Täysin luontevasti ja sujuvasti rautakaupassa (ei tässä mitään)

Eiliseen helatorstaihin iski istutushommat! Jee, tarvitaan lisää multaa ja siemeniä – ja tuo iso rautakauppakin (puutarhaosastollinen) on auki, sinne! Toinen lapsi lähtee innolla mukaan. Hip hei matkaan!

Kassalla juuri ennen omaa vuoroa; kassahihna on rullannut niin, että ostokset ovat jo ihan juuri siellä myyjän käsissä…

Eikä! Mulla jäi kukkaro jumppakassiin!

Pitkä jono takana. Kaivan hätärinä laukun pohjaa, tavallisesti heitän sinne kolikoita ja joskus pieniä seteleitäkin. Riittäiskös ne…? En ehdi laskea, koska myyjä jo ottaa ensimmäisen siemenpussin käteensä, ja…

”ÄLÄ LAITA NIITÄ VIELÄ KASSAAN!”, hihkaisen juuri, kun myyjä on piippaamaisillaan.

Myyjä pomppaa puoli metriä ilmaan säikähdyksestä.

”Ööö siis mulla jäi kukkaro kotiin…”, noloilen.
”Voinko mä jättää ostokset vaikka siihen sivuun, vai pitääkö viedä takaisin hyllyyn? Mulla menisi puoli tuntia, kun käyn hakemassa…”

Myyjä lupaa ottaa ostokset sivuun. Luikimme pois paikalta.

”Olipa kiltti myyjä!”, lapsi ihastee.

Tässä vaiheessa vielä nauratti, rautakauppaan lähdössä.

Takaisin autolle. Kiinnitän lapsen turvaistuimeen. Äh, ai että pitäisi ajaa kotiin asti. Hitsi ehkä mä nyt käännän tuon laukun (siellä on siis valtavasti kamaa, kaikenmaailman vuoden takaisia kuitteja ja lappusia) ylösalaisin.

Alan kaivaa kolikoita. Jesh, siellähän on 20 euron setelikin!

Hei het-ki-nen! Saan kuin saankin kasaan… vau: melkein 30 euroa! Nämä varmaan riittää ostoksiin, ja sitten vielä piti ostaa ne viisi multasäkkiä kympillä. Juu-u, se taitaa riittää.

”Hei mennään takaisin, äiti löysi rahaa!”, hihkun lapselle.

Jonotamme takaisin kassalle.

”Mä olin se, joka unohti sen kukkaron!”, hihkun kassalle. Pitkä katse, ystävällinen mutta hieman epävarma hymy.
”Niin tota mä löysin laukusta vähän rahaa, paljonkohan nämä maksaa…? Saankohan multasäkit vielä…?”

Toinen pitkä katse, hymyllä kyllä.

Myyjä laittaa ostokset kassaan. 19,90 euroa. Ja multasäkit kympin. Ääk…

”No tuota hetkinen, tässä on se kakskymppiä… Ja multasäkkeihin se kymppi, riittääkös nämä…?”

(ajatuksissa takoo, että hemmetti vie just ei taida riittää, jono selän takana pitenee, tunnen porautuvat katseet niskassani)

”Heh, no totta he he hekoheko he, mäpäs sitten jätänkin ne multasäkit ostamatta! Käyn hakemassa lisää rahaa kotoa, mä tuun puolen tunnin päästä takaisin!”

Korvia jo kuumottaa. HUPS. Kolikko sinkoaa kädestä. Euron kolikko vielä! Noooouh! Se lentää kaaressa, vierii pitkin lattiaa ja lopulta päätyy myyjän jalkoihin. Öööö tota mä vähän niin kuin tarvitsen tuon kolikon. Tuijotan sitä epätoivoisena, mutta sanaakaan ei tule ulos suusta.

”Äiti, sun rahat tippuu!”, lapsi toteaa.
”Heh heh joo tota hupsis, niin siis kun mun kolikko… Niin öö se on tuolla sun jaloissa… Niin voisitkohan, kun mä tosiaan…”

Myyjä nostaa kolikon ystävällisesti hymyillen. Ole hyvä.
”Kiitos kiitos, no mepäs tästä mennään. Tullaan sitten kyllä takaisin niitä multasäkk…” (ja luikitaan ulos)

”Olipa kiltti myyjä!”, lapsi ihastelee.

Niin oli.

Takaisin autolle. Kiinnitän lapsen turvaistuimeen.

Mutta siis…

Hitto vie se nyt on jostain 30 sentistä nyt kiinni! En kyllä aja kotiin asti ja sit takaisin tänne, siinä menee varmaan 45 minuuttia! Oiskohan täällä autossa jotain palautuspulloja vaikka…?

Ei ollut. Kunnes välähtää: MUN LAUKUSSAHAN ON VUORESSA REIKÄ! Oisko siellä…?

Alan kaivaa laukunpohjaani, nyt haroen sormella pientä reikää vuoressa, olisiko sieltä voinut sujahtaa joku kolikko vuoren sisään.

Sormi tavoittaa jotain metallista ja pyöreää, voiko tämä olla totta! Jee, tämähän on…

…KORVAKORU. Aijaa, täällä se sit oli.

Toinen yritys. Sormi haroo lisää pienestä reiästä… KYLLÄ! Sieltä löytyi… viisikymmentä senttiä! Mikä kohtalo! Jip-pii!

Nyt vaan pitäisi kohdata myyjä vielä kolmannen kerran. Turvaudun suojakilpenä huumoriin mitenkäs muuten.

”Ai hitsi mikä seikkailu meillä, katsos nyt saatiin kuin saatiinkin rahat kasaan, jip-pii, kävipäs hyvä tsägä”, loruilen (hieman vähän liian korkealla äänellä) lapselle.

”SIELLÄ ON TOSI KILTTI MYYJÄ”, lapsi vastaa.

Niin joo, niin on, heh heh heko heko heh.

Ei tunnu missään, ei tunnu missään, tässäpä pokkana kolmatta kertaa kassalle. Vitsailen siinä ja yritän olla huomaamatta, että myyjälle ojentamani epämääräinen kolikkokasa on aivan märkä ja hikinen, kun jonottaessa olen puristanut sitä kädessäni.

”KATO, LÖYTYI LISÄÄ! SAAN NÄILLÄ KOLIKOILLA VIELÄ SEN MULTASÄKIN!”, hihkaisen iloisesti ja vähän liian kovalla äänellä.

Myyjä näyttää siltä, että painaa kohta hälytysnappia. Nyt vuorostaan häneltä tipahtaa kolikko.

”NO NIIN, TÄÄLLÄHÄN TÄNÄÄN KOLIKOT LENTELEE, HEH HE TÄÄ LENTÄVIEN KOLIKKOJEN PÄIVÄ TÄSSÄ JA…” Okei, nyt voisin jo olla hiljaa. Voisinko? Pliis voisinko?

Onneksi mulla on tää lapsi tässä vieressä alibina, niin näytän aika normaalilta enkä miltään sekopäältä, mietin kuumeisesti itsekseni. Oon normaali, oon normaali, oon ihan normaali tässä hei.

”KUN SE KUKKARO JÄI KOTIIN, MUTTA KÄVIHÄN TÄMÄ NÄINKIN, HEH HEH HEKO HEKO HEH.”

Myyjää ei enää naurata (ei ole tainnut naurattaa ennenkään), mutta hän hymyilee kuitenkin ystävällisesti. Luultavasti ajattelee, että olen kerjännyt ne viimeiset kolikot parkkipaikalta. Mieleeni tule lauseita, kuten EN OLE KERJÄNNYT NÄITÄ, EN OIKEASTI OLE ja MULLA OLI LAUKUSSA RIKKINÄINEN VUORI, KATO KATO, TÄÄLLÄ ON REIKÄ ja päälle vielä PALAUTUSPULLOJAKAAN EI LÖYTYNYT, MUTTA REIKÄ LÖYTYI. Sisäinen ääneni kuitenkin morsettaa vahvasti, että nyt ei kannata selitellä mitään. Älä selitä. Älä selitä. Tässä vaan perukseenaan, ei tässä mitään. Suusta soljuu automaattotoistolla silti puhetta, joka ei käy aivojen kautta.

”EIPÄ TÄTÄ KÄTEISTÄ TULEKAAN NIIN USEIN KÄYTETTYÄ, NIIN ON TÄMÄ SITTEN TOSI TÄLLAINEN HASSU KOKEMUS, MUISTAA TAAS KÄTEISEN VOIMAN, HEH HEH HEKO HEKO HEH. SAATIIN NYT SITTEN KUITENKIN KAIKKI OSTOKSET TÄSSÄ, KOLMAS KERTA SE TODEN SANOO, HEH HEH HEKO HEKO HEH.”

Myyjä hymyilee ystävällisesti ja näen silmien taakse piilotetun ajatuksen: voitteko jo poistua, mulla on täällä asiakkaitakin jonossa…

”Nyt kyllä sitten kerrotaan isille ja siskolle, miten mahtava seikkailu meillä täällä oli! Mutta kaikki saatiin, jip-pii!”, selitän lapselle.

”OLI KYLLÄ TOSI KILTTI MYYJÄ”, lapsi toistaa.

Joo, oli oli. Kiltti myyjä oli. Kiitos. Anteeksi. Mepä tästä nyt poistutaan. Juu. Niin ai niin multasäkit. Nostan ne pihalta autoon.

Nähdään ööö taas… ehkä valitsen toisen kassan ensi kerralla.

48

You Might Also Like

  • Saara
    31.5.2019 at 12:35

    Ahahahah, mä olen joskus ollut rautakaupan kassalla töissä ja oisin varmasti pitänyt sua jonain sekopäänä :D Älä vaan lataa Google payta (epävinkki), koska tämmöisiä tarinoita tarvitaan jatkossakin :)

    • krista
      31.5.2019 at 12:49

      Hahhahaa en ihmettele, että oisit :D Tämä myyjä tosi hienosti piti ystävällisen fiiliksen yllä, mutta olin kyllä silmien takana näkevinäni ”okei ai tällainen tyyppi tällä kertaa” -väläyksen ja myös hienoisen epätoivon siitä, että miten säilyttää ammatillisystävällinen pokerinaama :D

      Oih, oisko joku nykyrahavaluutta toiminut siinä…? Meillä Joel on jo lähtenyt mobile pay -nykymaailmaan mukaan, mä vastajäärään vielä (vaikka oon kyllä todennut, että se on supernäppärä kirppisostoksissa) :D

      • murina
        31.5.2019 at 17:24

        Sori mut toi sun nykyrahavaluutta kysymys naurattaa jopa enemmän kun toi kassasekoilu 😂 ensimmäisenä tuli nimittäin mieleen oravannahat.

        • krista
          3.6.2019 at 14:57

          Mmmmitä, oonko mä metsästänyt nää kaikki oravat ihan turhaan…? :D

  • Myy
    31.5.2019 at 18:30

    Puhelimellakin pystyy jossain kaupoissa nykyään maksamaan, kerran on tosin vasta tullut tarpeeseen kun oli lompakko jäänyt kotiin enkä sitten tosiaan jaksanut ees taas ajella 😁 mut hirveen on näppäriä nää nykysysteemit tämmöselle hajamieliselle äiti-ihmiselle. 🙈

    • krista
      3.6.2019 at 14:58

      Hmm onkohan se sama Mobile Pay, vai jotain muita maksuominaisuuksia…? Varmaan pitäisi tutustua :D

  • Miia
    31.5.2019 at 22:17

    Entisenä kaupan kassana voin kertoo, että että aika normaali tilanne. 😂

    • krista
      3.6.2019 at 14:59

      Jesh, kiitos tästä! Pokkana jatkossakin rautakauppaan! (tarkistan kyllä ens kerralla etukäteen, että onko kukkaro mukana)

  • Karina
    1.6.2019 at 14:15

    Liputan puhelimella maksamisen puolesta! Se kun on *aina* mukana. Vähän liiankin helppoa…

    • krista
      3.6.2019 at 14:59

      Ai hitsi pitäiskö oikeasti siirtyä nykyaikaan…? Mähän siis en ole ottanut kunnolla vielä haltuun sitä lähimaksamistakaan :D

  • Mithun Heidi
    1.6.2019 at 21:28

    Ihan parasta! Mä oon asiakkaana niin nössö, että olisin mennyt toiseen kauppaan. Tuossa on asennetta! <3
    Kauppiaan roolissa sitten oonkin vallan häslä: vaihtorahakassa on aina jossain muualla kuin mukana ja killinkejä etsitään vaikka mistä taskujen pohjilta ja usein saa alennustakin kun löytyy euron sijaan vaan kahden euron kolikko. :D

    • krista
      3.6.2019 at 15:00

      Se tekee susta varmasti niin helpostilähestyttävän eli tavallaan just hyvän kauppiaana <3

  • Tilia
    3.6.2019 at 16:20

    Nyt alat pelottavasti kuulostaa Asikaiselta! Ihan peruksenaan vaan tässä. :)

    • krista
      3.6.2019 at 16:35

      Hihi! Eiköhän me olla ihan peruksenaan kuulostettu toinen toisiltamme jotain since 2012 – tai 2014 tai jotain, kun Asikaine aloitti. Ihan peruksenaan samanlaisia ja ihan peruksenaan kuitenkin erilaisiakin :)

  • Hanna
    4.6.2019 at 01:24

    Ahaahhaa, ruokakaupan kassana tässä peruksenaan sanon, että tuommosta se tuppaa olemaan 😁 Uskon että korvia puntti mut hei se on elämää! Siinä vaiheessa kun kantismummeli on viidettä kertaa vähentänyt ostoksistaan yhen vissyn että rahat riittäis kortilla, ja joka kerta on jouduttu tekee kuitin korjaukset sun muut kommervenkit – koska tottakai hän aina ensin maksaa osan niillä hikisillä kolikoilla ennen ku testaa kortin limiittiä – ni siinä sitä pokerinaamaa testataan. Eli hei, sä olit ihan fine asiakas 😁

    • krista
      4.6.2019 at 09:45

      Hihihi, tällä menolla musta tulee varmasti jossain vaiheessa tuollainen vissymummoasiakas <3 Mutta IHANA, että pokerinaama pysyy ja mummo saa vissynsä, se on ammattitaitoa <3