Mitä jos äiti ei jaksa?

Eilen illalla ahdisti. Luin netistä uutisia Rautavaaran kammottavasta tragediasta. Joel ei halua puhua/kuulla tällaisista tapauksista (eikä lasten kuullen olisi voinut jutellakaan), joten olin yksin asiankäsittelytarpeeni kanssa. Klikkailin itseni nettikeskusteluita lukemaan – ja ahdistuin lisää.

Vertaistueksi löytyi onneksi pieni äitituttujen välinen FB-keskustelurymä, jonne sitten kaadoinkin omia tuntemuksiani. Uutinen oli järisyttänyt muidenkin ajatuksia kuin minun,

Samanaikaisesti tuntui väärältä ja jopa vähän… …likaiselta spekuloida tuntemattomien ihmisten kohtaloilla.

Ja sitten taas. Tunsi pakonomaista tarvetta puhua asiasta. Jonkinlaista kriisiapua kai.

Muutamia vuosia sitten tämä olisi ollut minulle vain lööppi muiden joukossa. Mutta nyt…

Mitä jos epätoivon syövereihin ajautunut äiti olisin ollut minä? Tai joku ystävä tai tuttu. Joku muu perhebloggaaja, joka on kirjoittanut väsymyksestään? Joku tämän blogin lukija ja kommentoija, jonka kanssa ollaan tsempattu toinen toisiamme, että ”jaksaa jaksaa – vaikka raskasta on, niin kyllä se helpottaa”.

Ja sitten yksi ei kuitenkaan jaksanut.

*******

Tämän kirjoituksen pointti on itse asiassa poikkeuksellisesti linkkaus toisaalle. Nonariinan linkkaamana (kiitos!) huomasin, että Katri Manninen kirjoitti blogissaan tänään aiheesta. Kirjoitti itse asiassa niin, että koko palvelin kaatui,

Palvelintehojen nostoa odotellessa tekstin voi lukea myös Katri Mannisen Facebookista täältä. Keskustelua en (Emmi Nuorgamin suosituksesta – kiitos!) välttämättä suosittele lukemaan, koska joiltain osin se menee tosi-tosi yli.

Mutta tekstin suosittelen lukemaan.

*******

 

EDIT: Tuli jälkikäteen mieleen, että omaisten ja kaikkien ko. perheen tuntevien takia yritetäänhän olla retostelematta tätä yksittäistä tapausta liikaa; itsekin olen tässä tapauksessa vähän tavallista enemän ”sormi liipasimella” kommenttien suhteen eli saatan poistaa jotain. Mutta jutellaan vaikka mieluummin vähän enemmän ylätasolla, että ei päädytä loukkaamaan ketään, jolla on juuri nyt hyvin vaikeaa”.

EDIT 2: Samalla ajatuksella siistin myös omaa tekstiäni muutaman lauseen verran.

*******

 

EDIT 3: Miten mä VOIN olla näin juntti? Hävettää. Vasta päiväunien jälkeen tajusin, että mitä mun totta kai olisi pitänyt myös kirjoittaa:

Lämmin osanottoni menehtyneiden rakkaille, läheisille ja ystäville!

Emme varmasti voi edes kuvitella tuskanne määrää. Tragedia on koskettanut myös meitä tuntemattomia; siksi moni meistä varmasti tuntee tarvetta kirjoittaa tai kommentoida. Joka tapauksessa: vilpitön osanottoni.

You Might Also Like

  • Emmi Nuorgam
    28.10.2014 at 14:35

    Mä olen vastoin omia ohjeitani lukenut sitä keskustelua. Mut vetää vielä sanattomammaksi se täydellinen empatianpuute, jolla väsyneet äidit keskustelussa leimataan ihmishirviöiksi ja sairaiksi ihmisiksi. Osallistuin keskusteluun myös toisaalla, yhden ystäväni facebook-statuksessa, ja mä olen aidosti todella järkyttynyt saamastani vastaanotosta. Kerroin, että se nainen olisi voinut olla meistä kuka vaan – väsynyt, uupunut, masentunut, epäonnistumisen ja kyvyttömyyden tunteissa vellova äiti. Mua kutsuttiin siinä keskustelussa hulluksi, haukuttiin lastenmurhaajaksi ja uhkailtiin väkivallalla kun puolustelen tälläistä tilannetta. Yritin selittää että en puolustele mitään, mutta tuomitsemisen sijaan me voitaisiin kaikki yrittää ymmärtää ja miettiä, että mikä meidän oma kontribuuti tilanteeseen on. Ja sain osakseni vain puhdasta vihaa ha inhoa. Oikeasti, tämä maa on mätä. Nämä ihmiset on mätiä. Mä olen niin suunnattoman surullinen, että en tiedä mitä voisin tehdä. Jos mun toipumisprosessi olisi yhtään huonommassa jamassa, niin tästä olisi hirvittävän helppo vetää sellainen johtopäätös, ettei väsymyksestä saa puhua. Että on väärin olla masentunut. Että mussa on jotain vikaa. Toivottavasti kukaan masennuksensa kanssa kamppaileva ei saa osakseen eikä kohtaa noita kommentteja. 

    • Kristaliina
      28.10.2014 at 14:49

      <3

      Mä kirjoitin tän saman tonne FB:n puolellekin. Mutta tosiaan syy, miksi halusin jakaa tuon Katri Mannisen tekstin näin vielä bloginkin puolella, oli ajatus siitä, että mitä jos meidän joukossamme on joku, joka on NOIN äärirajoilla? Tai siis kaikkien äärirajojen yli. Mitä me voidaan tehda? Lainaan omaa (ontuvaa) ajatustani: Miten me ikään kuin saadaan joku sinne bussiin, joku joka ei heitä ulos ja huuda takaisin, vaan rauhoittaa ja halaa ja kuuntelee ja antaa toisen vaikka kirkua sen raivonsa ulos niin, että se ei ikinä ikinä IKINÄ purkautuisi tuolla tavalla!

      Yliväsynyt kanssaäiti, rakas, hae itsellesi ja perheellesi apua! Jos et pysty enää muuhun, mene vaikka ulos kaupungin keskustaan tai sairaalan aulaan tai minne vaan ja HUUDA, kunnes joku tulee paikalle! Katsokoon pitkään, pitäköön hulluna, aivan sama. Noin pohjattomaan väsymykseen on SAATAVA apua, sitä ei saa päästää noin pitkälle – oikeasti!

      • Iitanen
        28.10.2014 at 15:05

        Ja tähän vielä lisäyksenä: älä lähde auton rattiin! 

        Mitä olen ymmärtänyt uutisista, niin lapset olivat turvaistuimissa ja naisen viestissä ei viitattu mitenkään siihen, mitä hän tulisi tekemään. Näyttää vähän siltä, että bussiin törmääminen on ollut viimehetken ratkaisu ja suuressa tunnekuohussa tehty päätös, eikä pitkään mietitty tai harkittu teko. 

         

    • Vierailija (Ei varmistettu)
      28.10.2014 at 15:48

      Mua tuossa kommentoinnissa suututtaa ihmisten mediakritiikin puute. Tottakai media luo mielikuvia ja johdattelee otsikoillaan, mutta tämmöisen asian kohdalla se on tosi raadollista. Vaikka kuinka revitellään, että ekankin lapsen kohdalla oli rajut huoltajuuskiistat, niin meillä ei ole pätkääkään hajua millä taustalla, millaisissa parisuhteissa ja millä läheisten tuella se nainen on luovinut elämässä eteenpäin. Siispä suljen tuomitsevan suuni, suren suruni epäreilusti päättyneiden elämien vuoksi ja toivon, ettei näin pääsisi koskaan tapahtumaan uudelleen.

    • Natis
      28.10.2014 at 16:50

      :(

    • Harriet
      29.10.2014 at 11:27

      Minusta on hyvä, että tästä keskustellaan mutta toivottavasti se saa aikaan meissä myös jotain asennemuutosta.

      Olen kokenut, että neuvoloissa ja varhaiskasvatuksen piirissä voi sanoa olevansa väsynyt äiti tai isä mutta raja vedetään aika nopeasti siihen. Tsempataan, että kohta helpottaa. Pidetään kaikin voimin yllä sitä lasikupua, joka lopulta tappaa äidit ja lapset

       

    • Nita_ (Ei varmistettu)
      30.10.2014 at 12:35

      Mua häiritsee, että kaikki maan väsyneet äidit ottavat tässä tragediassa uhrin roolin. Uhreja olivat ne viattomat pienet, jotka menettivät naisen itsekkyyden takia henkensä, sekä heidän isänsä ja muut omaiset. Ihanko tosissaan tekijä olisi voinut olla kuka tahansa meistä perhe-elämän uuvuttamista äideistä? Tätä en usko ja samaa mieltä ovat asiantuntijat. Tässä ei ole kyse siitä, että kaikki väsyneet äidit leimattaisiin hirviöksi, vaan että tämän kyseisen murhan on tehnyt todennäköisemmin luonnehäiriöinen taikka psykoottinen nainen, millä ei välttämättä olekaan mitään tekemistä sen kanssa, että pienet lapset valvottavat öisin.

  • Mette (Ei varmistettu)
    28.10.2014 at 14:42

    Minua taas häiritsee se, miten vastaavan teon tekevä mies saadaan leimata hulluksi, mutta naista ei. Äitiys ei tee meistä pyhimyksiä, eikä väsymys oman elämän haasteissa miehestä psykopaattia.

    Se on selvää, että avun pyytämisessä ja sen antamisessa on Suomessa haasteita.

    • Emmi Nuorgam
      28.10.2014 at 14:47

      Miksi mies leimataan siinä tilanteessa hulluksi? Tai siis että mitä tällä tarkoitat?

      • Vierailija (Ei varmistettu)
        28.10.2014 at 19:28

        No kyllähän usein ajatellaan, että perhesurmaaja miehet ovat väkivaltaisia hulluja. Olisipa niin, että yksikään nainen tai mies ei jäisi väsymisen kanssa yksin.

        • Kristaliina
          28.10.2014 at 21:28

          Oli sitten mies tai nainen, hulluksi leimaaminen on varmaan monelle se ”helppo” tapa käsitellä asiaa. Että ”tuollaisia ne hullut on, onneksi me ei olla tuollaisia”, hyh hyh hyy. Silloin ei tarvitse ajatella sen enempää eikä omakohtaisesti – ja voi sivuuttaa sen, kuinka moni äiti (ja isä!) ihan oikeasti elää jaksamisensa äärirajoilla… Veikkaan, että moni nettihuutelija (ei onneksi täällä) tekee tiedostamattaan just noin – ikään kuin torjuu koko ajatuksen, koska se on niin kamala…

    • Milka Rantamo
      28.10.2014 at 14:55

      Katrilla oli hyvä pointti siinä, että nykyään äidit ovat ongelmineen enemmän yksin kuin koskaan maailmanhistoriassa, mutten silti ole samaa mieltä tämän lapsensa tappaneen äidin uhriudesta. Joku noissa kommenteissa kirjoittikin, että joku lääkäriäiti oli yöllä huutavaa koliikkivauvaansa tuijottaessaan miettinyt, että miltä kuulostaisi, jos hän katkoisi yksitellen vauvansa sormet. Tuollaisten asioiden miettiminen on kamalaa, mutta juuri tämän epätoivon ja väsymyksen takia vielä ymmärrettävää. Se, että oikeasti tekee mitä ajattelee, tekee tästä kyseisestä äidistä poikkeustapauksen. Ja mun mielestä hirviön. 

      • LauraEm.
        28.10.2014 at 15:09

        Ajatteliko hän? Siinä ehkä sumentuneen raivon, epätoivon, emme tiedä minkä, vallassa? Jos ihminen on niin pitkällä pisteessä, ettei enää ihan todella pysty pitään lapsistaan huolta, hän tuskin ajattelee. Mun mielestä on aika paha kuulla, että aivan äärirajojen virheen tekevää ihmistä sanotaan hirviöks – koska kuten itekin toteat, niiden ajatteleminen on kamalaa mutta vielä vähän ymmärrettävää. Mä toivoisin, että siinä rajalla keikkuvat (ja vielä kauempanakin, siihen suuntaan luisuvat!) ihmiset osais, jaksais, sais, ymmärtäis hakea ja saada apua ilman pelkoa, että hänen pohditaan olevan potentiaalinen hirviö.

      • Squ (Ei varmistettu)
        29.10.2014 at 06:01

        Täysin samaa mieltä Milkan kanssa.

    • suvitus (Ei varmistettu)
      28.10.2014 at 15:56

      Menemättä pidemmälle aiheeseen, näinhän se valitettavasti tuntuu olevan. Aiemmissa perhesurmissa, joista olen lukenut, on tekijänä ollut isä. Ikinä en ole nähnyt tämän herättävän keskustelua isien jaksamisesta ja pärjäämisestä, vain siitä kuinka sekopäitä ihmiset voivat olla. Eli vain sen tuomitsevamman puolen keskustelusta. Samoin puolison kohdalla: on pohdittu, miten tuollaiselta isältä ei ole saatu tapaamisoikeutta pois, miksi äiti ei ole saanut lapsiaan turvaan. Nyt tullaan todennäköisesti keskustelemaan aiheesta ”miten isä ei saanut äidille apua”.

      Tuntuu todella siltä, että isän tehdessä jotain näin äärimmäistä, ajatellaan helpommin kyseessä olevan mieleltään sairas ihminen, hullu. Naisen kohdalla vasta aletaan miettimään, miten kukaan tekee näin rakkailleen, ja löydetään myötätunto tekijää kohtaan. ”Tilanteen oli pakko olla toivoton, että hän näin teki”, miehen kohdalla ”Tyyppi on ollut ihan sekopää”. Myös miehet rakastavat lapsiaan ja näiden tappamisen taustalla on todennäköisesti suurta epätoivoa. Tai jos miehet taas tappavat lapsiaan kostaakseen näiden äideille (kuten usein kuulee puhuttavan), yhtä hyvin samasta on voinut olla kyse tässäkin tapauksessa.

      Edelleen, en halua paskamyrskyä niskaani, enkä ota kantaa teon motiiveihin. Väitän vaan uutisoinnin ja heränneen keskustelun olleen hyvin erilaista kuin miesten tekemien perhesurmien yhteydessä.

      • Emmi Nuorgam
        28.10.2014 at 20:58

        No mun tapaan ajatella vaikuttaa tietysti ihan valtavasti se tosiasia, että mä olen ollut itse jaksamiseni äärirajoilla. Että mun mielessä on ohikiitävän hetken joskus käynyt ajatus siitä, että olisiko kaikki helpompaa jos meitä ei olisi. Se on järkyttävää, pysäyttävää, lamaannuttava. Mun on äitinä niin (liiankin) helppo samaistua tähän tilanteeseen, jossa ei enää meinaa nähdä metsää puilta.

        En ole nähnyt tän Kristan tekstin kaltaista pohdintaa oikeastaan missään muualla, kuin niiden äitien sanomana, jotka on itsekin olleet uupuneita. Totta kai on ikävää, että miesten tekemien perhesurmien yhteydessä miesten väsymyksestä ei ole kirjoitettu samalla intensiteetillä vaikka Lilyssä, mutta musta sillä ei ole tän kanssa mitään tekemistä.

        • blue (Ei varmistettu)
          28.10.2014 at 22:19

          On sillä ehkä siinä suhteessa asian kanssa jotain tekemistä, että tässä toisin kuin joissakin muissa vastaavanlaisissa tapauksissa, tässä tapauksessa on tehty kohtalaisen rohkeita johtopäätöksiä siitä mistä tämän tapahtuman on täytynyt johtua. Tosiasiassa sitä ei voi kukaan ulkopuolinen tietää. Näiden johtopäätösten takana tuntuu olevan ainoastaan se tosiasia, että tekijä oli äiti.

          Tätä keskustelua on tärkeä erittäin käydä, mutta onko tämä äärimmäisen hirveä ja poikkeuksellinen tapahtuma kuitenkaan paras mahdollinen asiayhteys?

          • Lupiini (Ei varmistettu)
            29.10.2014 at 10:05

            Blue, kyllä. Tämä on olennaista. Minua häiritsee kovasti, että Kutri Mannisen, hänen omaa vauva-aikaista väsymystään käsitelleen blogikirjoituksen takia tästä kolmoissurman tehneestä äidistä on äkkiä tehty jonkinlainen väsyneiden äitien madonna. Me emme tiedä tämän äidin motiiveja. Me emme tiedä tämän äidin motiiveja. Tässä on asia, jota ei voi kyllin painottaa. Ennen kuin tässä aletaan leimaamaan bussissa ollutta isää empatiakyvyttömäksi mulkuksi, jonka olisi pitänyt vain halia tätä äitiä, niin voitaisi ehkä asettua sekunniksi myös tämän isän asemaan. Me emme tiedä onko isä ollut välillisesti syyllinen tapahtumiin ja äiti superväsynyt uhri. Katri Manninen on kirjoittanut meille fiktion, jossa näin on.

            Itse en ota kantaa, olisiko minusta ollut tappamaan itseni ja kolme lastani. Mielestäni se ei ole olennaista minkään kannalta. Olennaista on pohtia, miten tällaiset perhetragediat saataisiin estettyä. Toki siihen kuuluu myös äitien väsymyksestä puhuminen, mutta neljän ihmisen hengen vaatinutta tragediaa on mielestäni mautonta käyttää siihen keppihevosena.

          • Emmi Nuorgam
            29.10.2014 at 10:24

            Mä en usko että ainakaan tässä keskustelussa kenenkään on ollut tarkoitus leimata isää empatiakyvyttömäksi mulkuksi, vaan nimenomaan keskustella siitä, miten perheitä, joiden vanhemmat väsyy ja uupuu, voitaisiin auttaa. En ole kokenut kenenkään tässä syyllistävän isää ja varmasti kaikkien meidän ajatukset on nyt noiden kuolleiden ihmisten läheisissä – kukaan ei ansaitse tälläistä kohtaloa. Sen sijaan me ehkä koitetaan muistuttaa, että tästäkin tragediasta voi ehkä oppia jotain. Ehkä sen, ettei ketään pitäisi jättää yksin – ei väsynyttä isää, mustasukkaista äitiä, ei yhtään taloudellisissa ongelmissa olevaa pikkulapsiperhettä. Me tiedetään vain se, mitä todistajanlausunnot tähän mennessä on kertoneet: on ollut riitaa, on ollut rahahuolia, on ollut väsymystä, on yritetty ratkoa tilannetta jo aiemmin poliisin avulla. Kaikki muu on spekulaatiota. 

            Se, mikä ei ole spekulaatiota, vaan fakta, on se, että Suomessa on valtava määrä apua kaipaavia vanhempia. Jos tämä keskustelu saa nuo vanhemmat hakemaan apua, niin keskustelu on ollut hyödyllistä.

          • blue (Ei varmistettu)
            29.10.2014 at 12:16

            Valitettavasti tässä keskustelussa on mielestäni ollut vähän syyllistävä sävy, vaikka se ei varmaan ollut tarkoitus ja se johtaa aika helposti siihen ajatukseen, että tässä on vaan kyse empatianpuutteesta. Mutta toisen ihmisen pään sisälle ei vaan pääse ja on ihan mahdotonta sanoa olisiko tämä voitu jotenkin estää. Tottakai pitää yrittää kaikin mahdollisin keinoin, eikä ketään saa jättää yksin.

            Mutta alentaako (vähän kärjistetty) ajatus siitä, että jokainen väsynyt pienen lapsen äiti voi olla potentiaalinen perhemurhaaja ihan tosissaan kynnystä hakea apua tai antaa apua? Jotenkin pitäisi löytää ne ihmiset, äidit tai isät, joilta mahdollisesti ja syystä tai toisesta puuttuu sellaiset työkalut, jotka estävät suurinta osaa meistä tekemästä tällaisia tekoja, vaikka tilanne olisi kuinka paha. Toki niitäkin pitää auttaa, joiden tilanne ei ole näin paha, mutta avuntarvetta on.

        • Elmi
          28.10.2014 at 22:12

          Luulen, et yks syy miks uupumuksesta myös keskustellaan tämän tapauksen yhteydessä näin paljon on, että useampi ihminen on aika julkisesti (niinkun täällä Lilyssäkin) todennut ääneen, että on joskus heikkona hetkenä itsekin ajatellut vastaavaa. En muista, että tällaisia avauksia omilla kasvoilla olisi käyty aiempien perhesurmien yhteydessä. Tiedä sitten, miksi nämä avaukset ovat osuneet juuri tähän keissiin tai onko innoittajana ollut, että tekijä on ollut tässä äiti. Nyt kun kuitenkin käydään tätä tärkeetä keskustelua uupumuksesta (tämän tapauksen ja siihen liittyvien käsitysten innoittamana, mutta keskustelun tärkeyden muillakin tasoilla tunnustaen? Toivottavasti), eikö tähän voitais nähdä myös isät kuuluvaksi? Ei kai se väsymys sukupuolta tunnista tai kohdettaan sen perusteella valikoi.

          • Kristaliina
            29.10.2014 at 08:57

            Juuri näin. Ja tavallaan vaikka se tämän tragedian taustasyy olisi jotain ihan muuta (niin kuin on sanottu; me ei voida tietää), niin silti tämä keskustelu uupumuksesta on mun mielestä tärkeä käydä.

            Suosittelen kaikille lukemaan keskustelun kakkossivulta anne b:n kommentit.

      • Mette (Ei varmistettu)
        28.10.2014 at 23:15

        suvitus tiivisti hyvin oman ajatukseni, jota en päivällä ehtinyt pidemmälle muotoilla.

        Ensinnäkin minun on vaikea ymmärtää, mistä tämä uupumus on noussut esille näin suuressa roolissa, muuten kuin siitä faktasta, että lapset olivat hyvin pieniä. Niissä vähäisissä uutisissa, joita minä olen lukenut, on motiiviksi kuvattu mustasukkaisuudesta ja siitä, että isä on kertonut haluavansa erota. Se, että äiti reagoi tähän kuten on reagoinut, on minusta rinnastettavissa miesten tekemiin perhesurmiin, joihin en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että voi samaistua.

        Minä voin samaistua uupumukseen ja ajatuksiin, joissa teen lapsille pahaa. En kuitenkaan voi samaistua ajatukseen, että kostoksi miehelleni tapan itseni ja hänen lapsensa. Minusta se on erittäin poikkeuksellista käytöstä, jonka taustalla on suurta avuntarvetta, muttei välttämättä nimenomaan useille lapsiperheille tyypillistä uupumuksen aiheuttamaa avuntarvetta, vaan muista syistä johtuvaa.

        Enkä siis tarkoita, että sen kummemmin tällaisiin tekoihin ajautuvia naisia kuin miehiäkään pitäisi leimata sekopäiksi, vaan että ihmettelin, miksi miesten kohdalla niin tehdään, ja naisen kohdalla ajatellaan, että hän oli uupunut uhri. Ennemminkin molemmat ovat olleet avuntarpeessa omien paineidensa alla.

  • Kolmen äiti
    28.10.2014 at 14:51

    Minulle tuli tästä Rautavaaran tragediasta ensimmäisenä mieleen, että tuo äiti on varmasti ollut todellä väsynyt ja masentunut, epätoivoinen päätyessään tälläiseen ratkaisuun. Kuulostaa siltä, että bussin pysäyttäminen on ollut viimeinen avun huuto.

     

  • Blue Peony (Ei varmistettu)
    28.10.2014 at 14:54

    Täytyy ihan ensimmäiseksi kiittää otteestasi tällaisen aiheen käsittelyyn; siitä, että nostat esiin tuon tuntemattomien ihmisten kohtaloilla spekuloinnin haasteellisuuden. Omasta perhetaustastani löytyy näet vastaavanlainen tapaus, joka päätyi riepottelun kohteeksi. Meidät, läheiset, tuomittiin julkisessa keskustelussa täysin. Maailma maalattiin mustaksi ja valkoiseksi. Me läheiset olimme mustaa, koska emme kuulemma olleet auttaneet, välittäneet, huomanneet. Kyllä me olimme huomanneet, vaikka emme kertoneetkaan sitä iltiksissä ja keskustelupalstoilla. Olimme auttaneet ja tarjonneet apua niin, että lopulta olimme ihan lopussa itsekin, kun toisten ongelmista tuli osa omaa elämää. Ulkopuolisia auttajiakin oli mukana, mutta mikään ei pysäyttänyt kierrettä. Oli hirveää nähdä oman perheensä elämä muiden riepoteltavana, ja samaan aikaan oli kummallinen helpottunut olo, että ainakin nyt tiedämme, mitä on tapahtunut, uusia yllätyksiä ei tule enää. Taustalla tietoisuus, että tämän kanssa me elämme jokaisen päivän jäljellä olevasta elämästämme, tämän asian tulevat keskustelupalstat nostamaan esiin kerran toisensa jälkeen, tästä meidät tullaan leimaamaan ja tuomitsemaan, kun ihmiset tajuavat, että ahaa, nuo ovat niitä. Tuollaisia uutisia on mahdoton lukea ilman tunnekuohua, se on totta, mutta viisas muistaa aina sen, ettei pohjimmiltaan voi tietää, mitä on tapahtunut.

    • Kristaliina
      28.10.2014 at 15:06

      Uhhh, kamalaa!

      Mä just lisäsinkin tuohon bloggaukseen tuollaisen EDIT-kohdan, kun (Facebook-kommentin myötä, kiitos siitä kommentoineelle) tajusin vieläkin tarkemmin, että tässä on kova riski mennä mauttomuuksiin.

      Yritetään siis kaikki jutella mieluummin mahdollisimman ylätasolla (jaksamis)aiheesta, että ei päädytä loukkaamaan ketään, jolla on jo valmiiksi juuri nyt ihan pohjattoman vaikeaa!

    • Nims
      28.10.2014 at 17:45

      Blue Peony – todella ikävää. Toivon että (menneisyyden) taakkanne joskus hellittää. <3 

  • CougarWoman
    28.10.2014 at 14:58

    Mä ajattelin ensimmäisenä (myös), oikeastaan heti luettuani lasten iät ja että mies on paljon poissa kotoa työnsä takia, että tässä on äärimmäisen surullisesti konkretisoituva tapaus siitä, mitä väsymys ja masennus tosiaan voi saada aikaan. Ei olisi tullut mieleenkään tuomita naista hulluksi, kuten siellä FB-keskustelussa tehtiin. 

    Seuraava ajatus oli suru siitä, miten kova kynnys voi olla pyytää apua, vaikka sitä kipeästi jo pidemmän aikaa olisi tarvinnutkin. Pitäisi uskaltaa ”tunnustaa olevansa heikko” (lainausmerkeissä, koska eihän se ole heikkoutta vaan päinvastoin – vaikka se itsestä siltä voikin tuntua), so. jotenkin yrittää madaltaa sitä avunpyynnön kynnystä. 

    • MarlaB (Ei varmistettu)
      29.10.2014 at 21:26

      Kynnys pyytää apua voi olla korkea mutta vaikka sen uskaltaisi ylittää, niin sitä apua ei välttämättä silti saa. Ja kun on pyytänyt ja tullut väheksytyksi tai jopa tyystin sivuutetuksi, niin sitten se vasta vaikeaa onkin pyytää uudelleen. Niin kävi minulle muutama vuosi sitten. Äärimmäisen uupuneena on todella vaikeata lähteä tivaamaan apua, ja varsinkin kun neuvolaankin on vain kerran päivässä tunnin tukkoinen puhelinaika niin kynnys on totta vieköön todella korkea.

      Toivottavasti tämä väsymyksestä keskustelu tosiaan rohkaisisi hakemaan apua, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin ja myöskin muistuttaisi niin ammattilaisia kuin meitä muitakin kuuntelemaan herkällä korvalla!

  • MinEna
    28.10.2014 at 15:06

    Olenko mä ihan väärässä, jos sanon, että minkään näistä kirjoituksista tarkoistus ei ole PUOLUSTELLA sitä mitä on tapahtunut tai, että kyseinen äiti on päätynyt näinkin radikaaliin ja kammottavaan tekoon, vaan HERÄTELLÄ siihen tosiasiaan, että nykymaailma on täynnä väsyneitä äitejä ja isiä. Lukematon määrä äitejä (ja isiä) kärsii väsymyksestä, ahdistuksesta, masennuksesta, uupumuksesta, huonosta taloustilanteesta ja yksinäisyydestä. On äitejä, joiden synnytyksen jälkeinen masennus on muuttunut jo psykoottisiksi ja pakko-oireiksiksi häiriöiksi ja SILTI avun hakeminen on äärimmäisen hankalaa ja se koetaan nolona. Koska tottakai jokainen pärjää omien lastensa kanssa. Ei pärjää, läheskään aina.

    Puolustelusta ei ole kyse vaan huolesta, huolesta siitä, kuinka tilanne voi päästä niin hankalaksi, että kukaan sukupuoleen katsomatta päätyy äärimmäisiin tekoihin.

    • Kristaliina
      28.10.2014 at 15:09

      Just näin, tämä ainakin minulla olennaisena mielessä!

      • Blue Peony (Ei varmistettu)
        28.10.2014 at 15:29

        Kyllä, maailma on täynnä väsyneitä äitejä, isiä ja omaisia. Kun elämä on kierteessä, pelottavaa on se, että kaikki alkaa tuntua ihan normaalilta. Että näin tämä menee. Tunsin itseni ihan hirveäksi ihmiseksi, kun joitakin kuukausia tragedian jälkeen seisoin pihalle ja huomasin ajattelevani, että nyt elämä on vihdoin normaalia. Että vuosia takaraivossa jyskyttänyt särky on poissa eikä ole pelkoa, että jotain tapahtuu.

        Ikävä totuus on myös, että rajun ratkaisun tehneen läheinen voi jäädä hyvinkin yksin. Minä olin ensimmäinen omainen, jolle viesti tuotiin, koska poliisi ei halunnut kertoa sitä puhelimessa ja olin sattumalta kotona. Sain hysteerisen kohtauksen, lapsi tuijotti minua suu auki ja poliisit seisoivat tumput suorina. Ihmismieli toimii hullusti, koska joskus myöhemmin on melkein alkanut hysteerisesti naurattaa, kun olen miettinyt, miltä se näytti. Kun rauhoituin ja urheasti selitin, että kyllä minä välitän tiedon ja ahaa, sinne ja sinne pitää ottaa yhteyttä, joo, hoituu, niin mitään tukea ei yhteiskunnan puolelta tullut. En tajunnut kyselläkään, eikä ystävilläkään tietenkään voinut olla mielessä mitään toimintaohjeita tällaisen varalta. Osa käänsi selkänsä ja alkoi spekuloida. Nyt, vuosien jälkeen, tajuaa, että elämä jatkuu, mutta ei tämä asia lakkaa olemasta. Mutta en syytä itseäni tai pohdi, mitä olisin voinut tehdä toisin.

        • Kristaliina
          28.10.2014 at 15:39

          Mun tekee nyt mieli pyytää sulta anteeksi. Toivottavasti tämä mun bloggausaihe ei loukannut sua? Tarkoitus ei ainakaan ollut.

          • Blue Peony (Ei varmistettu)
            28.10.2014 at 15:46

            Ei missään tapauksessa. Niin hirveältä kuin varmaan kuulostaakin, ne epätodennäköiset ja kamalat jutut tapahtuvat jollekulle nekin, eikä voi ajatella, että ei tämän olisi kuulunut minun kohdalleni osua. Niin olen oppinut ajattelemaan. Ja minusta täällä on ollut hyvää keskustelua. Keskustelusta poikii varmasti hyvää: rohkeutta puuttua ja puhua omistakin vaikeista tunteista, ehkä myös viisautta käsitellä sitä, että aina ei voi auttaa.

          • Kristaliina
            28.10.2014 at 15:48

            <3

            Siistin myös omaa bloggaustani muutaman lauseen verran. Siinä oli pari ihan turhan kuvailevaa lausetta – omia mielikuviani, mutta enhän voi oikeasti tilanteesta tietää.

          • Blue Peony (Ei varmistettu)
            28.10.2014 at 16:16

            Tiedätkö, uskon, että on inhimillistä, että ihmisellä on tarve työstää asiaa, kun kuulee jotain järkyttävää, joka koskettaa omaa elämää tai tunteita. Varmasti moni äiti tuon uutisen kuultuaan välähdyksenomaisesti kävi läpi monta asiaa omassa elämässään, vaikka ei tiedä taustoja. Ihan varmasti pelottaa, että voisiko minun tai jonkun tuntemani elämässä käydä noin. Vaikka sitä ajatusta ei ihan voi päästää läpi, niin äärimmäisestä teosta on kyse. Osaankohan yhtään ilmaista itseäni… Ja ahdistusta tuollainen herättää, ja mielestäni on tervettä purkaa sitä vaikka tällaisessa asiallisessa nettikeskustelussa eikä olla hiljaa. Mielestäni nämä blogisi keskustelut pysyvät yleensäkin hyvinä ja asiallisina, vaikka olisi erilaisia näkemyksiä.

  • Veera Katariina
    28.10.2014 at 15:21

    Kun minä olen itkenyt tuota uutista, olen kyllä vuodattanut runsaasti kyyneleitä kaikille osapuolille. Niille pienille viattomille lapsille, isälle jonka surua ja järkytystä en voi kuvitella, sekä sille äidille joka ei luultavasti vain ole enää nähnyt ympärilleen. Hyvä että tätä nostetaan esille tästä näkökulmasta, ettei kaikki automaattisesti heitä pelkkää sontaa vaikka teko olikin järkyttävä ja väärin.

  • Torey
    28.10.2014 at 15:24

    Keskustelin eilen serkkuni kanssa yleisesti perhesurmista ja tulimme tulokseen:

    Apua on NIIN vaikea saada. 

    Auta armias jos yrität sitä itsellesi saada, niin et ole vielä riittävän epätoivoinen. Ja jos perheessä ei ole vielä väsymys purkautunut esim. pahoinpitelynä, ei vielä ole aika saada apua. 

    Itse olen työni kautta saanut olla kuulemassa kammottavia tarinoita siitä miten vaikeaa sitä apua on saada. Siitä saa tapella. Onneksi jotkut ovat jaksaneet tapella. Mutta mikä järki siinä on, että väsynyt äiti/isä joutuu vielä avunsaannistakin tappelemaan?

    • Blue Peony (Ei varmistettu)
      28.10.2014 at 15:41

      Eräs ystäväni on historioitsija ja antoi yllättäen minulle näkökulmaa tähän asiaan. Hän oli tutkinut nuorten äitien itsemurhia käsitteleviä viranomaisasiakirjoja jollakin Itä-Suomen alueella, nimeä en enää muista, mutta vaikka asiakirjat olivat Venäjän vallan ajalta, ne olisivat voineet olla tätä päivää. Omaisten kuulusteluissa kerrottiin väsymyksestä, oman tilan puuttumisesta (minulle jäi mieleen esim eräs äiti, jolla ei ollut edes omaa sänkyä), halveksivasta asenteesta äitien väsymystä kohtaan jne. Minusta alkoi tuntua, että tällaisella on todella pitkät juuret suomalaisessa yhteiskunnassa.

    • ihanajohanna
      28.10.2014 at 16:01

      Nimenomaan! Apua on TODELLA vaikea saada. On silkkaa kuvitelmaa, että tässä hyvinvointiyhteiskunnassa apua saa kun vain pyytää. Itsekin seuraan hyvin läheltä väsyneen yh-äidin kamppailua jaksamisen äärirajoilla ja en voi olla kuin järkyttynyt siitä, miten hänen avunhuutoihinsa suhtaudutaan. Toki olen itse auttanut niin paljon kuin suinkin pystyn, mutta se ei riitä. Yhteiskunta hyppyyttää ystävääni luukulta toiselle ja antaa ymmärtää, että kyllä nyt vaan pitää pärjätä omillaan – tai muuttaa omien vanhempien luo! Oikeasti sitäkin ehdotettiin 30-vuotiaalle ihmiselle. Huhhuh… 

      Näitä tapauksia on varmasti aivan valtava määrä ja todennäköisesti valtaosa väsyneistä, uupuneista, luovuttamaisillaan olevista vanhemmista ajattelee olevansa yksin olonsa kanssa. Että kukaan muu ei mieti miltä ne lapsen katkeavat sormet kuulostavat tai miten kauan se lapsi olisi hiljaa jos nyt heittäisin sen seinään. Koska kaikki muut ovat superäitejä ja -isiä… 

      Huomionarvoista on mielestäni myös se, että ”äiti on vähän väsynyt” on aivan eri asia kuin se valtava väsymys, millaisesta näissä tapauksissa on kysymys. Sivustakatsojan on helppo huudella kaikenlaisia neuvoja, mutta sitä oloa ei voi mitenkään todella käsittää, ellei ole sitä itse kokenut. Syyllistyin itsekin hämmästelemään sitä, mikseivät masentuneet ihmiset vain lähde liikkeelle, järjestä itselleen mielekästä tekemistä, ajattele iloisempia asioita… Sitten löysin itseni siitä tilanteesta, että minua yritettiin saada sairaalahoitoon vaikean masennuksen vuoksi. Onneksi sain apua, onneksi pääsin pois siitä kuopasta ja onneksi opin olemaan tuomitsematta toisia vaikeiden tilanteiden kanssa kamppailevia ihmisraunioita. 

      Kuten täälläkin on jo todettu, kaikkea ei tarvitse hyväksyä eikä pitää oikeutettuna eikä ymmärtääkään, mutta on hyvää muistaa, että asiat eivät koskaan ole mustavalkoisia. 

      • Torey
        28.10.2014 at 17:30

        Minusta on aina väärin viedä viimeiselle matkalle mukanaan muita. On autoa ajanut tai asetta käyttänyt sitten äiti, isä, veli, poikaystävä jne. 

        Kaikissa tapauksissa raaka totuus kuitenkin on se, että tilanne tuskin on syntynyt vuotokaudessa. Apua vaan ei ole ollut saatavilla. 

         

        • Torey
          29.10.2014 at 08:29

          Vauva-aikana kyllä, mutta ei aina. Tiedän myös tapauksen jossa äiti ei juuri neuvolasta apua saanut.

          • Vierailija (Ei varmistettu)
            29.10.2014 at 16:16

            Juu kysytään kyllä, mutta avuksi tarjoillaan kaiken maailman selityksiä ja ”kyllä se kohta helpottaa”. Meillä vihdoin 1v neuvolassa totesivat että ehkä kannattaisi puhua neuvolapsykologille. Mutta hupsista, sehän onkin tarkoitettu alle 1v lasten vanhemmille. Noh. Soitelkaa itse perheneuvolaan. Että näin Espoossa! Mitä sitten pienemmillä paikkakunnilla?

          • Ei vielä riittävän väsynyt (Ei varmistettu)
            30.10.2014 at 06:49

            Kysytään kyllä. Eri asia on miten vastaukseen reagoidaan. Itse purskahdin itkemään kysyttäessä miten jaksat, ja kerroin että että en oikein jaksa. Lapsi ei nuku edelleenkään. Vastaus oli, että se on kyllä kovin rankkaa tämän vauva-aika. Olin niin lamaantunut, etten osannut vaatia apua. Seuraavalla kerralla yritin painokkaammin pyytää. Sain vastauksen, että katsotaan sitten jos tilanne tästä kriisiytyy että mitä voitaisiin tehdä.
            Toki neuvoloissa ja työntekijöissä on eroja, mutta oman kokemuksen mukaan aika yksin sitä jää. Pelkkä kysyminen ei varsinaisesti vielä tuo apua tilanteeseen.

          • Vierailija (Ei varmistettu)
            30.10.2014 at 13:39

            Hyvin tutulta kuulostaa! Ja tosiaan on hyvin lamaannuttava se tilanne, kun tajuaa että apua ei saakaan vaikka rohkeni myöntää oman uupumusen. Monesti olen itku kurkussa lähtenyt neuvolasta ja pettynyt siihen että taas mennään hammasta purren seuraava kk tai pari. Jotenkin aina odotin neuvolakäyntejä toiveikkaana ja joka kerta jouduin pettymään kun apua ei tullutkaan! :(

          • Neuvolaan pettynyt (Ei varmistettu)
            30.10.2014 at 08:04

            Kysytään kyllä. 3 kk neuvolassa kysyttiin mitä kuuluu. Aloin itkeä ja itkin koko neuvolakäyntiajan. Kerroin, että ihan jaksamisen äärirajaoilla on menty. Neuvolatäti ehdotti kiinteiden aloittamista.

            4 kk neuvolassa sama juttu. ”Mitä kuuluu?” Taas avautui kyynelpadot ja kerroin miten lopussa olen. Kerroin, että perunaa ja muuta oltin maistatettu, mutta epäilin vauvan saaneen niistä mahavaivoja (jotka osakseen itketytti vauvaa öisin). ”Ei peruna voi vatsavaivoja aiheuttaa, kyllä se vauva alkaa nukkua yöt läpeensä, kun vatsa on täynnä.” Terkka sivuutti täysin kaiken kertomani, miten olin tuntenut mieleni ihan mustaksi ja pelkäsin ajatuksiani.

          • toinen neuvolaan pettynyt (Ei varmistettu)
            30.10.2014 at 13:45

            Niin tuttua tämäkin! Sama juttu ensin sanottiin että nyt vaan perunaa nassuun. Sillä elämä iloksi muuttuu ja kaikki nukkuu vihdoin. Eipä auttanut!! Lähinnä vaan noita vatsakipuja tuli nimenomaan perunasta! Seuraavalla kerralla syy kaikkeen olikin että nyt vaan lihaa nassuun. Se tuo yörauhan. No eipä sekään auttanut. Aina keksittiin joku naurettava selitys mikä tuo oikotien onneen jota tämä avuton esikoisen äiti ei ole itse tajunnut. Ja näillä selityksillä siis kuitattiin kaikki huolet eikä mihinkään uupumukseen tarvinnut syvällisemmin perehtyä. Olen ollut niiiiin pettynyt neuvolaan. Ilmeisesti joku sieltä avun saa. Ehkä helppojen vauvojen vanhemmat?

          • Kristaliina
            30.10.2014 at 14:08

            Valitettavasti ette ole ainoita, joilta mäkin olen tällaisia tarinoita kuullut… :(

            Ilmeisesti avun tarjoaminen on tosi-tosi paljon terveydenhoitajasta kiinni. Mä tyyliin huokaisin merkitsevästi väsymyksen merkiksi Seelan 5kk lääkärinneuvolassa ja siellä oli mulle entuudestaan tuntematon terveydenhoitaja – ja hänpä heti alkoikin suositella erilaisia varhaisen tuen muotoja: lapsiperheen kotipalvelua ja palveluseteleitä. Olin ihan että täh, mua just kuunneltiin! Kirjoitan tästä lähiviikkoina erikseen lisää…

      • blue (Ei varmistettu)
        28.10.2014 at 18:39

        Kommentissa oli varmaan tarkoitus tuoda esille, että yhteiskunnalta on hankala saada apua kun sitä tarvitaan, mikä on toki totta ja erityisesti kynnystä hakea apua (edes keskusteluapua) pitäisi saada laskettua niin alas kuin mahdollista. En kuitenkaan voi olla mitenkään samaa mieltä siitä, että olisi – jos tulkitsen oikein – pöyristyttävää ehdottaa yhtenä vaihtoehtona esimerkiksi vanhempien luo muuttoa, jos ei tahdo pärjätä yksin. Toki edellyttäen, että vanhemmat ovat ns. juonessa mukana. Itse muutin hankalassa tilanteessa (ihan aikuisena) vanhempien luo, jotta pääsin pahimmasta yli. Hetken se itsetuntoa kirpaisi, mutta siinä tilanteessa kolhu itsetunnossa oli sivuseikka.

        Aihe on toki tärkeä, hyvä, että siitä keskustellaan ja ymmärrän miten tämän tragedian yhteydessä on saattanut tällainen keskustelu nousta, mutta nyt herännyt keskustelu on siinä mielessä hieman hämmentävä, että tapaus on herättänyt hyvin hyvin erilaista keskustelua ja spekulaatioita tragedian syistä, verrattuna niihin vastaavanlaisiin tapauksiin, joissa tekijänä on ollut perheen isä. Karmivia tapauksia yhtä kaikki ja jokainen niistä on liikaa.

  • Margeli (Ei varmistettu)
    28.10.2014 at 15:28

    Kiitos Krista, kun kirjoitit aiheesta ja herätät keskustelua. Itse olen ollut myös tapahtuneesta todella ahdistunut, lukenut keskusteluja ja ahdistunut lisää. Mies ei täälläkään oikein lähde asiaa pahemmin kanssani puimaan, eikä ymmärrä kun minä jään vellomaan tuntemattomien ihmisten asioihin, todellakin vellomaan. Tämä koskettaa todella, vaikka aivan täysin ulkopuolinen olenkin kaikin tavoin. Totaaliväsymysaspekti avasi tapahtunutta vähän eri kulmasta ja vaikka tekoa en vieläkään voi käsittää, tuo helpotusta lukea toisten järkeviä pohdintoja tästä aiheesta. Eli kiitos, vaikka en itse osaa mitään uutta tai järkevää tähän keskusteluun tuoda, tästä virtuaalisesta tuesta.