Vaa’asta ei ollutkaan paristot loppu – ne olivat vaan jotenkin tipahtaneet pois paikoiltaan.
Ja nyt se vaaka näyttää… ei sitten mitään. Ei mitään muutosta siis raskauskiloissa. Tuossa ne mahassa, reisissä ja pepussa ovat, ja ilmeisesti siinä myös suht piukasti pysyvät.
Seli-seli seli ”tietysti lihas painaa enemmän kuin rasva” jaba-jaba-jaa. Mutta oikeasti selitys on tietysti se, että vaikka olen ollut kevään ajan (lapsiperheaikataulujen puitteissa) ihan innostunut zumbailija, en ole jaksanut tehdä syömisille oikeastaan mitään.
Paino sanalla jaksanut.
Kun vaakakupissa on ollut helppo lounaspitsannouto tai raskauskilonnipistys, se pitsa on vienyt heittämällä sata-nolla -voiton. Itse asiassa juuri tälläkin hetkellä syön eilisen pitsan jämiä. Mmmm.
…ja kuulkaas mä väitän, että just nyt se on ihan ok.
Totta kai mä ajattelen myös, että ”no voi paska”. Kyllä mä tammikuussa (täällä) ajattelin, että tässä vaiheessa kalenteria olisin nyt edes sillä omalla painokymmenelläni.
Mutta en ole ja sillä selvä. Eikä se oikeasti haittaa minua juuri ollenkaan. Etenkään nyt, kun ostin ennen Espanjan-lomaa tuollaiset mahaapeittävät ”bikinit” (vai miksi tuollaista sanotaan?), jotka peittävät ne perhanan raskausarvetkin. Oikeastaan pelkästään se harmittaa, että tänä(kään) kesänä en mahdu normaaleihin kesävaatteisiini. Mutta tuleehan niitä kesiä vielä.
Juuri nyt olo tämän oman kropan kanssa on ihan ok.
Tältä mä näytän.
Tällainen mä olen.
Sitä paitsi tämä kroppa on paljon parempi kuin se ”alkuperäinen” – tästä on kuulkaas puserrettu ulos kaksi ihan mainiota lasta! Uuden elämän alku, ja kertaa kaksi. Se on aikamoinen ylpeydenaihe se!
Hus hemmettiin photoshopatut malli-ihannekropat – synnyttäneen naisen kropasta kuuluu olla ylpeä.
#rantakunnossa-kampanjan tavoite on kannustaa ihmisiä hyväksymään itsensä ja kunnioittamaan erilaisuutta. Haasteeseen voi osallistua jakamalla oman rantakuvansa (hashtagilla #rantakunnossa) ja haastamalla kaverit mukaan. Mä haastan teidät!
Kampanjan sivuilla sanotaan, että Mannerheimin Lastensuojeluliiton tutkimuksen (2013) mukaan 73 prosenttia 15-18 -vuotiaista tytöistä on tyytymätön vartaloonsa. Joka kymmenes tyttö kärsii syömishäiriön oireista nuoruusikänsä aikana.
Nämä tytöt ja pojat voivat tulevaisuudessa olla meidän lapsiamme.
Mä uskon, että vanhempina yksi meidän tärkeistä kasvatustehtävistämme on opettaa lapsillemme terveellistä ruumiinkuvaa ja oman kropan arvostamista.
Niinpä mä jatkan tätä haastetta:
Haastan teidät lupaamaan, että emme koskaan mollaa omaa kroppaamme (tai toisten kroppaa) lasten kuullen. Lapset imevät puheistamme kaiken – ja eleistämme. He kyllä huomaavat, jos äiti tai isä epätoivoisena puristelee peilin edessä (kenties olemattomiakin) makkaroitaan. Jopa pienet lapset saattavat miettiä, että ovatko he ylipainoisia; itse olen esimerkiksi kuullut ”oonko mä liian lihava” -kysymyksen puolitutun nelivuotiaan suusta.
Se kysymys ei kuulu nelivuotiaan suuhun.
Minä ajattelen, että omaa kroppaa täytyy arvostaa; se on yksi tärkeä hyvinvoinnin lähde. Syöminen on nautinto, liikunta on nautinto, terveelliset elämäntavat ovat nautinto. Henkinen ja fyysinen hyvinvointi kulkevat käsi kädessä.
Itselleni se ei tarkoita sitä, että olisi jotenkin väärin haluta nipistää muutamia kiloja – vaikkapa raskauskiloja. Hih meinasin kirjoittaa ”rakkauskiloja”, ehkäpä niitäkin. Liikunta ja terveellinen syöminen ovat totta kai hyviä asioita. Ainakin itselläni pöhöttynyt olo vaikuttaa ihan suoraan hyvinvointiin. Ei ole mitään pahaa siinä, että haluaa voida paremmin ja tiputtaa ne muutamat kilot.
Mutta jos ne eivät nyt ihan heti lähdekään, niin ihan sama.
Me ollaan muhkuroinemme tavallisia naisia, ihan hyviä.
…paitsi poseeraamisessa ja rantapallon kiinniottamisessa.
