Mañana – eli erilaiseen rytmiin sopeutumisesta

Kun vaihtaa maata tällä akselilla Suomi-Espanja-Suomi-Espanja, yksi ensimmäisistä arkeen vaikuttavista eroista (ainakin meillä toistuvasti) on aikakäsitysten ero. Ja sen huomaa tietysti molempiin suuntiin mennessä.

Pieni esimerkki viime keväältä, kun palasimme Suomeen puolen vuoden jälkeen.

Olin siis menossa ensimmäistä kertaa zumbaan Suomessa, ja iloitsin (itsestäni ylpeänä), että minäpä menen nyt tässä oikein hyvissä ajoin, niin saan sitten varmasti hyvän paikan salissa. Olin siis toooosi-tosi etuajassa ja melkein lorvehdin pukuhuoneessa.

No. Menin sitten tosiaan hyvissä-hyvissä-hyvissä ajoin siihen salin eteen odottelemaan tunnin alkua. Odottelin. Odottelin. Vilkaisin kelloon. Odottelin. Mitä ihmettä, missä kaikki muut ovat? Mä olin ajoissa, mutta olinko mä siis tosiaan näin ajoissa, kun yhtään ketään ei näy missään…?

Sattumalta kurkistin saliin. SIELLÄHÄN NE MUUT HEMMETI VIE OLIVAT OLLEET JO KOKO TÄMÄN AJAN PAIKOILLAAN SIELÄ SALISSA, tunnin alkua odottelemassa.

Hihitin itsekseni, kun menin saliin sisään. Me suomalaiset ja ”hyvissä ajoin” oleminen <3

Ja tänne tullessa sitten toisin päin.

”Nyt vaan hei nopsaan pysähdytte siihen, että äiti ottaa tän kuvan ekalta hoitoonmenomatkalta, ja sit äkkiä mennään taas, että varmasti ehditään!!!”

Näin ensimmäisen neljän vuorokauden aikana olemme huomanneet nyt useita kertoja päivässä, että kiirehdimme paikkaan a, b, c, d tai ö ihan turhaan. Hoputamme lapsia kamalalla härdellillä lähtemään vaikkapa hoitoon tai tanssitunnille. Nyt kävellään reippaasti, tulkaa jo! Sitten selkä hiessä ja pinna kireällä olemme perillä – ja toteamme, että jaahas, olemme ensimmäisiä paikalla.

Ensimmäiselle hoitopäivällekin me hirveällä kiireellä ryysittiin ja luultiin, että voi ei me ollaan ihan myöhässä. No, siellä ne opettajat vasta availivat ovia lukoista. Kaikki hyväntuulisina toivottivat hyvät huomenet – että tepäs reippaina ajoissa tulette.

Juu juu, reippaina joo ja hiki päässä.

Jo tässä useampia kertoja olemme myös saaneet sellaisia katseita tänne aiemmin tulleilta ystäviltä ja tutuilta. Sellaisia ymmärtäväisiä, empaattisia mutta ihan vähän huvittuneitakin ”no, nuo on vasta tulleet tänne sieltä Suomen kiireestä” -katseita. Ja sitten perään se ”kyllä se kohta helpottaa ja tekin asetutte taas tähän mañanaan” -katseita.

Tai sitten kuvittelen.

Mutta ainakin me oltaisiin ihan täysin ansaittu ne katseet.

Olin jo aikaisempinakin vuosina tätä ihmetellyt: Että miten olen ihan samoista asioista Suomessa paljon arkiväsyneempi kuin täällä Espanjassa? Esimerkiksi töitä on (suunnilleen) saman verran; miksi se sitten minua aina Suomessa stressaa jotenkin enemmän? Olen selittänyt tätä mielessäni etäisyydellä (henkisesti saa pidemmän etäisyyden tekemiinsä asioihin täältä käsin) ja toki myös olennaisena osana valon määrällä. Mutta tänä aamuna välähti mieleen myös tämä: ehkä se on myös tämä erilainen aikakäsitys. Vaikka tunteja on käytössä saman verran, täällä niistä tekemisistä puuttuu sen kiireen tunne. Ja se varmasti vaikuttaa siihen stressaantumisen tunteeseenkin!

Vaikka siis kiirehtii esimerkiksi vain lapsia kävelemään hoitoon tai laittamaan kengät jalkaan (eikä mitään työasiaa), niin silti se kiirefiilis vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ihan koko olotilaan. Ihan siihen työstressintunteeseen asti.

Hassua. Vaikka tosiaan tehtyjä asioita olisi ihan saman verran. Mutta se tunne.

Nyt siis tässä taas ihan tietoisesti hidastetaan. 20 vaille yhdeksän ei vielä hoputeta kenkiä jalkaan vaan juodaan rauhassa aamukahvi loppuun ja annetaan lasten leikkiä vielä sen ajan.

Mañana.

Mikäs kiire tässä nyt oikeasti olisi.

35

You Might Also Like

  • Anna
    6.11.2018 at 16:03

    Minä KUVITTELEN että jos pääsisi täältä kiireisemmästä Suomesta vaikka vaan Savoon tai Lappiin niin oma stressi vähenisi ja olisin onnellisempi. Toisaalta minulla menee hermo jos asiat eivät hoidu ajallaan, mutta jos opettelisi itsekin asettumaan rauhallisempaan rytmiin niin sitä varmaan osaisi vähän rentoutua. Ihan Espanjan tasolle ei ehkä täällä missään pääse eikä se ehkä sitä tarvitsisikaan, mutta jos edes pientä lievennystä. Kun ei se tunnu edes olevan vain omasta asenteesta kiinni vaan ympäristö jo luo stressin ja kiireen tuntua. Mutta miehenh töiden takia asuminen Savossa on ihan yhtä todennäköistä kuin asuminen Espanjassa. Eli tuskin koskaan tapahtuu.

    Olipas sekava sepustus. Vapaata ja sensuroimatonta ajatusten virtaa. Huonosti nukuttu yö taustalla.

    • krista
      6.11.2018 at 16:31

      Ihan totta, mä uskon ihan samoin! Vaikka jos vertaa Kuusamon/Sotkamon kiirerytmiä Helsinkiin, niin siinä tuntuu olevan tosi iso ero! Mäkin oon monesti miettinyt, että olisikohan sitä jossain maaseudulla vähemmän stressaantunut kuin Helsingissä; ja uskon, että tää vois pitää paikkansa!

      • Mei
        6.11.2018 at 17:00

        Siksi me maaseudun kasvatit aika usein palataan juurillemme. Ja siksi mä halusin kasvattaa lapseni täällä rauhallisemmassa ympäristössä enkä kaupungissa.

        • krista
          6.11.2018 at 17:25

          Mä ymmärrän tän niii-iiin hyvin! <3

        • Anna
          6.11.2018 at 20:41

          Ja minä hyvin stressiherkkänä ihmisenä en haluaisi missään nimessä kaupunkiin asumaan. Mutta kyllä se kiire näkyy sitten työpaikalla esimerkiksi ja ihan yleisenä asenteena elämässä.

  • Tiina
    6.11.2018 at 18:12

    Samoissa maisemissa muutaman viikon olleena olen miettinyt paljon, että mitä täältä voisi viedä Suomeen tuliaisina kolmen viikon päästä. Että onko se vain tuo aurinko mikä tekee täällä arjesta mukavampaa? Mutta ehkä yksi iso asia onkin juuri se kiireettömyyden tuntu. ❤️

    • krista
      6.11.2018 at 18:29

      Kyllä, auringon ja kiireettömyyden kun voisi viedä tuliaisiksi Suomeen! <3 Me aina kovasti yritetään ottaa se kiireettömyys mukaan Suomeen palatessa - mutta tähän mennessä ollaan epäonnistuttu surkeasti :D Eli hyvin nopeasti ollaan humpsahdettu taas siihen hektiseen rytmiin; sama tapahtui tosin myös rennon kesäloman jälkeen. Loman loppuessa hoettiin, miten aiotaan säilyttää tämä fiilis syksyyn. Ja hupsis alle viikossa oltiin taas jossain arkiputkessa painamassa...
      -
      Mutta kyllä se kiireettömyys voisi ehkä Suomi-arjessakin olla mahdollista, mutta ainakin omalta osalta se vaatii paljon henkistä työtä. Mutta aina uudelleen ja uudelleen mä aion yrittää <3 Ehkä sitä joskus oppii :)

  • Lilah
    6.11.2018 at 21:59

    Mä kuvittelen, että Suomessa kesää lukuunottamatta on kiireempi kuin Espanjassa, koska sekä siirtyminen että kaikenlainen varustautuminen vaan vie näissä keleissä enemmän aikaa. Ja talvella lapsia kuskataan matkoja jotka kesällä kulkevat itsekseen pyörällä. Mulla ainakin menee näihin ihan merkittävästi aikaa päivästä.

  • Anna
    7.11.2018 at 00:16

    Jotain mystistä tuossa on, tunnistan sen. Me asuttiin monta vuotta Etelä-Ranskassa ja aika vaan kulki siellä jotenkin eri tahtiin. Samat tyypit, samat työt ja samat pyykin- ja hampaidenpesut, mä en koskaan ole keksinyt tälle ilmiölle mitään selitystä! Siellä vaikka lauantaina eka syötiin aamupalaa parvekkeella, sit ajeltiin megamarkettiin ja taimitarhalle, poimittiin matkalla mukaan naapurille auton varaosa, syötiin leppoisa lounas ravintolassa, eksyttiin kotimatkalla väärälle moottoritielle ja silti kello oli vasta jotain puol kaks kun oltiin jo takas kotona. Ja nyt täällä Suomessa joku lähipuistoretki jotenkin nielee koko päivän ja jonnekkin taimitarhalle en ikinä ehtisi. Tai jaksaisi. Mikä tää juttu on??? Mä haluan takaisin siihen kiireettömään rinnakkaistodellisuuteen!

  • Tilia
    7.11.2018 at 08:16

    Lopettakaa se ryysiminen siellä Kehä Kolmosen sisäpuolella, niin elämä helpottuu. :) Ei ole mikään pakko juosta metroon, joka menee 3 minuutin välein. Täällä pikkukaupungissa bussi menee kerran tunnissa eikä kukaan juokse pysäkille. Olisi kyllä hauska lukea kokemuksia, jos kokeilisitte seuraavaksi tosiaan sitä talvea jossain tuppukylässä Suomessa, niin saataisiin selville, onko kiireettömyys auringosta ja lämmöstä kiinni vai mikä kaikki siihen vaikuttaa. Itse käyn lataamassa kiireettömyyttä eläkeläisten luona – aivan valtavan hoitavaa keski-ikäisten stressiaivoille. Ja jotenkin sitä mummojen ja pappojen kanssa ehtii niin paljon enemmän, kun ei ole kiire minnekään.

    • Blue Peony
      7.11.2018 at 09:10

      Metro menee kahdeksan minuutin välein, kun lähden aikaisin aamulla, ja siitäkin pitää vielä ehtiä jatkobussiin, joiden vuoroväli on yli puoli tuntia. Joten ei elämä helpota, jos jättää juoksuaskeleen väliin, päin vastoin :-). Enkä henkilökohtaisesti saa mitään stressiä siitä, että liikun ripeästi ja että elämässä on aikataulu. Joten eiköhän se ole persoonastakin kiinni, itse en ole luonteeltani stressaaja.

  • A
    7.11.2018 at 12:50

    Mä en ymmärrä miksei saisi juosta metroon, siinäpähän pysyy kunto kohdillaan kun ottaa pikkuspurtteja :D Mä rehellisesti uskon, että maaseudummalle ”stressittömyys” ja ”kiireettömyys” johtuu siitä, että suurin osa hoitaa lähes kaikki liikkumisensa omalla autolla (ruuhkattomilla teillä) ja varsin harvat käyttää niitä kerran tunnissa kulkevia onnikoita.

    Mulla on nyt takana puolet elämästä ”maalla” (pieni kylä pienen kaupungin kupeessa, bussi ja junayhteys noin kerran tuntiin) ja puolet elämästäni olen asunut visusti alle 6km Helsingin keskustasta. Mä olen niitä ihmisiä, jotka juoksee ratikkaan (ja usein käsikynkässä juoksee tyttönikin), koska yksinkertaisesti vihaan turhaa odottelua (juu ja ratikoita ja busseja meillä menee lähes non-stop, joten en tutustu aikatauluihin yleensä, vaan meen pysäkille ja juoksen jos näen sopivan kulkupelin). En sanoisi, että mun elämä oli Pohjois-Suomessa vähemmän stressaavaa (ja silloin sentään olin huoleton lapsi / opiskelija) kuin etelässäkään. Mulle koti-ikkunasta avautuva maisema Mannerheimintielle on aina, vuorokauden ajasta riippumatta rauhoittava ja rakas (on ihanaa nähdä jatkuvassa liikkeessä oleva maisema), paljon parempi kuin yksikään metsä tai naapurin takapiha.

    Mulle espanjalainen manaja-elo olisi silkkaa kärsimystä. Tykkään että asiat hoidetaan jämptisti ja sovitusti, ja aikatalutu pitävät. Kärsin ja kiehun sisältä esim. ranskalaisessa marketissa, jossa kassahenkilö hoitaa kassaa mah-dol-li-sim-man hi-taas-ti. Onneksi on itsepalvelukassat. Eikä elämässä ole aina kiire, ehei, mutta miksi haluaisin viettää päivääni bussipysäkillä seisoskellen tai kassajonossa, kun voin tehdä jotain muuta kivempaa (vaikka mennä etsimään metsästä suppiksia, siinäpä arkielämän mindfulnessia). Mutta ihan oikeasti, uskoisin että olisi ihan yhtä kärsimätön pohjoisessa asuessani kuin etelässä (ja koska olen mitä olen, en mene aurinkolomille, vaan rakastan kaupunkimatkailua).

  • annek
    7.11.2018 at 14:20

    Voi että kadehdittaa tuo man̂ana-asenne, se sopisi mulle ja lapselleni niin paljon paremmin, meillä on pitkä eskarimatka, aluksi lorvaillaan, lapsi vastustaa pukemista ja lopuksi melkein aina juostaan bussiin tai junaan.

    Mulle sopisi niin paljon paremmin se, ettei sillä olisi niin väliä, että ehditäänkö me eskariin, ettei heti yhdeksältä alkaisi jokin ohjelma. Se sopisi mulle muutenkin, aina olen myöhässä, juoksemassa jonnekin pää kolmantena jalkana

    Toinen asia, mistä kärsin Suomessa, on että saan jatkuvasti kuulla, että puhun liian kovaa, lapsellenikin huomautellaan tästä eskarissa. Lapsuuden perheessäni puhuttiin kovaa ja myös toisten päälle tai jatkettiin toisen lausetta. Ehkä meidän pitäisi muuttaa Etelä-Eurooppaan, ehkä lapsella ja mulla olisi siellä helpompaa.:) Tosin en tiedä, miten esimerkiksi Espanjassa suhtaudutaan äänenkäyttöön, pitääkö sielläkin puhua hiljaa niin kuin Suomessa. Ihanaa rennompaa Espanjan man̂ana-aikaa teille!:)