”Erikoislajike on sairas” eli korona lasten ajatuksissa

Miten lapset ajattelevat, näkevät ja kokevat tämän korona-ajan? Entä millaisia muistoja tai ajatuskulkuja se jättää ajatuksiin?

Omasta lapsuudestani minulle on jäänyt mieleen kaksi kauhistuttavaa uutistapahtumaa – näistä olen kertonut aikaiseminkin.

Toinen oli Olof Palmen murha, vuosi on ollut 1986 eli olen ollut silloin 9-vuotias. Iltaisin, kun kuusamolaisen omakotitalon piha pimeni, minua alkoi pelottaa. Ymmärsin jo, että eihän se oikeasti voi olla mahdollista… Mutta silti. Mitä jos Olof Palmen murhaaja on paennut Ruotsista Suomeen, ja sitten kuusamolaisen omakotitalon pihapuskaan. Mun ikkunan taakse. Voi ymmärtää ja tajuta ja järkeillä ja silti vaan pelätä. Niinhän se on aikuisillakin: etenkin yöllä pelot eivät juuri järjen perään huhuile.

Ja toinen ikuisesti muistiinpainunut uutistapahtuma on Ceausescun teloitus joulunpyhinä 1989. Muistaakseni se ihan näytettiin uutissa – vai tekikö mielikuvitus sen, että muistan niin kuin olisin sen nähnyt? Tällöin olen ollut jo 11-vuotias. Tästä en (ehkä) nähnyt painajaisia, mutta ruumiin kuva on piirtynyt ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni.

Olen monesti miettinyt, että luultavasti korona tulee olemaan ”meidän lasten ikäpolvikokemusten Olof Palmen murhaaja”. Asia tai pelko, joka jää jollain tavalla mieleen ja ajatuksiin – vaikka sitä ei aikuinen välttämättä edes huomaa.

Ero on kuitenkin siinä, että nuo minun lapsuuteni uutismuistot olivat yksittäisiä uutistapahtumia kaukana. Kun taas tämä on sellaista, jonka keskellä me konkreettisesti eletään ihan jokainen ja joka vaikuttaa merkittävällä tavalla meidän (ja lasten) arkeen. Tästä ei voi ajatella, että ”se on vain muualla”.

Noin niin kuin ilmitasolla olen kokenut, että koronavirus on sellainen kriisi, josta on yllättävän helppo kertoa ymmärrettävästi lapsille (meidän lasten ikäisille) – eikä tarvitse oikeastaan edes juurikaan keksiä tapoja tehdä sitä helpommin ymmärrettäväksi.

Eli (hyvin tiivistetysti) meidän ensijuttelu asiasta meni jotenkin näin: On tullut uusi korona-niminen virus, johon ei ole vielä keksitty rokotetta tai lääkettä. Se on vähän niin kuin influenssa, mutta influenssaan on rokote, joka me aina otetaan. Mutta koska koronaan ei ole vielä keksitty rokotetta tai lääkettä, tämän kanssa pitää olla tosi varovainen. Kaikkialla maailmassa tehdään tosi paljon töitä sen eteen, että rokote tai lääke keksitään.

Kun kerroimme lapsille koronasta ensimmäistä kertaa, olimme Espanjassa. Silloin korona oli juuri lähtenyt leviämään Italiassa. Siksi tällöin kerroimme, että ”sitä on nyt Kiinassa ja Italiassa, mutta sitä ei ole ollut Espanjassa tai Suomessa – eli ei hätää”. No, aika nopeasti  piti sitten kertoa, että nyt se on sitten tullut Espanjaan ja Suomeenkin.

Myöhemmin esimerkiksi Mimmien Muista pestä kädet -musiikkivideo on avannut asiaa lapsille jotenkin tosi kivasti.

Sivukorvalla olemme kuulleet usein, miten korona on ilmestynyt myös lasten leikkeihin. Erikoislajike on sairas. Erityisesti pehmoeläimet ovat päässeet usein sairaalaan. Lapset haluavat kuitenkin lisätä, että erikoislajikkeella ei ollut koronaa vaan kaikenlaisia muita vaivoja. Jalkakin taisi olla poikki.

Mutta silti sairastamista on kuulunut leikin kautta.

Leikkien juonissa on myös kuulunut kokoontumisrajoitukset ja se, ettei isovanhempia tai ystäviä saa tavata. Lausahdukset ja juonenkäänteet ovat ikään kuin uineet hyvin sujuvasti leikkien sisältöihin.

Eilen katsottiin ensimmäistä kertaa (ennen koronaa nauhoitettua) Masked singer -ohjelmaa netistä ja pienempi lapsista ihmetteli: miten nuo ihmiset voivat olla tuolla tavalla yleisössä, vaikka on korona? Hauskaa, samantyyppiset ajatukset mullakin pulpahtelee kirjoja lukiessani: älkää nyt ihmeessä halatko tai kätelkö niissä kirjoissa – KORONA TARTTUU! Lapsilla näköjään tulee samanlaisia ajatuksia.

Toisaalta on jopa vähän hämmentävä huomata, miten luontevasti (meidän) lapset ovat uudenlaisen maailmanvaiheen ottaneet vastaan. Okei ahaa, tämä on nyt näin, ja sillä selvä. Melkein aikuisella on ne fiksaantuneemmat ajatukset, että miten maailman pitäisi toimia. Lapset jotenkin elävät tässä hetkessä eivätkä tunnu hetkahtavan mihinkään suuntaan.

”Kivaa!”, on vastaus vähän kaikkeen.

Totta kai myös harmittaa, että ei pääse ystäviä näkemään muuten kuin Skypellä. Ja tulossa oleva erilainen kesä harmittaa myös, tietysti. Niin kuin aikuisiakin. Mutta tämänkokoiset harmitukset ovat onneksi sellaisia, että niistä mennään yhdessä yli.

Mutta vaikka olisikin ”kivaa” tai ”ihan kivaa” tai ”ihan ok”, kyllä niissä ajatuksissa varmaan jollain taajuudella hiipii se Olof Palmen murhaaja.

Ne määrittelemättömät pelot.

Veikkaan, että vasta 10-20 vuoden päästä tiedetään, miten tämä on pitkäaikaisesti vaikuttanut lasten ajatuksiin. Olen lukenut (ja huomannutkin), että sodan jälkeen kolmas sukupolvi alkaa päästä sodan traumoista yli. Googlasin tarkistaakseni, jossain sanottiin, että vasta neljäs sukupolvi.

Toivottavasti tämä ei ole kamalan epäkorrektia, mutta itse oon ajatellut koronaa vähän niin kuin ”meidän aikakauden sotana”. Mutta viimeksikin sodan jälkeen alkoi jälleenrakennus. Tämän sodan jälkeen meidän ei kuitenkaan tarvitse rakentaa uusiksi taloja ja teitä. Toivottavasti tällä kertaa riittää paukkuja enemmän ihmisten ajatusten ja turvallisuudentunteen uudelleenrakentamiseen. Tukea tarvitsevia on varmasti paljon.

20