Kenkätaiv… helvetti

Olen useaan otteeseen ennenkin maininnut, että ennen tätä crocskumisaapastoppakenkäistymistäni (täällä) olin korkkarityttö henkeen ja vereen.

Mutta en ole tainnut koskaan näyttää mittakaavaa.

En ole tainnut itsekään sitä ihan tarkalleen muistaa.

Asia paljastui (karmaisevasti) minulle kuitenkin äsken, kun blogigaalamekkoon sopivia mustia kenkiä etsiessäni raivasin tieni vaatehuoneen perimmäisen nurkan ”korkkarit”-kenkälaatikkojen luo. Laatikkojen, jotka olin sinne neljä vuotta sitten huolellisesti ja rakkaudella pakannut – mutta jotka olivat saaneet siellä siitä lähtien rauhassa pölyttyä.

Avasin sieltä laatikon toisensa jälkeen, jättäen suurimman osan sinne ja poimien esiin vain potentiaaliset gaalakengät. Luulin löytäväni muutamat. Mutta totuus:

mustat korkkarit lowres

Tästä läjästä muistin vain kaksien kenkien olemassaolon. Kaikki muut olivat sarjaa ”ai onko mulla tällaisetkin?”. Ja siis lisättäköön: useasta muusta väristä olisi ollut samankokoiset läjät saatavilla. Puhumattakaan niistä kaikista, jotka jätin laatikkoihin vanhanmallisen kannan tai kärjen takia. Tässä siis tosiaan vain gaalapotentiaaliset.

Se minä, joka oli neljä vuotta sitten pakannut kengät laatikoihin, oli kuvitellut minun myöhemmin availevan laatikoita ihastuksesta huokaillen. Ja kyllä minä huokailinkin. Syvään. Mitä h*vettiä? Miten minulla on näin paljon kenkiä? Laatikko toisensa jälkeen sydän alkoi hakata enemmän.

Eikä se ollut ihastusta.

Millainen ihminen on pakannut nämä laatikot? Millainen ihminen on ostanut näin paljon kenkiä? Se ihminen on ollut minä. Millainen ihminen minä olen ollut?

Pahoittelen seuraavien kuvien laatua. Mä luulen, että mun kädet tärisi näitä kuvatessa.

Mukana myös käyttämättömiä kenkiä. Näissäkin laput kiinni:

puupohja korkkarit lowres

Tästä olisi helppo vetää diagnoosi siitä, miten muutoin tyhjää elämää on tässä selvästi yritetty täyttää ylenmääräisellä ostamisella.

Silloin aikaisemmin olisin hihittänyt asialle iloisesti ja todennut, että ”no kun mä vaan rakastan kenkiä”.

Ei j*mankauta kukaan nyt voi niin paljon kenkiä rakastaa; eihän tällaisissa määrissä ole mitään järkeä.

Elämä ei silloin tuntunut mitenkään tyhjältä; päinvastoin. Elin itselleni – omilla ehdoillani. Univelat olivat itseaiheutettuja, pankkitilin saldosta ei ostettu välikausipukuja tai maksettu lasten muskareita.

Palkka tuli tilille joka kuukausi. Se meni elämiseen, baareihin, asuntolainaan, reissuihin – ja uskokaa tai älkää, myös säästöon. Ja kenkiin. Itseansaittuja; käytän ne niin kuin itse haluan. Jos joku olisi kauhistellut, olisin kikattanut, heittänyt jonkun kenkäkompasteluläpän, ja päälle ehkä ihan huvin vuoksi provosoinut kauhistelijaa vähän lisää. Ostanut ehkä vielä korkeammat korot seuraavalla kerralla.

Kyllä, se olin ihan minä. Toisaalta se oli myös joku muu minä.

kumikorkkarit lowres

Muistan myös vielä yhden minän.

Hän oli 19-vuotias kuusamolaistyttö, joka oli juuri muuttanut Helsinkiin.

Hänen senastisessa elämässään kengät olivat olleet käyttöä varten. Oli talvikengät, välikausikengät ja muutamat kesäkengät. Ja laskettelumonot. Uudet ostettiin, kun edelliset olivat menneet rikki tai jääneet pieniksi.

Kelan puhelinvaihteessa kesätöissä ollessaan tämä kuusamolaistyttö luki lehtikierrossa olevia naistenlehtiä. ”Jos sinulla on isot bileet tulossa ja rahaa vain joko mekkoon TAI kenkiin, osta kengät”, lehdessä vinkattiin. ”Hienot kengät huomataan, mutta kukaan ei huomaa, jos sinulla on sama mekko päälläsi useamman kerran”, juttuun oli kirjoitettu.

Kuusamolaistyttö ei ollut uskoa lukemaansa. ”Uudet kengät bileitä varten?” Mitä ihmettä? Hän katsoi omiin kenkiinsä ja tunsi häpeän aallon vyöryvän ylitseen. Minulla on ollut koko kesän nämä samat kierrätyskeskuksen ilmaiskorista otetut kengät jalassa. Tyttö katsoi ympärilleen uusin silmin. Yhtä äkkiä koko kaupunki oli täynnä trendikkäitä tyttöjä trendikkäissä korkeaakin korkeammissa platform-kengissään.

Tyttö ei kuulunut näihin trendikkäisiin. Tyttö oli Kuusamosta ja puhuikin kummallisesti.

Seuraavasta (3200 markan – mmmmitä, noin 500 euron?) kesätyöpalkastaan tyttö osti huikean korkeat korkkarit.

Sitten toiset. Kolmannet. Seuraavan viidentoista vuoden aikana ehti ostaa aika monet.

punaiset korkkarit lowres

Huokaus.

Edelleen kyllä ahdistaa. Kyllä. Kun katson tuota kenkäläjää, minua ahdistaa.

Mutta en minä toisaalta halua syyttää sitä tyttöä, joka nämä kengät on ostanut. Enkä missään nimessä haukkua, että olipa sen elämä tyhjää silloin.

Oikeastaan haluaisin antaa hänelle ison halauksen.

Sanoa, että elämä järjestyy. Että sinä riität. Että älä osta enää.

Sinä olet ihan hyvä noin.

85

You Might Also Like

  • Kukka
    2.10.2015 at 15:48

    Hieno kirjoitus Kristalta ja ihania tarinoita ja ajatuksia kommenteissa.

    Olen samaa mieltä siitä, että sitä 19-vuotiasta tyttöä ei sovi syyttää, mutta näen kyllä hieman syytä siinä naistenlehdessä, joka kenkäajatuksen käynnisti. Millaista kulttuuria haluamme viljellä?

    terveisin nainen kumisaappaissa

    • krista
      3.10.2015 at 11:46

      Heh tulipa esiin toinenkin naistelehtimuisto samalta ajalta – luettu siis 19-vuotiaana Kelan puhelinvaihteessa. Siinä jutussa kauhisteltiin selluliittia ja painotettiin, kuinka selluliittia ehkäiseviä voiteita täytyy käyttää ENNEN kuin ensimmäisiä merkkejä selluliitista alkaa tulla. Äh, hitsi – mä teen tästä erillisen bloggauksen, tulee muuten niin pitkä kommentti! :)

    1 2