Kissamainen etäystävä

Tämä ajatus nousi mieleeni jo viime syksynä. Auton ratissa illan pimeydessä, vähän ennen tänne Espanjaan lähtöä.

Tajusin, että näiden Espanjaan lähtöjen alla olen varmaankin sanonut tai kirjoittanut, että ”kaikkia ihania ihmisiä tulee tietysti ikävä”. Mutta tiedättekö? Se ei välttämättä ole ihan totta.

Kuvittelen olevani ihan silleen ystävällinen ihminen. Juttelen muiden kanssa, tutustun helposti uusiin ihmisiin ja mun kanssa on varmasti ihan kiva olla samassa huoneessa. Olen tosi tyytyväinen sellaiseen hyväntuuliseen yhdessä olemiseen ihmisten kanssa.

Sitten on niitä, joiden kanssa on ensikohtaamisesta asti helppo olla. Syntyy automaattisesti sellainen luonnollinen yhteys ja sitä ihmistä alkaa pitää ystävänään. Se kliseinen sama aaltopituus.

Mutta.

Tajusin silloin syksyllä, että kun ikävöin, niin ikävöin enimmäkseen paikkoja.

Suomessa Espanjaa, Espanjassa Suomea, ja päälle monia niitä muita paikkoja (Suomessa ja ulkomailla), joissa olen käynyt. Ikävöin rantakalliota, riippumattoa tai katukiviä. Ja kun menen johonkin paikkaan, jossa olen ollut jonkun ihmisen kanssa, ikävöin jotain ihmistä siinä paikassa. Että ”voi kun se-ja-sekin olisi taas täällä niin kuin viimeksi”.

Mutta harvoin ikävöin (kun olen jossain toisessa paikassa) ”yleisellä tasolla” ketään muita kuin ihan tätä omaa perhettäni ja omaa äitiäni.

Ajattelin silloin syksyllä, että olenkohan jotenkin kissa. Sellainen siis, joka kiintyy enemmän paikkoihin kuin ihmisiin.

Kuulostaa ehkä paljon karummalta kuin miltä se tuntuu.

Mutta jatkan. Ja seuraavaan sitten kehykset ympärille ja alleviivaukset alle, ettei joku tuntematon tulkitsija ymmärrä väärin. Varmaan silti ymmärtää.

Vaikka en suoranaisesti ikävöi, minulle on tärkeää, että nämä ihmiset ovat olemassa. Ne ihmiset ovat minulle tärkeitä, vaikka en olisikaan jokapäiväisissä jokaviikkoisissa jokavuotisissa tekemisissä heidän kanssaan, vaan sosialisoin niiden ihmisten kanssa, jotka juuri sillä hetkellä ovat elämänpiirissä lähimpänä. Minulle ikään kuin riittää hyvin pitkälle se (kuvittelemani?) henkinen yhteys, mikä minulla näihin syvempiin ystäviin on.

Se, että tiedän hänen olevan olemassa. Pelkästään jo se tieto, että se-ja-se-ihminen on siellä-ja-siellä ikään kuin antaa minulle se on ystävyyden tunteen. Aika tai viestintäyhteyden hiljaisuus ei himmennä sitä tipppakaan.

Omalta osaltani.

Erään ystävän kanssa syksyllä whatsappissa ihmeteltiin, kun olin lukenut kolumneja ja mielipiteitä siitä, miltä tuntuu kun näkee, että vastapuoli on nähnyt viestin, mutta ei vastaa heti. Okei… …TÄH. No joo: ymmärrän, mutta omasta elämästäni ajatus on noin valovuoden päässä. Meidän viestittelyssä viesteihin vastataan seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla tai seuraavassa elämässä ja joskus unohtuu vastata kokonaan. Ja viestin lähettäjä ei muista viestiä lähettäneensä, ja vastaaja ei muista, onko vastannut vai ei, tai onko koko viestiä saanutkaan vai oliko se unta tai täh apua kuka mä oikein olen. Ja kertaakaan ei ole tullut edes mieleen, että siinä olisi jotain kummallista tai epäkohteliasta.

Eipä vain ehtinyt tai muistanut vastata aiemmin, mutta kyllä se ystävä silti ihan yhtä tärkeä on. Viesti on vain viesti. Väline. Kirjaimia, jotka kuvaavat ajatuksia. Ystävä on ihan jotain muuta.

Ajatukset ovat tärkeämpiä kuin ne kirjaimet, joilla niitä kuvataan.

Sitten kun taas tapaan livenä jonkun näistä tärkeimmistä, olen tosi iloinen ja onnellinen siitä, että tapaan. Se tuntuu hyvältä ja kivalta ja oikealta. Tapaan ystävää silloin, kun pystyn – mutta jos en tapaa (tai juuri kuulekaan mitään) vuoteen, niin sekin on mulle ihan ok.

Kissaystävä kävi täällä ja jätti jälkensä; ei tiedä, koska tulee takaisin.

Nyt kun ajattelen, minulla ei ole tainnut teinivuosien jälkeen koskaan olla sellaista tv-sarjojen ”soitetaan toisillemme joka ilta ja kerrotaan kaikki kuulumiset” -bestisystävää. Olen ollut ystävä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa päivittäiset polut kohtaavat. Ja tosiaan usealta tällaiselta polulta on elämääni tullut myös joku ihan erityinen ystävä, jonka kanssa on erityisen luonteva ja hyvä olla. Heitä kuitenkin tapaan hyvin harvoin, jos elämäntilanteet ovat vieneet eri kaupunkeihin ja elämänvaiheisiin.

Jotenkin ajattelen, että minulle ystävyys on jotain syvempää ja pysyvämpää. Se ei kaadu viesteihinvastaamisnopeuksiin tai etäisyyksiin. Se on ohi sen, että lähetetäänkö ystävänpäiväkortti (ei) tai muistetaanko säännöllisesti kysyä toistemme kuulumiset (ei). Että kun me sitten näiden tärkeimpien kanssa vuoden (tai viiden tai kymmenen) jälkeen taas tavataan, se tunne ystävyydestä on edelleen siinä.

Tähän asti en ole erehtynyt. Tietääkseni, heh.

Tietysti en voi millään sanoa, että se on varmasti molemminpuoleista. Voi olla, että mä olenkin oikesti surkea ystävätön surkimus, joka vain kuvittelee ystävikseen joitakuita, jotka puolestaan pitävät minua vain hyvänpäiväntuttuna tai kauan sitten unohtuneena ex-ystävänä. Aika säälittävää :D

Kissamainen etäystävä. Se minä ehkä olen. Läsnä silloin kun on läsnä, mutta enimmäkseen poissa. Ei ehkä ystävissä ihan sitä parasta luokkaa, mutta… …no täällä mä oon ja teistä tykkään.

Olipa harvinaisen sekava kirjoitus.

Hyvää ystävänpäivää kaikille! <3

51
Like
7

You Might Also Like

22 Comments

  • Reply
    Sumonen
    14.2.2018 at 17:58

    Niin samaistun <3. Lähetin kyllä ystävänpäiväkortit (tänä vuonna), koska oli fiilis ja olin löytäny puhuttelevia kortteja pitkin vuotta. Mut on miulla myös ystävä (vai ex-ystävä) joka ei ollenkaan ajattele ystävyydestä niin ku sie tai mie. Ja kun en ole ollut siellä silloin kun ois pitänyt, niin olen saanut tuta ettei tarviikaan olla, vaikka itse aattelen et ollaan ystäviä edelleen aina vaikka elämä on vieny eri suuntiin. Aattelen et hyvin voitais nähhä just vaikka vuosien jälkeen ja jatkaa siitä mihin on jääty, mutta toisessa päässä on erilainen fiilis. Se on harmillista, koska tää ihminen on miulle edelleen tosi rakas. Et ehkä siekin tietäisit jos ois joku sellanen ystis jolle tää kuvio ei ois ok.

    • Reply
      krista
      14.2.2018 at 18:08

      Voi harmillista! Ja tuo on varmasti totta: jos ystävistä joku ajattelisi toisin, niin luultavasti olisin sen huomannut. Mutta ehkä tämäkin just kuuluu siihen ystävyyteen: että pystyy hyväksymään toisen ihmisen sellaisena kuin on, vaikka sitten surkeana yhteydenpitäjänä. Voikohan se ystävyys vielä joskus elpyä? Ehkä? <3

  • Reply
    Annem
    14.2.2018 at 19:49

    Ymmärrän tavallaan hyvin ajatuksen syvästä ystävyydestä, joka on ja pysyy etäisyydestä ja kuluneesta ajasta huolimatta. Minullakin on ns. etäystäviä joiden kanssa saatamme tavata vain kerran-pari vuodessa, ja silti yhteys löytyy aina vahvana ja voimme luottaa toistemme olemassaoloon vaikka emme jatkuvasti tapaa tai heti vastaisi viesteihin. Kuitenkin koen itse läheisimmäksi ja tärkeimmäksi elämässäni ne ystävät, jotka ovat arjessa mukana. Ne joiden kanssa käymme kävelyllä arki-iltaisin, tapaamme töiden jälkeen teellä, vietämme viikonloppuiltaa viinilasillisten ääressä. Olennaisesti tähän vaikuttaa varmasti elämäntilanne – olen lapseton aikuinen, jolla on aikaa tavata ystäviä vaikka useita kertoja viikossa. Minulla on myös takana pari vaikeaa vuotta joiden aikana olen voinut välillä aika huonosti. Ne ystävät, jotka ovat aktiivisesti jaksaneet viesteillä kysellä kuulumisia, tsempata, raahata minua ulos kotoa, kuunnella huolia ja jutella arkisistakin asioista kun pää on ollut täynnä murheita, ovat tuntuneet kultaakin kalliimmalta. Ne jotka ovat läsnäolollaan tai vaikka viesteillään osoittaneet että välittävät ja ajattelevat silloinkin kun en ole itse jaksanut olla aktiivinen. Ilman heitä en tiedä miten olisin jaksanut. Eli sydän kaikenlaisille ystäville, etä- ja lähisellaisille ❤

    • Reply
      krista
      14.2.2018 at 20:11

      Kuulostaa ihanalta! <3 Ja osuit varmasti just oikeaan: myös elämäntilanne vaikuttaa. Joskus ne samat ihmiset ovat just niitä lähiystäviä, joskus toisessa elämänvaiheessa saattavatkin olla yhtäkkiä etäystäviä joko maantieteellisen etäisyyden tai vaikkapa erilaisten elämänvaiheiden takia. Ja sitten taas etäystävästä tulee uudestaan lähiystävä, ja niin edelleen. Kun ystävyys on kestänyt vaikka 30 tai jopa 60 vuotta, niin matkalla on varmasti monenlaista vaihetta <3 Mullakin taitaa olla vanhin ystävyyssuhde noin 38 vuoden pituinen <3
      -
      Ihanaa, että olet sanut tukea ystävistä, se on niin tärkeää <3 Sydän tosiaan kaikenlaisille ystäville! <3

  • Reply
    Ppaa
    14.2.2018 at 21:37

    Mää taas olen suurilta osin eri mieltä- mun mielestä ystävyydessä tavataan, vastataan viesteihin ja kysellään kuulumisia. Itselleni tärkeimmät ystävät ovat sellaisia joiden kanssa olen tekemisissä ainakin lähes viikottain. Joskus poikkeustapauksissa saattaa mennä kuukausi ettei edes yhtä viestiä lähetetä mutta se on aika harvinaista. Sellaisten ihmisten, joiden kanssa yhteydenpito on jäänyt, on myös ystävyys unohtunut. Ehkä ne ystävyyssuhteet jatkuisivat jos yhteydenpito alkaisi taas, mutta epäilen. Jos välissä on vuosia, toinen tuntuu ihan eri ihmiseltä- ja niin paljon on tapahtunutkin! Lisäksi itse kyllä odotan myös että ystävät on kiinnostuneita mun asioista, kuten myös mää heidän asioistaan:) mutta tärkeintä näissä munkin ystävyyssuhteissa on se että molemmat ajattelee samanhenkisesti niin homma toimii!

    • Reply
      krista
      14.2.2018 at 21:53

      Kääk jos mä ajattelin omalta osaltani näin, niin mulla ei ois aikuisiällä tainnut olla yhtään ystävää :D …joten siksi mä en ehkä ajattelekaan niin, se ois aika karua mulle :D Toki siis joskus on ollut viikoittain/päivittäin tavattavia ystäviä, jos oon ollut vaikkapa samassa työpaikassa tai harrastuksessa, mutta silleen että olisin järjestämällä järjestänyt vaikka tapaamisen viikoittain… Mä veikkaan, että kausiluontoisuutta lukuunottamatta mulla ei ole ollut koskaan noin. Aika ystäväsurkimus ja säälittävä tapaus siis noilla kriteereillä olen :D Toki iso osa on varmaan silläkin, että mun ystäviä on niin eri kaupungeissa ja maissakin. Mutta sehän ei tietysti viestien lähettämistä estä.

      Mutta siis toki näen ympärilläni paljon noin tiivitä ystävyyksiä ja se on totta kai ihan älyttömän hienoa! <3 Sehän se varmaan se "unelmatapaus" on, mutta onneksi on ystäviä (ainakin kuviteltuja sellaisia, heh) meillä yhteydenpitosurkimuksillakin :)

  • Reply
    nro26
    14.2.2018 at 22:26

    Oot just ihan paras <3 Se just on niin hienoa, että voi mennä pitkiäkin aikoja, ettei nähdä, mutta sitten kun nähdään, se yhteys tuntuu löytyvän nopeesti. Ihan kuin oltais aina viimeeks nähty eilen :) Tai sitten toivottavasti mä en nyt sitten ole tässä tapauksessa sesurkimus, joka kuvitteli :D

    Mulla on kanssa monta sellaista ystävää, jotka koen edelleen läheisiksi, vaikka ei oltaisi vuosiin tavattu, tai tavattaisiin vaikkapa kerran vuodessa, kun elämäntilanteet on vieneet eri kaupunkeihin. Ja aina tavatessa on kuin ei oltaisi erossa oltukaan. Tosin vuosien saatossa se kaarti on kyllä hiukan harventunut. Samassa kaupungissa asuvilta sitten odottaa enemmän yhteydenpitoa.

    • Reply
      krista
      14.2.2018 at 23:07

      Ja siis hitsi mitä mekin ollaan oltu jo ystäviä – jotain 20 vuotta! Kääk! Siinä ollaan aika monta elämänvaihetta (ja poikaystävää, heh) ja maata ja kaupunkia ja etäisyyttä käyty läpi, ja joskus on tainnut kulua vuosiakin välissä ettei olla nähty, mutta silti se vaan se jokin yhteys on olemassa! <3 Että ite oot paras! <3
      -
      Tuu hei muuten sit keväällä/kesällä käymään, jookos?

      • Reply
        nro26
        15.2.2018 at 11:32

        Joo ehdottomasti! Ja tulkaa te taas Särkänniemeen! Ja tottakai olette tervetulleita myös mun luo, myös yöpymään. Tosin teille taitaa löytyä helposti tilavampikin yöpaikka :D

    • Reply
      Ppaa
      15.2.2018 at 10:24

      Alkuun pitää korjata tuo ”ainakin lähes” :D yritin siis sanoa että lähes viikottain. Mutta ei se meilläkään aina ole tapaamisia, vaan myös soittelua tai viestittelyä. Mullakin osa ystävistä asuu eri paikkakunnilla joten heidän kanssaan nähdään yleensä vain muutaman kerran vuodessa. Mut hei- mää oonki vähän tämmönen hassu: mun unelma lapsuudesta asti on ollut että asuttais ystävien kanssa kaikki lähellä toisiamme ja voitais vaan mennä toistemme luo ilman ennakkovaroituksia. Yhtenä iltana syötäis toisen luona ja seuraavana toisen, kaikilla olis vara-avaimet toisten koteihin ja lapset sais juosta talosta taloon. Oon aina halunnu että olis hyvin ’tiivistä’ (paremman sanan puutteessa) ja että ystävät olis osa mun ja mun miehen perhettä. Ja parasta on että näin on tapahtunut..! Ei vielä kaikilta osin mutta sitä kohti mennään:) Ja tietysti meneillään on jatkuva lobbaus niille ketkä ei vielä täällä asu xD

      Ja vielä loppuun, että mun mies samastuisi suhun ihan täysillä! Se on oikeesti aika kehno yhteydenpitäjä vaikka onkin koittanut tsempata. Mutta se on sit taas ihan mieletön läsnäolija, sen keskittyminen toisiin ihmisiin ja niiden ajatuksiin on niin huikeeta että ite en koskaan tuu yltämään samaan vaikka kuinka yritän:)

      • Reply
        nro26
        15.2.2018 at 11:36

        Tää sun unelmaelämä kuulostaa musta itseasiassa tosi kivalta, kyllä itekin mielellään eläisin noin :) Toisaalta vielä enemmän olen halunnut vaihtaa paikkaa, olla ja asua erilaisissa paikoissa erilaisten ihmisten keskellä, joten niin mulle on myös käynyt. Nyt kyllä en jaksais enää liikahtaa edes naapurikaupunkiin, kun jatkuvaa muuttamista tuli harrastettua muutama vuosikymmen :D

        • Reply
          nro26
          15.2.2018 at 11:39

          ..mut kumminkin tossa ylempänä just oon ihan tohkeissani tulossa kesällä Kristalle kylään :D Ja ihan varmasti yritän kovasti tulla! Aika varmasti jopa tulen!

  • Reply
    Miitu
    14.2.2018 at 22:46

    Samaistun. Tosin en oo satavarma, kuinka paljon omassa tilanteessa on omia luontaisia taipumuksia ja kuinka paljon ajautumista. Joka tapauksessa en kaipaa jatkuvaa yhteydenpitoa ystävieni kanssa, vaan ne hetket, kun yhteen päädytään, riittää. Oikeastaan ainut, mitä kaipaan, olisi se, että kuuluisi johonkin ryhmään. Omat ystävät kun ovat tulleet matkalla mukaan hyvin eri ympyröistä.

    • Reply
      krista
      14.2.2018 at 23:11

      Joo tutulta kuulostaa! Mä oon ajatellut tuota ryhmähommaa – just vaikka jokun ryhmän mökkireissu, matka tms – mutta sitten taas toisaalta mietin itseäni… …oonkohan mä sitenkään ryhmäihminen :D Ryhmässäkin mulle tulee helposti ne 1-2, joiden kanssa alan jutella enemmän; ja sit toisaalta ryhmien kaikki mahdolliset konfliktimahdollisuudet kauhistuttaa mua perin pohjin, oon ihan draama-allerginen nykyään :D

      Paitsi hei tanssiryhmä! Ne on tietty ihan huippuryhmiä, eikä ole draamailua ollut ollenkaan havaittavissa :)

  • Reply
    Sari
    14.2.2018 at 23:02

    Mä oon kans vähän semmoinen oman polun kulkija. En oikein kaipaa sellaista jatkuvan tiivistä yhteydenpitoa, vaan tartten oman tilan olla ja hengittää, myös ystävien suhteen. Eri ystävien kanssa on erit omat tärkeät jutut, kenenkään kanssa en oo bestis, enkä samiksia:) Mutta tosta paikkasidonnaisuudesta tuli ajatus, että sen lisäks mulla on myös aikasidonnaisia ystäviä. Niitä jotka kuuluvat tiettyyn elämänvaiheeseen, ja tavatessa sitä aikaa aina muistelemme. Ja he vaikka eivät niin tiiviisti juuri tähän elämänvaiheeseen nyt kuulukaan, niin silti se historia meitä aina yhdistää. Yhden ystävän kanssa ollaan yli 10v fiilistelty meidän yhteistä vaihtariaikaa. Me käydään aina samoja juttuja läpi, vuodesta toiseen. Me ollaan hyvin erilaisia, eikä meillä uusia yhteisiä juttuja oikeen oo, ei oltais varmaankaan kotisuomessa ystävystytty, ja ollaan lähdetty elämässä myös ihan eri suunnille, minä tänne perhe-elämän mustaan aukkoon ja hän jatkaa seikkailujaan maailmalla. Mutta se yhteinen vaihtariajanjakso oli niin tärkeä ja vaikuttava, että sen voimalla aina vaan mennään. Ja ollaan kyllä tosi hyviä ystäviä. Tämä onkin hyvä päivä muistaa niitä kaikkia, lähi- ja etäystäviä!

    • Reply
      krista
      14.2.2018 at 23:16

      Oi, tosi hyvä uusi ulottuvuus tuo aikasidonnaisuus! Mä mietin, että oisko mulla sellaisia… Ei ehkä tule suorilta mieleen; paitsi tietysti se, että ne, kenellä on samanikäiset lapset – mutta se on usein paikkasidonnaistakin, ja elämänvaihesidonnaista. Hei oisko muuten miehillä usein armeija vähän vastaava kuin sun vaihtariaika? Siis siinä mielessä, että se on niin erityinen ja erilainen ajanjakso muuhun elämään verrattuna, että se yhdistää vielä pitkänkin ajan päästä, vaikka muuten ei yhteistä niin paljon olisikaan.

      Kyllä, hyvä päivä muistaa kaikenlaisia ystäviä! <3 Kivaa ystävänpäivän iltaa Suomeen! <3

  • Reply
    Sari
    14.2.2018 at 23:36

    Kiitos samoin Krista, sinne ihanaan Espanjaan! <3 ja hei mun on pitänyt kiittää sua Duolingo-vinkistä! Tai kiittää ja kiittää, oon ihan koukussa;,) Oliko siinä siis jotain jengimeininkiä, joku skaba-juttu? Jonkun ryhmän kai ainaski voi perustaa? Mä en oo nii perehtynyt niihin mahdollisuuksiin, tehnyt vaan niitä harjoituksia. Paljon. Mun vauvan ekat sanat on varmaan jotain espanjaksi…😂

    • Reply
      krista
      14.2.2018 at 23:50

      Mä just täällä pelaan sitä :D Tai pelasin päivän tavoitteen, joka on ”insane” eli koukussa ollaan. Selvitetäänpä, jos nää ohjelmat sais jotenkin yhteyden!

    • Reply
      krista
      14.2.2018 at 23:54

      Mä laitoin sulle jonkun seuraamiskutsun, löysin sut meilillä sieltä. Mutta en tiedä, mitä se sit tarkoittaa :)

  • Reply
    Sari
    15.2.2018 at 23:27

    Hei jee!:) Me ollaanki hyvin samalla viivalla, mä ministi edellä. Sisäinen kilpailijani ”tärkeintä on voitto” pääsee taas vauhtiin;)

    • Reply
      krista
      15.2.2018 at 23:40

      Hahaa, joo sä oot pari sataa pistettä mua edellä – vaikka mulla oli etumatkakin! :D

  • Reply
    Puumis
    16.2.2018 at 17:25

    Ei mun mieiestä niitten ”tosiystävien” kanssa tarvitse joka päivä olla äppäilemässä (tai joka viikko, kuukausi, vuos…köh köh). Ne on siellä olemassa ja ne pysyy, vaikka ei nyt hirveästi kuulumisia kyselisikään. Ja sit kun taas tavataan niin se juttu jatkuu tyyliin siitä, mihin viimeksi jäi. Mulla on muutama tämmöinen, ja muut ovat ikäänkuin hyväksyneet, että mä olen kanssa semmoinen etäystävä. En mä ota yhteyttä ellei ole asiaa :D Mutta se ei tarkoita, ettenkö välittäisi ja/tai arvostaisi ystävyyttä.

  • Leave a Reply