Viesti 21 vuoden takaa

Tirppa onnistui löytämään leikkeihinsä jostain kirjan välistä esiin putkahtaneen ikivanhan ystävänpäiväkortin. Kortti on osoitettu 9H-luokkaa käyvälle Pauliinalle – minun toinen nimeni siis. Sillä minua kutsuttiin ennen kuin otin ensimmäisen Krista-nimeni kutsumanimekseni.

Tällaisiahan sitä joskus koulussa läheteltiin. Ystävänpäivänä muistaakseni oli koululla sellainen ”postiluukku”, johon kirjeitä voi jättää – sitten ne jaettiin luokkiin ja katsottiin vähän salaa, että kuka saa isoimman röykkiön.

Minä en koskaan saanut kovin isoja kasoja.

Minulla ei koskaan ole ollut sellaista suurta läheistä ystäväporukkaa, ja täytyy myöntää että kahdehdin heitä, joilla sellainen on. En oikein tiedä, miksi sellainen ei ole minun kohdalleni elämässä sattunut. Minulla on kyllä yksittäisiä, läheisiä ystäviä, jotka ovat tulleet elämääni kuka mistäkin, mutta aika harvakseltaan: pari lapsuudesta, yksi lukiosta, yksi yhdeltä työpaikalta, yksi ex-suhteen kautta ja niin edelleen.

En oikein tiedä, mistä tämä johtuu. Ehkä en tunne itseäni jotenkin kotoisaksi isossa porukassa. Varsinkin viime vuosina monesti olen löytänyt itseni tilanteesta, jossa puhetilasta joutuu kilpailemaan – parikymppisenä olisin ollut suuna päänä päsmäröimässä ja tuomassa itseäni kuuluviin. Nykyään ennemminkin vetäydyn; en jaksa alkaa kilpahuutoon vaan annan niiden puhua, joilla näyttäisi olevan eniten asiaa. Jään vähän taka-alalle, aika kuluu, ja hups vaan yhtä äkkiä olen tilanteessa, jossa tunnen jo itseni ulkopuoliseksi; nyt nuo jo tuossa rennosti puhuvat keskenään niin kuin olisivat tunteneet vuosia!

Monet isot kaveriporukat muutenkin minun silmiini ovat näyttäneet niin ”valmiilta”, että en ole kokenut pääseväni niihin sisään. Jännä juttu. Koska ”valmiita” ne varmasti eivät ole olleet, minusta on vain tuntunut siltä. Vaikkapa opiskeluaikoina. Silloinkin minulla oli yksi läheisempi ystävä, ja ”iso ydinporukka” jäi minulle vieraammaksi.

Okei takana on eräs traumakin.

Olin jättänyt väliin useammat ensimmäiset opiskelubileet, koska olin kiireinen avustaessani keikkalippupalkkioilla erästä (kröhöm) tukkaheviaiheista aikakauslehteä. Yliopiston kahvitaukojonossa meidän fuksiryhmäläiset nauraahirnuen muistelivat edellisiä juhliaan, minä kuuntelin. 
Sopivaan väliin yritin:”Hitsi että kuulostaa kivalta – munkin pitää kyllä ehdottomasti ens kerralla tulla mukaan!”
Syvä hiljaisuus.
Kukaan ei sanonut: ”Hei tosi kivaa, tule vaan!”

En mennyt.

Vähän sama juttu, kun kerran unelma-alaani opiskelemaan päästessäni ajattelin, että hitsi nyt mä varmasti tapaan ihan hurjasti samanhenkisiä ihmisiä kuin minä! Ensimmäiseen opiskelijatapaamiseen innokkaana vedin ylleni tekonahkahousut ja feikkiturkkitakin (disclaimer: elettiin 90-luvun loppua) ja sotkin shokkiväripunaisella värjätyn tukkani säkkärälle – heippa vaan, nyt mennään tutustumaan uusiin ihmisiin!

Muilla oli tyyliin jakkupuvut.

*******

Enkä minä tietenkään yksinäinenkään ole elämässä (kovin monesti) ollut – suurimman osan elämää olen seurustellut. Poikakaveri on ollut samalla kuin takuuvarmasti paikalla oleva paras kaveri. Suuri tragedia tässä vain on ollut se, että seurustelusuhteen loputtua myös se ystävävyys edellisten vuosien bestiksen kanssa on ollut koetuksella.

Itse asiassa aika usein tapaan jonkun kivantuntuisen tyypin. Saatan ajatella, että tuohonpa olisi kiva tutustua paremmin. Ja huomata, että luultavasti tuo toinenkin ajattelee, että hei toi vaikuttaa mun tyyppiseltä ihmiseltä.

Miten siitä eteenpäin? Tuttavuuksia syntyy helposti, ystävyyden syntyminen on minulle syvää hepreaa. Siis että miten joku ihminen tulee yhtä äkkiä tosi-tosi läheiseksi. Ei silleen ”kiva tavata” -tuttavaksi, vaan ihan oikeasti-oikeasti rakkaaksi.

Aika satunnaista.

*******

Eräs ystäväni tapasi toisen ystävänsä paikallisjunassa. Tytöt sattuivat kuulemma usein aamuisella työmatkalla M-junaan toisiaan vastapäätä ja alkoivat muutaman tapaamisen jälkeen jutella. Sitten vaihdettiin puhelinnumeroita ja päätettiin mennä joskus kahville.

He ystävystyivät.

Vasta myöhemmin sain kuulla, että toinen tytöistä oli töissä Pasilassa. Pasilassa! Sinne kestää Helsingistä noin kolme minuuttia! Siinä hemmetin kolmessa minuutissa he olivat luoneet pohjan ystävystymiselle.

Miten jotkut tuon tekevät? Jotain ihan älyttömän huikeaa.

Onneksi tästä satunnaisuudesta huolimatta muutama läheinen ystävä elämän varrelta on mukaan tarttunut. Niin kuin tämän kortin lähettäjä ja muutama muu.

Mun on pakko myöntää: olen aivan järjettömän huono yhteydenpitäjä. Arki vie mukanaan, en jotenkin osaa (ja ehdi) ottaa puhelinta käteen ja soittaa niitä ”mitä kuuluu?” -puheluita. Vaikka minua oikeasti kiinnostaakin, mitä näille ihmisille kuuluu! Onneksi monen ystävän kanssa vuoden (tai viiden!) taukokaan ei välttämättä haittaa, vaan ystävyys jatkuu siitä, mihin se on viimeksi jäänyt.

Ystäväni: anteeksi, että minusta niin harvoin kuuluu mitään. Olette silti tärkeitä. Nähdäänkö tänä kesänä?

 
Like

You Might Also Like

  • eppunen
    19.6.2014 at 21:53

    Mä olisin voinut löydä pääni pantiksi, että sulla on paljon ystäviä, koska vaikutat tosi kivalta huipputyypiltä! 

    • Kristaliina
      22.6.2014 at 14:19

      Hih kiitos :) Mutta joo, hyviä ja rakkaita ystäviä kyllä – mutta ei isoja porukoita vaan ”yksittäisiä rakkaita”, joita näkee liian harvoin <3

  • LauraEm.
    19.6.2014 at 22:06

    Mä koin sit taas ihan eri tavalla kun suurin osa kommentoijista. Aluksi. Mä olin just se, joka sai sen älyttömän kasan kortteja sieltä ystävänpäivän kirjelaatikosta. Ja se, joka aina pyöri isoissa kaverilaumoissa. Ja se, jolla ei sitten ala-asteen ekoja luokkia lukuunottamatta ollutkaan sitä ”yhtä, kahta sydänystävää”. Aikuisiällä on ollut sama juttu, on kavereita, on ystäviä, on erityisen hyviä ystäviä. Mut edes näiden ”erityisten hyvien ystävien” kohdalla on vähän sama kun kommentoit ite aiemmin, mä en edes tiedä oonko mä niiden spesiaalien joukossa. Suurimmalla osalla toivottavasti :D mut esim sellaset kaaso- ja kummikysymykset on/olis mulle isoja kysymysmerkkejä, koska ei oo sitä yhtä tai kahta parasta ystävää.

    Että ne kolikoiden puolet… :)

    PS mä oon päättänyt, että aion aikuisiälläkin ystävystyä! En vaan oo vielä ihan onnistunut, kun on niin vaikeeta yrittää.. :D

  • Gina Lemone
    19.6.2014 at 23:02

    Ihana kirjoitus! Itse olen vasta nyt huomannut miten tärkeää on edes harvakseltaan ystävien tapaaminen, muutin vuosi sitten Belgiaan ja uudessa koulussa suuri osa kavereista on just lukiosta päässeitä ja kotoa muuttaneita poikia. Kivoja tyyppejä mutta ei tosiaan oo sellaista syvää ystävyyssuhdetta syntynyt kenenkään kanssa. Onneksi lähdin matkaan kihlattuni kanssa, muuten saattaisi räjähtää pää! Onni on se kun saa välillä käydä suomessa, juomassa viiniä ja jakamassa kaikki kriisit ja ilot ystävien kanssa.

    Vasta yli parikymppisenä olen alkanut ajatella että niitä lapsuuden ystäviäkin pitää ihan tosi vaalia, läheinen ystävyys on niin harvassa ja erityistä! Kutsuin esimerkiksi viime vuonna lapsuudenystäväni kylään viikonlopuksi, emme olleet nähneet kymmeneen vuoteen. Vähän jännitti, koska tiesin hänen olevan nykyään harras uskovainen, ja oma katsomukseni on täysin päinvastainen. Mutta oi miten iloinen yllätys oli, että meillä oli ihan älyttömän hauskaa! Pystyin puhumaan vieläkin hänen kanssaan asioista, joita en joidenkin ”myöhäisempien” ystävien kanssa viitsisi jakaa. Jäi tosi hyvä fiilis. Tarinan opetus oli mulle ainakin se, että vaikka vuodet vierii, niin kannattaa joskus kuitenkin rohkaistua ja kysyä kuulumisia noinkin pitkän ajan jälkeen. :) Ja ehdottomasti oon sitä mieltä, että laatu korvaa valtavan kaveriporukan. Teininä tuli tarpeeksi hengailtua hirveän isossa jengissä, jossa osa ihmisistä ei edes pitänyt toisistaan ja aina oli jotain kriisiä!

  • Tuulianna
    19.6.2014 at 23:07

    Kiitos paljon kauniista ja henkilökohtaisesta postauksesta, mukavaa oli lukea myös kommentteja! Niin mielenkiintoista, miten ystäväkysymyksessä,kin, niin paljon liityy vaikutelmiin, kuvitelmiin jopa; että sitä luulee olevansa jotenkin erilainen, enemmän ulkokehällä tai vähemmän keskiössä, mutta kun vähän asiaa pöyhäisee, valtaosa tuntuu ajattelevan juuri samoin :) Tuntuu oikeastaan kömpelöltäkin kirjoittaa, että teksti voisi olla (myös) minun, kun tämän on jo sanonut niin moni. Mutta yksinäisyyden ja kuulumattomuuden tunteet ovat tuttuja, ja kaipuu suureen kaveriporukkaan on kulkenut läsnä, onneksi se kuitenkin on hiipumaan päin. Kun se ei ole elämässä niin rakentunut, niin sitten pitää suunnata huomionsa niihin aivan valovoimaisiin yksilöihin, joita elämä on tielle kuljettanut, ja joita on kunnia ystäviksi kutsua,  ja nauttia heidän erityislaatuisuudestaan ihan yksi, tai muutama, kerrallaan :)

  • Hegelina (Ei varmistettu)
    19.6.2014 at 23:08

    Voi Krista, mä niin haluaisin olla sun ystävä! :) Luen blogiasi päivittäin ja saan siitä valtavasti positiivista energiaa ja vertaistukea. Tunnistin itseni tästä(kin) kirjoituksesta täysin. Tosi vaikeata on aikuisiällä ystävystyä ja välillä harmittaa kun vanhat ystävät asuvat kaukana ja uusien ystävyyssuhteiden luominen on niin pitkä ja vaikea prosessi. Itse koen myös jääväni helposti ulkopuolelle kun toiset ”bondaa” nopeammin ja pääsevät samalle aaltopituudelle suurin piirtein ekasta lauseesta. Onneksi on sentään ne muutamat ystävät. :)

  • nuhanenä (Ei varmistettu)
    19.6.2014 at 23:11

    Tuli täälläkin melkein itku silmään. Olen eri elämäntilanteissa kuulunut kaveriporukoihin, mutta nimenomaan kaveri-. Ystäviä on harvassa. Kouluaikana jouduin suljetuksi porukasta sekä ala- että yläasteilla (ei, en vieläkään tiedä mistä syystä, mutta sitä se tyttöjenvälinen kiusaaminen kai on ”parhaimmillaan”). Lukioaikainen porukka sentään kesti vähän pidempään ja tiiviimmin (ehkä siksi, että se ei muodostunut ainoastaan tytöistä – tytöt on kaveriasioissa joskus järkyttävän julmia). Nyt kun kaikilla alkaa jo olla perhettä ja on sinkoiltu ympäri maailmaa, yhteydenpito on harmillisesti jäänyt. Se tavallinen tarina.

    Opiskeluajoilta pari, työelämästä pari ja täältä ulkomailta pari. Jos on aikuisiällä vaikea löytää uusia ystäviä tai päästä sisään ”valmiisiin porukoihin” niin muutapa ulkomaille! Siinä vähän kankealla kielitaidolla ja kaikesta ulkopuolisena yrität sitten löytää sitä ”omanhenkistä” ihmistä joka olisi myös uutta ystävää vailla – varsinkin ennen lasta tämä tuntui ihan mahdottomalta. Kuntosalin pukuhuoneessako sitä menee puolialastomalta kanssakuntoilijalta kysymään että ”mennäänkö kahville?” Siitä varmaan joutuisi täällä häirinnästä oikeuteen :)

    Nyt kun tätä asiaa aloin enemmän vielä ajatella, tajusin tosiasian joka edelleen kivistää kurkkua – minulla on ihan riittävästi tuttuja, kavereita ja ystäviäkin. On ihmisiä joiden kanssa voi jutella syvällisiäkin ja luottaa kuin vuoreen. Mutta kenellekään en ole varmaankaan ala-asteen jälkeen ollut Se Ensimmäinen, tärkein ystävä. Itselläni on näitä parhaita ja tärkeitä ollut montakin, mutta yhdellekään heistä en itse ole ollut se Paras Ystävä. Se, jolle ensimmäisenä soitetaan kun jotain hyvää tai kamalaa tapahtuu. Kyllä toisena tai kolmantenakin on ihan hyvä olla, mutta kai se on joku ihmisen perustavanluontoinen tarve haluta olla jollekin Se Paras (Ja siis en laske tähän nyt puolisoa, sisaruksia tai lapsia).

    Vaikka onkin karua sanoa näin, on jotenkin helpottavaa kuulla, että on olemassa muitakin aikuisia tolkun ihmisiä jotka ovat vähän hukassa tämän ystäväasian kanssa. Aurinkoista juhannusta puutaloon!

    • Katie
      20.6.2014 at 00:51

      Huh, älä muuta sano, varsinkin tuosta ulkomailla ystävystymisestä! Ihan mahotonta touhua. Mulla on muutama rakas ja läheinen kaveri täällä (entisiä kämppiksiä tai sattumalta tutuksi tulleita), mutta heidän kanssakaan ei tule pidettyä niin paljon (tai syvästi) yhteyttä, että rohkenisi heitä ystäviksi kutsua – ja niinpä 15 vuoden ulkkarina elämisen jälkeenkin läheisimmät ystäväni ovat yhä Suomessa. Heidän kanssaan onneksi ystävyys pitää, vaikka yhteyttä pidetäänkin säälittävän harvoin. Vaikka nyt muakin alkoi huolettaa, olenkohan heillekään enää se ensimmäinen...! Eipä tullut ennen mieleen. Hitsi, nyt saattoi mennä yöunet. ;) Mutta onneksi on heidät, ihanat naiset. En mä oikeasti voi valittaa.

      Niin ja Krista, jännää mutta mäkin olin blogisi perusteella kuvitellut, että sä olit juurikin niiden kaikkien isojen koulukaveriporukoiden henki ja sielu! :)

  • vierailija (Ei varmistettu)
    20.6.2014 at 00:53

    Vaikka yläasteelle menessäni luokassani oli kaksi luokkalaista 1-2 luokalta niin siltin tunsin itseni todella useasti ulkopuoliseksi eikä minulla ollut ketään erityistä kaveria silloin ja meillä oli tyttöluokka. Minut valittiin melkein aina viimeiseksi urheilussa, vaikka pelasin sählyä ja fudista ihan hyvin ja jouduin aina siihen viimeiseen ryhmää jos sellainen piti muodostaa. Muistan myös erään ystävänpäivän jolloin meillä oli kanssa postilaatikko, mutta se taisi olla sellainen ettei omat luokkalaiset eivät saaneet laittaa omaan postiluukkuun kortteja. Muutama luokkalainen oli sitten päättänyt tehdä pilaa ja lähettäneet jonkun pojan nimissä ystävänpäiväkortin, se ei ollut kivaa. Sitten vimeseinä yläasteen vuotena minulla oli poikaystävä jota tapasin viikonloppuisin koska hän asui muualla. Itselläni ei vain ole jäänyt oiken kouluajoilta ystäviä koska olemme muuttannet perheeni kanssa ja ole ollut 3 eri koulussa ennen yläastetta. 3-6 olin se outo uusi tyyppi joka oli ainut jolla oli silmälasit onneksi minulla oli silloin koulussa ystävä ja toisella luokalla eräs samalta pihalta oleva tyttö mutta sitten 6 vaihdoin luokaa kesken kauden ja olin taas se uusi outo tyyppi silmälasineen ja minua kukaan halunnut luokkaretkellä ryhmäänsä vaan tytöt kierättivät minua, pojat olivat vähän mukavampia minulle sentäs. Ammatikoulusta sain vasta erään tärkeimmistä ystävistäni. Itse kyllä yritän tuoda asiani esille ja puhun aika kuuluvalla äänellä mutta annan myös muille suunvuoron ja yrittän useati jutella sille joka sillä hetkellä on vähän ulkopuolella jutusta ja olen onneksi elämäni aikana saanut muutaman hyvä ystävän ja yhden ystävistä tapasin kerran baarissa johon kumpikin oli jäänyt lopulta yksin mutta ei ollut halunnut vielä lähteä kotiin koska kumpikin meistä oli halunnut jäädä vielä bilettämään joten siinä sitten tustuimme istutuamme molemmat samaan pöytään.

  • ilonpisara (Ei varmistettu)
    20.6.2014 at 01:05

    Just tämän takia sun blogi on tällähetkellä paras! Keskellä vauva-juttuja, (jotka toki on ihania ja vertaistukea itselle) on joku näin koskettava henkilökohtainen avautuminen. Ja itselle tosi tärkeästä aiheesta. Minulle on kans hämärää kuinka aikuisena ystävystytään? Olen kohta 10 vuotta asunut mieheni kotipaikkakunnalla, enkä ole saanut täältä yhtään ystävää. Monista työyhteisöistä, opiskelusta tai harrastuspiireistä ei ole löytynyt samanhenkisiä ihmisiä. Pinnallisia tuttavia on kyllä muutamia, mutta ystäviä ei. Olen ajatellut että minussa on jotain vikaa.

    Onneksi muutama vanhempi ystävä on, lapsuudesta ja opiskeluajalta. Asumme eripuolilla suomea, näemme harvoin. Ne tärkeimmät ihmiset ei välttämättä ole niitä, joihin pidän aktiivisimmin yhteyttä. Ne tärkeimmät ihmiset on selvinneet elämänkriisien yhteydessä, kun vanhemmat kuoli, kun tuli ero yms. kun tarvitsin tukea niin he olivat auliisti tarjoamassa apuaan.

    Lähiystävien puute tuntuu akuutilta näin vanhempainvapaalla. Miksei ole ketään jonka luo mennä kahville? Ja se suurin kysymys. Millainen roolimalli olen lapselleni, kun en osaa edes ystävystyä? Ja olisihan juhannuksen kunniaksi kiva kutsua ystäviä vaikka lettukesteille, ai niin, ei ole ystäväperheitä.

    • Toinen muualta muuttanut (Ei varmistettu)
      21.6.2014 at 09:59

      Täällä toinen samanlaisessa tilanteessa oleva, eli miehen perässä muuttanut. Samaa olen minäkin pohtinut, kuinka ihmeessä niitä ystäviä saadaan aikuisiällä? Omat ystävät ovat koulu- ja opiskeluajoilta, ja tällä hetkellä tosiaan toisella puolella Suomea. Täältä nykyiseltä paikkakunnalta ei ole löytynyt ystäviä työstä eikä harrastuksista. Tuttuja on toki miehen kautta, mutta ei itselleni läheisiä. Olenko itse muuttunut, kun ennen ystävien saaminen oli helpompaa? Vai onko täällä tosiaan jo kaikilla valmiit ystäväpiirit, joihin muualta muuttaneen on vaikeampi päästä sisään?

      Kiitos, Puutalobaby, hyvästä kirjoituksesta! Lohdullinen juttu ja lohdullista myös lukea näitä kommentteja! En olekaan ainoa, joka näitä asioita murehtii.

  • vierailija (Ei varmistettu)
    20.6.2014 at 01:17

    Niin ja 1-2 luokalla muistan kuinka me kaikki tulimme toimeen ja nämä kaksi oli minun yhtiä hyviä ystäviä silloin mutta jotenkin emme vain ystävysteet uudestaan. En tiedä miksei… ja se 3 luokan paras kaveri lopulta muutti, mutta muutti sitten taas jossain vaiheessa takaisin pk-seudulle ja tapasimmekin pariin otteeseen ja olin hänen häissäkin, mutta sitten se yhdeydenpiti hänenkin kanssaa vain hiipui ja piti vielä lisätä että pidän joskus ystäviini yhteyttä, vaikka itselläni on kanssa vaikeukssia tarttua puhelimeen, mutta välillä face on helpottamassa tätä ongelmaa ja välillä tykkään järkkää jotain juhlia mutta välillä tuntuu juuri siltä että minä saan olla se joka on enemmän aktiivinen ja en aina jaksaisi olla se joka ottaa ekana yhteyttä vaikka näin ei ole kaikkien ystävieni kohdalla.

  • Mim (Ei varmistettu)
    20.6.2014 at 02:18

    Ihana, ihana raastava aihe! Tässä hoitovapaalla on ollut aikaa tarkemmin miettiä ystävyyssuhteita, niiden olemassaoloa, syntymistä, ylläpitoa..
    Itselläni oli ennen lapsen syntymää kaksi läheiseksi laskettavaa ystävää, toinen ihan pienestä asti vierellä kulkenut ja toinen myöhemmin kolmanneksi mukaamme liittynyt. Heistä ensimmäiseen pidän enemmän yhteyttä, toiseen harvakseltaan, koska tuntuu ettei hän koskaan ehdi (halua? kysyy huono itsetunto pään sisällä) nähdä. Mutta tällä johon pidän yhteyttä, on aivan erilainen elämäntilanne: ei lasta, juuri eronnut, päivät töissä. Ei siis paljoa yhteistä aikaa tai mielenkiinnonkohteita. Rakas toki silti :)
    Tässä elämänvaiheessa sitä kaipaisi ihmistä, jonka kanssa kahvitella, jutella, olla aikuisessa seurassa, samassa elämäntilanteessa. Olenkin tutustumisvaiheessa erään lupaavan mukavan tyypin kanssa, jolla on myös lapsia. En vain osaa oikeasti ystävystyä! En uskalla. En tiedä ajatteleeko toinenkin minua potentiaalisena hyvänä ystävänä vai kahelina joka tuppautuu seuraan :D Minulla on ehkä lapsuudesta vähän ystävyystraumoja, joiden vuoksi en uskalla kiintyä kehenkään niin täysillä, luottaa ja menettää. En opiskeluaikoinakaan oikein saanut edes kavereita, kun yunsin jääväni niin ulkopuolelle enkä sitten enää kehdannut tuppsautua valmiisiin ryhmiin. Mutta kuinka ihanaa olisi, jos saisin tästä ihmisestä itselleni uuden ystävän! Voiko aikuisena vielä kysyä että ollaanko kavereita? :D Ja voiko yhdelle kerran menetetylle parhaalle ystävälle soittaa ja kysyä että ollaanko taas kavereita, friends 4ever niinku silloik luvattiin? :)
    Hitsi, tästä aiheesta riittäisi paljon asiaa. Kiitos tästä postauksesta :)

  • teehoo
    20.6.2014 at 06:37

    Olin kakarana useamman kerran mukana jossain kivassa kaveriporukassa ja meillä oli niin hauskaa. Pariin kertaan minut hivutettiin ulos jostain käsittämättömästä syystä ja sen jälkeen mm. kiusattiin. Lukioaikana oli tiivis kaveriporukka josta en sitten ole kuullut lukion loppumisen jälkeen. Yritin useasti pitää yhteyttä, mutta sekin on mahdottoman turhauttavaa yrittää pitää kasassa jotain yksinään. Ja sitten on ne ystävät jotka menetettiin seurustelulle. Heti kun ystävä löysi oman sydänkäpysen, unehdettiin koko muu maailma viideksi vuodeksi jonka jälkeen kummastellaan että miksen soita. Nykyään kavereita ja ystäviä on melko vähän. Olen opetellut olemaan myös itsekseni, koska uusien ystävien hankkiminen on hemmetin hankalaa kun aiemmat kokemukset pelottelevat takaraivossa. Mutta pakkohan se on kokeilla. Aina. Tuleepahan elämänkokemuksia… tai noloja kertomuksia :) Vielä kun keksin että miten se tehdään…

  • neljän äiti (Ei varmistettu)
    20.6.2014 at 09:57

    Koskettava kirjoitus. &lt;3

    Arvostakaa ystäviänne. Minun paras ystäväni sairastaa syöpää. Toiveita paranemisesta ei ole, mutta jäljellä olevasta ajasta pitää nauttia ja ottaa kaikki irti.

  • NuunuNen (Ei varmistettu)
    20.6.2014 at 10:26

    Olen tässä asiassa aika samanlainen kuin sinä. Luulen, että vastaus pohdintaasi löytyy tuosta kirjoituksen lopusta: yhteydenpidosta. Minäkin olen huono pitämään yhteyttä, mutta olen huomannut, että muut ihmiset eivät ole. Mielestäni heidän suhteensa kehittyvät läheisemmäksi ja tiiviimmäksi, juuri runsaan (tai runsaamman) yhteydenpidon vuoksi. Itse helposti ”unohdun” porukasta, kun jotain menoja suunnitellaan. Ja ihmekös tuo – eihän minua juuri kuulu tai näy! Tietysti yhteydenpidon tulisi olla molemminpuolista, mutta radiohiljaisuudellani olen ehkä vahingossa antanut ymmärtää, etten heitä tai heidän yhteydenottojaan kaipaa. Ehkä he myös kokevat, että minulla on muuta tärkeämpää ja kivempaa menoa, kun minusta ei kuulu.

    • Kristaliina
      22.6.2014 at 14:35

      Näin mä itsekin tuota kirjoittaessani päättelin… Ja tuon huonon yhteydenpidon lisäksi vielä se, että harvoin oikeasti on edes aikaa niitä ystäviä nähdä – etenkään töissäkäyviä lapsettomia. Leikkipuistotreffit ja päiväsaikaiset kotitreffit kyllä onnistuu muiden lapsiperheellisten kanssa, mutta ilta-ajat on niin tiivitä, että ei silloin ehdi enää kahvilaan istumaan ja kuulumisia vaihtamaan. Ja viikonloppuina sitä haluaa ahnehtia perheaikaa niin paljon kuin mahdollista… 

      Mutta hyvä puoli on se, että ainakin toivon, että parhaat ystävät tämän ymmärtävät ja ikään kuin sellainen ”henkinen yhteys” säilyy, vaikka ei baareissa enää viikoittain yhdessä istutakaan niin kuin ennen :)

  • Nipa3 (Ei varmistettu)
    20.6.2014 at 11:21

    Kuulostaapa tutulta ja varsinkin tuo että miten niitä ystäviä löytää aikuisena! Siinäpä sulle lukijatapaamis-aihe. Teemaksi ystävyys ja paikalle ystävyydelle avoimia ihmisiä. Hih:)

  • rinkeli (Ei varmistettu)
    20.6.2014 at 12:41

    Mä taas kommentoin aiheen vierestä :D Ens yönä tulee viikko äitinä olemista jeeee :D Täytyy sanoa Krista, että mä ymmärrän nyt täysin sun tän postauksen http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/apua-meidan-vauvalla-kakkaa-silmassa . Synnytys oli kätilön mielestä kuin oppikirjasta ja muutenkin mennyt hyvin, on tää ihmeellistä!
    Ja ollaan jopa viety kaksi kertaa roskat ulos ja samalla tehty vartin lenkki :D

    Hyvää jussia! :)

    • Kristaliina
      20.6.2014 at 13:03

      Oi, onneksi olkoon!!! Ja ihanaa ensimmäistä juhannusta sinne teille!

  • TerhiF (Ei varmistettu)
    20.6.2014 at 13:36

    Ihana kirjoitus! Ja ompas täällä paljon lukijoitakin jotka sanovat että teksti olisi voinut tulla omasta kynästä :)

    Itselläkään ei ole koskaan ollut isoa kaveriporukkaa, vaan muutama hyvä ystävä. Ex-poikaystävien kautta on saanut olla isossa (poika)porukassa, tyttöystävät ovat siellä tupanneet vaihtumaan. Ja kun suhteet kariutuivat niin nekin kaverit jäivät. Välillä se on harmittanut kauheasti.
    Myös monet ihanat lapsuuden aikaiset ystävät ovat muuttaneet muualle, yksi parin tunnin matkan päähän Helsingistä toinen toiselle puolelle maapalloa. Yhteyttä pidetään mutta harvemmin ehditään näkemään.

    Onneksi ystäviä on löytynyt näin vanhempanakin, mutta ei se hitto vie helppoa ole.
    Olin siellä SnadiStadi lukijatapaamisessakin, mutta hiljaisena jään usein siihen kuuntelijan rooliin. Kannatan myös ”ystävyydelle avoimia” lukijatapaamista :)

    p.s. usein blogia (muita blogeja) lukiessa tulee sellainen olo että vitsi ois kiva tavata…mutta sit tulee sellainen hullu stalkkeri olo, että mä tiedän kirjoittajasta paljon mutta hän ei minusta mitään…

    • Kristaliina
      22.6.2014 at 14:49

      Joo, mullakin on ollut poikaystävien kautta porukoita kyllä! Ovatkohan pojat jotenkin perinteisesti tyypillisempiä ”porokoitujia”…? Vai onkohan vaan stereotypiaa, en tiedä :)

      Kyllä mä sut ainakin muistan siellä SnadiStadista – jäi mieleen että oispa ollut kiva jutella enemmän! Mutta siinähän se ”porukan ongelma” varmaan onkin: kun juttelee kaikkien kanssa, ei pysty juttelemaan niin paljon yhden kanssa…

    1 2