Miten olla pelkäämättä?

Minua pelottaa.

Vaikka tiedän ja olen ihan samaa mieltä, että pelko ei ole ratkaisu, niin minkäs teet. Pelottaa silti.

Kun tänä aamuna klo 8:15 otin käteen kännykän ja aloin selata uutisvirtaa – muu perhe tuhisi vielä uniaan vieressä – ja näin järkyttävät uutiset Nizzasta, ensimmäinen ajatukseni oli:
”KAMALAA, TAAS!”

Ei siis ”oho, kamalaa!” tai ”kamalaa, yllättävää!”, vaan ”TAAS”.

Kun Joel kohta heräsi ja kerroin hänelle uutisesta, heti seuraava lauseeni oli:
”Meidän kyllä kannattaa vältellä väkijoukkoja. Ei meillä kai muuta olekaan tulossa, paitsi Malagan lentokenttä sit syksyllä.”
”Joo, sinne ei jäädä hengaamaan. Nopeasti vaan ulos.”

Miten olla pelkäämättä? Totta kai mua pelottaa.

Viime talvena Thaimaan-matkallamme viimeinen pysähtymiskohteemme oli turistirysäkohde Ao Nang. Eräänä iltana olimme juuri tilanneet ruoat pääturistikadun nepalilaisessa ja istuimme siinä kadun varrella muovituoleissamme, kun yhtä äkkiä rannan suunnasta alkoi kuulua valtavia pamauksia. Kaikki valot pimenivät, tuli täysi pimeys.

Sydän hakkaa, mitä täällä tapahtuu?

Ympärillä jonkinasteista sekasortoa, edelleen paukkuu pimeydessä. Tarjoilijat alkavat sytyttää kynttilöitä, mutta jossain aivojen takalohkossa takoo valtavalla voimalla: Onko tämä vaaratilanne? Pitäisikö meidän nyt paeta? Kuiskutimme asian englanniksi lyhytsanaisesti Joelin kanssa; Joel ehdotti vessaa, että jos jotain alkaisi tapahtua. Minä vastustelin; siellä olisimme jumissa. Ehdottomasti pois tästä pääkadulta; sä otat toisen lapsen ja mä toisen, ja sit lähdetään juoksemaan tuonne ravintolan sisäpihalle päin niin pitkälle kun päästään. ”Mutta ei tässä nyt varmasti mitään.”

Eikä ollutkaan. Myöhemmin selvisi, että rantaan oli järjestetty jotain ohjelmaa ja kun sen oli pitänyt alkaa, sähköt olivat paukkuneet sököiksi. Tyypillistä tietysti.

Mutta tapahtumille terroristiselityksen meidän mieliimme ensimmäiseksi asetti juuri se pelko.

Samanaikaisesti olen sitä mieltä, että elämää ei voi rakentaa pelkojen varaan. Euroopan terroristi-iskut ovat tuoneet pelon maantieteellisesti lähemmäs meitä, mutta jos maailmanmittakaavaan asettaa, me emme tiedä pelosta mitään. Oletteko esimerkiksi nähneet nämä David Wolfen valokuvat Alepposta (Syyriasta) ennen ja jälkeen pommitusten? Tai vaikkapa lukeneet tämän (ihanan) Kodin Kuvalehden jutun: tarinan Ruandasta Suomeen muuttaneesta Athanasesta, joka nykyisin hoitaa vanhuksia Kotkassa. Hänen lähes koko sukunsa murhattiin huhtikuussa 1994. Nämä ihmiset tietävät pelosta.

Meidän pelkomme on kuitenkin yhteinen: meidän läheistemme ja rakkaidemme turvallisuus. Se pelko yhdistää hölmön länkkärituristin lomakohteen rantaravintolassa ja pelkät vaatteet yllään Suomeen saapuvan pakolaisen. Paitsi että toinen on nähnyt silmästä silmään sen pelon – toinen vain rakentaa sitä pelkoa vain ajatuksissaan.

Miten olla pelkäämättä?

Ehkä jonkinlainen (hatara) ratkaisu on siinä, että ei anna pelon rajoittaa elämäänsä liikaa. Ja ennen kaikkea että ei anna pelon istuttaa omaan mieleen ennakkoluuloja tai sterotypioita, jotka turvallisuuden sijaan lisäävät turvattomuuden tunnetta. Ennakkoluuloja tai stereotypioita jotain toista, ihan yhtä lailla omien rakkaidensa turvallisuuden puolesta pelkäävää ihmistä kohtaan.

 

 

PS. Kuvat kännykkääni tulevista Ulkoasianministeriön matkustustiedotteista. Kävin Intiassa viimeksi vuonna 2008-2009, mutta jostain syystä turvallisuustiedotetekstarit tulevat edelleen säännöllisesti kännykkääni. Aina ne jotenkin pysäyttävät.

25