Kahdenlaisia kahdenkeskisyyksiä

Kun isommat lapset ovat yökylässä, meille on tarjolla kahdenlaisia kahdenkeskeisyysvuorokausia.

Aaah niin ihania rentoutumis-lukemis-parisuhdevuorokausia, vaikkapa Rondassa tai kesämökillä. Näiden makuun päästiin ihanasti ennen korona-aikaa ja vauvaa; jossain vaiheessa Espanjassa ollessa jopa suunniteltiin, että vietettäisin tällainen akkujenlataamis-kahdenkeskeisihanuus joka toinen viikko. WOU.

No, näitä meillä ei ole tainnut olla 1,5 vuoteen, eli toissa kesänä viimeksi. Koska…

…sitten on tietysti näitä toisenlaisia kahdenkeskeisyyksiä. Näitä, jolloin vaikka siivotaan, käydään rautakaupassa tai uudelleenorganisoidaan kotia. Suunnitellaan, että edes syödään rauhassa, mutta todellisuudessa hotkaistaan ruoka kolmessa minuutissa ihan niin kuin normaalinakin arkipäivänä.

Syy on totta kai tavallaan oma.

Voisihan sitä vaikka varata Airbnb:n ja mennä sinne vauvan kanssa kolmestaan – irti tavallisesta arjesta olisi sekin.

Mutta kun siinä tavallisessa arjessa on niin paljon kaikkia keskeneräisiä asioita, että niistä on hankala päästää irti. Ei oikeastaan haluakaan. Kun puoliso kysyy, että ”mitä sä haluaisit tehdä”, en keksi muuta kuin että haluaisin ripustaa leikkihuoneeseen ne vaaleat verhot ja lajitella pyykit rauhassa.

Ja väitän, että se on ihan ok. Jos itseä kerran helpottaa, että edes joku kodin projekti vähän edistyy, niin ei kai ole pakko lähteä sinne Airbnb:hen kirjaa lukemaan.

Niinpä tämän viikonlopun aikana tarjoutuneen kolmistaanolovuorokauden aikana ripustettiin ne vaaleat verhot. Joel keräsi yhteen kotiin kertyneet pahvit (siis MITEN niitä kertyykin niin paljon) ja minä vietin hetken aikaa pyykkien kanssa ja toisen hetken kirjan kanssa. Sitten vielä fiksattiin lasten makuuhuoneeseen koululaisille uusi nukkumasysteemi.

Suurinta riemua edusti se hetki, kun lapset tulivat kotiin ja rakastivat uutta nukkumapaikkaansa.

Tavallaan mua ei haittaa yhtään, että tällainen suht harvinainen kolmistaanhetkikin täytyy kodin tekemisistä. Koska kliseisesti kaikelle on aikansa ja tämän aika on nyt.

Taas kerran kokemus on jo kertaalleen näyttänyt, että ihan silmänräpäyksenpian tulee taas niitäkin hetkiä, kun me Joelin kanssa istutaan vuorokausi sillä samalla paikalla Rondassa ja ihaillaan sitä samaa kallioseinää.

Kun luottaa siihen, että se on edessä, on helppo löytää tyydytyksensä vain muutaman kerran keskeytyvästä pyykkien lajittelusta just nyt.

Pulut kyllä lehahtavat lentoon siitä ikiaikaisesta kalliosta vielä vuosienkin päästä.

37

You Might Also Like

  • A
    28.11.2022 at 14:53

    Mä muistan sen kun vuosia sitten meidän ainokaisen ollessa pieni (eroahdistuksesta kärsivät pikkuinen ja vierastikin kaikkia, auts) tuntui että ikinä ei enää koskaan tuu sellaista hetkeä, että päästään miehen kanssa siihen entiseen kahdestaan olemiseen. Kaikki riennotkin piti tehdä erikseen. Mutta retrospektiivisesti tuli yllättävän pian niitä yhteisiä kaksinkesken hetkiä, ensin yhteisiä lounaita työpäivän keskelle (lapsi päiväkodissa), leikkitreffejä lapselle, jolloin ihmeteltiin yllättävän hiljaisessa kodissa, että keitä me kaksi ollaankaan, lapsen yökyläilyjä ja aikuisten hotelliöitä, jolloin mentiin yhdessä kaupungin yössä, kun oltaisiin taas kaksikymppiä (joo ei olla, seuraavana aamuna sen viimeistään huomasi :D). Koronavuodet toki veti välillä kaksinkeskiset hetket nollille, mutta nyt kun maailma on taas ”normaalimpi”, on nelosluokkalaisen vanhempana paljon mahdollisuuksia olla kaksin ja muutakin kuin äiti ja isä. Ja näin jälkikäteen se ajatus ”ei koskaan ikinä enää” vähän jo hymyilyttää (vaikka tunne oli niin totisen kauhistuttava aikoinaan), oikeasti kuluu vaan pieni hujaus ja tuo kymmenenvuotias on silmänräpäyksessä iso ja aikuinen, yhtä lyhyessä silmänräpäyksessä kuin hän muuttui vauvasta tuoksi ihanaksi kymppiveeksi.

    • krista
      29.11.2022 at 08:53

      Joo siis se ”mä en koskaan enää pääse minnekään” -tunne ensimmäisen (ja meillä ensimmäisten kahden) aikana oli kyllä kauhistuttava ja aito – vaikka sitä järjellä tajusi, että lapset on joskus tyyliin aikuisia, niin se aikajänne tuntui niin pitkältä, että ei sitä osannut ajatella. Nyt ihan jatkuvasti itse asiassa aivoihin pompsahtaa kymppivuotiaasta tuo sama kuin sinäkin sanot: että sama silmänräpäys, kun oli vauvasta tähän hetkeen, niin hän on jo kaksikymppinen! Ihan hullua.

      Mekin päästiin useamman vuoden nauttimaan niistä kahdenkeskisistä hetkistä: meille kultaa oli täällä Suomessa mökkeilyt ja Espanjassa kaksi vakkaripaikkaa, se Ronda ja sitten ”espanjankesämökki”. Vaikka siitä tulee kohta kolme vuotta, niin pelkästään se kokemus kannattelee, kun tietää, että sen aika tulee kyllä taas.

  • Saida
    28.11.2022 at 21:53

    Yhdyn tähän täysin, joskin aivan eri kulmasta. Olemme reissanneet koko aikuisikämme, mutta koronan alettua jouduimme ennen näkemättömään pulaan ulkomailla ja en halunnut ensimmäistä kertaa elämässäni enää lähteä kunnes korona on taputeltu. Nyt olemme jälleen pitkällä reissulla, tällä hetkellä Etelä-Ranskassa, noin viikon päästä määränpäässä Espanjassa ja voin sanoa, että kaikki täällä on ennallaan. Turhaan minäkin siitä ahdistuin. Nyt tuntuu taas kun ne loputtomat marraskuut olisi paha muisto vain ja tälläistä tämä elämä on aina ollut. Tuhinaa ja haleja puutaloon, pulut toditettavasti ovat täällä yhä ja odottavat teitä kun aika on taas oikea.

    • krista
      29.11.2022 at 08:55

      Oi mä siis ihan tiedän tän tunteen! Meillä oli useamman vuoden tauko mökiltä silloin, kun meillä oli kaksi pientä lasta. Ja sitten, kun sinne taas meni, tuntui, että siellä oli joka ikinen mustikkakin vielä just samassa varvussa kuin muutama vuosi aikaisemmin! :)

      Ihanaa matkaa! Mä haaveilen, että me tehdään sitten joskus sillä sähköautolla tuollainen roadtrip. Tai toinen unelma on lasten kanssa reilaaminen!