Leikkivartti

Viime viikon ”perhepsykologit vastaavat” -jutusta (täällä) bongasin heti meillekin muutaman vinkin kokeiluun. Heti samana iltana meillä lanseerattiin (lasten suureksi riemuksi) käytäntö nimeltään leikkivartti.

Leikkivartti sai välittömästi oman laulunsakin!

”Leik-leik-leikkivartti alkaa!”
(tunnistaako joku näin pienestä vinkistä, että mistä laulusta tuo on muunnelma?)

Kahden lapsen perheessä piti tietysti päättää leikkivartin käytäntö: leikkiikö yksi aikuinen yhtä aikaa kahden lapsen kanssa, yksi aikuinen yhden lapsen kanssa kerrallaan, vai yksi aikuinen yhden lapsen kanssa ja toinen aikuinen toisen lapsen kanssa, vai…? Päätimme, että toteutus olkoon riippuvainen päivän muista kuvioista ja tekemisistä. Mieluiten niin, että yksi lapsi saa aina yhden aikuisen jakamattoman huomion – mutta yleissäätöiltoina voi olla myös välillä niin, että yksi aikuinen leikkii kahden lapsen kanssa yhteisleikkiä.

Pääasia, että joka päivä leikitään (niin, että aikuinenkin keskittyy VAIN siihen leikkimiseen) sen 15 minuuttia yhdessä.

Ideaksi meillä otettiin myös se, että lapsi saa johtaa sitä leikkiä ja aikuinen leikkii perässä lapsen toimia kuunnellen. Lapsi saa tietysti myös päättää leikin.

Ajatus sai siis megainnostuneen vastaanoton. Ensimmäisenä iltana minä aloin leikkiä Silvan kanssa nukkekotileikkiä ja Seela isin kanssa Duplo-kakkujen tekoa.

Lapsen kommentti ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen:
”Koska tää loppuu?” 

No. Hommaa on silti jatkettu ja kyllä: monesti tuntuu, että leikkivartti on lasten illan kohokohta. Usein lapset ovat valinneet leikin sijaan askartelun tai piirtämisen – olemme aika usein muovailleet muovailuvahalla tai maalanneet akvarelliväreillä.  15 minuuttia on tosi lyhyt aika, ja vaikka kuinka tuntuu, että illat ovat ns. täynnä, niin kyllä se leikkivartti on sinne mahtunut, kun vaan on niin päättänyt.

Ja aijaijai, että on (yllättäen) tehnyt hyvää aikuisellekin!  Itsestäkin on tuntunut ihan hermolevolta (oi kyllä) keskittyä 15 minuutin ajan vain siihen yhteen lapseen ja hänen puuhasteluunsa. Että ei ripusta samaan aikaan pyykkiä, korjaa astioita pöydästä, tai ”laita ihan vaan tätä yhtä tärkeää sähköpostia”.

Samanaikaisesti pakko myöntää, että ihan ministi se on ollut myös hankalaa. Aivoni on jotenkin automaattisesti ohjelmoituneet sellaiseen ”ota kännykkä käteesi ja katso sähköpostisi” -moodiin, ja ne antavat ihan väkisin minulle koko ajan sellaista toimintasykäystä. Ihan aktiivisesti joudun torjumaan sen sykäyksen ja olla ottamatta sitä puhelinta; välillä se koko laite pitänyt siirtää kauemmas, jotta kädet eivät haparoi sinne automaattisesti. Mutta tunnen kyllä, että aivoissani sykkii :D Samoin työpöydän kone on kuin valtava magneetti, joka meinaa imeä jopa kesken VIIIDENTOISTA MINUUTIN miniminiminipienen leikkiajan.

Ihan kamalaa, tiedän.

Joten leikkivartista on tullut tärkeä myös aikuisille. Samalla se on antanut taas sellaista pientä omatuntovapautusta yhdeltä osalta, sen lapsen kanssa leikkimisen osalta. Ja lapset sitä yhteistä häiriötöntä minileikkiaikaa arki-illassakin tietysti rakastavat.

Suosittelen lämpimästi ihan jokaiseen perheeseen! <3

Onko teillä (sen aiemman postauksen innoittamana tai muutenkin) kokeiltu leikkivarttia? Millaisin kokemuksin?

26
Like
3

You Might Also Like

  • Heispi
    12.9.2017 at 11:03

    Ihana ❤
    Mä kun olen kotona, en niin virallisesti kelloa katsomalla leiki sitä varttia ja välillä sekin tosiaan tuntuu vaikealta, hullua!
    Mies leikkii säännöllisemmin, yleensä lähes heti töistä tullessaan ja ne leikkii möyhimistä. Eli mönkivät ja painivat sängyssä. Välillä ne ajaa siellä leikisti autoa tai ovat sukeltajia tai muuta. Mä olen tässä leikkimisessä selkeästi huonompi. Mä mielelläni teen dubloja ja pelaan pelejä, mutta tässä tosi tärkeää on just se lapsilähtöisyys ja että lapsi ohjaa leikkiä. Epämukavuusaluella siis toisinaan olen. Mutta tosi tärkeä juttu tämä on!

    • krista
      13.9.2017 at 12:23

      Möyhyäminen kuulostaa ihanalta! Mä kans ehkä luontevammin pelaan, rakennan ja askartelen kuin ”tää tekisi tätä” -leikin, ja etenkin nyt kun lapset leikkivät koko ajan yhdessä, tuntuu että se oman leikin osuus on jäänyt ihan minimaaliseksi (ja kun arki on kiireistä). Muistin muuten, että kirjoitin keskittyen leikkimisestä jo silloin, kun Silva oli jotain parivuotias ja Seela vauva, postaus oli täällä: http://www.puutalobaby.fi/keskittyen/

  • Oliver
    12.9.2017 at 11:07

    Mä oon tehnyt tuota jo pitempään, mutta aika 20 minuuttia, enkä ole sitä erikseen maininnut lapselle, että nyt on spesiaalileikkihetki. Ehkä brändäyksen voisi ottaa käyttöön :) Mulla on ollut päinvastoin huono omatunto, että miksi leikkiminen on niin vastenmielistä, että oikein kellosta pitää katsoa aika, että jaksa edes tämän verran… Aiemman psykologijutun ja tämän perusteella huono omatunto lienee turha :)

    Lautapelit tai lukeminen kävisi minulle paljon paremmin, mutta lapsi pitää huolen että nimenomaan leikitään, ja se 20 minuuttia on hänestä ihan liian vähän..

    • krista
      13.9.2017 at 12:26

      Heh joo täällä tuo brändäys (hihi) toimii erityisen hyvin, kun lapset oikein tiedostavat, että ”jee tää on omaa aikaa” :) Yleensäkin meillä on muuten ”brändäysherkät” lapset eli kaikki tällaiset otetaan riemulla vastaan: metsäretkelle lähteminen (yleisen ulkoilun sijaan) on aina jee jee, vaikka ulkoillessa periaatteessa tehtäisi ihan samat jutut :D

      Joo huono omatunto varmasti turha! Mä oon tosiaan jopa jättänyt leikkimättä pidempiäkin kausia (kun lapset leikkivät keskenään kuitenkin koko ajan), mutta nyt tuon psykologivastauksen perusteella totesin, että on edes tuon verran leikkiä omaankin arkeen hyvä mahduttaa!

  • Ebe
    12.9.2017 at 11:08

    ”So-so-sormileikki alkaa” tulee mulla heti mieleen :) oisko Pikku Kakkosells pyöriny joskus.

    • krista
      12.9.2017 at 11:09

      Bingo, just se! :) Se oli ainakin mun lapsuudessa jo, ja ilmeisesti jossain se soi edelleen, kun Silva sitä itse alkoi laulella :)

  • Vikkola
    12.9.2017 at 11:53

    Hyvä idea!
    .
    Anna Perho on muuten kirjoittanut tosi hyvän kirjan ”Anti-säätäjä”, jossa käydään läpi tätä ihmisten aivan mahdotonta tarvetta hiplata kännykkää koko ajan joka piippauksen jälkeen, ja hakea siitä helppoja ja nopeita ”palkintoja” itselleen. Suosittelen lukemaan. Ainakin itse kiinnitän entistä enemmän huomiota oman kännykän käyttööni sekä siihen, miten työpäivän aikana on tarve kurkkailla milloin mitäkin mediaa (Facebook, sähköpostit, iltapäivälehdet, jne), ja keskeyttää se juttu, mihin olin keskittynyt. Oma säätäminen on ainakin vähentynyt, ja keskityn paremmin just siihen, mitä olin just tekemässä.

    • krista
      13.9.2017 at 12:28

      Oooo kuulostaa tutulta tuo ”säätäminen” :) Tuosta tuli mieleen, että mä itse asiassa haluaisin laittaa sähköpostit niin, että ne eivät tulisi klo 18-08 välillä automaattisesti kännykkään – mutta harmi kyllä en ole löytänyt omasta meilisovelluksesta sellaista ominaisuutta. Voisi selvitellä lisää!

      • imppu82
        13.9.2017 at 13:19

        Onko sun kännykässä älä häiritse -tilaa, mihin voisi määritellä, ettei päivitä silloin sähköposteja?

        • krista
          13.9.2017 at 14:34

          Heei täytyypä etsiskellä! Luulen, että ei ole, kun en olen nähnyt… Mutta saisko siihen vaikka jonkun appsin, se ois hyödyllinen!

  • Mithun Heidi
    12.9.2017 at 17:00

    Meillä on 5-vuotiaan kanssa aamulla, heti herättyä, tälläinen leikkihetki. Siinä (tytön toiveiden mukaan) piirretään selkään tarinoita, leikitään peiton alla keijuja jotka taistelee mörköjä vastaan ja nyt kahtena aamuna ollaan tehty Meri Mortin lasten joogakorttien juttuja. Ne on ihanat, suosittelen! :)

    • krista
      12.9.2017 at 17:21

      Oi, aamulla! Siitä kyllä lähtisi päivä kivasti liikkeelle, aamut on joskus hankalia…

  • piia
    12.9.2017 at 21:38

    Olen maailman surkein leikkijä. Oikeasti. Kotona olen pitkälti sillä linjalla, että aikuisen ei tarvitse leikkiä. Toki silti leikin, aina välillä. Olen ihan ok legoillarakentaja ja kasaan mielelläni vaikka junarataa, palapelitkin onnistuvat. Sellaisesta ”tää menis nyt tänne ja sitte se sanois että…” leikkiin osallistumisesta saan näppylöitä.
    Olen kuitenkin huomannut, että monta kiukkua voi välttää sillä, että antaa lapsille jakamatonta huomiota edes hetken. Ruoan saa laitettua ja hommat hoidettua paljon paremmalla menestyksellä kun on ensin malttanut leikkiä tai vaikka sylitellä hetken. Ei ole aina helppoa, todellakaan, mutta tuottaa ainakin meillä tulosta.

    • krista
      13.9.2017 at 12:31

      Joo mä olen huomannut tän saman itsestäni just nyt, kun leikkiminen ei ole enää ”pakollista” eli kun lapset leikkivät keskenäänkin niitä mielikuvitusleikkejä. Sitten itse voi sujuvasti lipsua pois siitä leikkimisestä… Mutta joo, sama havainto: kyllä tuon jakamattoman huomion antaminen kannattaa! Vaikka sitä aikaa periaatteessa arki-illassa ei olisikaan, saattaa käydä niin, että muut asiat käy sitten sujuvammin ja nopeammin, kun on tosiaan ensin keskitytty ihan vaan siihen lapseen vaikkapa sen vartin verran <3

  • mammaM
    12.9.2017 at 23:33

    Miten teillä meni kun aika loppui? Kun leikkivartti on leikitty, ilmoitatteko lapsille, että nyt loppui vai lähdettekö vaivihkaa omiin puuhiin? :D

    Meillä leikkiä pitää aikalailla koko päivä kun pienempi alle 1v, mutta isomman (3,5v) kanssa olen tehnyt tota, että keskityn leikkimään kun vauva on miehen kanssa pesulla.. Yleensä laitan uunin ajastimeen jonkun 20min ja sovitaan, että kun uuni piippaa, on aika mennä pesulle. Mutta ei vielä kertaakaan ole mennyt tuo homma ilman itkuja.. Vinkkejä?

    • krista
      13.9.2017 at 09:32

      Joo mulla kyllä kans on käynyt monesti mielessä, että mitäköhän käy, kun aika loppuu – koska sehän ON tosi lyhyt. Välillä pohjustetaan jo siinä leikissä, että ”kohta tämä loppuu”, mutta sitten tuntuu, että sillä pilaa ne viimeiset viisi minuuttia eli ei halua, että se menee hätäilyksi. Ajastinta oon miettinyt! Mutta ei olla kokeiltu, me ollaan vaan sit sanottu, että ”voi voi harmi, nyt tämä jo loppui tämä vartti, mutta huomenna uudestaan, voit jatkaa vielä leikkiä, kun äiti menee…” ja sit joskus on jatkettu leikkiä (etenkin askartelua) sen jälkeenkin, jos on ollut kivaa eikä ole ollut niin akuutti kiireilta menossa. Meillä on vähän isommat (ja Seela seuraa siskon mallia) eli ehkä sen takiakin se sujuu ilman itkuja se lopetus (tai se, että vanhempi siirtyy pois). Ja ehkä toiston myötä se lapsi oppii, että vaikka tämä on tällainen lyhyt, se toistuu säännöllisesti joka ikinen päivä. Vähän niin kuin iltasatu <3

  • TaijaE
    13.9.2017 at 10:24

    Muakin mietityttää tuossa ajan loppuminen. Jos lapsi haluaa vaikka vesivärittää tai maalata sormiväreillä niin eihän 15 min riitä mihinkään. Ja jos itse vain liukenee paikalta 15 min jälkeen ja lapsi jatkaa yksikseen vaikka sitä maalailua, niin tuntuuko se lapsesta edes siltä, että nyt hänen kanssaan on leikitty. Vai tuntuuko se siltä, että hänet on vaan laitettu alkuun siinä maalailussa, mutta itse tekemisen hän saa hoitaa itsekseen. Mutta pitäisi varmasti vaan kokeilla eikä olla niin kauhean epäileväinen jo etukäteen :)

    • krista
      13.9.2017 at 12:18

      Joo siinä on sitten vähän, että onko parempi nolla vai 15 minuuttia, jos ne on vaihtoehdot :) Eli silloin mä sanoisin, että vartti toimii, ja lapsi tosiaan oppii (siellä viime postauksessa psykologit kirjoittivat tästä: http://www.puutalobaby.fi/psykologit-vastaavat-kysymyksiin-kasvatuksesta/) että tapa on toistuva. Ei iltasatukaan (ainakaan meillä) kestä niin pitkään kuin lapsi muuten haluaisi muiden lukusessioiden kestävän (= loputtomasti, hehe), mutta meillä iltasadun mitta on yksi satu per lapsi, ja jos satu on pitkä, niin sitten tyyliin 3 aukeamaa – ja se on sen iltasadun mitta, ja seuraavana päivänä lisää :)

      Ja toki niissä hetkissä/vaiheissa, kun leikkimismahdollisuutta on enemmän, niin aina parempi! <3

      • TaijaE
        13.9.2017 at 14:39

        Siis kyllä meillä lapsen kanssa leikitään, tekstistäni tosiaan sai väärän kuvan :) En ole koskaan tullut ajatelleeksi, onko vanhempien kanssa leikkiminen meillä säännöllistä tai tapahtuuko sitä joka päivä. Silloin kun leikin/teen lapsen kanssa jotain, niin kyllä tilanne kestää kauemmin kuin sen 15 min. Mutta tuon 15 min säännön voisi siis ottaa tavaksi, jotta lapsi saisi ihan joka päivä säännöllisesti sen leikkihetken äidin/isän kanssa. Ja näissä tilanteissa sitten jäin miettimään, että riittääkö tosiaan 15 min. Mutta monet tosiaan kirjoittavat, että tuo toimii, niin toimisi se varmasti meilläkin.

        • krista
          13.9.2017 at 14:50

          Hihi eiku MÄ taisin vastata sulle epätäsmälliseti, sori! :D Siis en siis ollenkaan saanut sitä kuvaa, että teillä ei leikittäisi :) Van pikemminkin aloin vaan heti itsestäni kirjoittaa (hupsis) tuossa alkuun… Eli että vaikka joo: 15 min ON lyhyt aika, niin joissain elämänvaiheissa (niin kuin meillä just nyt näinä kiirekausina) se on arki-illassa joko se tai ei mitään, valitettavasti. Ja se on tavallaan lohdullista kuulla, että sekin riittää <3 Mutta jos tilanne kestää pidempään niin kuin teillä, niin sen on varmasti parempi vaan! :)
          -
          Mutta joo totta, niissäkin tilanteissa tuo "leikkivartin" käsite voi viestittää kyllä lapselle sen, että "nyt äiti/isi on tässä ihan vaan sua varten" (vaikka olisi niin muutenkin). Eli siinä mielessä voi tosiaan toimia hyvin, vaikka varsinaista tarvetta/ongelmaa (leikkiajan puute) ei muuten perheessä olisikaan :)

  • Katriina
    13.9.2017 at 11:43

    Itselläni on 5 -vuotias tyttö, jonka kanssa ollaan paljon kaksin kotona( itse teen töitä osa-aikaisesti ). Tuo 15 minuutia kuulostaa tosi lyhyeltä ajalta, ainoana lapsena lapsi haluaa paljon leikkiä aikuisen kanssa. Nautinkin kyllä lapsen kanssa leikkimisestä ja lapsi kyllä leikkii myös itsekseen😊 Kiva idea kyllä sellaisille,joiden ei muuten tulisi leikittyä lastensa kanssa.

    • krista
      13.9.2017 at 12:15

      Joo tuolla aiemmin (kun kysymyksiä psykologeille esitettiin) mäkin just kirjoitin omalta osalta: olin siis kuullut tästä ideasta jo aikoinaan, kun olin pääsääntöisesti lapsen/lasten kanssa kotona – silloin tuntui hassulta lukea 15 minuutista, kun itse oli lähinnä 15 TUNTIA siinä lasten kanssa leikkimässä :) Mutta elämänvaiheet muuttuu ja vaihtelee, siitä lähtien kun meillä tytöt ovat alkaneet leikkiä koko ajan yhdessä (ja arkikiireet ovat tässä elämänvaiheessa nyt puolen vuoden ajan olleetvaltavia), me aikuiset olemme alkaneet selvästi vähentää sitä leikkimistä ja ohjata vain lapsia leikkimään keskenään, ”äidillä on tässä tää kesken, mutta leikkikää te siinä” etenkin arki-iltaisin. Siitä on ollut huono omatunto – ja vaikka meillä edelleen on viikossa kolme perhepäivää, jolloin silloinkin ollaan toki tuntikaupalla yhdessä. Mutta hassua kyllä, silloinkin lapset ovat halunneet sen leikkivarttinsa; hih vaikka todellsuudessa on thety kaikenlaista yhdessä pitkin päivää.

      Mutta joo, tämä niksi tosiaan erityisesti niihin elämänvaiheisiin/perheisiin, jossa esim. arki-illat ovat niin täynnä, että lapsentahtiselle leikille ei muuten meinaa löytyä tilaa – tai jos aikuisella on vaikeuksia motivoida itseään sinne ”nyt tää tekis tätä” -lattialeikkeihin :D

  • Karkkibee
    13.9.2017 at 15:25

    Tää ois kyllä hyvä isompienkin lasten kanssa. Mullakin välillä huono omatunto kun lapset riekkuu missä vaan kavereitten kanssa ja keskenään ja sitten ottaa padin käteen. Isojen lasten kanssa koen tärkeäksi sen että saa ne sellaiseen tilanteeseen jossa äidille on helppo puhua ja kertoa ajatuksiaan, koska kysyttäessä ne ei muista mitään ja niillä ei ole mitään sanottavaa :D Olen sitten keksinyt kaikenlaisia yhteisiä juttuja joita kaikista on kiva tehdä yhdessä, ja tosiaan voisi ottaa tuon ”pakollisen” vartin käyttöön näille. Esim. sellasen aikuisten värityskirjan tai mandaloitten värittäminen yhdessä – tosi kivaa! Toinen suosikki on se, että yksi näyttelee jotain asiaa minkä muitten pitää arvata, vaikka että ”kivi” tai saa olla lausekin, tyyliin ”isä kävelee kadulla”. Kerran lapset melkein kuolivat nauruun kun yritin esittää pöytää ja kuvittelin selkäni olevan ihan suorassa (silleen että jalat ja kädet kohti lattiaa) mutta olinkin siis aivan väärässä asennossa eli ennemminkin liukumäki. Lapset myös molemmat tykkäävät tanssia mulle ja isälleen ja me miehen kanssa istutaan sohvalla yleisönä ja he saavat tehdä koreografioita lempikappaleisiinsa. Lautapelit on toisaalta kivoja, mutta lapset on kuitenkin vielä siinä iässä että häviäminen harmittaa ja usein mukava lautapelisessio päätyy jommankumman lapsen murjottamiseen. Mä myös vielä luen lapsille vaikka molemmat osaavat lukea, ja usein se iltalukeminen meneekin jutteluksi, eli sekin on sellaista äiti-lapset aikaa. Pienempien lasten kanssa ihan normisettiä, mutta isompien kanssa ehkä tänkin voi laskea vanhempainvarttiin ;)
    Menee kyllä käyttöön!