Vaikeita päiviä

Minulla on lentokoneesta asti ollut mielessäni aika valmiina ”kokemuksia” -bloggaus lapsen kanssa matkustamisesta. Mutta kotiin palatessa paljastui (ainakin meille) iso yllätys: ei se ollutkaan se matkustaminen, joka meille tuottaa minkäänlaisia vaikeuksia. Vaan se kotiin paluu.

Siinä, missä tirppa soljahti reissun päällä olemiseen kuin luonnostaan, on tämä kotiin paluu ollut ihan tosi-tosi traumaattinen kokemus. Kahden viimeisen päivän aikana puutalosta on kuulunut useampaan otteeseen aivan lohdutonta itkua. Me vanhemmatkin olemme aivan poikki. Tähän emme osanneet varautua.

*****

Ensimmäinen tirpalle iso traumaattinen asia on ollut isin paluu töihin.

Olimme lähes neljän viikon ajan koko ajan perheenä yhdessä. Krabilla minä nukuin yhdet päiväunet yksin niin, että Joel ja Silva olivat sillä aikaa reppukävelyllä. Ja Joel kävi pari kertaa kauppa-asioilla yksin – silloinkin suurimmaksi osaksi Silvan päikkäreiden aikana. Mutta muina aikoina olimme koko ajan yhdessä. Ja vieläpä hyvin lähekkäin, kun bambuhutissa ei tietystikään kovin kauas toisesta pääse.

Maanantaiaamu Suomessa; tirppa herää hyväntuulisena. Joel on lähtenyt töihin ja kasannut peiton omalle puolelleen röykkiöksi niin kuin tapana on, ettei tirppa lähde aamu-unisena kierimään lattialle. Silva juttelee omia aamujuttujaan (onko mitään ihanampaa kuin unisen naperon suusta kuuluva ”huomenta kulta”) ja toteaa myös peittoröykkiöön katsoen, että ”isi nukkuu”.

Voi kulta, isi on lähtenyt töihin. Isi tulee illalla.

Aivan valtava itku. ”Isin sykkiin, isin sykkiin! Silva isin sykkiin!”

Lohduttelut ja aamutoimet kuitenkin onneksi auttavat. ”Isi tulee illalla”, tirppa toistelee – vaikka en tiedä, onko tuon ikäiselle tällaiset aikamääreet vielä kovinkaan selviä.

Itkukohtaus kuitenkin toistuu päiväunilta herätessä. Ja seuraavana aamuna. Ja seuraavan päivän päiväunilla. Tirppa yrittää huudella ”Isi tule! Isi tule! Isi ota sykkiin!” ja juoksee huoneesta toiseen isiä etsien.

Myös seuraavat yöt ovat vaikeita. Silva herää vähän väliä unenesekaiseen ”Missä isi on? Isin sykkiin!” tai ”Missä äiti on? Äitin sykkiin!” -huutoonsa eikä välillä rauhoitu edes sylissä heijaamiseen – kiljuu vain paniikissa äitiä tai isiä, vaikka olisi sylissä.

Ja illat… Itkua, itkua, itkua. Välillä kuin takiainen äidin kaulassa (vaikka se isikin on jo kotona) – ettei vaan äitikin nyt häviäisi. Päivällä sentään on ollut reippaita ja iloisia leikkihetkiäkin.

*******

Ja se toinen vaikea asia: aikaero.

Thaimaahan päin mennessä Silvalla ei huomattu minkäänlaista jet lagia. Sen kuin vaan oltiin siellä ja alettiin elää sen maan rytmiä. Silloinhan kello siirtyi viisi tuntia eteenpäin.

Mutta nyt kotona, huokaus.

Silva on ollut molempina päivinä viideltä iltapäivällä ihan poikki – kymmeneltä siis Thaimaan aikaa. Olemme yrittäneet, että silloin nukuttaisiin pienet päikkärit, jonka jälkeen vielä valvottaisiin ja yritettäisiin mennä nukkumaan Suomen rytmissä.

Joo ei toimi. Silva haluaisi jo silloin nukkua yöuntaan, ja herättämisen jälkeen tirppa on koko illan kiukkuinen kuin ampiainen. Uni sentään tulee hyvin illalla nukkumaan mennessä – mutta viideltä aamuyöllä (kymmeneltä aamulla siis taas Thaimaan aikaa) Silva sitten herää. Itkuun.

Tämä aamuyö oli aivan kamala. Silva itkee hysteerisenä (äitiä/isiä/potalle pääsyä/tukkaa silmillä/mitä tahansa saa mieleensä), mutta on samanaikaisesti niin väsynyt, että pää notkahtelee istuma-asennossa. Ja juuri kun uni on tulossa uudelleen…. ITKUKOHTAUS. Lopulta tirppa nukahti kainaloon unen läpi nyyhkyttäen. Sydän särkyy.

*******

Osittain syytän itseäni. Tirppa on luonteeltaan keskustelija ja onnistuimme hienosti pohjustamaan naperolle kaikki lentomatkat ja muut ”erikoisuudet” reissun päällä ollessa. Mitään ongelmia ei ollut, vaikka olosuhteet ihan hurjasti vaihtelivat.

Mutta hemmetti. Miksi-miksi-miksi emme tajunneet ollenkaan pohjustaa sitä, että maanantaiaamuna isi lähtee töihin? Typerät typerät typerät me. Se olisi ehdottomasti pitänyt selostaa moneen kertaan etukäteen. Ääääh.

Tuntuu tosi-tosi pahalta, että Silvan (aiemmin niin järkkymättömän vakaaseen) turvallisuudentunteeseen on tullut selvä särö. Itkettää (salaa) itselläkin, vaikka tirpalle yrittää tietysti näyttää, että nyt eletään ihan kivaa normaalia arkea täällä omassa kodissa. Myös Joel on ihan rikki kun kuulee, miten paljon häntä päivien aikana täällä kaivataan.

*******

Onneksi tulossa on joulu, ja Joel otti välipäivät vieläpä palkatonta vapaata – yhteensä tulee taas kaksi viikkoa lomaa ja yhteistä aikaa. (jea!) Sen aikana ajattelimme pehmeästi opetella taas uudestaan siihen, että jompi kumpi vanhemmista voi olla välillä poissa. Toivottavasti myös jet lag tasoittuu muutamassa päivässä.

Onko kenelläkään muulla vastaavantyyppisiä kokemuksia arkeen paluusta? Vertaistuki ja hyvät neuvot ovat kovasti tarpeen!

 

 

PS. Se ”lapsen kanssa matkalla” -bloggauskin on kyllä tulossa. Kunhan ensin tästä paluusta selvitään.

1