Toivejuttu!
Mähän kirjoitin uhmaiästä kymmenen vuotta sitten jutun otsikolla ”Onko uhmaikää olemassa?”, ja se ihan räjäytti mun minilohkon blogosfääristä. Niinpä en tee sitä uudestaan, haha.
Silloinkin muuten täsmällisempi kysymyksenasettelu oli: ”Onko uhmaikä todellinen kehitysvaihe, jossa lapsen käytös on kiukuttelevaa ja riidanhaluista, vai onko kyseessä väärinymmärretyksi tulemisesta johtuva turhautuminen?” Sehän tietysti enemmän kuvaa sitä kysymystä, mitä pohjimmiltaan pohdin.
Mutta joo. Onhan se uhmaikä tavallaan varmasti olemassa siinä mielessä, että monella 2-3 -vuotiaalla on tällaisen tietynlaisen tahtomisen luontainen (ja joskus hyvinkin intensiivinen) kehitysvaihe. Tahtoikä taisi olla jo silloin parempi nimitys tätä vaihetta kuvaamaan, itse tykkäisin vielä enemmän kuvailla vaihetta mallilla: ”oman tahtomisen harjoittelun herkkyyskausi” tai jotain vastaavaa.
Okei aiheeseen! Eli miten ihmeessä selvitä järjissään metrinmittaisen oman tahdon harjoittelijan (ja joskus hyvin kovaan ääneen ilmaisijan!) kanssa.
Tässä ultimaattinen selviytymisopas eli haha meidän kokemukset. Lisää alle kommentteihin omat vinkkisi muidenkin luettavaksi!
1. Ymmärrys, että tämä on tärkeä kehitysvaihe, jossa lapsi harjoittelee oman tahdon muodostamista
Tää on jotenkin itselle ollut tärkeä juttu siinä mielessä, että kun tämän pitää mielessä, ei niin helposti joudu siihen tilanteeseen, että alkaa käymään täysimittaista tahtomissotaa sitä sekopäisiä asioita tahtovaa metrinmittaista vastaan, haha.
Eli että ajattelee, että niissä tilanteissa ole kyse riidasta tai väittelystä, vaan kun lapsi kerran harjoittelee, niin aikuisen rooli on sen taidon kehittymisessä auttaa. Ihan niin kuin kävelyssä, puhumisessa tai polkupyöräilyssä – myös oman tahtomisen muodostumisessa ja sen ilmaisussa.
Tämä on itselleni lähinnä ollut sellainen zen-keino, jonka avulla pääsee kakkoskohtaan eli:
2. Lehmänhermoinen zen
Mulle tämä lehmänhermoisuus on ollut jotenkin kaikkein helpointa nyt kolmannen kanssa. Välillä hankalissakin tilanteissa (mallia: taapero haluaa sen kukan, jonka hän heitti maahan viisi kilometria sitten ja on sen jälkeen heittäytynyt koirankakkaan) huomaan ihan tuntevani, miten tuossa jossain otsalohkon ärsyyntymislohkokohdissa ei tunnu kerrassaan yhtään mitään.
Kuulostaa ehkä vähän kamalalta, mutta joskus ehkä myös ajattelen tietoisesti turruttavani koko hermostumiskykyni, sellainen henkinen sopiva lobotomia siihen kohtaan, jossa itsellä saattaisi alkaa ärsyttää.
Eli että vaan hoitaa sen tilanteen ja ei anna itsellä kierrosten lähteä nousemaan.
Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän! Mutta itsellä jotenkin sellainen tietoinen ”ei tunnu missään” -ajattelu auttaa pitämään itsensä sellaisena aikuisenrauhallisena myös hankalissa (joskus mahdottomalta tuntuvissa) tilanteissa. Aika monesta asiasta (myös siitä koirankakasta, ahhaha) kuitenkin selviää, tavalla tai toisella.
Kuva: Sissi Vuorjoki
3. Taaperon tunteen sanoitus ja hyväksyminen
”Mä ymmärrän. Sä haluat sen just sen kukan ja nyt sua harmittaa ihan älyttömän paljon.”
Tällä ei välttämättä ole mitään akuuttia hyötyä siinä itse tilanteessa (isomman lapsen kanssa saattaa ollakin!), mutta silti pidän tosi tärkeänä, että taapero saa kuulla, että hänen tunnettaan kuunnellaan ja ymmärretään.
4. Perustelu, kertominen, ratkaisuehdotukset
Eli juttelu, juttelu ja juttelu.
Joskus voi jopa löytyä se ratkaisuehdotus, joka sitten kelpaa. (yleensä ei ainakaan alkuun kelpaa mikään) Mutta ainakin lapsi saa perusteet sille, että miksi joku asia on näin – ei vaan niin, että äiti randomisti määrää, vaan että joku oikea asia vaikuttaa tähän juttuun.
Meillä just tämän (ehkä aiempienkin?) lasten kanssa välillä toimii sellainen ”Hei haluatko tietää, miksi tää menee niin, tämä onkin jännä juttu, äitipä kertoo niin sitten säkin tiedät!” Tiedonhaluinen lapsi keskittyy kuuntelemaan ja se kärkevin harmi joskus siinä unohtuu tai vähintäänkin laimenee.
Tahtovan taaperon kanssa toimiessa ajattelen olevani ikään kuin sellainen jatkuva nobelinrauhanpalkintoneuvottelija ja boksinulkopuolisajattelijakeksijähessuhopo. Eli että en oletakaan jonkun yhden niksin aina toimivan vaan mennään tilanteen mukaan ja jatkuvaa luovuutta käyttäen. Lauluja, loruja, osaatko kävellä takaperin ja sanoa tuut tuut niin kuin peruuttaessa sanotaan, jos taapero ei meinaa muuten kävellä.
Joskus mikään ei auta tai omat resurssit ei sillä hetkellä riitä (kiire, oma väsymys ja niin edelleen), silloin kannattaa lukaista tämän vinkkilistan kohta numero kymmenen.
5. Hämäys
Joo joo ei varmasti pedagogisesti kaikkein järkevin, mutta joskus tilanne on hyvä vaan saada katkeamaan. ”Kato, lintu!” on joskus ihan hyvä ratkaisu.
6. Kosketus, halaus, syli
Joskus syli tuo lohdun, joskus ei. Haha tässä kohdassa tämä taaperoimetys on välillä kullanarvoista: siinä on meillä monesti se viimeinen kierrostenlaskemishetki, jos mikään muu ei auta.
7. Pick your fights
Tämä olisi voinut olla vaikka ihan ensimmäisenä – nerokas tokaisu ja johtolause tahtotaaperon kanssa toimimiseen.
Eli jos asialla ei ole (ainakaan kovin paljon) väliä, on ihan sama antaa lapsen päättää. Et haluakaan tuota hakkaraispastillia vaan haluat toisen? Okei, laitetaan se edellinen pois ja ota se, minkä haluat. Väärä lautanen? Okei, minkä haluat, saat valita näistä, jotka on puhtaita.
Ja sitten on tietysti päätöksiä (esimerkiksi turvallisuuteen tai vaikka ulkopukeutumiseen liittyviä), jotka ovat aikuisen päätösvallan alla. Niistä ei tarvitse neuvotella (toki ne on hyvä tarvittaessa perustella), vaan ne vaan ovat niin. Esimerkiksi turvaistuimessa istutaan autossa ja piste.
Mutta siis se sellainen sanonta kuin ”aikuisen tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä” on ihan roskaa. Siis ihan ihan roskaa. Aikuisen tehtävä ei ole tieten tahtoen tuottaa pettymyksiä vaan tukea lasta ja auttaa tunnetaitojen ja resilienssin kehittymisessä niissä elämän vastoinkäymisissä, jotka ihan tavallinen elämä vääjäämättä tuo eteen niin pienille kuin isommillekin elon taapertajille.
Totta kai lapsen kuuluu oppia asioita, mutta akuutissa tahtokiukkutilassa aikuisen kanssa riitelemällä ei tapahdu oppimista. Oppiminen tapahtuu rauhallisessa mielentilassa ja yhdessä pohtien, harjoitellen ja eri tilanteissa toimivia toimintatapoja oivaltaen.
8. Kiireen ja väsymyksen välttäminen (tai ymmärtäminen)
Meillä ainakin sellaiset kriisiytyvät tahtomisen ilmaisut sijoittuvat niihin viimeisiin hetkiin ennen päiväunia – tai niihin hetkiin, jolloin pitäisi oikeastaan jo olla jossain.
Kiiretilanteiden ja yliväsymystilojen välttely (eli joustot aikatauluissa) on tietysti nykymaailmassa ja etenkin monen lapsen kanssa toimiessa monesti mallia ”helpommin sanottu kuin tehty”. Mutta ainakin siihen voi joskus vähän yrittää tähdätä. Tai jos on vaan pakko mennä (esimerkiksi vanhemman töihin), niin pelkästään jo se, että ymmärtää, että tämä johtuu kiireestä, voi helpottaa. Sitä aikuisen hermonpitämistä siis.
9. Mä olen aikuinen -mantra
Miten tämä meneekin näin, että suurin osa näistä ajatuksista kohdistuu siihen vanhempaan eikä siihen lapseen? Mutta siis edelleen ajatuksia, jotka auttavat ainakin itseäni.
Mä ajattelen usein niin, että hei mä olen aikuinen, mä en todellakaan aio riidellä kolmevuotiaan kanssa.
Myös tämä auttaa siinä, että itsellä ei pulssi kiihdy. Ajattelen, että mä olen sun äiti ja mä hoidan tän tilanteen ja rauhoitan sut – mutta äläpä edes kuvittele, että mä tässä riitelemään tai väittelemään aikoisin alkaa. Toimii! Mulle ainakin.
10. Kriiseistä ylikulku
Mä myös ajattelen, että on ihan tavallista ja normaalia, että kaikkia huutotahtomisia ja koirankakkaanheittäytymisiä ei voi tahtoaan harjoittelevan lapsen kanssa torjua. Nämä tilanteet kuuluvat asiaan ja kehitysvaiheeseen.
Eli joo voi perustella, ratkaisuehdottaa, hämätä ja heittää vaikka volttikuperkeikan, ja silti se lapsi voi tahtoa täysvolyymilaidasllisen voimin ihan uutta täysrandomia kuuta taivaalta, etenkin väsyneenä. Sitten vaan otetaan se tilanne vastaan ja hymyillään ohikulkijoille (se sellainen ”haha mä tässä tahtovan taaperon kanssa taiteilen – tiedät varmaan” -hymy) ja luotetaan siihen, että jossain kohdassa tää tilanne ratkeaa ja sitten on taas kivaa ja ihanaa.
Olen siis tosiaan ottanut omaan mieleen tosi kirkkaaksi sen, että tahtomisen yltyminen taaperon huudoksi tai totaaliflipariksi ei ole vanhemman epäonnistuminen, vaan ihan tavallinen tilanne tämänikäisen kanssa. Sitä kannattaa yrittää välttää (heh kohdat numero 1-9) ja oi siinä onnistuukin sen 426 kertaa päivässä – mutta jos sen yhden kerran päivässä päikkäreidenalusväsykiukussa ollaan tässä kohdassa numero kymmenen ja kannetaan sätkivä rapataapero huutavana autoon, niin sekin kuuluu elämään. Silloin pysytään itse rauhallisena ja yritetään auttaa taaperoa tunteidensa kanssa.
Se rauhoittuminen sieltä sitten kyllä taas tulee.
Ja niillä seesteisillä kivoilla hetkillä sitten tietysti kehutaan ja ihastellaan lasta: miten tärkeä, taitava ja rakas hän onkaan!
Mitä muita niksejä, vinkkejä tai hyväksi koettuja tapoja teillä on tahtotaaperoiden kanssa toimimiseen? Jaa omat kokemuksesi alla!
15 Comments
Henna
12.3.2025 at 15:21Itse olen ajatellut pettymysten aiheuttaminen ja nimenomaan opettaminen miten niistä päästään yli on äärimmäisen tärkeä taito, joka vanhemman pitää lapselle opettaa. Tämänhän ei välttämättä tarvitse olla negatiivista vaan opetuksen kautta positiivista. Juuri kuten kuvailit että autetaan taaperoakin ymmärtämään niitä omia harmituksen tunteita ja pääsemään niistä yli. Ja toistohan näissä auttaa. Mutta meillä ainakin koetaan niin paljon pettymyksiä eli tilanteita joissa ei saa tehdä niin kuin itse haluaa, että ei ole oikeen yksinkertaisesti mahdollista reagoida kaikkeen. Silloin tulee myös käytettyä taktiikkaa ”älä kiinnitä huomiota”. Esimerkiksi kun lapsi menee istumaan mönkijän päälle ja haluaa ITSE ajaa sillä (3vee) niin ohitan tilanteen usein vain sanomalla ”lapset saavat leikkiä, mutta eivät ajaa mönkijällä”. Tässä vaiheessa lapsi saa raivokohtauksen ja huutaa mönkijän kyydissä naamapunaisena ja minä jatkan tyynesti lumitöitä. Kun hän saa ”kiukkunsa ulos” niin tulee luokseni, kysyn onko paha mieli, jos on niin sylitellään jos ei niin alkaa mulle kaveriksi ja/tai itsenäisesti leikkimään.
Itse ajattelen että lapsi on turvallisessa ympäristössä kun voi purkaa omat tunteensa niin rajusti ja hällä on tähän lupa, mutta minun ei tarvitse vanhempana joka kerta perustella asioita, hämätä tai yrittää lohduttaa vaan voin myös sanoa että ”asia on näin”. Yleensähän sitä aina tulee kerrottua miksi ei mutta on myös paljon tällaisia toistuvia tilanteita jossa uhmakohtaus vain pidentyy jos alan selittää minkä vuoksi mönkijällä ei voi kolmevee ajaa. Okei tämä oli vähän huono esimerkki koska tämä on hälle sata kertaa selitetty 😂 mutta ehkä sait ajatuksesta kiinni JA disclaimer en arvostellut siis mitään teidän tapoja vaan kerroin omista ajatuksistani. Jokainen vanhempi varmasti teke niin kuin omalle lapselle on paras ja lapsethan ovat erilaisia.
krista
12.3.2025 at 16:05En siis ole oikeataan missään asiassa eri mieltä :) Noin varmasti tehtäisiin meilläkin: jos asia on jo sataan kertaan selitetty ja itsellä ei resurssit vaikka sillä hetkellä riitä, niin rauhallisesti vaan taapero pois (vaikka siitä mönkijän päältä) ja kiukku otetaan vastaan ja tunteissa autetaan. Ehkä ihan itsekseen en jättäisi huutamaan (jos ei olisi pakko – joskus on myös pakko, jos on itsellä vaikka kädet kiinni jossain eikä pääse, esimerkiksi jos olisi vaikka kaksi pientä lasta yhtä aikaa), mutta sekin on varmasti tosi paljon vanhemman arvioinnista kiinni, että mitä/miten just sen oman lapsen kanssa kannattaa toimia.
–
Mutta siis toi sanonta! Sehän menee siis niin, että pettymyksen aiheuttaminen on vanhemman tärkeä tehtävä. Toi on se, mikä mun mielestä on roskaa :D Säkin jatkoit/korjasit sitä, eli tuo jatko-osa pitäis olla se, miten tuota sanontaa pitäisi nykyaikaistaa. Koska kyllä niitä pettymyksiä tulee (vaikka siitä, että ei voi 3-vuotiaana ajaa mönkijällä) ilman, että niitä sen kummemmin aiheuttaa :) Eli just tuo, että se pettymyksistä yli pääsemisen opettaminen on se tärkein tehtävä, ei tieten tahtoen pettymyksen aiheuttaminen. (koska niitä pettymyksiä kyllä normaalissa elämässä tulee)
Veema
12.3.2025 at 17:56Pakko jatkaa semantiikkakeskustelua, vaikka se ei edes ollut sulla se pointti :D Mutta sanat on niin hauskoja.
Mä olen ehkä enemmänkin ajatellut tuota sanontaa sitä kautta, että vanhempana pitää kuitenkin olla myös se vanhempi ja juurikin kieltää vaikka ne vaaralliset mönkijäleikit. Tai esimerkiksi pitää huolta, että hampaat pestään, vaikka tahtotaapero kuinka sitä vastustaisi (ainakin suurimman osan aikaa viikkoa, se on oikeasti niille hampaille tärkeää). Eli sikäli tehtävänä on tuottaa välillä pettymyksiä, koska täytyy aikuisena tietyistä jutuista pitää kiinni.
Mutta joo, en siis ole yhtään eri mieltä sun kanssa siitä, että todellakaan ei erikseen tarvitse päivän aikana alkaa aiheuttamaan pettymyksiä, koska niitä tulee, jos aikuisena pitää tietyistä perusturvallisuus, -terveys ym jutuista kiinni.
krista
12.3.2025 at 18:15Mä varmaan näen tän sen kautta, kun itse olen törmännyt sanontaan just sellaisissa tapauksissa, missä on ikään kuin ”taisteltu taaperon tasolla” ja kerrottu, miten on käyty vääntöä ihan turhasta asiasta. Sitten kuitattu turhan pettymyksen tietoinen aiheuttaminen sellaisella, että ”vanhemman tärkein tehtävä on aiheuttaa lapselle pettymyksiä” -tokaisulla. Että häh häh hää, siitäpä oppii. Siksi jotenkin saan jo hikan pelkästä lausahduksen kuulemisesta ja mieluiten torpedoisin sen alas aina kun sen kuulen siksi, että joku ei sitä toistaisi perusteena sellaiselle ihan turhalle taaperon kyykyttämiselle :D Joten joo, varmaan inhoan tuota sanontaa just siksi, että millaisissa yhteyksissä oon kuullut sitä käytettävän perusteena mun mielestä vaan aikuisen (ei niinkään taaperon, koska taapero on taapero ja vasta harjoittelee) huonolle käytökselle :D
–
Mutta joo, ihan tosiaan riippuu, että miten tuon tulkitsee. Semantiikkaa :) Mun mielestä tuo ”aiheuttaa” on tosi huono sana vaan tossa ja johtaa helposti siihen, että sanontaa käytetään ikävästi. Mieluummin vaikka niin, että taaperon elämä on pettymyksiä täynnä ja vanhemman tehtävä on auttaa niistä pettymyksistä yli pääsemisessä <3
Anna
12.3.2025 at 21:11Minulla on sitten taas ihan oma ajatukseni tuosta sanonnasta ja se lähtee kahdesta ääripäästä. Tuo sanonta, että vanhemman tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä on kuin vastavoima sille, että vanhempi silottaisi kaikki tiet ja eläisi koko päivän tasapainoille ja päällään seisten ettei lapsi vaan missään tapauksessa pettyisi ja alkaisi kiukutella tai huutaa. Että pitää myös antaa lapselle tilaisuus pettyä, hävitä pelissä, olla saamatta jäätelöä. Koska, jos sitä ei harjoittele pienenä niin se on paljon vaikeampaa isona. Eli eri tulkinta ja silti samaa mieltä :)
Henna
13.3.2025 at 19:44Hyvä pointti, eihän kukaan vanhempi (toivottavasti!) aiheuta pettymyksiä lapselle, sehän on silkkaa ilkeyttä. Mutta kyllä kun lukee esimerkiksi nykyajan opettajien kokemuksia lapsista niin ymmärrän miksi tämö pettymys asia nousee nykyisin esiin myös ns positiivisessa valossa. Jotenkin se rinnastetaan siihen että jos vanhempi ei aiheuta lapselle pettymyksiä = ei pidä lapselle kuria/laita rajoja. Ja tämä on kyllä mielestäni pelottava suuntaus jos vanhemmat pelkäävät rajojen asettamista. Lapsi kun ei itse vielä osaa niin ne rajat pitää opettaa. Vastikään opettajaystäväni kertoi minulle kuinka hänelle oli aamulla seitsemältä vanhempi soittanjt ja pyytänyt selittämään lapselle että kouluun pitää laittaa pipo ja hanskat. Ja tässä kohtaa näen että niitä pettymyksiä varmaan sitten vältellään kun ei pystytä asettamaan lapselle sellaisia rajoja/sääntöjä jotka ovat tämän parhaaksi.
Veema
12.3.2025 at 17:57Tosi hyviä vinkkejä. Harmi, kun kaikkia näitä ei ollut silloin, kun on kuopus oli tahtotaapero :) Mulla ei oikeastaan ole näihin lisäyksiä, koska allekirjoitan kyllä useimmat erittäin toimiviksi ja erityisen tuon, että ajattelee olevansa aikuinen ja toinen lapsi, joka harjoittelee.
krista
12.3.2025 at 18:17Hauska oli muuten huomata itselläkin, että omat mieleen tulevat asiat oli ehkä enemmän just sitä itsensä rauhalliseksi ja rakentavaksi psyykkaamista eikä niinkään taaperoon kohdistuvia :) Mutta varmaan se just kertoo siitä, että tärkeintä on itsellä olla zen-mielellä hankalissakin tilanteissa :)
Anna
12.3.2025 at 21:17Minä yritän tahtotaaperon kanssa muistaa tärkeimpänä sen, että kuuntele ja kunnioita lasta. Jos lapsi kokee tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi niin hän myös todennäköisesti tuntee olevansa turvassa vaikka taaperon yli hyökyvä myrsky iskisikin.
Kuuntelu voi tarkoittaa ihan sanallista kuuntelua tai lapsen viestien ja kommunikoinnin tulkitsemista. Jotkut lapset kommunikoivat todella selkeästi ja toiset taas eivät niinkään. Esikoinen ei taaperona vielä puhunut, mutta muistan, että keskustelin hänen kanssaan vaikka mitä. Hänellä oli vahvasti käytössä eleet, äännähdykset ja viittomat. Keskimmäinen puolestaan kommunikoi juurikin lähinnä räjähtämällä käsiin ja siinä ei kauheasti ollut merkkejä tulkittavaksi (tällä hetkellä odottaa pääsyä nepsytutkimuksiin) ja kolmas taas puhuu tosi paljon ja kommunikoi nimenomaan sanoilla. Joskus tosi selkeillä ja joskus taas ei niin selkeillä.
Mutta olipa lapsen kommunikaatiotapa mikä hyvänsä niin lapsen tasolle fyysisesti asettuminen ja hänen kuuntelemisensa ja hänen asiaansa keskittyminen usein loiventaa räjähdyksiä tai saattaa jopa ne estää kokonaan. Kun muistaa, että siinä on oikeasti elävä ja itsenäinen ihminen eikä aikuisen jatke.
krista
13.3.2025 at 17:29Oi kyllä kyllä, miten mä en hoksannut laittaa sanaa kunnioitus tonne, se on tosiaan tärkeää! Vaikka hän on pieni ihminen, hän on silti ihan oikea ihminen näkemyksineen ja ajatuksineen. Mäkin oon huomannut, että monesti sellainen kuuntelu ja lapsen näkökannan aito huomioon ottaminen voi joskus torjua jonkun tilanteen kärjistymisen. Vaikka ei sit pystyisikään tekemään niin kuin tahtotaapero tahtoo, niin pelkästään se, että hänen näkemyksensä on kuultu ja arvostettu, voi joskus auttaa!
Ropsu
13.3.2025 at 16:37Mun vinkki edellisten lisäksi on omaan asennoitumiseen tämä: aikuinen päättää tietyt asiat ja niistä ei tarvitse neuvotella. Vaikkapa juuri ne turvallisuusjutut, mutta voi olla myös muita ”vähemmän vakavia”. Sitten niistä mä en lähde neuvottelemaan millään tasolla, totean vain rauhallisesti asian.
Tyyliin: talvella puetaan talvivaatteet.
Tässä mun mielestä lapselle on selkeää myös ymmärtää, että joissain asioissa ei ole mitään neuvottelun varaa, ei edes hanskojen väriä (no joo, siinä se yleensä just on), mutta mä en siis lähde neuvottelemaan ollenkaan joistain asioista enkä myöskään tarjoa siihen näennäisiä valinnan paikkoja. Mä ajattelen tämän niin, että tämä tapahtuu useimmiten niillä kuuluisilla rajoilla ja ne on rajoja just siksi, että siinä ei ole lapsella päätäntävaltaa. Totta kai aikuisen pitää olla itse hyvää tarkoittaen liikkeellä ja sen rajan pitää tapahtua lapsen parhaaksi, muuten ollaan sitten mielivallan puolella.
Mutta kun yritän kyllä sanoittaa lapsen tunteita ja tarjota valinnan mahdollisuuksia kun se on mahdollista niin välillä on suorastaan helpottavaa ajatella, että tämän asian minä päätän.
Eli välillä on täysin ok olla aikuisjohtoinen ja sitten kun sen tekee suurella itseluottamuksella niin siitä tulee lapsellekin rutiini.
krista
13.3.2025 at 17:34Joo just näin. Mäkin tuolla pick your fights -kohdassa mainitsin just tuon ulkopukeutumisen ja se on mun mielestä hyvä konkreettinen esimerkki asioista, jotka aikuinen päättää. Jos ois kahdet samantasoiset mutta eriväriset hanskat, sit vois valita. Mutta jos toiset ois märät, niin sit ois taas vanhemman päätösvallan alla, että nämä on märät ja niitä ei voi laittaa, siksi laitetaan tänään nämä. Ja tuossa kohtaa voi perustella, että miksi ei saa niitä toisia (märät, kylmät tms), mutta ei siitä neuvotella tarvitse vaan aikuinen päättää tällaiset :)
–
Mä oon itse asiassa kokenut, että ainakin meidän taaperoiden on ollut ihan helppo ymmärtää, että on asioita, jotka aikuinen päättää. Uskon, että se myös luo sellaista perusturvallisuuden tunnetta.
A
13.3.2025 at 20:32Mä just lueskelin tuota listaa ja mietin, että aika moni kohta pätee myös teini-ikäisen kanssa kommunikointiin ja karikoiden naivigointiin :D (siis jopa itkupotkuraivarit voi kuulua agendaan, tosin kodin suojissa, ei niinkään julkisilla paikoilla), tosin lapsen sanan säilä on aika paljon terävämpi kun uhmaikäisen. Oman zenin löytäminen on kyllä välillä hakusessa, huoh.
krista
14.3.2025 at 15:34Ahhaha loistava :D Meidän taapero muuten tykkää sanoa: ”sä oot kakkapökä-LE!” (ja hän sanoo siis sen hellästi tai hauskuuttaen rakkaudella, ei vielä ymmärrä että asiassa ois mitään negatiivista), voisi hyvin kuvitella, että hieman eri sanankääntein jonkun teini-ikäsenkin suusta voisi kuulua täsmälleen sama :D
Pipari
14.3.2025 at 14:57Voi apua, kamalaa jos joku tarkoittaa pettymys-fraasia tuolla tavalla! En ole ikinä edes ajatellut että sen voisi ottaa niin, että oikein kehittämällä kehitettäisiin niitä pettymyksiä. Onneksi meidän lähipiiri on sellainen, että pettymyksiä tuotetaan lapsille, mutta vain tarpeen vaatiessa <3