at 22:44

    Ekana tuli mieleen, että nyt et sitten tätä uutta sormusta hukkaa enää IKINÄ! Liimalla kiinni sormeen. :)

    Mulla on kihla- ja vihkisormuksiin tullut naarmuja ja osin on kaiverruksetkin kuluneet, mutta musta se on just ihanaa vaan ja kertoo, että sormukset näkevät elämää siinä missä tämä liittokin. Pidän sormuksia aina, ja oli ihan hirveää, kun ekassa synnytyksessä käskettiin ottaa ne pois. Juuri silloin olisi tarvinnut ”sormusten voimaa”. Onneksi toinen oli niin nopsa, etteivät tajunneetkaan, että ne oli sormessa koko ajan.

    Meidän suvussa on säilynyt myös esi-isien kultahampaita. Niistäkin saisi sormuksen, jolla on tarina…

    • krista
      17.3.2016 at 22:55

      Mä itse vitsailin, että tarvitsisin sormukseen myös sellaisen tutinpidikkeen, eli klipsulla hihaan kiinni :D Mähän joo oon se sama ihminen, joka osti uuden kameran ja muutaman eka päivän jälkeen hukkasi sen SnadiStadissa… Olin ”unohtanut” sen pallomeren pohjalle, sieltä se sitten löytyi :D Nimim. ei mitään liian kallista mulle :D

      Mutta oikeasti-oikeasti: mähän käytin sormuksia päivittäin joskus ikävuosilla 16-26. Enkä ikinä hukannut. Enkä hukkaa korviksia jne. Uskon, että se on vaan tottumiskysymys. Tuo alkuperäissormus oli vaan liian iso mulle eikä se jotenkin kai sit ”kuulunut” mulle, kun sille kävi noin <3
      -
      Hei TODELLAKIN teetät esi-isien kultahampaista jonkun korun! Sun on ihan pakko tehdä niin; hitsi mieti miten mielettömän mahtava se ois! Todellakin! Tee!

  • rinkeli
    17.3.2016 at 23:01

    Hei tuli mieleen sellainen kysymys, että mikset ole ollut Marja Hintikka Liven blokkaajavieraana? :D

    • krista
      17.3.2016 at 23:35

      Auts :D Voinkohan edes kertoa…? :D Nooh. Kerron, kun kerran kysyit. Mun piti mennä jo ihan-ihan eka jaksoihin, oisko ollut jopa eka tai toka jakso – muistaakseni lapsen syömisestä, ”nyt v*u syöt”. Mutta jouduin perumaan, kun tuli leukaleikkaus ja olin puhekyvyttömänä poissa pelistä seuraavat kuukaudet. Isyyspakkauksen Tommi K oli siinä. Sit oli seuraava, mikä jo sovittiin (nukkumisesta) ja HUPS lähdettiinkin Thaimaahan. Tässä vaiheessa alkoi jo nolottaa… Mutta korvaukseksi tekemistäni äkkiohareista suosittelin paikalle mahtavan Mamma rimpuilee -Lauran. Sit tulikin jo kevät, ja viesti, että ”no kerro, mitkä näistä aiheista vois kiinnostaa sua?” ja sen viestin tulemisesta onkin jo sit tää… …kröhöm… ööö neljä kuukautta? Hupsis! En ole tainnut muistaa vastata!

      Että kröhöm sanottakoon, että syy mun vierailemattomuuteen EI ole ohjelmassa (kaikkensa ovat jo yrittäneet, OIKEASTI, mä en vaan vastaa niiden viesteihin auts) vaan että eräs nimeltämainitsematon bloggaaja on vähän liian hard-to-get. Ehkä mä joskus tulevaisuudessa meen ja räjäytän pankin :D Tai sit ne ei kutsu mua koskaan enää :D Jälkimmäinen todennäköisempi :D

      • rinkeli
        18.3.2016 at 22:44

        Hahah :D No aattelinkin, että ihme ettei sua ole vielä pyydetty vaikka sun blogi on niin suosittu. Mutta että niin sitten bloggaajan saamattomuudessa vika.. :D Vastaat sinne ihan silleen muina miehinä, sehän jatkuu syksyllä taas!

  • Karo
    18.3.2016 at 03:44

    Heh, oli pakko kommentoida, että mun eka kihlasormus (nyt siis eksän kanssa) oli Tungstenia eli wolframia. Se oli kyllä aika ihana sormus, siis ihan ”bulkkisormus” sinänsä, ettei mitenkään uniikki, mutta jotenkin tosi kaunis ja pikimusta. Meillä oli jopa diili, että jos silloinen kihlattuni koskaan on maapallon kiertoradalla (…) hän saa heittää sormuksen maata kohti, koska senhän pitäisinoin teoriassa kai kestää. No, paljon on avaruusaiheisia juttuja tyyppi tehnyt, mutta ei ole itse vielä avaruuteen päätynyt ja kihlatkin on purettu useampi vuosi sitten, joten se siitä. :D

    Tampereella on osaamista selkeästi. Mä teetin oman vihkisormukseni (nykyisen miehen kanssa, ei sama kuin yllä) Korulähde-nimisessä paikassa, koska halusin ehdottomasti hopeaa, kun en oikein muuta käytä. Minna Skyttä sai jotenkin myös heti kiinni siitä, mitä halusin ja ehdotti esim. käytettäviä kiviä (en halunnut timanttia enkä tunne korukiviä), ja vaikka design on melko yksinkertainen, se on juuri sellainen kuin halusin ja ”mun näköinen”. Olen nähnyt myös muita hänen uniikkeja töitään ja nimenomaan asiakkaan jonkinlaisesta visiosta ja tunnelmasta toteutettuja ja ovat tosi ihania ja upeita. Eli hopeaa, jos kaipaa, voin Minnaa suositella. Mutta sulle kyllä kulta on varmaan omempi juttu, lämpimät sävyt kun sopii sulle niin älyttömän hyvin.

    Ihanaa, että löysit kultasepän tekemään sulle sun sormuksen :)

  • Veema
    18.3.2016 at 10:54

    Tosi kaunis tulossa ja ihana, että suvun vanhat korut saa tuolla tavoin elämän. Sinänsähän toi olis tosi hieno idea ihan ”vaan” sormuksena.. mua jotenkin aina kiinnostaa se, miksi vihkisormus edelleen on niin olennainen osa monille. Toki mä ymmärrän sen, että esim tuollainen sormus on vaan älyttömän kaunis ja sillä ihana tarina… Mutta silti tuntuu hassulta, kun toisaalta ihmisiä, jotka tyyliin ottaa lainaa sormusta varten..
    Mutta mä siis itse en osaa pitää sormuksia. Ja oon hukannut about kaikki sormukset, joita olen yrittänyt pitää. Joten ehdotin miehelle, ettei edes oteta vihkisormuksia. hänelle se sopi vähän liiankin nopeasti ;) hih

    • stev
      18.3.2016 at 13:58

      Mä oon sellanen, että en käytä koruja muuten melkein ollenkaan ja jos käytän, niin esim korvikset on jotain halpiksia. .Mutta vihkisormuksen halusin juuri sellaisen kun halusin,hinnasta viis. Lainaa ei otettu,mutta kyllähän se summa kirpaisi silti ja säästää piti. Syy tähän on se, että oletan että katselen sormusta koko loppuelämäni jokainen päivä (en ota sormusta pois yöksi,suihkun ajaksi,urheillessa jne. ainoastaan kunnollisen käsienpesun ajaksi) joten halusin että se on omannäköinen ja ihana! ☺

  • MarjaH
    18.3.2016 at 14:18

    Ihanaa kun löysit kultasepän <3 Mun vihkisormus on ihan tavallinen, mutta sekin löytyi "haluan just tuon!" -menetelmällä. Ollaan puhuttu, että saan toisen kun pidetään 30+30=10 bileet parin vuoden päästä :D (+ olen kaksi kertaa ottanut miehen sukunimen, joten sormuksesta tulee hieno :D). Ehkäpä sen voisi teettää mun isän isovanhempien sormuksista, jos saan perheeltä luvan.

    Kihlasormukset meillä on molemmilla ihan tavalliset kultarinkulat, mutta otettiin niihin shampanjan väriset timantit, kun esikoinen syntyi. Nyt on uutta vauvaa varten tilauksessa vaalean vihreät, mutta niitä on kaiketi hankalampi löytää.

  • ninieni / goneWithTheFairies
    20.3.2016 at 14:51

    Mullakin on suunnitelmana kerätä vanhat hopeakorut ja teettää niistä itselleni maisterikoru, kunhan gradu joskus valmistuu. Lapsuuden paras ystäväni on kultaseppä ja teki aivan ihanan kandikorun tilaustyönä. Nyt kun saisi vielä päätettyä, millaisen maisterikorun haluaisin. :)