Pari päivää sitten kerroin yhdellä sanalla (ja se sana oli ”perse”) skrätsähtäneestä vatsanahastani. Ensiharmituksesta toettuani tajusin, että hmm nojoo – taitaa tuo eletty elämä näkyä muuallakin kropassani.
Vai mitäs sanotte esimerkiksi tästä: klassinen tramp stamp suoraan 2000-luvun alusta:
(kuva tosin vain parin vuoden takaa)
No okei tuo ei ole edes (alaselkätatuoinniksi) niii-iiin paha. Pyysin silloin aikoinaan hyvää ystävää sen minulle piirtämään, ja noin niin kuin ”koukerotasolla” se on edelleen mun silmään nätti – siis alaselän tribaalikuvioksi, he he.
Voi apua.
Ja hei eeeeeeeeihän se tietystikään tähän lopu! Saanko esitellä: 90-luvun Kuusamossa jonkun kotona nakuteltu… öööh… nilkkatribaali:
Vau. Sanaton.
Silloin tällöin joku on kysynyt, että tarkoittaako tuo kuvio jotain. Öööö tota-tota. Se tarkoittaa sitä, että joskus olen ollut kuusamolainen 17-vuotias, joka on halunnut tribaalin nilkkaan. Jea.
*******
Rumiahan nuo ovat, ja phuhhh ehkä maailman epätrendikkäimpiä juuri nyt. Ysäri-tribaaleja. Todennäköisesti useamman old school -tatuoidun hipsterin kauhistuksia: miten joku voi olla noin mauton?
Nooh, annetaan kulua seuraavat 20 vuotta. Sitten kenties tatuoidaan taas jotain ihan muuta ja ne värikkäät nykytatuoinnit saattavat ehkä näyttää ihan yhtä mauttomilta.
Mutta se ei haittaa.
Vanhempien ja isovanhempien vakiokysymys: mitä jos joskus vanhempana kadut tatuoinnin ottamista? Minun mielestäni ei kannata katua. Tai itse en ainakaan kadu. Kaikessa rumuudessaan tuo nilkkatatuointikin on juuri sitä, mitä se on: muisto elämän varrelta, osa minua. (aika ruma sellainen)
*******
On minulla myös itseaiheutettuja arpia. Jopa kasvoissa: oikealla puolella kulmakarvojen päässä on kaksi reikää, muistona siinä vajaa 10 vuotta kilisseestä (n. 16-26 -vuotiaana) kulmalävistyskorusta. Heh yritin ottaa rei’istä kuvaa, mutta kameran mielestä ne eivät ole edes tarkentamisen arvoisia. Silmäpussi kyllä olisi tullut kuvassa mainiosti esiin.
Ja toinenkin tuplareikä, navassa. Napalävistys minulla oli vieläkin pidempään, ehkä 20-32 -vuotiaana. Sitten tuli tähystyksellä tehty umpparileikkaus: mustaksi asti kärventynyt umpilisäke leikattiin kiireellisenä Meilahdessa pois eräänä talvisena aamuyönä. Muistoksi ”läheltä piti” -tilanteesta jäi kolme arpea vatsaan – yksi niistä suoraan siihen lävistysreikien väliin. Eikä siihen sitten tietystikään arpikudoksen takia mitään korua saanut takaisin.
*******
Ja rypyt! Tai siis kröhöm tietysti juonteet naistenlehtikielellä.
Tämän jo kirjoitin sen skräts-bloggauksen kommentteihin, mutta en malta olla toistamatta itseäni: jollain hassulla tavalla ihmisten rypyt ovat minusta mahtavia. Se, että eletyn elämän myötä ihmisen persoona ja elämä alkaa näkyä myös kasvoissa. Ihminen ei ole enää pelkkä geeniensä kuva tai tyhjä taulu. Iloiset ihmiset saavat silmäkulmiin naurunjuonteet. Hapannaamoilla suupielet lörpsähtävät alaspäin. Huolestuja saa otsaansa viirut.
Voi mä toivon, että mä rypistyn kauniisti! Kymmenen vuotta sitten käytin kalliita silmänympärysvoiteita. Mutta en enää moneen-moneen vuoteen. Perusvoide riittää – silloin, kun muistaa. Mun oma äiti ei ole ikinä käyttänyt muuta kuin perusvoiteita, ja seitsemänkymppisenä se näytti au naturel -tilassa tältä:
(minä kuvassa samalla matematiikalla kai 32-vuotias; myös suoraan suihkusta ilman meikkiä)
*******
Merkkejä elämästä. Miksi ihmisen pitäisi näyttää ikuisesti 16-vuotiaalta? Sitä paitsi 16-vuotiaana mulla oli otsantäydeltä finnejä, Levi´s viisnollaykköset ja epäonnistunut permanentti.
Jos kerran en harmittele tatuointimustetta nahkani alla, miksi murehtisin paria punaista (ja todennäköisesti haalistuvaa/kokonaan häviävää) viirua vatsassani. Sanoo hän ja käy lisäämässä vielä vähän öljyä vatsaan.
3
Kath
20.3.2014 at 22:14Mulla on viisi tatuointia, ja tuskin ne tähän loppuu. Sen suurempaa nerkitystä niillä ei ole, varsinkaan ensimmäisillä. Toisessa käsivarressa lukee espanjaksi ”elä ja opi”, ja oikeassa reidessä on feeniks-lintu. Sen otin, kun erosin pitkä aikaisesta suhteesta, ja elämä muuttui muutenkin, se oli sellainen uuden alku. Siitä tuo tatuointikin muistuttaa :)
Tuskin noi tulee koskaan kaduttamaan, osa elettyä elämää ne on. Eikä niitä edes muista! Joskus peilistä hoksaan et heeeei, mulla on selässä kaks tatskaa! :D
ja niin kun mun tatuoijakin sanoo, ei elämää pidä ottaa liian vakavasti, edes niiden leimojen kannalta :)
Kath
23.3.2014 at 15:05Hehe, tänään mielessäni laskin noi tatuoinnit nahastani. Niitähän on kuus! Hitto, oon muutaman vuoden jo vastannu kaikille et niitä olis viis :D
vierailija (Ei varmistettu)
20.3.2014 at 22:49ite tykkään just tribaaleist ne on vähän sellasia ajattomia ja kauniita ja ei sisällä muutakuin mustaa väriä joka ei haalistu niin pahasti
tyyni (Ei varmistettu)
21.3.2014 at 13:39Mulla on ihan sama ajatusmaailma omien tatuointieni suhteen, ja kas vain: ne on samoissa paikoissakin! :) Kumpikaan niistä omista ei ole sellainen minkä nyt 30-vuotiaana ottaisin, mutta silti en edes osaa katua niitä. Ja miksi katuisinkaan? Ne on niin osa mua ja elettyä elämääni. Toinen niistä on rakkaan ihmisen piirtämä ja 20-vuotiaana iholle otettu, toinen muisto siitä 17-vuotiaasta itsestä joka vaan ehdottomasti halusi tatuoinnin alaselkään. Ilman suurempia merkityksiä. Siitäkin on hyvät muistot, etenkin tatuoijan suhteen: se oli kotipaikkakuntalainen vanhempi nainen jonka tatuointiliike oli ihanassa pienessä puutalossa (joka sittemmin on jo purettu) ja jolla oli ollut ihan mieletön elämä. Se kertoi tatuoinnin aikana vuosistaan merillä ja taiteilijaelämästään. Taisin kyllä vähän ihailla sitä. Aika reilustikin. Mutta tatuointeja en kadu!
Mutta, pakko lisätä tuohon ryppyasiaan jotain. Olen nimittäin aina ollut siinä uskossa että geenit nimenomaan määrittää vahvasti sen millaisia ryppyjä ihmiselle tulee. En pidä itseäni erityisen huolestuneena tyyppinä, mutta silti peilistä alkaa katsoa täsmälleen samanlaiset kulmien väliin tulevat murehtijarypyt kuin isälläni ja isänisälläni. Löytyy onneksi niitä naururyppyjen alkujakin, mutta otsaviiruista on vaikeampi tykätä. Toisaalta siinäkin on kiehtovaa ajatella itseään osana jatkumoa: että näkee sukunsa piirteet ja juurensa jossain niin selkeästi. Olen siinä uskossa että joissain asioissa omiin kasvoihinsa ja siihen miten ne ikääntyy ei silti voi vaikuttaa – terveet elämäntavat ja ihon vähäinen rasittaminen vaikuttaa ehkä ihon kuntoon ja hehkuvuuteen, ja näkyy toki muutenkin yleisessä hyvinvoinnissa. Mutta mihin ne rypyt tulee ja kuinka ikääntyminen kohtelee- geenit!
miz
22.3.2014 at 14:50Kirjoitin kanssa oman postauksen tämän innoituksena :)