Flashback Kampissa

Harvinaista herkkua – lounastettiin tänään Joelin kanssa kaksistaan kaikessa rauhassa Kampin Satkarissa.

Ulko-ovella iski muisto-flashback.

”Muistatko, muistatko tuolla vessassa…?”
”MUISTAN!”

Kun lapset olivat yksi ja kolme, he kävivät tanssitunnilla saman rakennuksen ylemmässä kerroksessa. Tunnin jälkeen oli tapana tulla Satkariin lounaalle. Ja sitten taisteltiin väsyneiden lasten romahdustilassa puettiin lapset päiväunille nukkumaan, jotta nukahtivat ihanasti tuplavaunuihin kotimatkalla.

”Muistatko ne villasuk…?”
”MUISTAN!”
”Miten niitä olikin niin monta?”
”Kymmeniä villasukkia! Satoja!”
”Siltä se ainakin tuntui, kun lapset riipivät niitä irti sitä mukaa kuin niitä puettiin.”

”Ja se veskissä käyttäminen, uhhuh.”
”Vaipanvahdotkin!”
”Mullahan meni naistenvessassa ihan kivasti toisen kanssa. Mutta sulla siellä invavessassa toisen kanssa… Ai hitsi mikä huuto.”
”Mutta siellä oli kilpparipotta! Se joskus auttoi!”

”Sitten me kylvettiin niitä varusteita kaikkialle.”
”Oli ohut villasukka, oli tavallinen villasukka. Oli toinen tavallinen villasukka. Oli vielä ne isot aikuisten sukat siihen päälle. Ja sit toppapussiin.”
”Ja pipot. Alulakit ja pipot. Ja aina oli joku vinossa.”
”Merinovillakerrastot. Välihaalarit ja toppapuvut.”
”Ja aikuisella siinä vaiheessa niin kuuma, ettei tiedä, valuiko naamaa pitkin kyynel vai tuskanhiki.”
”Kyynelet sekoittuivat hikeen.”

Hetken hiljaisuus.

”Ei ole niitä vaunuja enää, eikä niitä lämpöpusseja.”
”Onkohan siellä vielä se kilpparipotta?”

”Niitä aikoja.”
”Nyt me vaan tässä kävellään täältä ulos niin kuin normaalit ihmiset, eikä kukaan huuda tai heittele villasukkia.”
”Niin.”
”Vastaantulijat ei tuijota meitä kauhunsekaisessa hämmenyksessä.”

Hetken hiljaisuus.

”Onkohan tää elämä jo vähän liiankin helppoa?”

30
Like
4

You Might Also Like

  • Torey
    17.9.2019 at 19:20

    Vauvat on niiiiin ihania, mutta kyllä mä silti olen niiiiiin onnellinen, kun omat on koko ajan enemmän ja enemmän omatoimisempia! Välillä oikein huokaan tyytyväisyyttäni, kun ajattelen tulevaisuudessa odottavan sen ajan, kun nuo hoitavat iltapalansa ihan itse ja kouluaamut itse ja voi että! Miten helppoa sitten itellä onkaan. 😂 Ja samalla nautin siitä, kun ne on nyt just sellasia kun on. ❤

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/09/16/kuljen-ohi/

    • krista
      18.9.2019 at 12:24

      Joo kyllä! Mutta kyllä tässä on käynyt (meillä siis) jo vähän sellainen ”aika kultaa muistot” -ilmiö, että jotenkin kaiholla sitä muistellaan – se oli kuitenkin jotenkin niin ainutkertaisen tavallaanextreme elämänvaihe. Nyt on muita vaiheita tietty edessä ja meneilläänkin jatkuvasti, mutta silti jo pientä haikeutta on alkanut tuntua siitä, että se akuutein härdellivaihe on jo takana <3 Helpotus ja niisk yhtä aikaa <3

      • Torey
        18.9.2019 at 17:42

        Joo! Just tollaset sekavat fiilikset. Just katottiin anopin kanssa meiän kuopuksesta videoita, kun neiti on 6-12kk ja APUA MIKÄ IHANA. Kun vois päiväksi palata välillä niihin hetkiin ja lällyttää sitä omaa pientä pienenä. 😄

  • Kati
    17.9.2019 at 21:47

    Jätän todella harvoin kommenttia, vaikka aktiivisesti blogiasi luenkin. Nyt oli kuitenkin jotenkin ihan pakko :) Ja syy on se, että olen lukenut blogiasi lähes alusta saakka ja muistan niin elävästi juuri nuo tuon ajan postaukset sinulta! Itsellä ei ollut silloin vielä lapsia, mutta nyt meillä on vauva ja 4-vuotias ja tavallaan elämme juuri tuota kuvaamaasi elämänvaihetta tällä hetkellä. En osaa ehkä selittää tätä, mutta tulen usein lukemaan blogiasi ja yllätyn monesti siitä ettei se sisälläkään enää lainkaan tuota pikkulapsiarkea (ja härdelliä :D). Ja siis ei tietenkään sisällä, kun teillä on jo isommat lapset, mutta blogisi sisälsi juuri esikoisen vauva-aikana niin paljon vertaistukea enkä oikein kai ymmärrä miten aika voi kulua näin nopeasti ja lapset siinä samalla kasvavat niin hurjasti. Pitää ehkä alkaa lukea niitä vanhempia tekstejäsi taas :)

    En nyt itsekään ihan tiedä tämän kommentin pointtia, mutta ihanaa kun teillä on jo vähän liiankin helppoa <3

    • krista
      18.9.2019 at 12:32

      En yhtään ihmettele, että yllätyt – mä yllätyn siitä itsekin :D En siis siitä, miten blogista on hävinnyt vakiomuotoinen härdelliosuus vaan siitä, että ELÄMÄSTÄ se on hävinnyt. Tai no ei tietty hävinnyt, ei millään, mutta muuttanut muotoaan sellaisesta akuutista taistelemisshowsta pienimuotoisempaan ja aaltomaisempaan toimintaan :)

      Mutta niin se vaan menee, että tällainen blogi, jossa kirjoittajan oma elämänvaihe on keskeisenä, vähän muuttuu väkisinkin niiden elämänvaiheiden muuttuessa. Ja on tässä tietysti hyvin olennaisena osana sekin, että siinä missä tuntui ihan luontevalta kirjoittaa 2-vuotiaan x-asentoon heittäytymisestä keskellä katua, samanlaista asiaa en enää haluaisikaan kirjoittaa 7-vuotaasta enkä edes 5-vuotiaasta. Eli siinäkin mielssä vaikka ”kaikki huutaa” -kriisejä syntyisi (ja syntyyhän niitä) nykyisinkin, niitä ei ole enää luonteva laittaa blogiin sillä tavalla kuin mitä lasten ollessa vaikka just 1 ja 3. Mutta niinhän se menee <3 Ehkä sit tähän nykyiseen tasaisempaan menoon voi suhtautua härdellin keskeltä niin, että "hei tuolla tavalla se varmaan sitten helpottaa meilläkin". Etenkin se oman ajan saaminen on ihan massiivinen muutos!
      -
      Mä itsekin aika usein lueskelen vanhoja postauksia, joskus ihan jumitun sinne. Jännä, miten monia juttuja ei itsekään muista! Mutta omia lemppareita (tai ainakin niitä, jotka ovat jääneet mieleen) härdellipostauksista ovat olleet nämä:
      http://www.puutalobaby.fi/lapsiperheen-aamu/
      ja
      http://www.puutalobaby.fi/tirpan-lomaterveisia/
      Oi niitä aikoja <3