Miksi kerroin positiivisesta raskaustestistä jo nyt?

Kaksi terhakkaa viivaa pissatikussa – se on ainoa informaatio, mikä meillä nyt on.

Se toinenkin viiva ilmestyi valtavalla vauhdilla.
”Tuu säkin pois vessasta, niin mennään sitten katsomaan yhdessä parin minuutin päästä”, Joel huuteli vessan oven toiselta puolelta.

Mutta minä jo tuijotin sitä ruutua, johon viiva oli jo lähtenyt muodostumaan.
”Joel? Tota öö tehdään niin päin, että tuu sä jooko mieluummin tänne, nyt ihan heti, ei tarvitse odottaa kahta minuuttia.”

Tai no oikeastaan: tuon viivan lisäksi on tiedossa myös se tarkka päivämäärä, jolloin (todennäköisesti ovulaation huudon sumentamana) jätimme ehkäisyvälineen käyttämättömänä sängyn reunalle.

Meidän yhteiskunnassa – vai laajemminkin? – vaikuttaisi mun silmään olevan hyvin vahva konventio siitä, milloin raskaudesta kerrotaan. Ainakin odotetaan turvallisia viikkoja. Ehkä ultran jälkeen, tai rakenneultran?

Me kerrottiin esikoisesta FB-julkisesti rakenneultran jälkeen, nuoremmasta lapsesta muistaakseni juuri niillä ”turvallisemmilla viikoilla” eli ensimmäisen raskauskolmanneksen jälkeen.

Miksi ihmeessä me siis kerrottiin tästä jo nyt? Näin aikaisin! Ja vielä näillä plusnelikymppisen ikävuosilla, jolloin riskitkin ovat jo isompia.

Kun tein raskaustestin torstaina, olin valmis tuuttaamaan kuvan Insta Storyyn jo saman päivän iltana. Pakotin itselleni kuitenkin aikaa: että miettisin yli seuraavan viikonlopun, josko muuttaisin mieleni ja haluaisin pitää asiaa ”tavallisemmin” salassa. Mutta ei, en muuttanut mieltäni. Maanantaihin mennessä olin entistäkin varmempi, että haluan tehdä tämän asian kanssa juuri näin.

Joskus huomaan, että ajatuskulkuni ovat jopa hassustikin konventioiden vastaiset. Esimerkiksi näin:

Ensinnäkin: Halusin kertoa raskaudesta jo heti tässä vaiheessa juuri siksi, että riskit keskenmenolle tai muille ongelmille ovat olemassa – ja ikäni takia varmasti isommat kuin aiemmissa raskauksissani.

Jotain toista ihmistä voi ahdistaa ajatus, että kertoisi raskaudesta ja sitten se menisi kesken.

Mutta minulla se on eri tavalla! Minua ahdistaa enemmänkin se, että en ”saisi” kertoa ja SITTEN se menisi kesken – koska sittenhän minun pitäisi pitää se surukin piilossa!

Miten karsea ajatus: tänne sitten kirjoittaisin vaan joka päivä jotain diipadaapaa ja askarteluvinkkejä. Kantaisin piilossa surua ja pelkäisin, että joku jotain huomaa. En koskaan sanoisi ääneen, että olin muuten raskaana ja menetin. Uhhh! Kamalaa, en halua!

Mutta kun kerron, saan ikään kuin vapauden (myös julkisesti) tuntea juuri sitä, mitä tunnen. Voin tuntea iloa, alkuajan epävarmuutta, jännitystä, odottaa mahdollista ensimmäistä neuvolakäyntiä. Jos tämä päättyisi suruun, voin tuntea myös sen, peittelemättä. Voin vaikka kertoa asiasta ja pitää parin päivän breikin blogista – ja uskon, että saisin empatiaa ja ymmärrystä.

Tämä oli se kaikkein isoin syy aikaisin kertomiselle.

Vatsassa rahkapohjapitsaa. Mahdollisesti myös ihmisen alku.

Toisena: kun olen somessa, olen jatkuvan vyötäröbongailun uhrina, halusin tai en.

(ja en haluaisi)

Minulla on notkoselkä ja turpoava vatsa – arvatkaa, kuinka monesti minulta on udeltu raskautta. Ja arvatkaa, miltä se tuntuu! Ei tunnu koskaan kivalta. Ei silloin, kun ei ole raskaana. Mutta ei myöskään varmasti silloin, jos on raskaana ja haluaa pitää sitä salassa.

On tosi inhottava ajatus, että mitä jos tällainen kysymys tupsahtaisi, kun sitten olen raskaana (vaikka se olisikin vain koronakiloja eikä vielä vauvan aiheuttamaa vatsaa). Valehdellako sitten pitäisi, jos ei halua kertoa? Ähisin jo tätä vapun ilmapallokuvaa, kun tuuli sattumalta asetti ilmapallon juuri vatsan kohdalle. Mitä jos tästä joku kysyy jotain – mitä vastaan? Valehtelenko vai annanko ”raskaudestakertomispäätösvallan” jollekin muulle?

Ah-dis-ta-vaa.

Kertomalla raskaudesta jo ennen mitään oikeita pullotuksia koen ikään kuin saavani sen ”vallan” itselleni. Eipäs pääse kukaan spekuloimaan vatsanympäryksiä, ha! Jos joku kertoo jostain vanhasta kuvasta bonganneensa, voin vastata, että sori en ollut silloin vielä raskaana.

Se oli pieru eksyksissä.

Yritin kiinnittää palloja päähäni staattisella sähköllä, mutta kolmas ilmapallo putosi. Toivottavasti se ei ole enne.

Kolmantena: kaksiviivaisen tikun kanssa on ihminen usein aika yksin.

Mä uskon, että aika moni täällä tietää sen tunteen –  minäkin nyt jo kolmatta kertaa. Siinä se pissatikku on ja plussaa näyttää. Mutta kaikki on vielä täysin hämärää. Onko tämä oikea raskaus vai vaan joku hieman hämäräksi jäänyt kemiallinen ilmiö tai hipaisu. Mikä se olikaan se tuhkamun…  eiku haha TUULIMUNA – joka kuulostaa jotenkin niin ikävän rumalta.

Plussa on, mutta syntyykö sydämen syke?

On ikään kuin saanut jo jotain – plussa tuli – mutta silti ensimmäisen fiiliksen jälkeen tajuaa, että hei tässä on vielä päällä kaikenkattava sumuinen epävarmuus. Niin pitkä aika siihen ensimmäiseen ultraan. Miten voisi iloita yhtä aikaa siitä ihanasta asian alusta, mutta silti pitää toiveet realistisina?

Ette usko, miten monta keskustelua mä eilen Insta-viesteissä kävin! Kiitos ihan jokaiselle! Oli kanssani samanikäisiä odottajia, oli samoja laskettuja aikojakin. Oli ensimmäisen neuvolan odottajaa, lapsettomuushoitojen jälkeen plussanneita, ultraa jännittäviä, pettymyksiä kokeneita, ensikertalaisia. Tosi monta ihmistä tässä samassa epävarmuuden tilassa: kun on plussaa, mutta ei vielä oikein muuta.

Kun kerron omista plussanjälkeisestä elämästäni näin julkisesti, pystyn myös jakamaan tuntemuksiani tästä epävarmasta alun vaiheesta. Tavallisestihan siitä kuulee korkeintaan jälkikäteen: oli jännittäviä vaiheita, mutta onneksi kaikki meni hyvin. Tai sitten ei kuule.

Ehkä tällä tavalla kertoessani joku muukin haluaa (esimerkiksi anonyymina blogikommenteissa tai privaviestinä Instassa) kertoa myös omista varhaisen vaiheen fiiliksistä.

Eli laittamalla ikään kuin itseni peliin tässä, saatan antaa alustan vertaistuelle myös muille alkuvaiheen odottajille.

Vai mitä mieltä olette, olenko ajatuksissani ihan hakoteillä?

Neljäntenä: olen realisti ja osaan googalta hyvin keskenmenoprosentit. Enkä häpeä sitä, jos raskaus menisi kesken – tai siis en häpeäisi sitä (mikä kai jonkun mielestä on noloa) että se menisi kesken, kun olisinkin jo ”kaikelle kansalle” kertonut.

Mitä ihmeen hävettävää siinä on, se olisi aivan tavallinen (vaikkakin tietysti tosi ikävä) asia.

Ja se olisi ihan yhtä keskenmeno riippumatta siitä, tietäisinkö siitä vain itse vai tietäisivätkö muutkin. Minulta on varmaan karissut kyky tuntea jotain tällaista noloutta tai häpeää.

Tähän liittyy varmasti myös se, että olen niin onnekas, että minulla ei ole aiheeseen liittyviä aiempia huonoja kokemuksia tai traumoja, jotka voisivat aktivoitua tällaisen yhteydessä. Eli suomeksi: uskon, että minulla riittäisi henkistä voimaa kertoa myös julkisesti mahdollisesta keskenmenosta.

Ei nyt välttämättä avautuen (mulle se olisi ehkä liian henkilökohtaista) joka ikisestä yksityskohdasta, vaan ikään kuin ilmoitusluonteisena asiana. Sen jälkeen todennäköisesti saisin tilan surra asiaa.

Viidenneksi: Olen sellainen ihminen, että käsittelen tunteitani ja ajatuksiani puhumalla tai kirjoittamalla. Ne jäsentyvät, kun kerron niistä muille. Minulle tuntuisi tosi ahdistavalta, jos jollain minun elämässäni näin tärkeällä asialla olisi ”salaisuusvelvoite”.

Jotkut ajattelevat olevansa turvassa, kun pitävät tärkeät asiat salaisuutena.

Minä puolestaan koen olevani turvassa silloin, kun olen avoimesti kertonut tunteeni ja ajatukseni. Silloin on ikään kuin kaikki tieto pöydässä, ei salattavaa, mitä pitäisi pitää piilossa.

Ja vielä: luotan ihmisten empatiaan.

Jos jotain kamalaa tässä raskaudessa tapahtuisi – tai jos kävisi ilmi, että se ei ole kunnolla alkanutkaan – mulla on oikeastaan sataprosenttinen luotto siihen, että täältä tulisi ainoastaan sydämiä (myös särkyneitä), ymmärrystä ja empatiaa.

Koen tämän turvalliseksi tontiksi ja teidät turvallisiksi ihmisiksi.

Siksi tuollaisessa kurjassa tilanteessa uskon, että saisin teiltä enemmän (empatian ja lohdutuksen myötä) kuin menettäisin siitä, että menin kertomaan.

Näistä syistä kerroin raskaudesta jo näin aikaisessa vaiheessa.

 

Niin joo. Ja Joel tuosta sivusta lisää, että mä olen myös ihminen, joka hyvin suurella todennäköisyydellä kertoo ennen joulua, että mitä on ostanut joululahjaksi. En taida olla kovin hyvä pitämään (omia) salaisuuksiani, haha.

 

 

PS. Ilmapallot liittyy. Joskus kauan ennen lapsia näin outoa unta. Olin bussissa, jossa oli nainen, jolla oli valtava määrä lapsia. Mulla itselläni oli vain sylillinen ilmapalloja, jotka tyhjenivät uhkaavaa vauhtia. Ei ollut varmaan kovin epäselvää, mitä alitajunta yritti mulle sanoa.

Olen onnekas, että minulla on jo kaksi täytenä pysyvää ilmapalloa, ja ehkä tulee kolmaskin.

111
Like
41

You Might Also Like

  • Anna-Leena
    4.5.2021 at 15:41

    Kuulostaa erittäin järkevältä ❤️

    • krista
      4.5.2021 at 15:46

      Kiitos <3 <3 <3

  • Meri K
    4.5.2021 at 16:17

    😂Vielä tännekin on näköjään ”pakko” päästä huutelemaan instan lisäksi. Eli siis mahtavaa!

    Me jo miehen kanssa ajateltiin, että olemmeko ainoita, joilla just mainitsemasi asiat painavat enemmän (ja sanoista syistäkin oikeastaan), kuin venttaaminen ja olemmeko ainoita, jotka haluavat kertoa aikaisin ja mitä siitä sitten seuraisi.

    Keskenmeno voi tulla kenelle ja (tietyn raja-ajan puitteissa) milloin vain. Ajattelimme, että olisi surullista olla sen asian kanssa yksin hiljaisuudessa. Mieluummin kerroimme ja saimme jakaa ilot ja ehkä myöhemmin mahdolliset surutkin, jos, aihetta on.

    Mukavaa, että teit aiheesta postauksen.

    Tämäkin on siis yksi vaihtoehto vauvauutisten kertomiseen❤️

    • krista
      4.5.2021 at 17:11

      Ihana, kun huutelet <3
      -
      Ja kyllä, näköjään myös näin päin asian voi ajatella, vaikka se varmaan harvinaisempaa onkin - vai meneekö moni vaan sitten sen konvention mukaan sen kummemmin ajattelematta, en tiedä. Mutta pääasia tietysti, että tekee just itselle sillä sopivammalla tavalla. Silloin varmaan paineetkin vähenee, kun vaan kuuntelee itseään <3

  • Karina
    4.5.2021 at 17:01

    Viisaita ajatuksia! Mä olen samanlainen loppasuu ja mullekin on tärkeää jakaa tunteeni muiden kanssa. Ymmärrän myös heitä jotka eivät niin tee, mutta en ymmärrä sitä, että tuomitaan ihmiset jotka haluavat olla avoimia. Joskus olen valitettavasti eksynyt kommentteihin johonkin uutiseen jossa vaikka julkkis kertoo keskenmenostaan tai miltä tuntui kun läheinen kuoli – siellä monet ihmettelee että miksi pitää tulla repostelemaan kaiken kansan eteen, Miksi ei?? Sellainen ihmeellinen salailu (kun pitää sanoa syöpä kuiskaten) on tosi iso osa meidän kulttuuria ja siitäkin varmaan johtuu monen ahdistus.
    Mullakin on kahdenlaisia kavereita – yksi joka kertoo jo varhaisessa vaiheessa etsivänsä uutta työtä ja että huomenna on haastattelu ja oho en saanukaa sitä duunia, ja sitten ihminen joka kertoo vasta uuden työsopparin allekirjoittamisen jälkeen että on vaihtamassa (vaikka on ihan kaveri). Sitten sellainen joka kertoi töissäkin kaikille varhaisessa vaiheessa olevansa raskaana ja sitten kun se menikin kesken, kertoi sähköpostissa kaikille tiimiläisille miksi on sairaslomalla. Ja sellainen joka kertoi vasta kun kunnolla näkyi. Kunnioitan kaikkien valintoja – eletään kaikki tavallamme tämä yksi elämämme :)

    • krista
      4.5.2021 at 17:34

      Joo hei siis just tämä – että meitä avoimia pidetään jotenkin hölmöinä tai ajattelemattomina! Vaikka tosiaan on tärkeää, että jokainen saa tehdä tavallaan, kertoa tai olla kertomatta. Mäkin tosiaan hyvin ymmärrän niitä, jotka eivät halua kertoa.

      Hih ja mä olisin just tuollainen, joka lörpöttelisi kaikki duunihaastattelutkin aivan avoimesti. Meitä on tosiaan monenlaisia ja se on rikkaus <3

  • A
    4.5.2021 at 17:05

    Ihania, pohdituttavia, rehellisiä ja tunteikkaita ajatuksia <3 Ja moniulotteinen, vaikeakin teema. Itse olen ollut raskaana usean vauvakuumeisen vuoden aikana kolme kertaa, mutta yhtään lasta en ole saanut syliin. Ensimmäinen raskaus keskeytyi kolmen viikon päästä plussasta, kaksi seuraavaa raskautta ensimmäisen kolmanneksen lopulla niin että olimme ehtineet nähdä pienen vauvanalun sykkeineen parikin kertaa. Ensimmäinen keskenmeno toi mukanaan pelon, toinen jo kauhun ja kolmannen jälkeen en tiedä miten selviän kaiken ahdistuksen kanssa jos raskaus meille vielä suodaan. Ensimmäisten kahden raskauden kohdalla kerroimme aika pian plussan jälkeen muutamille läheisimmille ystäville, joiden kanssa sitten keskenmenojakin surimme. Tuki ja myötäeläminen tuntui tärkeältä. Kolmannen raskauden kohdalla yllättäen minulle tuli voimakas tunne, että en halua kertoa siitä kenellekään. Kohdallani tämä varmaan liittyi siihen, että ajatus raskauden menettämisestä jälleen pelotti ja ahdisti niin paljon, että selvitäkseen oli pakko ikään kuin leikkiä että ei ole raskaana ollenkaan ja yrittää olla ajattelematta asiaa. Ja tätä helpotti se, että kukaan ei tiennyt, eikä siten ollut myöskään kyselemässä vointeja tai tilannetta jne. Kerroin vain yhdelle ystävälleni, joka on myös kokenut useamman keskenmenon, ja häneltä sainkin ihanasti tukea pelon ja epävarmuuden kanssa olemiseen. Keskenmenon sitten tapahduttua puhuin asiasta avoimesti monille, mutta asteittain – läheisimmille heti tukea saadakseni, muille vähän myöhemmin kun asiasta pystyi jo puhumaan täysin romahtamatta ja pystyi paremmin sietämään myös toisten surun puolestamme. Menetyksiin ja lapsettomuuteen liittyvän jatkuvan, aaltoilevan surun kanssa elävänä minulle on ollut myös tärkeää saada säädellä ympäristöjä joissa asia on avoimesti läsnä, ja missä taas ei. On huojentavaa että on yhteisöjä ja ihmisiä jotka eivät näe minua surevana, ja että toisaalta on niitä joille voi avoimesti jakaa olonsa ja tunteensa. Tämä myös varmaan vaikuttaa siihen, miten seuraavasta raskaudesta kerromme, jos sellaisen vielä saamme. Toive on suuri <3

    • krista
      4.5.2021 at 17:40

      Kiitos tästä, ihan valtavan tärkeitä ajatuksia – kiitos, kun jaoit <3
      -
      Nimenomaan: tilanteita, taustoja ja ihan vaan vaikka persoonallisuuksia on niin erilaisia, että tuskin yhtä oikeaa ratkaisua sopivalle kertomishetkelle onkaan. Mullakin on itse asiassa kavereita, joiden raskaudesta olen kuullut vasta vauvakuvasta! <3 Ja se on erittäin ok, jokaisella on oikeus omaan yksityisyyteen juuri sillä tavalla kuin haluaa. Ja näistä sun kokemuksista myös huomaa, että tarve kertoa tai olla kertomatta voi vaihdella myös yhdellä ihmisellä ajan myötä.
      -
      Voi että kun kaikilla olisikin rauha (esimerkiksi maharauha) pitää se kertomisen valta aivan vain itsellään, eikä arvailuita tehtäisi. Tuli siis tästä mieleen, kuinka tosiaan on voinut valita olla kertomatta, ja silloin ei ole ollenkaan reilua lähteä kyselemään.
      -
      Kuten varmasti arvaatkin, toivon teille aivan valtavasti hyvää tässä(kin) asiassa <3 Liikutuin siitä, miten avoimesti kerroit näin kipeästä asiasta, vaikka anonyymi A oletkin. Mutta silti tähän sanoitit, kiitos, tärkeä kommentti <3

      • A
        4.5.2021 at 18:19

        Kiitos lämpimästä vastauksestasi. Ja se tärkein unohtui kommentistani täysin: ONNEA ihanista raskausuutisista! <3

        • krista
          5.5.2021 at 08:58

          Hihi kiitos! <3

  • Riika A
    4.5.2021 at 17:23

    Ihan samanlaisia ajatuksia oli itsellänikin! Ainoastaan työpaikalla vähän pihtasin tietoa, muuten kerroin ihmisille sitä mukaa kun luonteva tilaisuus sattui kohdalle.

    Ja onnea vielä hurjasti! Kiva päästä taas lukemaan pikkulapsijuttujakin. ❤️

    • krista
      4.5.2021 at 17:42

      Mulla ensimmäiseen kertomiseen (tai sen viivästämiseen) vaikutti just työ: ajoitus ei nimittäin ollut kovin hyvä ja mua se painoi kovasti. En tiedä, auttoiko se kertomisen pitkittäminen mitään (ei varmaan), mutta itselle se oli silloin tärkeää, että pysyi piilossa.

      Noista mun perusteista siis unohtuikin sellainen juttu, että mulla ei ole myöskään mitään työkytköksiä tms., minkä takia kertomista pitäisi pitkittää. Nyt tästä sun työpaikkamaininnasta tuli jälkikäteen mieleen :)

      Ja kiitos! <3 Toivotaan parasta! <3 Aika huikeaa, jos tulisi taas vauvajuttuja, ai että!

      • Salallaa
        4.5.2021 at 22:35

        Tää työaspekti mullakin tuli mieleen. Ja toisaalta me ollaan kovin erilaisia, niin ihana kuin uutinen raskaudesta on, niin se myös suuntaa huomiota itseeni tavalla joka ei ehkä ole itselle luontevaa, joten mä olen pitänyt raskauteni ja niitä edeltäneet lapsettomuushoidot ja keskenmenot pitkälti omana tietonani niin pitkään kuin mahdollista tai jakanut vain ihan muutamille.

        • krista
          5.5.2021 at 09:00

          Just näin – me tilanteet ja ihmiset ollaan niin erilaisia!

  • Ida
    4.5.2021 at 17:26

    Mun mielestä jokainen tekee kuten parhaaksi kokee. Mä olin aikoinaan valmis kertomaan keskenmenosta, vaikka en ollut raskaudesta julkisesti blogissa kertonut. Mulle kirjoittaminen on helpoin tapa pukea tunteet sanoiksi ja mielestäni elämään kuuluvia asioita ei pidä hävetä. En kuitenkaan tarkoita, että jokaisen pitäisi toimia kanssani samoin.

    Ja sit vielä ONNEA ONNEA ONNEA, vaikka mä jo aiemmin olenkin onnitellut. Kiitos kun kerroit. ❤

    https://naissanelioissa.wordpress.com/

    • krista
      4.5.2021 at 17:43

      Just näin! Ja tosiaan yhtä tärkeää kuin avoimuus toiselle voi olla yksityisyys jollekin toiselle – me ihmiset kun tosiaan ollaan niin erilaisia.

      Ja kiitos <3

  • Tiina
    4.5.2021 at 17:45

    Onnea onnea. Miehen sisko sai esikoisensa 45v . Niin ja juurikin ” kerrasta” se tulee… Meillä esikoinen sai alkunsa hoidoilla ja koska takana oli sektio toiseen mahd raskauteen lääkäri laski oikein milloin voidaan toista ruveta yrittämään luomua …. Suunnitelma oli 6kk luomua ja sitten hoidot jos ei tärppää… Noh 1 kk ennen tärppäs siis heti! Ja oli juhannus ( kotona oltiin ja esikoinen 8kk ihan kotona) lääkäri huudahti vain eihän teidän vielä pitänyt! Mies vielä lisäsi silloin oli juhannus… Lääkäri siihen että kyllä minä teidän juhannuksen tiedän… Noloa hah haa.

    • krista
      4.5.2021 at 17:53

      Hihi ihana selitys, ”silloin oli juhannus” <3 Aivan huippua! :D Ihanaa, että kävi just noin ja lisäksi syntyi varmaan sivutuotteena mahtava parisuhteen sisäinen lisämerkitys juhannukselle :)
      -
      Ja kiitos! <3

  • EmppuK
    4.5.2021 at 18:13

    Ihana uutinen ja ymmärrän täysin ajatuksen tuosta aikaisesta kertomisesta. Itse tein niin, että kerroin aluksi muutamalle läheiselle ihmiselle, mutta sain heiltä hirveästi lannistavia kommentteja, tyyliin että älä nyt innostu ja voi mennä vielä kesken yms. Se tuntui silloin tosi pahalta, kun itsekin riskit tiedosti ja sitten toiset jatkuvasti (varmaan ihan hyvää tarkoittaen) muistuttelivat kaikista riskeistä. Sen vuoksi kerroinkin lopuille vasta sitten rv 14 tienoilla. Nyt mennään viikolla 34 ja edelleen vauvalla kaikki hyvin onneksi. Olisi ollut ihanaa jos olisi enemmän saanut silloin jo alussa fiilistellä asiaa läheisten kanssa riskeistä huolimatta. Mutta pidän peukkuja pystyssä ja odottelen innolla kaikkia aiheeseen liittyviä postauksia!

    • krista
      5.5.2021 at 09:06

      Oi, onnea sinne, teillä jo ihan loppusuora häämöttää! <3
      -
      Mä oikeastaan vähän pelkäsin just noita lannistavia kommentteja ja että läväyttääkö mulle joku kohta keskenmenoriskejä siihen eka postaukseen - ehkä osin siksi olin mielessäni suunnitellut tänkin postauksen jo viikonloppuna valmiiksi. Koska kyllähän sitä itse tajuaa ja tiedostaa ne riskit. Ja osaa googlata ihan riittävästi (liikaakin) eikä tarvitse toisten kauhisteluita siihen. Ja että siinä kertomisessa ei ole ollenkaan kyse siitä, että niitä riskejä jotenkin vähättelisi. Etenkin vanhemmilla ihmisillä (näin siis ihan oma kokemus, ei tietysti voi yleistää) on ehkä sellainen "itku pitkästä ilosta" -ajatusmaailma, josta nää varoittelut kumpuaa. Mutta joo siis pahalta se tuntuu. Mäkin olin jo mielessäni varautunut, että miten vastaan. Onneksi ei tullut sellaista tilannetta, yhtään tällaista pirujaseinällemaalailevaa kommenttia ei blogiin tai Instaan ole tullut, ja oon siitä ihan tosi-tosi kiitollinen! <3

  • sarvis
    4.5.2021 at 18:55

    Onnea! Ja ihanaa että kerroit varhain. Raskauden varhaiset pelonsekaiset jännittävät viikot on tuttuja varmaan liki kaikille odottaneille, ja keskenmenokin on kaikessa surullisuudessaankin tavallinen asia monelle, ettei sitä tarvitsisi minusta häpeillä. Normalisoida mieluummin! Mutta jokaisella meillä on oma fiiliksemme siitä, mitä on mukava jakaa toisten kanssa ja minkä pitää itsellään. Olen kokenut kolme keskenmenoa, kaksi lasta on syliin asti päässyt ja kolmannen odotus on noin puolivälissä. Halusin suojata itseäni erityisesti toisessa keskenmenossa, joka tapahtui 8. raskausviikolla ja vaatii lääkkeellisen tyhjennyksen. Se tuntui niin raastavalta, että halusin puhua siitä vain harvoille luotettaville. Oli helpompi teeskennellä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin alkaa selittää kaikkea tapahtunutta.

    • krista
      5.5.2021 at 09:34

      Kyllä, just näin! <3
      -
      Ja mulla tosiaan noissa itselleni pohtimissani perusteissakin on just tämä, että kun ei ole aiempia tähän liittyviä kokemuksia, niin ei ikään kuin kanna sitä suurempaa tunnekantamusta tästä vielä, siksi on siis helpompi ns. laittaa itsensä peliin. Jos tämä menisi kesken (tässä pitää kai sanoa, että kop kop puuta) ja yrittäisimme uudestaan, voi hyvinkin olla, että silloin tekisinkin tämän kanssa toisin. Eli nämä mun pohdinnathan koski tietysti ihan vaan tätä meidän tilannetta just nyt - ihan pienillä vivahteilla se voisi olla toinen ja sitten päätös kertomisestakin voisi olla toinen <3 Eli ymmärrän tosi hyvin esimerkiksi teidän tilanteen ja voi hyvinkin olla, että itsekin tuolloin toimisin juuri noin <3

  • Marine
    4.5.2021 at 19:04

    Mä tajuun sun päätöksen ja kunnioitan sitä tosi paljon😙.
    Mä näin myös paljon ennen lapsiani jännän unen, jonka muistan vieläkin. Olin syvällä vihreässä vesimaailmassa. Sieltä johti valkoiset portaat ylös pintaan. Portaiden juurella uiskenteli paljon pieniä mustahiuksisia poikalapsia. Sain kaksi poikaa, en kuitenkaan kaksosia, 5-7 vuotta unen jälkeen. Tummat olivat hiukset, niinkuin itsellänikin.

    • krista
      5.5.2021 at 10:47

      Oi! <3 <3 <3 Ihan nousi iho kananlihalle silleen positiivisella tavalla, aivan ihana uni, ai että <3

  • P
    4.5.2021 at 19:30

    Onnittelut plussasta! ❤ Ja ihanaa että me sun seuraajat päästään heti alusta mukaan tsemppaamaan ja jännittämään raskauden etenemistä. ❤

    Itse pidän tarkan rajan siinä mitä kerron töissä työkavereilleni ihan siitä syystä että haluan työpaikan olevan alue jossa mun ei tarvitse tiettyjä, joskus raskaitakin asioita puida vaan siellä saan niistä ”lomaa” ja voin keskittyä muihin asioihin. Mutta kukin tyylillään ja tavallaan! Toisille voi olla taas helpompi jos työkaverit tietää jos on jokin henk. koht kriisi päällä.

    • krista
      5.5.2021 at 10:50

      Kiitos! <3
      -
      Ja joo, ymmärrän tosi hyvin! Mäkin olin tosiaan eka raskaudella "työ-työssä" (palkkatyössä jollain muulla kuin itselleni) ja silloin ei tuntunut luontevalta kertoa heti. Tilanne voisi mullakin olla hyvin erilainen, jos olisin "työpaikkatyössä". Ja tietysti kaikki muukin vaikuttaa, työpaikallakin jotkut ihmiset ovat "yksityisemmällä" tasolla, kun taas toiset tekevät työn ja ovat ystävällisiä, mutta pitävät henkilökohtaiset asiat kauempana - molemmat tietysti aivan yhtä ok, henkilöstä ja työpaikastakin varmasti riippuu!

  • Anna
    4.5.2021 at 20:35

    Ihanaa kun kerroit. Arvostan valintaasi. Se antaa varmasti niin paljon myös meille lukijoille.
    .
    Me yritimme yli vuoden toista raskautta ja lopulta menimme lapsettomuusklinikalle. Mitään varsinaista syytä ei löytynyt, mutta minun epäsäännöllistä kiertoani säädeltiin hormoneilla ja kerran taisin saada munasoluja kypsyttävän pistoksenkin.
    Pidin siihen aikaan ystäville ja perheenjäsenille blogia (muilta suljettua), jossa kerroin aikoinaan esikoisen odottamisesta ja myöhemmin lapsiperhearjestamme. Hyvä tapa jakaa kuulumisiaan harvoin tapaamiensa läheisten kanssa. Kun yritystä alkoi olla se vuosi takana kirjoitin lopulta yrityksistä ja epäonnistumisista. En vaan voinut enää salata asiaa pidempään. Ja kappas kun aika pian siitä kun kerroin tulikin se toinen viiva testiin. Ei luultavasti ollut mitään yhteyttä näillä kahdella asialla, mutta onhan se kai mahdollista, että stressi lieveni kun salaisuuden sanoi julki.
    Raskaudestani kerroin töissä jo varhain. Olin vain sijainen eikä minulla ollut mitenkään erikoisen lämpimät välit työkavereihin, mutta ei nyt etäisetkään. Mutta ihan jo siksi halusin kertoa, että jouduin esimerkiksi luistelussa jättämään jäämies-leikit yms vauhdikkaammat hommat välistä. Ja on se tavallaan turvallisuuskysymyskin. Jos minulle töissä sattuisi vaikka tulemaan se keskenmeno niin työkaverit tietäisivät heti mistä voi olla kyse tai ainakin tietäisivä sanoa ambulanssikuskille, että olin raskaana.
    No se ei mennyt kesken <3
    Luulen, että itselläni isoin syy sille, miksi esikoisesta kerrottiin vasta myöhemmin, oli se, että en olisi jaksanut selitellä ja laitella kaikille viestiä siitä mitä kävi. Jos siis olisi käynyt. Siinä vaiheessa se olisi ollut minulle ihan liian raskasta. Ei siis sinänsä olisi haitannut vaikka muut olisivat tienneet, mutta jos jotain olisi käynyt, olisi selittämisestä vaan ollut liian iso vaiva.
    Toinen syy oli ihan se, että oli jotenkin hykerryttävää kun oli niin iso salsiuus, jota pitää itsellään. Minäpäs tiedän jotakin hienoa, mitä te ette tiedä xD
    .
    Onhan se sitä tunteen purkamistakin kun kertoo. Muistan hyvin miten sain plussan (kuopuksesta) ja soitin neuvolaan innoissani ja sieltä sanottiin vaan, että onnea ja varataan aikaa parin kuukauden päästä ja heippa. Olin niin pettynyt kun se ei ollutkaan muille sen isompi asia :D Tuntui että olin ilmapallo joka paisui ja paisui (henkisesti, koska kyse oli ensimmäisistä plussan jälkeisistä päivistä), mutta sitten kun kukaan muu ei tuntenut sitä kihelmöintiä, iloa, odotuksen jännitystä tai mitään ja omatkaan fyysiset tuntemukset eivät olleet tavllisuudesta poikkeavia ilmapallominä vaan jotenkin lässähti. kuului sellainen pierumainen ääni, mutta pallo ei edes sinkoillut pitkin seiniä (se olisi ollut paljon dramaattisempaa ja aiempaan ilooni nähden paremmin tasapainossa) vaan se vaan plörähti lattialle, pyöri siinä hethen ja hiipui pihisten. Luulen, että jos minulla olisi ollut kanssajännittäjiä, ihmisiä, jotka olisivat jaksaneet ja halunneet puhua aiheesta päivittäin ja seuranneet kanssani neuvolan vihkosesta raskauden edistymistä olisi ilmapalloni pysynyt huomattavasti pyöreämpänä.

    • krista
      5.5.2021 at 12:08

      Ihana kertomus teilläkin <3 Ja tuossakin on muuten tietysti hyviä pointteja kertoa, jos on sellaisessa työssä, missä pitää varoa!
      -
      Tuo "kaikille selittely ja viestittely" ois varmasti kans tosi raskasta, jos raskaudessa kävisi huonosti .- varmasti myös se estää monia kertomasta. Meidän tilanteessa se on aika yksiselitteistä, kirjoittaisi blogiin ja jakaisi sen Facebookissa, niin asia olisi kaikkien tiedossa sit sitä myöten selvänä :D Mäkään en todellakaan haluaisi sellaista, että yksittäin pitäisi valtavalle määrälle porukkaa sit alkaa kertoa jokaiselle erikseen.
      -
      Ja toi on kyllä niin totta, että kun pääsee fiilistelemään jonkun kanssa, se tuo samalla lisää sellaista positiivista odotuksen tunnetta itsellekin <3 Mäkin oon saanut sitä jo nyt, mikä on aivan ihanaa! <3

  • Tilde
    4.5.2021 at 21:58

    Ooh, paljon onnea! Peukut on todellakin pystyssä, että kaikki menee hyvin!

    • krista
      5.5.2021 at 12:11

      Kiitos! <3 Ja samoin täällä, kaikki peukut pystyssä on ja joka päivä jotenkin iloitsen, että "jesh taas yksi päivä, ja edelleen raskaana" <3

  • Emu
    5.5.2021 at 08:17

    Tykkään tosi paljon sun tavasta ajatella ja toimia raskaudesta kertomisen suhteen! Se, että joku toinen (esim. minä itse) ei uskalla kertoa ennen turvallisia viikkoja raskaudesta, ei tarkoita, että kaikkien pitäisi tehdä niin. Se on totta, että siloin, kun raskaudesta ei ole kertonut, surunkin joutuu käymään läpi yksin. Osa tietenkin haluaa surra yksin ja rauhassa, toisten tietämättä. Joka tapauksessa ihanaa nähdä raskauspostaus näin päin, jossa kaikki on vielä niin alussa. Varmasti tosi hyvää samaistumispohjaa monelle muulle alkuraskauttaan elävälle. Onnea plussasta!

    • krista
      5.5.2021 at 12:13

      Nimenomaan just näin – ja että jokaisella on ihan omanlaisensa tilanteet ja tunteet – ja tavat vaikkapa käsitellä tunteita <3 Kaikki yhtä oikein! Ja kiitos! <3

  • Anomuumioriginaali
    5.5.2021 at 08:22

    Onnea ja kaikkea hyvää! Mulla on taas validoitu olo sun blogin ansiosta. :D Kerroin itse nimittäin kans about kaikille heti päivän, pari plussasta (juuri samoin perustein kuin sä), ja tuli kyllä voimakkaasti olo että nyt tuli tehtyä selvästi Anteeksiantamaton Huomionhakuisen Ihmisen Teko, enkö nyt ymmärrä että raskaus kuuluu haluta salata mahdollisimman pitkään, että on hyvä, vaatimaton, yksityinen, repostelematon ihminen!!1!!1 Mitä jos se menee kesken, aionko siitäkin mukamas sitten kuuluttaa noin vaan kaikille!?11!?!?!1 (Olisin aikonut, ei onneksi tullut tarvetta.)

    Jokainen saa tässä asiassa tehdä just niin kun haluaa, mutta en voi silti kieltää, etteikö siitäkin tulisi vähän kummallinen ja ristiriitainen olo, jos joku läheinen sitten kertoo keskenmenosta ilman, että olen edes tiennyt raskaudesta. Se on toki mun oma ongelma, mun tunteethan ei suinkaan oo siinä olennaiset, mutta tulipa mainittua.

    • krista
      5.5.2021 at 12:18

      Hihi no kuule just tällaista reaktiota sitä tosiaan saa :D Tää on jännä juttu, miten aikaisin kertominen tuntuu olevan lähes tabun tyyppinen juttu! Hihi Anteeksiantamaton Huomiohakuisen Ihmisen Teko, itku pitkästä ilosta ja silleen! :D

  • Heikkis
    5.5.2021 at 09:56

    Tosi hyvää pohdintaa ja sanoisin myös, että rohkeaa. Kun olin ensimmäistä kertaa raskaana en millään malttanut odottaa ensimmäiseen ultraan, joten kerroin raskaudesta jo heti alkuvaiheessa. En kaikille (enkä varsinkaan somessa), mutta kaikkein läheisimmille ihmisille. Kun raskaus sitten osoittautuikin tuulimunaraskaudeksi viikolla 10 olin aivan rikki. Ja kyllä, jotenkin myös kovin häpeissäni siitä. Myös siitä, että olin kertonut ja iloinnut asiasta jotenkin liian aikaisin. Soimasin siitä itseäni pitkään. Tästä johtuen kerroin seuraavasta raskaudesta vasta viikolla 13-14 perheelle ja esim. työpaikalla vasta joskus raskauden puolivälissä kun sitä ei enää voinut peitellä.
    Silti koen, että tämä sinun tapasi on hyvä ja moni varmasti saa tästä vertaistukea kävipä tässä sitten miten tahansa. Toivotan sinulle kovasti, kovasti onnea. <3

    • krista
      5.5.2021 at 12:21

      Kiitos! <3 Ja hyvin ymmärrettävää sun tuntemukset - itseään sitä helposti soimaa kaikenlaisesta turhastakin - ja samanaikaisesti just tuota vastaan sitä jotenkin haluaisi taistella, että siinä olisi mitään hävettävää. Se "liian aikaisin iloitsemisen" ajatus on varmaan just tosiaan sukua sellaiselle "itku pitkästä ilosta" -perintelle, tai että kenellä onni on, se onnen kätkeköön. Ja se ajattelu istuu meissä niin valtavan syvällä, että vaikka järki sanoo, että tässä ei ole mitään hävettävää, silti se häpeän tunne voi tulla. Jollain hassulla tavalla mä toivon, että tällaiset keskustelunavaukset omalla minimikrotasoltaan voisi edes joltain poistaa sen häpeän, jos sellaiseen tilanteeseen joskus joutuu <3
      -
      Ja kiitos! <3

  • Minttu MAMI GO GO
    5.5.2021 at 10:01

    Oi vitsit, miten ihanaa, NIIN PALJON ONNEA!! <3 Ja ajattelen samoin, vaikka olenkin aina vasta "turvallisilla viikoilla" julkisesti kertonut, olisi vaikeaa ja kamalaa joutua piilottelemaan tai salailemaan mahdollista surua. Toivottavasti kaikki menee teillä kuitenkin oikein hyvin!

    • krista
      5.5.2021 at 12:31

      Kiitos kovasti! <3
      -
      Mä kans oon aiemmat kertonut vasta ns. turvallisilla viikoilla, mutta nyt tuli jotenkin tällainen päätös, että tuntui oikeammalta kertoa heti. Mua niin ahdisti ne kaikki mahdolliset tulevat vatsanbongailutkin ja kuulla sitten sellaisia "hahaa mä arvasin jo kuvasta x tai asiasta x". Halusin ns. ottaa vallan itselle :D Ja sitten tietysti vaan toivotaan parasta <3

  • Jasmin
    5.5.2021 at 11:41

    Oi ihanaa, onnea! 💞 Itse olen kirjoittanut omia fiiliksiä myös blogiini kun mies haluaa salata raskauden kaikilta, ihan muista syistä kylläkin. Se helpottaa. Toivottavasti teillä menee kaikki hyvin ja toivotan hyviä vointeja & aurinkoista toukokuuta! ❤️

    https://jasukuvaa.blogspot.com/

    • krista
      5.5.2021 at 12:34

      Oi, onnittelut myös sinne! Teillä jo alkaa olla pitkällä raskaus, eikö niin? <3 Mä myös jäin ensimmäisestä raskaudesta sairauslomalle noin kuukautta ennen normaalia äitiysloma-aikaa, ennenaikaisten supistusten takia kylläkin. Sitten ensimmäisenä virallisena äitiyslomapäivänä (muistaakseni) vauva jo syntyikin :)
      -
      Hyviä vointeja ja loppuraskautta sinnekin!

  • Paula
    6.5.2021 at 00:03

    Onnea kovasti ja vain hyvää raskaustaipaleelle!

    Tuttuja ajatuksia. Meillä on yksi tytär ja kerrottiin raskaudesta tosi varhain. Koin helpommaksi, ettei tarvi peitellä töissä, kaveriporukassa, sukulaisten kesken jne. Lisäksi ajateltiin, että asia ei kuitenkaan ole kenellekään tässä maailmassa yhtä iso kuin meille vanhemmille (kaikilla kiinnostaa eniten omat asiat), eikä sitä kautta pidetty ”uutisarvoa” kovin merkittävänä. Sama siis kertoa ja antaa halukkaiden fiilistellä asiaa meidän kanssa. Samalla koin kivana, että aiheen ympärille liittyvä mystiikka oli poissa. Ja mielessä oli myös se ikävä vaihtoehto, että niille mahdollisille suruillekin oli tilaa ja selkeä syy, jos pahin tapahtuisi. Onneksi ei tapahtunut ja toivottavasti teilläkin kaikki menee hyvin! <3

  • SSR
    6.5.2021 at 09:27

    Kiitos kun kerroit, kiitos luottamuksesta lukijakuntaa ja ihmisten empaattisuutta kohtaan :) Onnea!

  • 1 2