KRÄTS sanoi identiteetti

…ja siis tarkennettakoon heti alkuun otsikkoa, että sähköinen identiteetti.

Kun kännykkkä räsähti eilen illalla kulma edellä asfalttiin, se ihan käytännössä antoi hyvän oppitunnin siitä, miten paljon sähköinen identiteettielämä on ihan muutamassa vuodessa muuttunut.

Koska (kröhöm) on näitä kännyköitä toki rikottu ennenkin. Tämä käytössä oleva taitaa olla nyt esimerkiksi bloginpitoelämäni (reilu 11 vuotta) aikana ehkä kolmas. Mähän en vaihda kännyköitä mitenkään uusimpiin malleihin, vaan vasta sitten, kun edellinen on korjauskelvottomasti rikki. Kokemus osoittaa, että näytön räsähtämiset voi korjata, veteen upottamiset ei. Tämän nykyisen käytössä olevan ostin lokakuussa 2018. Tarkistin kuitista.

Aina ennenkin kännykän rikkoutuminen on ollut harmillista ja ärsyttävää, myös elämää vaikeuttavaa. Aina ennenkin on huomannut, miten paljon se kännykkä oikeasti on siinä käden jatkeena. Hyvästi, iltasometus sängystä tai aamuinen koomaheräily päivän uutiset ja some selaten. ”Onko meillä sisä- vai ulkoliikkaa?” Tarkistetaanpa Wilmast… eipä tarkistetakaan. Katsottu koneelta: ulkoliikkaa, jos ei sada. No katsotaanpa vaan sitten Supersää-apin sääennusteelta säätied… Eipä katsotakaan. Ja niin edelleen.

Koululaista kouluun saatellessa ei voi katsoa kelloa eikä tehdä niitä Insta-feed -postauksia, jota koko ajan aivot syöttää impulssina. Minäpä otan kuv… Enpäs otakaan.

Ja sitten tietysti se kauhu, että pääseekö käsiksi vielä siellä oleviin kuviin (nooooouh! esimerkiksi kaikki Espanja-kuvat oli vielä varmuuskopioimatta) ja yhteystietoihin. Tosin yhteystietojen katoamisen olen jo elänyt: Joel lupasi tallentaa ja siirtää mun toissa kännykän puhelinmuistion joskus kymmenen vuotta sitten, ja se on vieläkin tekemättä. Mulla ei siis kroonisesti ole kenenkään numeroa, mutta hassun vähän niitä tarvitseekaan, kun kaikki kommunikointi käy… graaaah no siellä verkossa, jonne just nyt en pääse.

Tämä kaikki on kuitenkin ollut vielä suht samaa tasoa kuin viimeksikin (siis se 4,5 vuotta sitten) kännykän rikkoutuessa.

Mutta sitten tulee se kuuluisa next level.

Tämä keltainen oli se kännykkä, joka arvasi aina mun tekstiviestiin ”savukkeisiin”.
Se muistaakseni hajosi, kun kaadoin sen päälle kupillisen kahvia.

Mua ei ole enää sähköisesti! Tai no okei: olen toki olemassa siellä vielä, mutta lukkojen takana.

En pääse nettipankkiin, en voi ostaa (netin välityksellä) mitään, en voi tehdä mitään, mihin nykyisin tunnistaudutaan vahvasti. En pääse hakemaan pakettejani, koska hakukoodit ovat kännykässä. Kirjastokorttikin on siellä. En pääse käsiksi kirjanpito-ohjelmaani, en hitto vie pääse edes työsähköpostiini! Ja esimerkiksi mulla on tällä viikolla fysioterapiakäynti sektionjälkeiskuntoutusta – mutta koska? No, en pääse Maisaan sitä tarkistamaan. Sitten vaan huhkin eilen illalla läpi paperipostipinoja etsien, että olisikohan siitä tullut silloin helmikuussa ajanvarauslappu vai ei…? (löytyi! ihme kyllä!)

Haha jos haluaisin tilata pikapikana verkkokaupasta uuden kännykän, että pystyisin tekemään kaikki ne joka päivä tarvittavat jutut, en todennäköisesti pystyisi tekemään sitä, koska MULLA EI HITTO VIE OLE SITÄ KÄNNYKKÄÄ, MILLÄ VOISIN TUNNISTAUTUA SITÄ UUTTA KÄNNYKKÄÄ OSTAMAAN.

Ai tällainenkin kännykkä mulla joskus oli!
Muistaakseni laitoin sen lapsen tanssitunnin jälkeen samaan taskuun kuin avonaisen vesipullon.

Ihan siis käsittämätöntä tajuta näin ihan konkreettisesti, että miten paljon koko länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa toimiminen on kiinni siinä yhdessä laitteessa, joka voi mennä kulma edellä asfalttiin ja sanoa KRÄTS.

Tässä sitä sitten vähän (paljon) avuttomana kädet levällään, yhteiskunnan ulkopuolelle noin 16 tunnin ajaksi jo tipahtaneena, haha. Odotellaan, että vauveli heräilee eka päikkäreiltä, jotta pääsisi kännykän korjausta selvittämään. Toivottavasti se on vain näyttö.

 

PS. Tämän postauksen kuvat ovat vanhoja. Sattuneista syistä.

PS. En myöskään jaa tätä postausta (vielä) Facebookiin tai Instagramiin. SAMOISTA SATTUNEISTA SYISTÄ. Ahhhahaha.

23