3+1 viime aikoina luettua

Mun elämä ”pelkkänä lomalukijana” on ohi – koko aikuisikäni olen siis ollut sellainen, että luen lähinnä kirjan per loma, arkeen lukemista ei mahdu.

Koska opiskelut. Koska työelämä. Koska pienet lapset. Koska *lisää syy tähän*.

Mutta nyt viimeisen parin vuoden aikana on tapahtunut joku vaivihkainen muutos: minusta on tullut ympärivuodenlukija, jesh! 

Ei vieläkään tietysti mikään megalukija – osittain myös siksi, että minulla on hyvin rajoittunut kirjamaku ja siksi hyvää luettavaa ei aina meinaa löytyä – mutta ihan kivasti lukemiselle tuntuu silti löytyvän aikaa. En tullut laskeneeksi kirjojen määrää viime vuonna, mutta veikkaisin jotain pariakymmentä. Ihan hyvä entiselle ”vain lomalla” -lukijalle!

Määrä ei kirjoissa korvaa laatua, mutta silti ajattelin, että tänä vuonna voisin ihan huvikseni (ilman määrätavoitteita) laskea lukemani kirjat ja listata ne blogiin lyhyesti.

Nyt tammikuun aikana (osittain alkoi jo joulukuulta ja osittain jatkui helmikuulle) luin kolme kirjaa, nämä:

Ildefonso Falcones: Maan perilliset
(suomentanut: Satu Ekman)

Huokaus. Mistä lähtisin liikkeelle? Vaikka siitä, että nyt tämä barcelonilainen juristi, herra Falcones on saanut minun elämästäni jo niin paljon aikaa, neljä kertaa lähes 1000-sivuisen tiiliskiven verran), että katson jo kuulkaas jo oikeudekseni antaa vähän PALAUTETTA. Graah.

Faloconesin ekasta, Meren katedraalista ihan ok-tykkäsin, vaikka se oli aika raskaslukuinen ja mun silmään hyvin ”mieskeskeinen”. Toinen ja kolmas kirja, Fatiman käsi ja Paljasjalkainen kuningatar, olivat sitten tosi hyviä. Okei edelleen raskaita, Falcones kirjoittaa paljon historiaa kirjoihinsa ja mä tykkään kyllä just tällaisista kirjoista. Tokassa ja kolmannessa oli myös selkeästi naispäähenkilöt – en tiedä, oliko itsekin tiedostanut ekan kirjan mieskeskeisyyden ja siksi tarkoituksella ottanut naispäähahmot seuraaviin.

Ja nyt sitten tämä Maan perilliset, joka on jatko-osa ekalle, Meren katedraalille.

Okei. Näin mä luulen, että tässä hommassa on tapahtunut. Täysin siis kuvitellen.

Että neljän menestyskirjan jälkeen herra Falcones on niin stara, että kukaan ei ole pystynyt sanomaan hänelle, että HUHUU, MAA KUTSUU! Maan perilliset on nimittäin niin järjettömän historiapitoinen, että jopa tällaiselle historiapainotteisista kirjoista tykkäävällekin luku-urakka on ennen kaikkea suoritus, ei mikään nautinto. Ihan niin kuin kirjailija olisi ihan kokonaan sokeutunut omalle historiankerronnalleen.

Jonkun – ehkä kustannustoimittaja? – ois pitänyt pystyä sanomaan, että nyt hei kirjoitapas uusiksi: puolet historiakiemuroiden faktatiedoista pois, ja keskity enemmän siihen tarinaan. Tai ehkä se joku on sanonutkin, ja saanut potkut ja se on vaihdettu seuraavaan. Koska stara.

Tämä siis edelleen mun kuvitelmaa.

Kirjassa on nimittäin nyt selitetty täy-sin uuvuttavalla tavalla hallitsijoiden ja pappien edesottamuksia ympäri Espanjaa, ja aivan liian yksityiskohtaisella tavalla, että se tällaisessa kirjassa toimisi enää. Ja varsinainen henkilöiden tarina jää nyt ihan sen historiavyörytyksen alle.

Kirjan loppupuolella henkilöiden tarina sitten kyllä tiivistyy, ja lopulta siellä on oikein kiinnostavia juonenkäänteitä. Mutta se hassusti jää tiiviiksi sinne kirjan loppuun; jää ihan harmittamaan. Voi olisivatpa ne tapahtumat saaneet kirjassa enemmän tilaa ja ne olisi kuvattu laajemmin. Nyt tuntuu, että lukija on jo siinä vaiheessa uupunut historian alle, ja lopussa sinänsä mehevät tapahtumat hupsahtavat vaan eteen.

Puolet historiasta pois, ja sen tilalle varsinaista tarinaa syvemmin. Ugh.

Luin kyllä, mutta oikeastaan en voi suositella. 941 sivullaan lähinnä uuvuttava kokemus ja jätti päällimmäiseksi minimuotoisen suuttumuksen tunteen, että nyt olen antanut herra Falconesille ihan liikaa aikaa elämästäni.

Alan Drew: Vesipuutarhat
(suomentanut: Satu Leveelahti)

Miten mä en ole lukenut tätä jo aiemmin? Kannen kuva oli mulle siis entuudestaan täysin tuttu, siksi varmaan luulin, että olen sen jo lukenut. Mutta onneksi aloin hypistellä tuolla seurakunnan kirjastossa tätä tarkemmin. Luin takakansitekstin ja tajusin, että hei kuulostaa ihan uudelta.

Ehkä olin aiemmin jättänyt sen lukematta siksi, että se sijoittuu ”liian nykyaikaan” eli vuoteen 1999. Onneksi tein kuitenkin tällaisen valtavan myönnytyksen ja luin kirjan. Se oli nimittäin tosi hyvä.

Kirja kertoo Turkin maanjäristyksestä ja sen jälkeisestä kahden erilaisen perheen (perinteinen kurdiperhe sekä amerikkalainen kristitty perhe) elämästä ja risteävistä teistä. Kirjan takakannessa mainitaan, että mieleen tulee Romeon ja Julian tarina ja sukujen vihanpito. Ehkä ministi tosiaan sellaista vaikutelmaa saattoi olla havaittavissa.

Mun makuun kirja oli kivan helppolukuinen, ja se toimi etenkin tuon Falconesin tervanjuontilukemisen jälkeen. Kirjassa tuli kuitenkin sen verran kulttuurista syvyyttä, että kyllä se ihan ravistelikin. Silleen sopivasti.

Arthur Golden: Geishan muistelmat
(suomentanut: Irmeli Ruuska)

Ai että! Tää oli siis mun norolukemista, siitä aiemmin täällä.

Mua ei siis ole aiemmin Japani mitenkään erityisesti kiehtonut kirjojen ympäristönä. Ensimmäinen Japaniin sijoittuva luku… tai no silloin äänikirjakokemukseni oli se Mia Kankimäen Asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (siitä aiemmin täällä). Se ikään kuin avasi mulle portit Japaniin, ja nyt sitten tämä Geishan muistelmat kyllä ihan räjäytti potin.

En lukiessa tuntenut yhtään olevani ”vieraalla maaperällä” 1930-40 luvun Kiotossa, päinvastoin. Kirja toimi just niin kuin tykkään: ahmin siinä sitä hienoa fiktiivistä tarinaa, mutta samalla sain ihan vahingossa aimo annoksen kulttuurista ja historiallista ”oppia”. Nyt tiedän esimerkiksi geishakokeilaiden pukeutumisesta, kampauksista ja tavoista ihan valtavan paljon enemmän kuin ennen – mä siis ra-kas-tan näitä kirjoja, joiden puitteet ovat historiallisesti totuudenmukaiset ja tarkat, vaikka päällystarina fiktiivinen onkin.

Jos muuten luette tän kirjana, pieni vinkki: hypätkää yli kääntäjän esipuhe. Jostain kumman syystä kirjan kääntäjä (ei siis edes kirjoittaja) on halunnut kirjoittaa esipuheen, josta syntyy kuva, että kirjan päähenkilö olisi historiallisesti oikea henkilö. Kun taas kirjan lopussa kirjailija selvästi sanoo, että ei ole. Ärsyttävää harhaanjohtamista – enkä tajua syytä tälle. Onneksi olin itse saanut tästä myös etukäteen vinkin, huomasin sen jostain netin kirja-arvostelublogista. Luultavasti mua ois suututtanut, jos olisin kirjaa lukiessa pitänyt henkilöä aitona, mutta lopussa asia olisi paljastunut toisenlaiseksi.

Mulle itselle nämä on jotenkin tosi tärkeitä tietää; perustuuko se tositapahtumiin vai ei. Ja ihan samalla tavalla haluan kirjoissani luottaa siihen, että jos siinä on historian tapahtumia, ne ovat myös todellisessa maailmassa tapahtuneet niin.

+1 Ranya ElRamly: Auringon asema

Yritin, yritin, yritin, yritin. Mutta ei, en pystynyt.

Kirja vaikutti niin lupaavalta: egyptiläisen Ismaelin ja suomalaisen Anun rakkaustarina. Useita palkintoja saanut. Mä olisin halunnut lukea tämän ja olisin halunnut tykätä

Mutta kirjan kieli oli aivan liian… runollinen. Sori, ei pystynyt, kesken jäi useasta yrityksestä huolimatta.

Kirjoitin nyt tämän silti tähän plusykköseksi, sillä en ole raaskinut vielä palauttaa sitä. Löytyykö täältä jotakuta, joka olisi lukenut kirjan? Kannattaako vielä yrittää, lähteekö se liikkeelle ja tottuuko siihen kieleen?

Joelin mielestä kirja pitää lopettaa kesken, jos se ei nappaa 20 ensimmäisen sivun aikana. Itse tahkoan monesti pidemmällekin, hah ja yhtä usein kadun sitä myös. Hmm. Ehkä mäkin voisin ottaa käytännöksi jonkun sivurajan, jonka jälkeen en enää anna kirjalle aikaani.

Ehkä mun pitäisi laajentaa itselleni tuo Joelin periaate vaikka 50 sivuun…?
(etenkin kun tuo 941 sivua Falconesia vähän nyppii vieläkin)

13

You Might Also Like

  • Laura
    12.2.2019 at 20:00

    Muutama kirjavinkki: Noel Barber, Jaahyvaiset Ranskalle. Mary Nickson, Muistojen huvila. Rosamunde Pilcher, Simpukankeraajat. Useamman sukupolven tarinoita toisen maailmansodan tiimoilta nykypaivaan.

    • krista
      12.2.2019 at 20:38

      Ooooooo kiiitos kiitos KIITOS! Lukuvinkit AINA ihan valtavan tervetulleita! <3 <3 <3

  • Anna
    12.2.2019 at 21:02

    Luetko koskaan Suomen historiaan sijoittuvia kirjoja?
    Tuo on minulla sama että haluan historiallisten faktojen pitävän paikkansa jos luen historiallisista tapahtumista. Tarinaan sijoittuvat henkilöt saavat olla fiktiivisiä ja ehkä mieluummin ovatkin fiktiivisiä, koska todellisiin olemasssaolleisiin/oleviin henkilöihin liittyvät yksityiskohdat ovat sellaisia että jään aina arpomaan että olikohan se nyt ihan noin ja mihinkähän suuntaan kirjoittaja on tätäkin hahmoa värittänyt.
    Historiallisissa tapahtumissa on tietysti myös se että kenen puolelta se on kirjoitettu. Edes historiankirjoihin ei voi täysin luottaa näissä. Esimerkiksi Täällä pohjantähden alla olla hyvinkin punaisella puolella kun taas esimerkiksi vaikka Hovimäessä tulevat molemmat puolet esille ja ehkä ollaan enemmän valkoisten suuntaan kallellaan. Kummassakin periaatteessa kerrotaan tapahtumat oikein mutta koko tunnelma ja kuva mikä noista tapahtumista jää on täysin erilainen. Toki Hovimäkin on näitä kahta verratessa myös huomattavasti kevyempi eikä kerronta ole läheskään yhtä raakaa. Mutta Hovimäestä minun mielikuvani perustuu enemmän TV-sarjaan kuin kirjoihin, koska en ole lukenut kaikkia kirjoja. Mutta pointin varmaan ymmärsit kuitenkin.

    • krista
      13.2.2019 at 00:13

      Mulla on joku henkinen ongelma just näiden Suomen historiaan sijoittuvien kirjojen kanssa! Tavallaan mun mielestä ois mahtavaa, jos tällaisia samantyyppisiä kirjoja löytyisi Suomeen sijoittuvina. Ja Puhdistuksesta tykkäsin aikoinaan valtavasti, sehän on jo aika lähellä, Viroa :) Mutta hitto vie en pole löytänyt yhtään sellaista, joka mulle ”lähtisi”, kaikki vaikuttavat liian… …miesmäisiltä tai mummomaisilta, jos ymmärtää että mitä tarkoitan :)

      Enni Mustosen kirjoja mulle on kovasti suositeltu. Yritin kuunnella niistä jotain äänikirjana, kun ajoin pidempää matkaa, muistaakseni Sotkamoon. Mutta jotenkin just siinä tilanteessa se ei vaan iskenyt. Kirjana en ole kokeillut, ja ehkä myös erilaisessa ajassa (kun ei tarvitse keskittyä ajamiseen) vois tietysti kokeilla uudestaan äänikirjaakin.

      Tuokin on tosi mielenkiintoista, että miltä kannalta kirjoitettu! Joskus ois kiinnostava lukea vaikka peräkkäin kaksi kirjaa, jotka erilaisilta poliittisilta puolilta kirjoitettu, mutta sama aika/tapahtumat.

      • Anna
        13.2.2019 at 08:06

        Minä luen/kuuntelen paljon Mustosta. Hän vaan tuppaa aika paljon toistamaan itseään. Kun on yhden sarjan lukenut niin seuraavaa lukiessa välillä tuntuu että olisi jo lukenut sen ja jälkikäteen ei muista mistä sarjasta mikäkin oli. Mutta minusta nuo ovat hyviä. Syrjästäkatsojan tarinoissa painopiste on enemmän taiteilijoissa ja taiteilijakodeissa. Päähenkilöitä on yksi jota elämä johdattelee. TRosi taitavaa kuvausta minusta.
        Järjen ja tunteen tarinoissa taas on piika ja herrastyttö joiden ystävyyttä javaiheita seurataan (paitsi viimisessä kirjassa joka sijoittuu nykypäivään ja on vähän outo).
        Hovimäessä taas (jota myös on ollut tekemässä) on Kartanonherra ja torppari joiden sukujen tarinaan seurataan. Seuraavassa tarinassa aina edellisen jälkeläisiä (mutta kuten sanoin on TV-sarja tässä minulle tutumpi).
        Kahdessa ensimmäisessä on hyvin vahvasti naisnäkökulma, mika puhuisi sen puolesta että nämä voisivat olla sinulle paras väylä lähteä nuuskimaan suomalaisia kirjoja jos mielenkiintoa on.

        Minulla on tällä hetkellä se tilanne että kuuntelen äänikirjana Täällä pohjantähden alla samalla kun luen rinnalla Mustosta :D Kontrasti on aika suuri.

        • krista
          13.2.2019 at 11:48

          a-HAA, Mustosella on siis useampaa sarjaa! Mulla on mennyt tuo taiteilijakotihomma kokonaan ohi, mä oon kuvitellut, että se kirjoittaa vaan sitä piikajuttua :) Sellaista kirjaa siis aloitin kuuntelemaan, jossa oli nuori tyttö ja sairas äiti, ja se äiti kuoli/teki kuolemaa siinä heti alussa. En tiedä, miksi se oli mulle jotenkin ”liikaa” (tuntui ahdistavalta), kun tavallisissa kirjoissani on kokonaisia kansanmurhia. Ehkä kun se oli Suomessa, ja äidin kuolema, niin se meni jotenkin iholle ja sai mut sulkeamaan äänikirjan. Ehkä siitä pitäis vaan päästä yli :) Myös Syrjästäkatsojan tarinat kuulostaa kyllä kiinnostavalta!

          • Anna
            13.2.2019 at 12:18

            Se on juuri tuo taiteilijakoti juttu. Ensin hän päätyy Topeliuksien sisäpiiaksi, siitä sarjan edetessä Sibeliuksien kotiin, Albert Edelfeltille ja siitä sitten omille teilleen, mutta sarjassa pyörii jatkuvasti erilaisia taiteilijoita. Sarjan viimeksi ilmestyneessä on tuon piikatytön lapsi joka tapaa Pariisissa Coco Chanelin ja muita muoti-ihmisiä.
            Jos haluaa kevyemmän alun niin Järjen ja tunteen tarinoissa ei ole yhtä synkkää alkua vaikka ei sekään mitenkään super riemukkaasti ala.

      • Giassilina
        14.2.2019 at 08:39

        Ootko lukenut Anni Kytömäen Kivitaskun? Se sijoittuu Suomeen, sekoitta historiaa ja nykyaikaa ja oli mun mielestä tosi mukaansatempaava enkä olis malttanut jättää sitä vaan työmatkakirjaksi! Tietty jos ei yhtään tykkää nykyajasta niin ei varmaan uppoa, enkä kyllä tiedä perustuuko historiankuvaus todellisuuteen. Mutta siinä olis ainakin googletettavaa!

        • krista
          17.2.2019 at 10:32

          En ole lukenut! Täytyypä katsoa, että millainen se ois, kiitos vinkistä! :) Suomen nykyaika on mulle kyllä ”turnoff”, mutta voishan siitä joskus päästä ylikin :)

      • Karina
        14.2.2019 at 10:52

        Mä luin Katja Ketun Kätilön (tai oikeastaan pakotin itseni lukemaan) ja ärsytti koko ajan sen rujo kieli. Mutta mua kiinnosti se historia siinä sen verran, että luin kirjan loppuun ja, hmmmm, loppuvaikutelma oli kuitenkin positiivisen puolella (kun pääsee siitä karseasta kielestä yli). Että voin…. suositella…. varauksella :D

        • krista
          17.2.2019 at 10:50

          Hihi! En nyt ihan varauksetta ottanut suositustakaan vastaan :) Mutta joskus tuon kyllä täälläkin olen hyllyssä näkynyt ja sitä on kovasti kehuttu, voisihan sitä kokeilla – sillä varauksella siis :)

      • Kaisa
        15.2.2019 at 16:45

        Noista samaan aikaan eri puolille sijoittuvista kirjoista tuli heti mieleen Anneli Kannon Suomen sisällissotaan sijoittuvat kirjat. Luin viime vuonna punaisista naissotilaista kertovan Veriruusut (oli muuten myös erinomainen näytelmänä), ja nyt menossa valkoisten puolelle sijoittuva Lahtarit. On meinaan juuri sitä mitä tossa kaipasit, ja eikö se ollutkin niin että tykkäät lukea nuorten ihmisten kamalista kohtaloista?

        • krista
          17.2.2019 at 10:53

          Hihi myös vanhempien ihmisten kamalat kohtalot käy, ei ikäsyrjintää :) Mutta joo, kaikkein parasta on sellaiset, jossa päähenkilö kasvaa vaikka lapsesta vanhukseksi, tai useampi sukupolvikin.

          Ai hitsi, uskaltaisikohan sitä kokeilla näitä suomalaisia…? Punaisista naissotilaista kertova kirja kuulostaa kyllä ainakin tosi kiinnostavalta, pitäisi varmaan päästä yli omista kirjaennakkoluuloistaan!

  • Tanja
    12.2.2019 at 21:13

    Kirjavinkki: Nora Robertsin Tähdet-trilogia, aikuisten fantasiaa. Yllätyin, että tykkäsin. Luen noin 80 kirjaa vuodessa. Kyllä, pidän lukupäiväkirjaa:) Olen lukenut nelivuotiaasta asti, sain kirjastokortin 6-vuotiaana ja siitä asti olen ollut ahkera kirjaston käyttäjä. Olen nyt vasta vanhempana oppinut, että kirjan voi jättää kesken, jos se on huono 😆. Olen tosin eri mieltä miehesi kanssa, 50 sivua pitää yrittää ;) Edesmennyt mummoni oli kova lukija, meillä oli yhteinen lukupäiväkirja ja hain hänelle kirjoja kirjastosta, kun hän ei enää itse pystynyt. Oma lukeminen jäi vähemmälle, kun kaksi vanhempaa lastani olivat pienempiä, mutta luin paljon pojille silloin. Jannut ovat nyt 23 ja 25, eikä kumpikaan lue kuin harvakseltaan.

    Sannikaarina

    • krista
      13.2.2019 at 00:18

      No VAU, vilkaisin tuotantoa ja häneltä ainakin riittäisi luettavaa! Mulle tulee kansien perustella noista vähän sellainen… no hitto, miksi edes tulee – kun sanon että ”rakkaustarina”, niin sehän on ihan hassua, kun on nämä rakkaustarinoita tavallisesti nämä mun kirjatkin! Hassuja stereotypioita ihan kannen perusteella! Toisaalta täytyy sanoa, että joskus kun ei ollut muuta kerrottavaa, luin jonkun Sidney Sheldoinin kirjan, pidin sitä ihan ”harlekiinikirjailijana” – ja se olikin yllättävän hyvä! Eli tavallaan mua alkoikin just kiinnostaa tuo, että säkin yllätyit, että tykkäsit! Ehkä mäkin voisin yllättyä! Oisko jotain erityistä, josta hänen kirjoissaan kannattaisi ”lähteä liikkeelle”?

      Ihanalta kuulostaa tuo lukemisen tapa, sun ja mummosi myös <3 Lukeminen on kyllä ihanaa, ja lapsille lukeminen myös tärkeää <3 Ehkä teidän pojatkin alkaa lukea vähän myöhemmin uudestaan? Mullakin oli tuossa iässä pidempi kausi, kun en juurikaan lukenut, kun opiskelut ja kaikki muu vei sen ajan. Nykyään sen on löytänyt uudestaan <3

      • Tanja
        13.2.2019 at 18:48

        Piti sanomani noista Robertsin kirjoista, että osa niistä onkin just sellaista harlekiini-osastoa. Tuon Tähdet-trilogian ekan osan tulin lukeneeksi ikäänkuin vahingossa, yllätyin positiivisesti. Mitä tästä opimme, älä usko kansikuviin 😁

        • Katri
          16.2.2019 at 21:28

          Nora Robertsilla on tosiaan Tuottaja harlekiinikamaa ja sitten on pidempiä/monimutkaisempiakin juonia. Aika pitkälti tietty kaava, mutta minä oon lukenut viisitoista vuotta hänen kirjojaan ja tykkään kyllä. Rakkauden etsimisestä niissä on kyse, vaikka mukana olisikin murhia, fantasiaa tai vaikka häitä. Hän kirjoittaa aika usein trilogioita, mun yksi lemppari on Jäästä syntynyt, Tulesta syntynyt ja mikähän se kolmas olikaan… irlantilaisista siskoksista kyse kuitenkin. Sit yksi trilogia keskittyy häitä järjestävän yrityksen ympärille ja yksi oli jonkinlainen hotelli (siitä en ehkä ole viimeistä lukenutkaan). Pitääkin mennä varaamaan kirjastosta :) Ihan huippua laatuviihdettä, sellaista viikonlopun irtiottokamaa. Suklaalevy ja kirja, jalat seinälle… ja lapsi hoitoon.

        • krista
          17.2.2019 at 10:55

          Joo ja mäkin siis tykkään välillä kevyemmistäkin, oonhan mä lukenut pari noita Jojo Moyeseitäkin, ja niistä siitä historiaan sijoittuvasta ihan oikeastikin tykkäsin. Että yli vaan omista ennakkoluulosta (ja kirjojen kansista) tosiaan!

  • SMaaria
    12.2.2019 at 21:52

    Oi, Auringon asema on aivan ihana <3 just siksi kun se on niin… runollinen. Immersiivinen. Siihen vaan heittäytyy ja antaa tekstin vyöryä yli. Oon itse nautiskellut läpi monta kertaa ja myös perheen teinilukija ihastui.

    Tietysti jos tyyli ei ollenkaan nappaa niin ei se siitä varmaan kirjan edetessä miksikään muutu :D

    • krista
      13.2.2019 at 00:20

      Mulle varmaan just se runollisuus oli liikaa. Olisin halunnut lukea sen tarinan, mutta en jaksanut sitä… …no, runoa. Ehkä se ei vaan ollut sitten ”mun juttu”, harmillista sinänsä!

  • Ohikulkija
    12.2.2019 at 22:05

    Oon lukenut ton Auringon aseman tosi kauan sitten ja muistan tykänneeni kovasti. Täytyykin katsoa, löytyykö omasta hyllystä ja lukea uudestaan, ehkä mieli on muuttanut. :D

    • krista
      13.2.2019 at 00:20

      Sitä on paljon kyllä kehuttu, mä luulen, että mä olen se ”viallinen”, kun en pääse siihen sisään :D

  • Hanna
    12.2.2019 at 23:18

    Siis mä nappasin ton Fatiman käden ekana falconesin kirjanani ja ihan takakannen perusteella kun kuulosti hyvältä. Mutta ei, ei hitto. Kesken on vieläkin näin puolen vuoden jälkeen, enkä tiiä tuleeko koskaan luettua loppuun. Tosi raskasta luettavaa, enkä oo ihan vakuuttunut onko sen arvoista…
    Mutta oothan lukenu Khaled Hosseinin kirjoja? Niille peukku!

    • krista
      13.2.2019 at 00:24

      Joo se ON raskasta! Hah mutta ei murto-osankaan niin raskasta kuin tämä uusin – ja Fatiman kädessä mulle se tuntui olevan sen arvoista, mutta tässä uusimmassa jäi kyllä pettymys (ja vähän ärtymyskin) päälle. Mutta mä tykkäsin Fatiman kädestä ja Paljasjalkaisesta kuningattaresta tosi paljon.

      Ja KYLLÄ, olen! Mun sellainen kaikkien aikojen värisyttävin kirja on ollut aikoinaan Hosseinin Thousand Spledid Suns (luin sen englanniksi, oltiin reissussa silloin). Makasin rannalla ja kyyneleet valui vaan. Tosi mahtava kokemus. Ja sen jälkeen oon lukenut sen muutkin kirjat, ehkä kaikki? Jos nimeäisin yhden lempparikirjailijan, se olisi ehdottomasti Khaled Hosseini! Kakkonen sitten ois Chimamanda Ngozi Adichie.

  • Anomuumioriginaali
    13.2.2019 at 10:00

    Vau, tuo Geishan muistelmien esipuhejuttu tuntui niin uskomattomalta, että päätin penkoa vähän asiaa. Tuntui nimittäin aivan käsittämättömältä, että suomalainen kääntäjä olisi halunnut tehdä jotakin tuollaista – ja että kustantamo olisi vieläpä lähtenyt juoneen mukaan.

    Googlailin vähän, ja ensin vaikutti siltä, että esipuhe on kääntäjän, mutta EI suomentajan kirjoittama. Päättelin, että suomennos on siis tehty englanninnoksesta ja englannintajan esipuhe on suomennettu muun tekstin mukana, mutta kävikin heti ilmi, että teos on alun perinkin englanninkielinen ja mitään toista kääntäjää ei ole.

    Tutkin lisää, ja koko kääntäjän esipuhe on fiktiivinen, siis kirjailijan omaa tuotosta. Hän on siis tahallaan halunnut luoda illuusion siitä, että se geisha olisi ollut olemassa. Mielenkiintoista analyysia ”translator’s noten” tulkinnasta löytyy täältä: https://www.litcharts.com/lit/memoirs-of-a-geisha/translator-s-note

    Enpä kyllä tiedä, mitä itse ajattelisin tämmöisestä kirjailijan tempusta! :D Vaikea sanoa, kun en ole kirjaa itse lukenut. Kyllä siitä varmaan melko huijattu olo jäisi, jos en olisi tiennyt sitä etukäteen. Tämähän on ongelma lähinnä käännöksen lukijalle, joka panee esipuheen todellisen kääntäjän piikkiin; englanninkielinen yleensä tietää lukevansa alkuperäiskielellä kirjoitettua / kääntämätöntä teosta, joten kääntäjän esipuheen fiktiivisyys tulee ehkä hakematta mieleen.

    • krista
      13.2.2019 at 11:52

      Ooooooooo KIIIIIIIITOS tästä! No tämähän selittää! Mun täytyy siis myöntää, että itse käytin pienen hämmentyneen hetken tuon saman asian parissa, mutta ajatukseni (tai google) ei lähtenyt siitä pohtimaan syvemmälle. Katselin siis sitä kääntäjän nimeä, että mikä hemmetin kääntäjä tämä on, kun suomentajan nimi on tietysti ihan eri, ja kirjailijan nimi näyttää myös siltä, että kirja on kirjoitettu englanniksi alun perinkin. Mutta sitten ehkä jo siinä vaiheessa ärsytti vähän ja päädyin vaan hyppäämään sen koko alun yli.

      Elokuvassahan se usein toimii, että alussa on ikään kuin kirjailija, joka kirjoittaa, ja tarina alkaa siitä. Mutta tässä tosiaan ei asia auennut niin kuin ehkä englanninkielistä alkuperäisteosta lukiessa ois käynyt.

      Jännä muuten, että tällainen harhaanjohtaminen ärsyttää (mua), mutta sit taas käänteet kirjan fiktiivisellä puolella on pikemminkin hyviä :D :D :D No, niissäkin osa ärsyttää, nämä ”tämä olikin vain unta” tai yliluonnolliseen vetoaminen. Haha, se on tarkka raja, että missä määrin on valmis tulemaan harhaanjohdetuksi :)

    • Riika A
      14.2.2019 at 14:32

      Haa, no tämähän selittää! (Ks. kommenttini alempana.)

      Mä en kyllä huomannut tätä ihmetellä alkuperäisteostakaan lukiessani, mutta ehkä kuvittelin teoksen olevan alunperin kirjoitettu japaniksi tai jotain. Tai sitten ihmettelin, mutta en vaan muista. Tai sitten en ajatellut koko asiaa. :D

  • E
    13.2.2019 at 12:16

    Jacob de Zoetin tuhat syksyä (David Mitchell) on tosi hyvä kirja Japanista, juuri sellainen historiaa ja sukutarinaa täynnä oleva kirja. Toinen hyvä on Shogun (James Clavell), jo klassikko. Hyvin miesvoittoinen, mutta mielestäni loistava kirja.

    Näitä kirjoja en itse saanut loppuun, mutta luulen, että sulle nämä voisivat sopia paremmin: Sarah Lark: Valkoisen pilven maa ja Maorien laulu. Sukupolvien valinnat, salaisuudet ja historiaa.

    Myös tamara McKinley ja Colleen McCulloug kirjoittavat sinun tyylisiäsi kirjoja. Ainakin McKinleyn Viinitila, Matildan viimeinen valssi, ja McCulloughin: Okalinnut, Missalonghin naiset, Morganin matka ja Kullan kosketus ovat hyviä.

    Ja olethan tutustunut jo Wilbur Smithiin, jolla on mahtavia sukukronikoita sijoittuen Afrikkaan? Petolinnut, Monsuuni ja Siintävä horisontti ovat hyvä trilogia mistä aloittaa. Varhaisempi tuotanto (ennen 90-lukua) on mielestäni ongelmallista sisältäen valkoisen ylivallan painotusta, mutta kokonaisuutena kirjat ovat erittäin viihdyttäviä ja tuo mainitsemani trilogia on erittäin loistava.

    • krista
      17.2.2019 at 10:58

      Kääk ja iik – KIIIIIIIITOS!!!! Tässä tuli nyt ihan valtavan monta sellaista, jotka vois olla JUST mulle! Ja mitään näistä en ole lukenut! Mä kaivan taas tän keskustelun esiin, kun oon Suomessa kirjastolaitoksen (ooh) äärellä. Oon tehnyt niin ennenkin; kun tarvitsee uutta lukemista, kaivaa vanhan kirjapostauksen esiin ja katsoo vinkit sieltä :) Kerran tein ison määrän varauksia, ja kun menin hakemaan niiden saavuttua, mulle oli varattu kirjastosta kokonainen hylly mun varauksille :D :D :D Ja kaikki luin sen kesän (viime kesä) aikana! :)

  • Annm
    13.2.2019 at 16:54

    Oletko lukenut Tracy Chevalierin kirjoja? Saattaisit tykätä! Kirjat ovat historiallista fiktiota, joissa mielenkiintoisia naishahmoja. Ei ehkä ole kuitenkaan ihan niin traagisia kohtaloita kuin mistä olen käsittänyt että sinä tykkäät :) Kirjat ovat hyvin kirjoitettuja ja aika nopealukuisia. Mulle mieluisimmat ovat olleet Tyttö ja helmikorvakoru, Neito ja yksisarvinen, Pudonneet enkelit, Remarkable Creatures ja The Last Runaway (ei käännetty suomeksi).

    • krista
      17.2.2019 at 10:59

      JESH, en ole lukenut! Noista tuo eka on nimenä tuttu, siitä on varmaan leffa? KIITOS, nämä kuulostaa kans hyviltä!

  • Ma
    13.2.2019 at 21:50

    Hei, kai olet Intian ystävänä jo lukenut Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan ja Minisrty of utmost happiness? Parasta Intia-kerrontaa tällä vuosisadalla <3

    Meillä oli yhdellä kirjallisuuden kurssilla tuo Auringon asema luettavana ja itse pidin tosi paljon. Mutta (hehheh) kunnon kirjallisuuden pääaineopiskelijana toki pyrin löytämään siihen näkökulman ja mun mielestä siinä oli onnistunutta juuri tuo lyyrinen kieli, jonka kirjoittaja sai toimimaan perinteisestä runoudesta poikkeavassa muodossa. Se oli myös hyvä ensikosketus tajunnanvirta-romaaneihin, jotka oli ja on tosi suosittuja kirjallisuuden klassikoissa. Jäljitellään siis sitä, miten ihmisen ajatukset todella toimii ja hyppii. Siitä voi sitten seuraavana lukea James Joycen Ulysseuksen :D. Muistan tuosta kirjasta eritoten "Nyt on elokuu" -lauseen (tai ton tyyppisen lauseen toistumisen) ja näin siinä vahvan intertekstuaalisen yhteyden Juicen Syksyn säveleen, jossa lauletaan "Nyt on elokuu ja minä olen viljaa" – koska elokuussa vilja on kypsää, samalla tavalla ihminen on valmis. Kirjassa toistettiin tuota lausetta, mutta se jatkui melkein loppuun saakka sellaisilla konnotaatioilla, joissa ilmaistiin niin vahvasti se, että nyt on elokuu, mutta en todellakaan ole valmis – en pysynytkään elämän tahdissa.
    Antaisin siis sille kirjalle mahdollisuuden, koska siinä on monia erilaisia tasoja. Riippuu totta kai lukijasta, mitä haluaa lukemisharrastukseltaan.

    • krista
      17.2.2019 at 11:06

      Kyllä, luettu on! Joutavuuksien jumalan luin aikoinaan ekalla Intian-reissulla. Äärimmäisen onnen ministeriön luin viime kesänä, sitä kamalasti odotin – mutta hitto, nyt lyö ihan tyhjää, en muista siitä mitään. Luinko sen loppuun…? Ihan kummallista! Ilmeisesti se ei ihan valtavasti sitten järisyttänyt kuitenkaan (Joutavuuksien jumala kyllä niin teki), kun muistikuvat on näin hatarat: muistan vaan sen odotuksen ja sen kirjan meidän keittiön pöydällä viime kesänä! Hassua!

      Mahtavaa, sä oot lukenut tuolleen superanalysoiden! Mä en ehkä tuohon kyennyt, hermostuin vaan – mutta hei kato mun taustahan on se, että mä pääsin lukemaan kirjallisuutta pääaineena, mutta pääsin myös yhtä aikaa viestintää, ja valitsin sitten sen viestinnän, kun kahta ei saanut ottaa vastaan. Että TÄSTÄ se ehkä johtuu, että mä en osannut päästä tuohon kirjaan sisään :) :) :)

  • Puumis
    14.2.2019 at 11:02

    Sulla on liki sama suhde Falconesiin kuin mulla Coelhoon :D Star allures mutta Coelholla vielä lisänä tekotaiteellinen cácá. Jotenkin niin mun inhokkikirjailija (vaikka onkin käsittääkseni tosi suosittu) että muutamat treffitkin jääneet sopimatta kun mies on pörhistellyt että diggailee Coelhoa :D :D :D

    • Ninneri
      14.2.2019 at 14:31

      Mä en kans kestä Coelhoa ollenkaan, todellakaan en lähtis treffeille kenenkään kanssa joka hehkuttaa häntä. Suhtaudun jopa omiin ystäviinkin hiukan varauksella jos sanovat tykkäävänsä Coelhosta, ja koitan aktiivisesti unohtaa asian :D
      Oon koittanu lukee Coelhoa pariinkin otteeseen mutta ei se vaan irtoo, se on mun mielestä ”filosofisen kirjallisuuden” vastine kaikille ”valaistuneille” länkkäreille jotka julistaa olevansa joogaguruja käytyään kerran Goalla ilman että koko loma meni kännissä örveltämiseen.

      Pakko lopettaa tähän ettei lähde ihan käsistä tää ränttäys :D

    • krista
      17.2.2019 at 19:38

      Hrrr sama täällä, saan välittömän torjuntareaktion Coelhosta :D Mulla tulee lähinnä mieleen sellaiset kaunistaustaiset kiertävät kuva-aforismit, ja sitten että lukisin kokonaisen KIRJALLLISEN niitä, hrr! Ja koskaan en ole siis yhtään sen kirjaa lukenut, en edes yrittänyt, joten tämä on ihan mielikuviin perustuva juttu :D

  • Riika A
    14.2.2019 at 14:27

    Mulle muuten kävi just noin Geishan muistelmien kanssa, että luulin koko kirjan ajan kertojan olevan todellinen henkilö, ja lopussa tuli petetty ja hieman suuttunut olo, kun asia paljastuikin toiseksi. Nyt kaivoin sun kirjoituksen innoittamana kirjan hyllystä lukeakseni, mitä siinä kääntäjän esipuheessa sanottiinkaan. En siinä kohtaa edes tajunnut, että mähän luin kirjan englanniksi. Siis ilmeisesti alkuperäiskielellä, kun alkuperäisteos ainakin on julkaistu New Yorkissa. Mutta siellä se ”translator’s note” kuitenkin oli! WTF?

    Toinen, mistä tuli vähän tämmöinen loppupettymys tarinan paljastuessa (enimmäkseen) keksityksi oli kirja nimeltä Viisi mustaa kanaa. En kyllä tiedä, mistä olin alunperinkään saanut päähäni, että tarina olisi tosi. Kirja oli kyllä hyvä, suosittelen lukemaan!

    • krista
      17.2.2019 at 20:43

      Joo eiks ollut erikoinen (ja ärsyttävä!) juttu, ja selitys tosiaan tuo, minkä Anomuumioriginaali tuolla oli kaivanut esiin. Varmasti se on kirjailijan tehokeino, mutta mun on pakko sanoa, että ÄRSYTTÄVÄ sellainen :) En tykkää tuollaisesta harhaanjohtamisesta.

      Täytyypä googlata tuo Viisi mustaa kanaa. Ja pitää mielessä, että se ei ole tositapahtumiin perustuva :)

  • pikkukalanen
    15.2.2019 at 09:39

    Mä luin juuri tuon Auringon aseman, täytyy myöntää, että oli vähän raskasta luettavaa, kun välillä saattaa olla koko sivun mittainen lause jne… :D Kirjoitustyyli/kieli vaati vähän totuttelua, tai en tiedä ehdinkö tottua siihen ollenkaan koko lyhyen kirjan aikana… :D Mutta jollain tavalla silti kyllä tykkäsin loppujen lopuksi, tarina oli ihan kiinnostava ja siinä oli paljon hyviä ajatuksia ja kauniita lauseita.

    • krista
      17.2.2019 at 20:49

      Joo ehkä jos vaan jatkais loppuun asti, siitä saisi jotain irtikin! Mua tavallaan harmitti, kun jätin kesken, mutta toisaalta se kieli ärsytti liikaa… Toisaalta jos ärsyyntyminen jatkuisikin, niin onneksi se olisi aika lyhytkestoinen, kun kirja oli sen verran lyhyt :)

  • Katri
    16.2.2019 at 21:36

    Piti vielä palata kirjoittamaan, että saattaisit tykätä Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta sarjasta. Kertoo seitsemästä adoptoidusta tytöstä, joten taustaa ja tarinaa avataan kirja kerrallaan. Suomennettuna on ehkä vasta kaksi, mutta kummatkin oli tosi hyviä. Eka sijoittuu Brasiliaan ja toinen Norjaan. Sisältää nykyisyyttä, menneisyyttä ja ainakin kahdessa ensimmäisessä myös rakkautta jokaisessa aikaulottuvuudessa.

    • krista
      17.2.2019 at 20:51

      Joo mä luin näistä ekan viime kesänä! Eniten mua ärsytti (hih tämä oli ”puolison näkökulma” -kirja-arvostelussa täällä: http://www.puutalobaby.fi/kirja-arvosteluita-puolison-nakokulma/) kyllä koko kirja, kun siinä oli niin paljon sellaista rikkaushekumointia – mä luen mieluummin köyhyydestä, hehe :) Mutta sit kuitenkin sen verran kiinnosti, että uhkasin, että luen seuraavankin osan :D Luen kyllä, jos saan näppärästi käsiini jostain!