Eilen uutisoitiin taas meidän suomalaisten ”vauvakadosta”. Mikäään uusi tietohan se ei ole; jo aiemmin uutisoitiin (Ylen uutinen vuodelta 2018 täällä), että jo vuonna 2017 syntyneiden määrä oli ennätyksellisen pieni, ja vauvoja syntyi viimeksi vähemmän vuonna 1868. Hurjaa! Ja siitä se on vielä laskenut.
Täällä Tilastokeskuksen uusi julkistus. Siitä kuvakaappasin myös tämän diagrammin, jossa lasku näkyy.
Elävänä syntyneet 1971–2018
Lähde: Tilastokeskus.
Näin perhebloggaajana ajattelin tietysti kertapostauksella rykäistä näkemyksen tämän syistä, ha. Siis täältä pesee täysi ymmärrys aiheesta, jota tutkijatkin vain spekuloivat! Eli joo en ratkaise. Mutta kyllähän se ajatuksia herättää!
Meidän perheen esikoinen on syntynyt vuonna 2012 eli tuossa vähän korkeamman syntyyvsluvun kohdalla. Sen takia aloin miettiä tätä siitä näkökulmasta, että mitä sitten on muuttunut tämän hetken ja vuoden 2012 välillä.
Ja siitä tuleekin hankalampi homma!
Laskevaan syntyvyyteen kun on haettu selityksiä esimerkiksi siitä, että yhteiskunta ei riittävästi tue vanhemmuutta (esimerkiksi työstä poissaolojen merkitys naisten työuralle, perhevapaiden tasaisempi jakautuminen jne). Ja tämä on tietysti ihan totta: todellakin pitäisi tukea työn ja perhe-elämän yhdistämistä ja tasa-arvoista vanhemmuutta enemmän.
MUTTA: se asia ei kyllä ollut yhtään paremmin tuolloin vuoden 2010-2012 tietämilläkään. Miksi se sitten juuri nyt vaikuttaa eikä silloin…?
Samoin puhutaan usein yhteiskunnan ”lapsivihamielisestä” asenteesta eli siitä, miten lapset (ja lapsiperheet) ovat riesa ja rasite. Vähintäänkin nyt lapset pilaavat vanhempiensa elämän ja kaikki hauskuus on mennyttä. Mutta sama juttu: tuo (tietyn porukan) lapsiheittaus oli mun silmään ainakin ihan yhtä näkyvää silloin vuonna 2012.
Siksi edelleen: miksi juuri nyt?
Lapsentekoa myös lykätään entistä myöhemmäksi. Noooh, olinhan minäkin silloin 36-vuotias ensisynnyttäjä vuonna 2012 enkä niin teini silloinkaan. Ja voisiko sekään näkyä tilastoissa noin?
Ainoa asia, jonka itse keksin olevan erilainen nyt vs. vuosi 2012 on ilmastoahdistus. Monet kertovat, että se on heille syy olla tekemättä lapsia. Ja ymmärrän, että se yksittäisille ihmisille sitä voi ollakin. Ilmastoahdistus (parempi sana olisi ehkä vaikka ilmastotietoisuus) on ennen kaikkea viime vuosina keskusteluun noussut tietoisuus. Se keskustelu on eriä kuin vuonna 2012.
Mutta voiko se oikeasti koko väestön tasolla vaikuttaa jo suomalaisten syntyvyyteen.
Itsestäni tuntuu jotenkin, että ainakaan pelkästään se ei voi näkyä tilastoissa, vielä. Vai voiko?
Mitä asialle sitten voi tehdä?
Heh perhebloggaaja ratkaisee tämänkin, vol. 2.
Kuka se silloin saikaan karseat kurat niskaansa käyttämällä sanaa synnytystalkoot? Auts.
Lapsen saaminen on ihmiselle ja pariskunnalle tietysti erittäin henkilökohtainen päätös, ehkä yksi elämän henkilökohtaisimmista päätöksenteoista. Siksi ”vauvakadon” ratkaisuehdotusten täytyy olla erittäin hienotunteisia eikä koskaan yksilöihin meneviä – vaikkakin aika monen yleisenkin asian ihmiset tulkitsevat yksilöihin meneväksi, heh.
Ainakin olisi jo varmaan aika kiire luomaan tukirakenteisiin uusia malleja.
Tuntuu, että tämänkin asian ympärillä käyty yhteiskunnallinenkin keskustelu on aina niin perhe-elämän raskautta ja työläyttä painottavaa – ja tietysti pitää ollakin, jotta alleviivataan sitä, että tukea tarvitaan. Mutta ei sekään nyt tietysti ihan kamalasti perheellistymiseen houkuta, jos julkinen keskustelu on sitä, kuinka älyttömän k*sessa ja yksin ja nääntyneitä kaikki perheet meidän maassa aina ovat.
Tarvitaan myös positiivista esimerkkiä! Kertomuksia siitä, miten palkitsevaa ja ”täyttä” on elämä lapsiperheenä. Miten täynnä rakkautta ja kivaa tekemistä.
Voidaanko me kaikki toimia sellaisina?
Viime kesänä eräs lapseton kolmekymppinen (?) maailmanmatkaajamies sanoi ohimennen minulle ja Joelille: ”You guys are an inspiration. It’s amazing to see that you life a full life with children and have such a nice time. I can see that you are really enjoying each other’s company and playing with the kids.”
(disclaimer: joojoo oltiin siis lomalla, siitä kaikki ilo, näkisipä vaan sama tyyppi meidät lokakuussa)
Mutta tuntui ihan älyttömän hyvältä kuulla tuo. Että lapsiperheen elämä ei välttämättä ole kolmekymppisen lapsettoman mielestä ihan kamala loukko, vaan inspiraatio.
Eikä me olla ainut perhe maailmassa, joilla on kivaa. Mä vaan pidän blogia ja kerron siitä, mutta kyllä teillä siellä näppäimistön toisella puolella on ihan yhtä ihanaa ja paljon rakkautta ja lasten myötä saatua ”rikkautta” elämään, eikö niin?
Ehkä me voitaisiin toimia inspiraationa vähän jokainen?
PS. Vähän puolivillaista pohdintaa, tiedän. Siksi vitsailin, että ”perhebloggaja ratkaisee”. Mutta pistäkääs paremmaksi: mistä meidän vauvakato johtuu ja miten se voidaan ratkaista?
Ja pitäiskö alkaa synnytystalkoisiin ja tehdä vielä yksi vauva…?
24
Amanda
2.10.2019 at 11:19Tässä ketjussa on jo monta hyvää kommenttia, enkä tiedä tuoko omani nyt siihen mitään lisää, mutta kommentoin silti. :D
Luulen, että syitä olla hankkimatta lapsia on yhtä paljon kuin niitä lapsettomia aikuisia; osa ei löydä sopivaa kumppania, osa ei halua lasta, osa jättää lapsen tekemättä ilmastosyistä ja niin edelleen. Yhteinen tekijä kuitenkin varmaan on se, että nämä joiden nyt pitäisi tehdä lapsia (y-sukupolvi?), ovat kasvaneet hyvin vahvassa yksilökulttuurin ajassa, jossa jokainen voi tehdä oman valintansa. Luulen myös, että aika on muuttunut sikäli, että vapaaehtoinen lapsettomuus on esimerkiksi aikaisemmin ollut niin paljon latautuneempi kysymys, että moni on hankkinut lapsen, vaikkei sitä ole aktiivisesti halunnut.
Mutta tämän yksilökeskeisen kulttuurin seurauksena voi siis olla joukko lapsettomia aikuisia ja myös joukko eri syitä olla hankkimatta lasta. Ja tämän seurauksena esimerkiksi omassa ystäväpiirissäkään ei ole lapsia, mikä taas entisestään jarruttaa halua hankkia lasta. Uuteen elämäntilanteeseen, joka tarkoittaa kuitenkin täysin totaalista muutosta kaikkeen, tipahtaminen ei oikein houkuttele jos siinä ei ole ketään mukana.
Olen itse 30 ja vielä kymmenisen vuotta sitten olin ihan varma, että hankin lapsen tai lapsia, mutta nyt en ole asiasta enää lainkaan varma. Syy on täysin hedonistinen: pidän elämästi juuri nyt. Lapsiperhearki näyttäytyy itselleni lähinnä huonosti nukuttuina öinä, sairastelukierteinä, itkuna, huutona… Tulot ehkä tippuvat ja menot aivan varmasti kasvavat. Sen sijaan nyt elän onnellista elämää, jossa on sopivasti suhteessa töitä, vapaa-aikaa, vapautta… Tavallaan tuntuu ihan kauhealta olla haluamatta lasta, mutta kun nyt ei vaan mitenkään tunnu siltä, että haluaisin lasta, kun elämässä on kaikki hyvin, eikä siitä mitään puutu.
Immu*
2.10.2019 at 12:40Mä olen hyvin pian 36 ja vela, ja allekirjoitan nuo Amandan kertomat syyt täysin. En mä ole ilmastoahdistuksen vuoksi jättänyt lapsia tekemättä, vaan siksi koska pidän elämästäni juuri näin.
Mulle ei myöskään ikinä ole tullut vauvakuumetta enkä osaa yhtään kuvitella miltä sellainen tuntuu. Joskus nuorena ajattelin että lapsia täytyy hankkia koska se ”kuuluu asiaan”. Sitten tulin siihen tulokseen ettei mitään tarvitse tehdä vain siksi että se ”kuuluu asiaan” vaan saan ja voin tehdä päätökset sen mukaan mitä itse haluan.
Tilia
2.10.2019 at 13:04Nyt kun omien vanhempien ja heidän ystäväpiirinsä ikäluokka alkaa olla 70-80-vuotiasta, näkee hyvin, miten tärkeitä omat lapset ovat tuossa ikävaiheessa, vanhuuden tullessa. Yhtäkkiä menevälle 7-kymppiselle puhkeaa vaikea muistisairaus ja hän onkin parissa vuodessa ihan toisten avun varassa. Kukaan ei huolehdi, jos lapset eivät huolehdi, vaadi, soittele perään, vie lääkäriin, etsi hoivakotipaikkaa, maksa laskuja… Ystävät voivat olla samassa jamassa ja pikku hiljaa hautausmaassa. Yhdellä pettää fysikka, toisella psyyke, kolmannella häikkää on molemmissa. Aina sanotaan, että kehitysmaissa lapsia tehdään vanhuuden turvaksi, mutta näyttävät tosi tarpeellisilta tässä mielessä myös täällä hyvinvointivaltiossa. Kukaan ei niitä palveluita kotiin tuo, jos lapset eivät niitä vanhemmilleen ole vaatimassa. Tämä ei varmaan monellekaan kolmikymppiselle lapsettomalle tule mieleen, koska kukapa ajattelisi oman vanhuuden olevan sairautta ja haurautta. Tilastoja kun katsoo, se on kuitenkin useimmilla edessä, elipä kuinka terveellisesti tahansa.
Jasmin
2.10.2019 at 23:30Mun mielestä on aika sairas ajatus että lapsia pitäisi tehdä turvatakseen oma vanhuutensa. Jos lähdetään luomaan uutta elämää ja siihen sitoudutaan loppuelämäksi niin ainakin minä toivoisin että motiivit olisi vähän syvällisemmät kuin oman edun tavoittelu pari vuosikymmentä myöhemmin. Ja jos nyt tarkkoja ollaan niin nykyisellä ilmastopolitiikalla on aika epätodennäköistä että se ikäpolvi joka tällä hetkellä olisi oikeassa ikähaarukassa hankkimaan lapsia tulee elämään niin pitkään, että heistä tarvitsisi huolehtia. Sama kohtalo toki heidän lapsillaankin.
Tilia
3.10.2019 at 09:45Minä en näe asiaa oman edun tavoitteluna, vaan rakkautena.
Meriquu
2.10.2019 at 12:33KRM
Hyviä pointteja. Työelämä ja siihen liittyvät tavoitteet ja toiveet ovat muuttuneet vuosien saatossa. Elämä muutenkin on minäkeskeisempää ja ihmiset kelaavat enemmän, mitä he itse haluavat, uskaltavat ottaa urariskejä, irtiottoja etc
Mietin just että toisaalta mieluummin onnellisia vauvoja niitä/perhettä oikeasti haluaville. Ehkä plussana kuitenkin siis se, ettei niin paljoa katuvia vanhempia/onnettomia perheitä tai muuta sellaista.. Siis ettei perhettä ja vakiduunia ole hankittu vain sen takia, koska niin täytyy tehdä. En tiiä
Ek
2.10.2019 at 14:00Olen korkeastikoulutettu 26-vuotias, vakitöissä, vakaassa parisuhteessa ja asun kolmiossa. Lasten hankkimisen estää tällä hetkellä kaksi asiaa. Ensinnäkin, haluaisin takuun siitä, että saan lapsen lähihoitopaikkaan silloin kun haluan. Olen kuullut melkoisia kauhutarinoita siitä, että hoitopaikka tarjotaan toiselta puolelta kaupunkia. Toiseksi koen arvostuksen puutetta ja pelkoa lastenhankkimista kohtaan. Minusta tuntuu, että lastenhoitoa ei arvosteta (esim vain pieni prosenttiosuus miehistä pitää vanhenpainvapaan/ varhaiskasvatuksen palkat). Haluan, että urani on yhtä arvokas kuin mieheni ura ja että lastenhoito ja vanhenpainvapaat jaetaan tasan. Tämä ei ole kuitenkaan yhteiskunnassamme oletus ja minusta tuntuu, että saan olla todella tarkka sitten tulevaisuudessa siitä, että lastenhoidon päävastuu ei lipsahta mun taakaksi. (Huom, nimenomaan taakka). Mieheni on toki sanonut olevansa vanhempainvapailla sitten aikanaan. Tuntuu kuitenkin siltä, että miehen ura on se, jota arvostetaan ja perhevapaat ei sovi siihen. Olenkin moneen kertaan pyytänyt vakuutteluja siitä, että mun ura on yhtä arvokas kuin miehen ja sitä ei aseteta kakkoseksi, jos hankimme lapsia, vaan mies voi olla myös esim vuoden pois töistä. Paukutan siis kovasti perhevapaauudistiksen perään, uskon että silloin naiset myös kokosivat, että heidän uraansa ja työntekoa arvostetaan kaikkien muiden hyötyjen lisäksi. En halua olla vain lastenteko(+hoito)kone, vaan myös menestyvä omalla alallani. Uskon, että voin saada molemmat, kun lastenhoidon vastuu jaetaan ja saan lapsen päivähoitoon. Nämä eivät ole vain itsestäänselvyyksiä ja siksi pelkään.
Sanna
2.10.2019 at 17:08Oho, mun blogipostaukseen tuli kirjoitettua myös tästä aiheesta: http://www.lily.fi/blogit/taiteilijaelamaa
Tähän voisin lisätä vielä sen, että ihmisiähän on jo maailmassa ihan liikaa (eikä kukaan kysy, haluaako lapset ylipäätään syntyä tänne – mulle se ei ole mikään itsestäänselvyys). Perhetukisähellysten sijaan kaikki poliittiset paukut kannattais panna siihen, miten ylikansoitetuista maista saataisiin päteviä ihmisiä kouluun ja töihin tänne. Tärkein muutos olisi siis asennemuutos, pois Suomi suomalaisille -ajattelusta ja ennakkoluuloista maahanmuuttajien palkkauksessa.
Ihan varmasti sekin vaikuttaa vuosi vuodelta enemmän, että nykyään on sosiaalisesti sallittua tunnustaa, että vanhemmuus ei sovi kaikille, ja ihminen voi olla hankkimatta lapsia. Niin pitääkin olla!
krista
2.10.2019 at 18:56Tää on niin hyvä näkökulma! Syiden pohtiminen tietty erikseen – mutta sitten kun mietitään tosiaan noita asian (eläkepommit ja niin edelleen) ratkaisuehdotuksia, niin ihan käypä ajatus on myös luopua siitä ajatuksesta, että niiden uusien ihmisten ylipäänsä pitäisi olla meidän kantasuomalaisten synnyttämiä!
Karina
3.10.2019 at 13:08Mä olen samaa mieltä Sannan kanssa tuosta maahanmuutosta. Googlailin yksi päivä ”paljonko ihminen maksaa yhteiskunnalle” ja mietin, että parastahan tässä tilanteessa olisi että me saatais tänne suoraan veronmaksajia, kun kansalaiset kuitenkin maksavat veronmaksajille ensimmäiset 25 vuotta aika paljon (noin yleistäen). Sitten tietenkin tarttee miettiä asenneilmapiiriä, ja sitä kuuluisaa ”miten tänne saisi houkuteltua korkeakoulutettuja”. Pakolaisissahan on paljon myös koulutettua porukkaa, jotka ei syystä tai toisesta saa täältä koulustaan vastaavaa työtä. Tai sitten on niitä jotka tulee 16-18 vuotiaana ja hankkii koulutuksen mutta käännytetään sitten pois. Sulaa hulluutta. Tietyistä maista tulevat maahanmuuttajat myös tekevät niitä kuuluisia vauvoja ehkä enemmän kuin kantasuomalaiset, ja nehän tulevat veronmaksajille maksamaan ihan tasan yhtä paljon kuin kantasuomalainen vauva, eli siinäkin kai sitten win-win ;)
pampula
2.10.2019 at 18:40Olen lapseton 27-vuotias nainen ja välillä tuntuu, että minun pitäisi suomalaisen yhteiskunnan ja päättäjien mielestä olla synnyttämässä tuottavia työläisiä, veronmaksajia ja kuluttajia. Mielestäni ajatusrakennelma on hieman vinoutunut. Mediassa asiaa suurennellaan ja lietsotaan. Tuosta tilastosta näkee hyvin, että syntyvyys on ollut laskemaan päin jo useita vuosikymmeniä. Arvelen että syynä on pitempiaikainen trendi, elämäntyylin muutokset. Mutta koko maapalloa ajatellen väestönkasvun taittuminenhan voitaisiin nähdä jopa myönteisenä. Olisiko työperäinen maahanmuutto parempi ratkaisu kuin vauvakato-lietsonta ja asiattomat synnytystalkoo-puheet ja syyllistämiset? Ajattelen näin, vaikka itse olen todella lapsirakas ihminen ja toivon, että saisin perheen. Nuorempana kun olin pitkässä parisuhteessa, minulla oli vuosikausia kova vauvakuume ja melkein aloimme yrittää lasta mutta parisuhdeongelmien takia se ei tuntunut järkevältä. Suhde päättyi. Sittemmin syy lapsettomuuteeni on ollut se, että sopivaa kumppania ei ole löytynyt. Asia on osittain kipeäkin, siksi puheet joskus satuttavat.
Anni
3.10.2019 at 16:34Vielä yksi: MIES ei halua enempää lapsia.
Koti-isyys on yleistynyt, ja kun miehet osallistuvat, he huomaavat, kuinka paljon se vaatii. Siksi tiedän monia naisbloggaajiakin, joiden miehet ei halua lisää lapsia. Siitä huolimatta, että nainen haluaisi sen kolmannen tai neljännen.
krista
3.10.2019 at 16:51Haha ensimmäinen spontaani ajatukseni oli, että ”JA SE ON IHAN OIKEIN!” :) Mutta siis, hyvähän se tietysti on, että molemmat vanhemmat ymmärtävät just vaikka sen, että ei se kotona lapsen/lasten kanssa olo mitään laiskottelua (tavallisesti) ole. Toisaalta miehen ”ei lisää lapsia” -päätös voi olla myös sitä, että huolehtii puolison jaksamisesta ja sekin on hyvä vaan. Mutta kaiken kaikkiaan – voi tosiaan hyvinkin olla, että nykymiehillä on selkeämmät mielipiteet lasten lukumäärän suhteen kuin vaikka joskus niinä aikoina, kun oletettiin että mies käy töissä ja nainen hoitaa lapsikatraan kiltisti kotona…
SannaK
5.10.2019 at 18:29Varmaan myös se, että nykyään useampi tekee töitä yrittäjänä. Ainakin itselläni lasten saaminen ei ole mahdollista nykyisen yritystoiminnan pyöriessä. Minimiäitiyspäivärahalla kyllä pärjää itse, mutta yrityksen kiinteistä kuluista kaikkia ei pysty karsimaan, vaikkei töitä tekisikään. Omat toimitilat, yrityksen lainat, pitkät sopimukset asiakkaiden/toimittajien kanssa.. Jotta se n. 2000€/kk käytettäväksi yrityksen kuluihin äitiysloma-aikana jäisi säästöön, pitäisi ennen äitiyslomaa pystyä säästämään vähintään 18000€. + elämiseen jotain.. Aika haastava yhtälö.
Ehkä kiistanalainen kommentti
7.10.2019 at 13:07Tulin äidiksi nuorena. Ekat 10 vuotta kuluivat siinä, että lapsettomat ikätoverini siellä täällä ihastelivat, miten voi olla, että minulla yksilönä ja kotiäitinä 1) on selkeästi lasteni kanssa superhauskaa kaikille luontevasti 2) ei tule hirvittävää ahdistusta jos he vaikkapa ovat paljon kipeinä tai en saa nukuttua tarpeeksi, vaan siedän painetta ihan ok 3) olen edelleen yksilö, jota kiinnostaa puhua muustakin, kuin vaipoista ja 4) meillä on myös perheenä keskenämme kivaa niin arjessa kuin reissuissakin.
”Sust ei uskois et sä oot äiti. Tai siis sä oot niinku oma ittes ja silti niinku tosi huolehtivainen äiti.” jne.
Nyt, paljon myöhemmin, osalla ystävistäni on lapsia. Ja monelle tuntuu käyneen niin, että vanhemmuus on paljastunut heille paljon kuviteltua raskaammaksi, vaikka lasten hankkimisen kanssa odotettiin otollisia olosuhteita (opinnot suunnilleen kasassa, työpaikat, isoimmat biletyshalut biletetty…). Yhdenkin kanssa taistellaan, vaikka mun näkökulmasta on paljon enemmän tukea, rahaa ja puitteita toimivaan vanhemmuuteen, kuin itselläni oli. (Lapseni eivät ole perusterveitä, eikä meillä ollut ketään lastenhoitajaa eikä kavereillani ollut vielä lapsia.) Kuulen ja näen paljon tilanteita, missä lapsi on rakastettu ja toivottu, mutta kuitenkin arjessa ensisijaisesti rasite. Jos esimerkiksi on suunnitelma tehdä jotain kivaa, niin lähtökohtaisesti lapsi ei ole siinä mukana, koska lapsi ihan vaan olemassaolollaan pilaa kivan. Odotetaan, että lapsi kasvaa, jotta kivaa voisi alkaa olla x vuoden kuluttua, kun lapsi on vähemmän lapsi. Tämä kaikki tietenkin sallittua, mutta samalla sääli.
En sano, ettei omaakin aikaa tarvitsisi. Mutta jos lapsen kanssa ei koe voivansa pitää arjessa tai juhlassa aidosti hauskaa kuin täysin poikkeuksellisesti, niin onko ihme ettei halua toista? Tai edes sitä ensimmäistä? Jos tää välittyy muillekin, niin varmaan se on heistäkin hieman kuumottavaa lisääntyä. Ajatus jälkikasvun hankkimisesta on tästä vinkkelistä oikeastaan aika järjetön, eikä tunteellakaan perusteltavissa. Eihän nykyään täällä jengi enää juurikaan lisäänny velvollisuudesta, vaan koska haluavat.
Mun arvaus olisi, että vanhemman ollessa nuorempi (en nyt puhu teinien vahinkoraskauksista) lapset solahtavat osaksi sitä kokonaista elämää luontevammin ja vähemmällä tuskalla, kun se aikuisuuden elämä on ja on ollut muutoksessa ja murroksessa muutenkin koko aikuisuuden ajan opintojen ja työkuvioiden takia.
Jos lapsi tulee tilanteeseen, jossa vanhemmat ovat jo tottuneet vakaaseen tulotasoon, aikaan omille harrastuksille ja/tai uraan ekstrapanostamiselle, reissaamiselle ilman vastuuta kenestäkään toisesta jne, niin ”saavutetuista eduista” luopuminen tuntuu kirpaisevan kamalasti, eikä se kirpaiseminen lakkaa välttämättä vuosienkaan päästä. Tai ainakin riski tällaiselle fiilikselle tuntuu kasvavan. Ihanaa mennyttä auvoa haikaillaan jatkuvasti ja (tiedostamaton?) pyrkimys status quon (ei lapsia -elämäntapa) palauttamiseen tai mahdollisimman sitä lähelle on ajava voima. Jolloin myös tyytymättömyys vallitsevaan olotilaan ja elämäntapaan on jopa jatkuvaa, koska lapsiperhe-elosta ei saa kahden tai yhden aikuisen eloa vaikka mitä tekisi. Puutalobabyn perhe olisi poikkeus tästä mun kieltämättä kiistanalaisesta mutu-hypoteesista. Mutta tätä mä näen ympärilläni tosi paljon.
Tää on musta sääli kaikille osapuolille. Lasten kanssa elämä on uutta ja erilaista, mutta se on tietenkin täyttä elämää ja se voi olla mahtavaa ja merkityksellistä. Mielestäni täydempää, kuin ilman, mutta makunsa kullakin. On selvää, että lapsista huolehtiminen vaatii uhrauksia – aikaa, rahaa, kompromisseja, omista tärkeistä asioista luopumista. Mutta tilalle saa iloa ja hyvää mielestäni monin verroin. Ja aina voi sumplia.
Ja ei, elämäni ei ole ollut aina ruusuilla tanssimista. Mutta suhde omaan vanhemmuuteen on ollut yksinomaan positiivinen, eikä elämänmuutos lapsettomasta pariskunnasta lapselliseksi ole vaivannut tai ahdistanut, päinvastoin.
Itsekin toivoisin lisää positiivisen vanhemmuuden kokemuksista puhumista. Ja lapsiperheiden taloudellisesti tukemista. Itsestäänselvää oikeutta etätyöpäiviin tai/ja lyhyempään viikkoon, jos on pieniä lapsia. Lasten lääkehoitoa ilmaiseksi. Ensimmäisen ja toisen lapsen lapsilisää selkeästi isommaksi.
Suurperhe
8.10.2019 at 07:58Sit taas suurperheiset saavat kommenttia, että ’ei teidän koko maata tarvii täyttää’, vaikka luulis et se ois hyvä et ees jotkut antaa lapsia tulla. Lapsia ei tehdä, vaan niitä saadaan💕
Mä veikkaan et yks iso syy on sekin, että on paljon lapsettomuutta, varmaan paljon sekin lisääntynyt, että ei vaan lasta kuulu vaikka haluttaisiin. Siihen sit taas varmasti johtanut älypuhelimet ja ihan perus kännykkäki aikanaa jos pidetty paljon taskussa, niiden vaikutukset Alkaa näkyä pikkuhiljaa. Toinen asia on ravinto, miten paljon syödään kaikkea roskaa. Sokeria Ja lisäaineita ja ne aiheuttaa sairauksia, Jotka aiheuttaa lapsettomuutta. Ja tosiaan se että lapsia halutaan vasta 30 V jälkeen ja silloin alkaa jo pikku hiljaa raskautuminen hidastumaan.
Mä sain ekan lapsen 20 veenä, nyt on 8 lasta ja oon 30 🥰