Ottaen huomioon, että itse en toivottavasti enää koskaan deittailua harrasta, olen ollut varmasti poikkeuksellisen innostunut kuultuani Tinderistä. Siis sellaisesta kännyköiden deittailusovelluksesta, joka ilmoittaa lähistön vapaat sinkut ja tarjoaa heidän FB-profiilikuvansa näkyville.
Ei, en tietenkään ole koskaan sitä kokeillut. En ole edes nähnyt sitä enkä tarkalleen tiedä, että miten se toimii.
Mutta innostusta tuo ajatus herättää siksi, että se kuulostaa hyvin paljon samalta kuin se, miten minä ja Joel silloin aikoinaan tavattiin…
Kyllä: me olemme alun perin tavanneet netissä!
*******
Siihen aikaan (vuonna 2008) ainakin omassa kaveripiirissäni klikkailtiin kovasti Facebookin erilaisia ”huvinvuoksideittailusovelluksia”, ”Are You Interested?” ja mitä näitä nyt oli… Ohjelmat näyttivät toisten Facebook-profiilikuvia, ja siitä sitä sitten sai klikkailla, että hmmm no kiinnostaisikos vai ei. Ohjelma ilmoitti, jos tuli ”match” – ja jos tuli, niin sitten… no, voi joko ottaa toiseen yhteyttä tai olla ottamatta.
Itse harjoitin tuolloin viestittelyä useammankin kiinnostavan tyypin kanssa – vaihdettiin pikkunäppäriä viestejä ja kikateltiin. Usein päädyin itse asiassa viettämään perjantai- tai lauantai-illan yksin kotosalla parin siiderin ja nettiyhteyden kanssa; niii-iiin paljon helpompaa kuin baariin lähtö! Linjalla oli joku kiva tyyppi, jonka kanssa saatettiin heittää inbox-läppää vaikka kuusi tuntia putkeen. Netti-ihastunut olin aika useastikin.
Koko homma oli tavallaan sellaista ei-niin-vakavaa, kepeämielistä flirttailua, mutta toisaalta… Oli nimittäin jo tullut aika perusteellisesti todistettua, että aiemmin käyttämäni ”bongaa kahden promillen humalassa baarin komein rokkari” -tekniikkani ei nyt ainakaan ollut se, millä pitkäaikainen elämänkumppani löytyy. Auts. Auts. Auts. Ja auts.
*******
Koska miesmakuni on aina ollut hieman vinoutunut, omat deittiklikkailuni olivat aina tyyliä ei-ei-ei-ei-ei-ei (kertaa yhdeksänkymmentäyhdeksän) yhtä ”kyllä”-klikkausta vastaan. Tällä ei-ei-ei -tekniikalla olin liikkeellä sinäkin päivänä, kun Joelin kuva tuli sovelluksessa vastaan.
Sovellus oli jälleen kerran ilmoittanut, että ”someone has said yes” tai vastavaa. Klikkailin profiilikuvia eteenpäin, ei-ei-ei-ei-ei – ja pysähdyin Joeliin. Ei hemmetti, se on varmasti toi. En yhtään tiedä, miksi olin asiasta ihan varma.
Kuva oli vähän… jotenkin outo. Ja eikä; ton tyypin ikä!!!! Se on kakskytviis. Mä oon kolkytyks. Öö tota. Ei.
Mä siis klikkasin Joelille ei.
”Someone has said yes” -teksti muuttui muotoon ”no match” tai jotain.
Jatkoin klikkailuja eteenpäin varmaan parinkymmenen tyypin verran. Blaah, ei ketään kiinnostavaa. Sitten pysähdyin. Ei hemmetti, oisko sittenkin pitänyt klikata sille creepyn näköiselle tyypille kyllä…? Onkohan tässä jotain peruutustoimintoa? Nettiselaimen ”back”-toiminto onneksi toimi, klikkailin koko pitkän tien takaisin sen kaksvitosen tyypin kuvan luo. Muutin muotoon ”kyllä”.
”You have a new match”.
Heh näillä profiilikuvilla silloin toisiamme klikkasimme.
Kului ehkä viikko, varmaan enemmänkin. En ollut itse tehnyt tuon ”matchin” jälkeen mitään – heh ei ehkä sitten niin paljon kiinnostanut kuitenkaan. Sitten Facebookin inboxiin tuli viesti.
”Eikä! Se kaksvitonen laittoi mulle viestin!”
Ilmassa oli vahvasti krapulaa; istuttiin lauantaiaamuna ystävän kanssa Kalliossa kahvilassa aamupalalla. Oltiin kahvitankkauksen jälkeen lähdössä jonnekin Espoo-Vantaa -akselin pikkufestareille.
”Kato, tällainen tyyppi!”, näytin Joelin kuvaa kännykästä ystävälle.
”Oooooh, toi tekee niin hyvää mun vanhoille väsyneille silmilleni”, ystävä kikatti ja yritti tärisevin käsin sihdata kahvikuppia suuta kohti.
”Vastaanko mä sille? Se on KAKSKYTVIIS.”
”Heheheheheheh sitä paremmalla syyllä; totta kai sä vastaat sille.”
Se Joelin lähettämä viesti oli lyhyt ja vähän kummallinen. Jotain tyyliin:
”Jos et vastaa siihen mun lähettämään viestiin, on ihan mahdollista, että käy niin ikävästi, että me emme koskaan tapaa.”
Täh? En mä ole saanut mitään viestiä.
Näpyttelin kännykällä Joelin viestiin jonkun pikkunäppärän hihihi-hauskan vastauksen sieltä festarialueen olutteltasta, muovituoppisiiderin ääreltä.
Kävi ilmi, että Joel oli jo viikko sitten lähettänyt minulle sen deittisovelluksen kautta jonkun viestin, joka ei ollut koskaan tullut minulle perille asti.
Aloimme kirjoitella toisillemme Facebook-viestejä. Emme mitenkään kovin aktiivisesti, mutta silloin tällöin. Muutamaa viikkoa myöhemmin jompi kumpi ehdotti, että mennäänkö treffeille. Mentiin.
Siitä kirjoitin täällä.
Me vuosimallia 2008.
7
Merih (Ei varmistettu)
26.2.2014 at 18:39Eikä! Mä en koskaan älynnyt että joku tekee sitä ihan tosissaan :D Mä klikkailin siellä niitä kuvia ihan vaan huvin vuoksi, ja olin tosi yllättynyt kun joku pyys mua sen kautta treffeille. Olin ihan että mitä häh, miks toi mua pyytää? Ne olikin sitten mun elämän hirveimmät treffit, huh, harvoin on kenenkään kanssa niin vähän mitään yhteistä. Sekin tais todeta sen siinä vaiheessa, kun mä sain valita elokuvan ja valitsin taide-elokuvan aborteista neuvostoliitossa. Se halus mennä kattomaan jotain piirrettyä…
S-S
26.2.2014 at 20:38Krhm, yksi AYI -pariskunta ilmoittautuu täällä näin, moi! o/
Me molemmat tahoillamme pussattiin muutamaa sammakkoa ennenkuin se oma tyyppi löytyi. Ja sitten kun se löytyi, homma oli selvä heti ensi treffeistä – jotka jatkuu edelleen, kohta viisi vuotta Kohtalokkaasta Klikkauksesta. :)
Tuntuupa ihanalta saada vertaistukea, sillä omassa ystävä-, kaveri-, työkaveri-, satunnainen kaveri-, ihan-kuka-vaan-random-tuttava -porukassa ei ole tähän mennessä tullut ketään toista samanlaista tapausta vastaan. Ja meilläkin tuolla lastenhuoneessa tuhisee vähän yli puolitoistavuotias AYI -lapsi. Pitäisiköhän näille lapsosille perustaa ihan oma tukiverkosto? ;)
No ei vaan. Mutta mahtavaa, että meitä on muitakin, ja mahtavaa, että jostakin niinkin pinnallisesta ja päällisin puolin turhasta palvelusta on poikinut jotakin ihanaa.
Sivuhuomautuksena, tää mun mielestä on sosiaalisen median paras puoli – se mahdollistaa verkostoja, kytköksiä, parisuhteita ja monia-monia muita asioita, joita ei ikinä ilman sitä olisi tapahtunut.
Kristaliina
26.2.2014 at 21:04Teilläkin!!!! :)
Hih näitä AYI-lapsiahan (tshihihi tuo koko termikin naurattaa) on täällä paljon! Onks tämä joku tämän ajan piilossa oleva ilmiö? Nyt joku tutkiva journalisti liikkeelle! :)
HelloAochi
28.2.2014 at 10:32Mulla on suomi24-lapsi!
paula___k (Ei varmistettu)
26.2.2014 at 21:17TE OLETTE KYLLÄ AIVAN IHANIA!
Lapset, raskaus tai edes parisuhde ei ole omassa elämässä mitenkään ajankohtaisia, mutta teidän perhe on kyllä aivan totaalisen hurmaava. <3 Puutalobaby on ehdottomasti mun lempiblogi vaikka yleensä luen ainoastaan muotiblogeja ja usko rakkauteen ja ihanaan perhe-elämään pysyy blogin myötä voimissaan täällä ruudun toisellakin puolella :)
Erityisesti tämä postaus sai hymyn pitkäksi aikaa huulille!
Hurjasti tsemppiä tulevaan synnytyskoitokseen, toivottavasti kaikki menee mainiosti eikä vauva tule maailmaan ainakaan hirveästi liian ajoissa. Terveisiä myös Silvalle ja Joelille (ja Seelalle mahaan) !
Kristaliina
27.2.2014 at 15:46Oh ja arvaa vaan, kuinka pitkäksi aikaa tämä kommentti toi hymyn huulille. Ihanasti sanottu, ihan todella lämmitti mieltä – kiitos! <3
suvitus (Ei varmistettu)
26.2.2014 at 22:46Nettideittailua minäkin varmasti testaisin, jos sinkku olisin. Silti mietityttäisi vähän, että kuinka raa’asti rankkaisi miehiä pois laskuista ennakkokuvitelmien mukaan. Nykyinen mies (kuulostaa siltä että olisin vaihtamassa! En ole!) kun ei todellakaan täyttänyt silloisen 17-vuotiaan Suvin vaatimuslstaa eikä varmasti olisi kelvannut treffiseuraksi. Silti jokin kolahti lujaa jo ensimmäisellä tapaamisella, kotibileissä, missäs muuallakaan sen ikäisenä :D mies oli kyllä ihastunut muhun jo koulun käytävällä nähdessään tuntematta, edelleen kuulostaa hassulta mun korviin.. mutta hån kasvoi ja minä kasvoin, ja nyt 9 vuotta myöhemmin yllättäen onkin kaikkea mitä olisin koskaan voinut mieheltä toivoa ja teininä alkanut suhde voi paremmin kuin koskaan :) ei sitä aina tiedä etukäteen, mitä tahtoo ja nettideittailussa ei aina anneta tunteelle mahdollisuuksia vaan järkeillään liikaa. Eipä olisi ehkä Kristakaan Joelia suomi24:ssä tavannut kun ikäsuodatin olisi rajannut pois. Onneksi fb on näköjään romanttisempi!
EWE
27.2.2014 at 00:08Ihana tarina :) Sitä lukiessa hymyilytti, välillä pikkusen naurattikin, ja tuli iloinen fiilis. Näitä tapaamistarinoita on aina niin hauska lukea.
Me kanssa tavattiin miehen kanssa netissä. Hän onnistui bongaamaan kuvani eräästä palvelusta ja halusi tavata, vaikkei kuvien tarkoitus ollut mikään ”hei, olen sinkku ja valmis treffeille kanssasi” :) Juteltuamme ensin netissä ja myöhemmin myös puhelimessa uskaltauduin lähteä tapaamaan miestä toiselle paikkakunnalle. Tämä kannatti, sillä meillä synkkasi heti. Muutama kuukausi tästä olin sitten ykskaks pakkaamassa laukkuja ja muuttamassa hänen luokseen. Vaikka Helsingin jättäminen tuntuikin vaikealta. Nyt ollaan oltu reilu 7v yhdessä, mutta naimisiin ei olla keretty. Kaksin elo muuttui kolmisin asumiseksi noin 1,5v sitten, kun meidän poika syntyi.
LeenaK (Ei varmistettu)
27.2.2014 at 10:25Vielä vanhempaa nettideittailua – mieheni kanssa tutustuimme vuonna 1990 ircissä :-). Voittepa kuvitella, että siihen aikaan oli aika hankalaa selittää että mossä oltiin tutustuttu. Oikeastaan päädyttiinkin sittenhelpompaan ’korkeakoululla’-versioon. Itse asiassa meitä irkkipareja muodostui tuolloin90-luvulla vaikka kuinka paljon, minunkin/meidänkin vakikanavalta ihan nopeasti laskien 4 jotka edelleen ovat yhdessä ja toki lisäksi väliaikaisempia juttuja.
Marsu
24.3.2016 at 23:17No olihan se Joelin kuva! Piti tulla etsimään tämä postaus kun muistin nähneeni tuon kuvan aiemminkin, tuo kuva on siis Happypancake deittisivustolla nimimerkin Nallukkasi profiilikuvana? :P
krista
25.3.2016 at 08:57MITÄ?!?!? Kiitos, hyvä kun tulit kertomaan! Siis toi kuva, joka on tuossa mun kuvan vieressä? Karseaa! Jos oot kirjautuneena sinne, saatko jo jotenkin ilmiannettua sen? Tuonne ei ilmeisesti pääse kirjautumatta, mitä nopeasti vilkaisin… Joel laittaa sinne (jonnekin ylläpitoon) varmaan just meiliä, se on ihan kauhistuneena tuossa… KIITOS KUN TULIT SANOMAAN!