Erään purennan tarina

Röntgenkuvat hampaistani olivat valmiina auki tietokoneella, kun astuin hammaslääkärin huoneeseen.
”Et sinä onneksi näytä näin kasvokkain niin pahalta kuin mitä röngenkuvat olisivat ennakolta antaneet olettaa, kun niitä tuossa katselin”, hammaslääkäri totesi heti alkuunsa.

Öööh, kiitos?

*******

Tähän mennessä olen kertonut oikomishoidostani vähän niin kuin sivulauseessa. Parissa bloggauksessa on ollut kuvia telaketjuistani (täällä ja täällä), ja keskustelua on käyty kommenteissa ja Instagramissa. Koko tarina on kuitenkin jäänyt kertomatta. Tässä se tulee.

Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun vihdoinkin sain kaupungilta hammaslääkäriajan Silvaa odottaessani. Tai oikeastaan kaikki lähti tietysti siitä, kun 80-luvun Kuusamon hammaslääkäri ei ”raaskinut pilata kauniita hampaita raudoilla” ollessani kouluikäinen. Sain vain sellaiset yöraudat, vaikka olisin ilmeisesti tarvinnut järeämmät raudoitukset jo silloin.

Mutta joo eipä mennä kuitenkaan niin pitkälle. Vaan neuvolaan.

Neuvolasta siis ohjattiin normaaliin käymään hammaslääkärissä raskausaikana, koska raskaus vaikuttaa niin voimakaasti hampaisiin ja niin edelleen. Okei, varasin ajan. Sain sen tasan puolen vuoden päähän (se hoitotakuu ilmeisesti) – aikaan, jolloin Silva itse asiassa oli syntynyt. Jeah, mahtavaa hammaslääkäripalvelua kaupungilta, ajattelin. Mutta menin hammaslääkäriin kuitenkin, pieni keskosvauva auton turvakaukalossa mukana.

Nuori hammaslääkäri oli to-del-la huolellinen. Ja ihana ja ystävällinen ja kaikkea. Tarkastuksen loppuun kysäisin, että mitä mieltä olet tuosta mun purennasta.
”Noooh, onhan se tietysti aika…”, hammaslääkäri aloitti.
”Mitä jos varaisin sinulle ajan röntgeniin?”

Siitä eteenpäin asiat rullailivat seuraavan parin vuoden ajan eteenpäin hitaasti, mutta tasaisesti. Sain ajan eteenpäin. Siitä eteenpäin. Ja eteenpäin. Sitten konsultaatioajan oikojalle. Sieltä kirurgiseen sairaalaan. Siellä oikojalle. Olin oikomisjonossa vuoden. Sitten toiselle oikojalle, josta tuli ”oma oikojani”. Ja leikkauksen tekevälle kirurgille (joka ensitöikseen tiputti mallipääkallon päälaen lattialle, mutta paikkaili salamannopeasti: ”sulle ei käy noin”). Oikoja esitti monikymmensivuisen oikomishoitosuunnitelman seminaarissa (?), jossa oikomishoito hyväksyttiin. Riskejä käytiin vielä kerran läpi. Hoitoja käytiin vielä kerran läpi. Oletko varma? Oletko varma? Oletko varma?

Alkuun en ollut ihan varma, lopulta olin.

Päätin lähteä massiiviseen oikomishoitoon, joka huipentuu siihen, että leukani katkaistaan poikki kahdesta kohtaan ja siirretään oikealle paikalleen.

Telaketjut suussa! Kuva eka päivältä.

Ongelma suussani on siis tämä (niin kuin minä olen asian suunnilleen maallikkoymmärtänyt): alaleukani on väärällä kohdalla, ja vuosien kuluessa alahampaat ovat jäytäneet ylähampaiden juuriin vaurioita. Ylähampaat ovat alkaneet kääntyä ja harittaa; muutoksen näkee selvästi jo vaikkapa viiden vuoden takaisia valokuvia katsoessa.

Eikä vaiva tosiaankaan ole (vain) esteettinen. Kärsin päänsäryistä ja ylähampaiden takana olevat ikeneni ovat todella arpiset ja vaurioituneet. Ongelma on sellainen, että vuosien myötä sen ennakoidaan vain vauhdilla pahenevan.

Alkutilanne. 

Siirtyneet hampaat voidaan siirtää raudoilla takaisin – ja se käykin näköjään huimaa vauhtia. Purenta kuitenkin palautuisi nopeasti takaisin harittavaksi, jos hoito jäisi pelkkäään oiontaan. Niinpä täytyy (kirjaimellisesti) pureutua siihen, missä se ongelma oikeasti on. Alaleukaan.

Leuka sahataan (oi kyllä) poikki suun sisäpuolelta päin – mitään arpia ulospäin ei ole luvassa. Ongelmana kuitenkin on, että sahauskohdasta kulkevat juuri hermokanavat. Ne avataan, ja sitä tehdessä, kirurgin sanoja noudatellen: ”hermo ottaa aina jonkinlaista hittiä”. Vauriot vaihtelevat pienistä… …suuriin. Pahimmillaan vaurio voi olla jopa lopunelämän hermosärky ja kolmiolääkkeet. Tämä on kuulemma kuitenkin hyvin-hyvin-hyvin harvinaista.

”Vaikka ei se tilastollinen harvinaisuus tietysti siinä vaiheessa lohduta, jos se osuu juuri sinun kohdallesi”, eräs hammaslääkäreistä muistutti.

Toimenpide on käsittääkseni koko maan mittakaavassa suht harvinainen, mutta tämän nimenomaisen kirurgisen sairaalan sisällä näitä operaatioita tehdään kuitenkin viikoittain. Ja todella hyvin tuloksin.

Tilanne nyt (tai siis viikko sitten).

Hammasraudat eivät siis vielä ole mitään. Oikaisun jälkeen mars kirurgin pöydälle ja kuukausien toipumiseen ja nestemäiseen ruokintaan. Välillä sitä oikein lävähtää päähän, että mitä hemmettiä sitä nyt onkaan tekemässä. Olen kuitenkin päätökseeni tyytyväinen. Nyt tai ei koskaan. Hemmetti.

Mitä mieltä olette:
Hullua, rohkeaa vai hullunrohkeaa?

 

You Might Also Like

  • lauree (Ei varmistettu)
    31.7.2014 at 18:34

    Meidän äidille tehtiin sama leikkaus (sitä edeltävine oikomisineen) ollessani 11v (eli äiti 36). Muistan kuinka äitiä jännitti ja me kaikki häntä tsemppasimme, MUTTA muistan myöskin kuinka meitä pikkuveljen kanssa nauratti kun syötiin samassa pöydässä äidin ryyppiessä pillillä jotain sosekeittoa, joka valui pitkin leukaa… Äitiäkin nauratti samalla, muttei voinut nauraa ja sekös nauratti meitä vielä enemmän. Myöhemmin oon miettinyt, että olipas reilu kerho koolla… No mutta ainakaan siitä ei jäänyt mitään hermovaurioita tai muutakaan. Paraneminen meni hyvin ja äidin koko yleinen ilme jotenkin ryhdistyi kun leuka siirtyi oikealle kohdalleen. Hyvin se sullakin menee! :)

  • murina
    31.7.2014 at 18:50

    Hullunrohkea!

  • ... (Ei varmistettu)
    31.7.2014 at 19:03

    Kaikkea noita kolmea! Itselläni vinksottaa hampaat aivan sinne ja tänne. Joidenkin mielestä se tuo ulkonäköön jopa jotain omaperäistä mutta itse en kyllä tykkää. En osaa sanoa mikä kohdallani meni pieleen sillä minunkin hampaat kyllä ala-aste aikaan suoriksi oiottiin. Toivottavasti sinulla sujuu hyvin koko telaketju prosessi ja sekä esteettiset ja fyysiset seikat tulevat kuntoon! :)

  • tonsku (Ei varmistettu)
    31.7.2014 at 19:15

    Juuri saman leikkauksen lokakuussa käyneenä voin sanoa että hyvin sinä pärjäät :) minulla samainen leikkaus onnistui hyvin, vaikka naama oli sen jälkeen aika turvoksissa ja kipeä. Silti paraneminen meni aika nopeasti :) pian näytin jo omalta itseltäni :) vielä toinen puoli on tunnoton, mutta hiljaa sekin paranee :) stemppiä sinulle <3 varsinkin sen leikkauksen jälkeiseen toipumiseen :) sitä tarvitaan sillä et kauheasti voi lasten kanssa leikkiä tai nostaa :) ja ne kun ei ymmärrä että äitiä pitää varoa :) mutta minä selvisin ja tässä ollaan :) niin sinäkin :)

  • LauraEm.
    31.7.2014 at 19:31

    Hullua, rohkeaa ja tärkeää! Hammasjututkin taitaa usein olla sellasia, että ne tekee tuhojaan piilossa ikenien ja suun sisällä. Ja sitten kun ne huomaa, ollaan jo pitkällä… ja korjaukset entistä isompia (kamalampia). Nyt sitä ei varmaan mieti, mut jos kuuskymppiseks odottaa että ikenet arpeutuu ja juuret painuu vinoon, niin… no, aina ei voi tietää tuleeko mitään mut jos tulee, niin ennemmin korjaa heti.

    (Ite pelkään hammas(lääkärin) kipua niin paljon, että oon hakemassa tarkastusta suunnilleen joka vihlasusta ja haluan, että korjataan heti. Ei enää niitä ”vähän sitä kaks vuotta jäyti ja sit siellä oliki juureen asti mädäntyny paise” -juttuja mulle.)

  • Hammashoitaja (Ei varmistettu)
    31.7.2014 at 19:49

    Rohkeaa, mutta oi niin viisasta. Aika pahan näköistä jälkeä on näkynyt esin. kuusikymppisillä jotka eivät ole hoitaneet purentaa aikanaan kuntoon. Ja siis toimin hoitajana nimenomaan oikojahammaslääkärin ja protetiikkaa tekevän hammaslääkärin kanssa.

  • mar (Ei varmistettu)
    31.7.2014 at 19:54

    Ystävä kävi pari vuotta sitten saman läpi. Kasvojen ulkonäkökin muuttui huomattavasti paremmaksi ja päänsäryt sun muut ovat historiaa. Hurjannäköistä oli toipuminen, mutta lopputulos ymmärtääkseni kaiken kivun ja säryn arvoista! :)

  • manteli** (Ei varmistettu)
    31.7.2014 at 21:05

    Itse saman läpikäyneenä (prosessi vielä hieman kesken) tsemppaan ja sanon, ettää päätöksesi on juuri oikea, itse en ole hetkeäkään katunut, että lähdin tähän ruljanssiin. Toimin opetustyössä ja omalle kohdalleni on vajaan parin vuoden aikana osunut kolme aikuista, jolle on tehty sama, joten yllättävän yleisestä toimeniteestä taitaa olla kysymys. Meidänkin pienemmän kaupungin keskussairaalassa leuan siirtoleikkausta tehdään viikottain. Itselleni on jäänyt leikkauksesta hieman alahuuleen tunnottomuutta, johon siihenkin on tottunut, eikä asiaan kiinnitä mitään huomiota, toki sekin saattaa korjaantua vielä (alkuun tunnottomuus oli sitä luokkaa, että vaikka leukaa pitkin valui soseet, ei sitä itse huomannut). Leikkauksesta toipuminen oli itselleni hyvin kivutonta, ja pärjäsin jopa ilman särkylääkkeitä. Yhden viikon aikana luutuva leuka painoi toisen korvan hermoon, jolloin kipu oli sietämätön, mutta sekin meni parissa päivässä ohi. Lääkärini sanoikin, että leuan poikkisahaus tehdään niin siististi, siksikin toipuminen on yllättävän kivuton. Toki naaman turpoamiset, tunnottomuus, kuolaamiset, mustelmat, puheen mongerrus/sössääminen jne. kuuluu leikkauksen jälkeisiin viikkoihin, eikä silloin tehnyt hirveästi mieli ihmisten ilmoille. Sitten kun pääsi ulos, sai tottua melko avoimeen tuijotukseen (ihmisiä tuntui kovasti kiinnostavan suussani olevat kuminauhat, jotka itselläni olivat aika näkyvät. Samoin oikomisrautani olivat alusta lähtien huomattavasti massiivisemmat, niissä olevien kuminauhaväkästen ansiosta). Kaikesta huolimatta, melkein pahinta mielestäni leikkauksen jälkeisessä toipumisessa oli jatkuva nälkä, koko ajan sai olla lappamassa velliä mahaan (toki syynä alkuun oli se, ettei suuta saanut auki ja kaikki velli oli enemmänkin rinnuksilla kuin suussa…). Ja kyllähän se pureskeleminen ja syöminen piti opetella kokonaan uudestaan, sitten kun siihen oikean ruuan syömiseen vihdoin sai luvan.

    Tsemppiä siis, mielenkiinnolla seuraan sinun oikomishoitoa. Hyvä siitä tulee :)

    • ninieni (Ei varmistettu)
      31.7.2014 at 21:22

      Sympatiani manteli! Mullakin oli vuoden ne älyttömät kumilenkit, jotka olin jo onnellisesti ehtinyt blokata ne mielestäni. En ollut tajunnutkaan että pienempiäkin oiontasysteemejä on kuin ne kumilenkkikoukulliset. Tsemppiä loppuprosessiin! :)

  • ninieni (Ei varmistettu)
    31.7.2014 at 21:15

    Rohkeaa, mutta vaivan arvoista! Mulla oli myös ongelmana, että yläetuhampaiden takana alahampaat ottivat suoraan ikeneen kiinni ja höllensivät ylähampaiden juuria. Tuomiokin on lähes sama: puolitoista vuotta oiontaa, leukaluun pidennysleikkaus ja vielä puoli vuotta oiontaa. Vaihtoehdoiksi annettiin oionta ja leikkaus tai tekarien teettäminen 10 vuoden päästä. Ihan noin perinpohjaista kyselyä ja suunnittelua ei mun kohdalla ollut: sain lähetteen yths:n ihanalta lääkäriltä, oikojan ja kirurgin arvion, jotka selitti homman pääpiirteissään ja kyseli haluanko varmasti aloittaa oionnan, hoitopalaverissa tehdyn hoitosuunnitelman, josta lääkäri soitti ja kertoi (ja kyseli vielä toisen kerran että haluanko varmasti) ja sitten oionta alkoikin toukokuussa (arviointikäynti oli helmikuussa ja hoitosuunnitelma tehtiin maaliskuussa). Hampaat siirtyi hämmentävää vauhtia paikoilleen ja mulla kävi tuuri: vuoden jälkeen oikova hammaslääkäri teki uuden arvion ja lopulta sanoi, että leuan malli (ehem, tai joku) on muuttunut niin paljon oionnassa, ettei leikkausta enää tarvita. Selvisin siis lopulta puolentoista vuoden oionnalla. Tsemppiä kovasti oiontataipaleelle! Kyllä se lopulta kaiken hampaiden kiristelyn arvoista! Ja muista, että alku on oikomisessa pahinta: myöhemmin kojeitten kiristys ei ole kovin ihmeellistä, vaikka alussa kiristämisen jälkeen ei voinut kahteen päivään syödä _mitään_ kiinteää! Kyllä se leikkauskin hyvin menee! Pidän sulle peukkuja sit kun sen aika on! :)

  • Perho Kerttunen
    31.7.2014 at 21:15

    Ehkä pitäisi itsekin uskaltautua hieman samanlaisen pulman kanssa hammaslääkärille. Minua lohduttaa se, että jonot ovat tosiaankin pitkiä ja prosessi etenee hitaasti. Ehtii tottua ajatukseen. Sen sijaan en osaa tottua siihen ajatukseen, että tämä leuka ja nämä säryt tässä seuraavan viidenkymmenen vuoden ajan. Ugh. Aamen.

    • manteli** (Ei varmistettu)
      31.7.2014 at 22:54

      Minulla prosessi eteni ninienin tavoin todella nopeasti. Yksi hammaslääkärikäynti yksityisellä (ihan muissa asioissa kuin oikomiseen liittyvässä), ohimennen kysytty kysymys vinosta etuhampaasta, siinä samassa tehtyjä purennan mittailua ja hups, huomaan olevani julkisella puolella oikomislääkärin ja kirurgin pakeilla (muutamia viikkoja välissä). Tästä hammaslääkärikäynnistä siihen, että sain raudat suuhuni meni vajaa puoli vuotta. Siinä välissä muutamia leukapolikäyntejä ja lisäksi kallon ja purennan kuvauksia. Puolitoista vuotta oikomishoitoa, leikkaus ja nyt leikkauksesta on kulunut n. 1,5 vuotta.

  • Riiraj (Ei varmistettu)
    31.7.2014 at 21:32

    Upean ja fiksun rohkeaa! Sun täytyy kuitenkin vielä aika monta kymmentä vuotta purukaluston kanssa elellä. Varmasti terveyttä ja elämänlaatua parantava päätös.

  • kukka (Ei varmistettu)
    31.7.2014 at 21:32

    itse olen myös käynyt oikomishoidot läpi aikuisiässä, ja kyllä kannatti! olo on kuin uudella ihmisellä, niin paljon vaikutti olotilaan. Tsemppiä sun prosessille, oot ihailtavan rohkea :)

  • sku
    31.7.2014 at 21:56

    Uijui. Koko ikäni hampaiden kanssa kamppailleena toivotan tsemppiä koitoksiin. Hermoja on mullakin suusta katkottu, mutta kaikkeen tottuu :D

  • Minna-Maria
    1.8.2014 at 08:51

    Rohkeaa ! Todellakin rohkeaa! Itselleni riitti kolme pilalle mennyttä juurihoitoa, kaksi vuotta kestänyt hermosärky ja purenta-arkuus (siihen lisänä vihlonta sekä kylmästä, että kuumasta). Ikinä-ikinä en itse uskaltaisi mennä tuollaiseen operaatioon, vaikkakin jälkikäteen ajateltuna tuo kahden vuoden piina suussani on unohtunut jo melko hyvin, ja syöminen on taas ihan kivaa :) Tsemppiä, ja rohkeutta !! :)

  • Yennie (Ei varmistettu)
    1.8.2014 at 10:07

    Kävin siellä 80-90-luvun vaihteessa vuosia AIVAN KAMALALLA hammaslääkärillä oikomishoidoissa. Hammaslääkärin tuolissa koin ihan oikeasti kuolemanpelkoa kun tunsin tukehtuvani kipsimuottien ollessa samaan aikaan sekä ylä- että alahampaissa. Rautojen kanssa räpeltäessä hammaslääkäri joskus käytti kunnolla voimaa ja hups, vähän lipsahti ikeniin. Jne jne, muistan vieläkin elävästi monia kauhunhetkiä siinä tuolissa. Eikä kuulemma ollut mennyt ihan putkeen muutenkaan koko hoito. Lopulta joskus yläasteen aikana sain valita että menenkö leikkaukseen jossa leukaa siirretään vai otetaanko raudat pois nyt heti. Ööö. Nyt. Heti. Sen jälkeen olen seuraillut kuinka hampaat vuosien saatossa ovat siirtyneet vinoon, päänsäryt ilmaantuneet ja vihaan sivupotretteja itsestäni. Katkera vieläkin miten itsetuntoani tallottiin ihan turhaan noina oikomishoitovuosina. Lähipiirissäni on henkilö joka mainostaa kuinka kävi teininä samanlaisen leikkauksen läpi ja miten hyvä oli että niin teki jotta ei ole nykyään ruma… hmm.. Opiskeluaikoina en edes käynyt hammaslääkärillä kun en halunnut enää kunnalliselle. Nykyään maksan mielelläni hyvästä hoidosta yksityisellä. Joskus tulee eteen näitä kertomuksia oikomishoidoista aikuisiällä ja mietin josko sitä itsekkin uskaltaisi. Tuntuu aika ylivoimaiselta ajatukselta. Seuraan kuitenkin mielenkiinnolla tarinaasi ja olen hengessä mukana. Ehkä minäkin vielä joskus…

    Tsemppiä! Olet rohkea! :)

  • lmv (Ei varmistettu)
    1.8.2014 at 13:06

    Ystäväni kävi saman prosessin läpi pari vuotta sitten aikuisiällä ja kaikki sujui hienosti. Oli kuulemma sen arvoista. Esimerkiksi pureminen on kuulemma huomattavasti helpompaa nykyään kun leuka on oikealla paikallaan.

  • mlja (Ei varmistettu)
    1.8.2014 at 14:03

    Rohkea!

    Minulle tehtiin sama operaatio (alaleuan leikkaus ja siirto) kolme kesää sitten, enkä nyt voisi olla tyytyväisempi tuloksiin. Lapsena oikomishoito laiminlyötiin, mikä seurauksena alaleuka jäi liian pieneksi ja hampaat harittivat suuntaan jos toiseen. Nyt on ihanaa, kun vihdoin uskaltaa hymyillä kunnon pepsodenthammashymyä!

    Olen hurjan tyytyväinen profiiliini – ja siihen, että päänsäryt ovat kaikonneet. Pari oikomisvuotta ja puolen vuoden toipumisepisodi olivat sen arvoisia. Leikkaus itsessään meni mainiosti ja pääsin sairaalasta kotiin jo parin päivän jälkeen. Inhottavinta oli leikkausta seurannut kuukausi mössöruokineen, mutta nykyään pystyy taas pistelemään poskeen mitä tahansa ruisleivästä porkkanoihin. Pahimmat mustelmat tulivat viisureiden poistosta, mutta kyllä se naama oli turvoksissa puolisen vuotta. Vielä on alaleuassa pieni alue, jonka hermotus on jotenkin rikki, mutta se ei haittaa elämän menoa ollenkaan.
    Muuten enää on jäljellä retentiolanka alaetuhampaiden takana, eikä kukaan ulospäin arvaa, että leuassa on jokin verran titaania.

    Tsemppiä prosessiin!

  • kontaktimuovi
    1.8.2014 at 18:34

     

    Hei anteeks jo etukäteen tästä kommentista, mut tuli jotenkin mieleen et kun joudut leikkaukseen ja toipuessa olet vaan nestedieetillä, niin eihän siun ees tartte laihikselle alkaa ku se tulee siinä samalla kun oot nyt niitä ”liikakilojas” kauhistellu. :)

  • kao kao
    1.8.2014 at 18:39

    Hullu ja  tosi rohkea! Mä uskaltauduin jo hammaslääkärille kesäkuussa, mutta mitään parannusta särkevään hampaaseen ei tullut. Nyt pitäis mennä uudelleen, mut en kertakaikkisesti uskalla..

  • Mari Johanna se on (Ei varmistettu)
    1.8.2014 at 18:44

    Olen ollut samassa leikkauksessa ja siis aikuisiällä hammasraudoissa. Tosin olin ihan järeässä hammasrautahoidossa myös teininä. Sitten muutaman vuoden tauko ja taas uudet raudat ja leikkaus ja sitten vielä rautojen pitoa jokunen kuukausi. Mitään ongelmia ei ole tullut, paitsi että sain aikanaan sairaalasta mukaani lapun jossa lukee ”minulla on metallisia keinoelimiä” eli ne ruuvit leuassa. Lentokoneiden metallinpaljastustarkastuksia varten kuulemmma. Ikinä tuota korttia ei tosin ole kysyttyä eikä ne millin ruuvit missään paljastimissa piippaa.

    Leikkaus meni hyvin ja nyt on suorat hampit ja leuka paikoillaan.

  • 1 2