Nostalgianovelli lauantaihin: Baana kutsuu meitä, beibi

Haa! Eilisen nostalgiapostauksen loppupäästä – eli SinäMinän jutuista – irtosi hyvää privakeskustelua. Siinä kävi ilmi, että en ole todellakaan ainoa, joka noihin lehtiin on juttujaan lähetellyt. Useammankin blogivakkarin kirjallisen uran debytointi on tapahtunut nimenomaan SinäMinän lukijoiden tarinoissa, hahaa mahtavaa!

Sukupolvikokemus?

…ja hei kertokaa vaan täällä julkisestikin kirjoituksistanne, eihän tämä nyt niii-iiin noloa ole…? Eihän?

Supersiistiä mun mielestä!

Minä novellin kirjoittamisen aikoihin.

Novellin juoni on tällainen tyypillisteinimäinen pakofantasia. Rakkaan kanssa yhdessä maailmaa pakoon. Kevarilla. Silloinen poikaystäväni ajoi juuri silloin kevytmoottoripyöräkorttia. Olihan se hienoa fantasiaa, että sillä sitten ajettaisiin yhdessä auringonlaskuun.

Tästäpä siis lähtee lauantainovelli nimimerkiltä LIVE FAST – DIE YOUNG
(sanoisin tähän OMG, mutta silloin ei sanottu niin)

 

Baana kutsuu meitä, beibi

Se oli yks kaunis kesäpäivä, kun mä ensimmäisen kerran kuulin sen.

Se ääni oli koviavihlovan korkee ja tumman matala. Se oli hiljainen hyttysen kuiskaus ja silti niin kova, että mä en voinu ymmärtää, miten naapuri ei reagoinu siihen mitenkään. Se vaan jatko rallin ajelemista ruohonleikkurillaan. Tosi kova formulakuski, herra Laaksonen.

Mä yritin olla kuuntelematta sitä ääntä. Se oli niin outo. Erilainen. Täytyy myöntää, että siinä oli jotain, joka pelotti mua. Jotain. Mutta jotenki se onnistu porautuun mun vasemmasta aivolohkosta sisään, ja se tais olla se hetki, jolloin mä sit lopullisesti sekosin.

Mä pomppasin ylös mun mukavasta aurinkotuolista ja vedin farkut jalkaan. Mä aukasin vaatekomeron oven, revin sieltä summassa vaatteita alas ja survoin ne mun reppuun. Jääkaapin oveen mä kirjoitin lapun, jossa luki vaan ”moi”. Ja kaiken tän mä tein ajattelematta edes yhtä muurahaisen pikkuvarpaankynnen kokoista ajatusta.

Mä soitin mun kullan ovikelloa. Tai en mä soittanu, mä hakkasin sitä.

Se aukas sen itse ja katto mua vähän kummasti. En mä tavallisesti helteellä farkut jalassa pomppinu. Tavallisesti sen piti päinvastoin vihjailla, että laittaisin edes jotain päälleni. Mä keräsin kuulemma liikaa katseita. Ja mä rakastin sen mustasukkaisuutta.

– Mä meen. Lähet sä mukaan? mä sanoin ja katsoin sitä niin syvälle sen vesisilmiin, että mä taisin nähdä sen takaraivon.
– Minne? se kysy.
– Pois, mä vastasin.

Se päästi mut sisälle ja meni itse huoneeseensa. Kohta se palas takaisin reppu olalla. Ja se oli sen näköinen, että mä oisin voinu vaikka tunkea paksun kaulani giljotiinille vannoakseni, että se oli kuullu sen äänen kans.

– Minne se nuoripari on menossa? sen mutsi hoilotti falsetissa.
– Pois, mun kulta vastas ja kurkotti kevarinsa avaimia.

Se työnsi mut pihalle ja heitti oven perässään kiinni niin, että kuistin ikkunaan tuli vapauden muotoinen hakeama.

Oven takaa mä vielä kuulin sen mutsin huokailevan, että se ”pois” oli hemmetin kaukana. Mutta just sinne mä olin menossa. Ihan perille asti.

Ilma tuntu raikkaammalta ku tavallisesti. Se oli niin täys auringonpaistetta ja päivänkakkaraa, että mua ihan itketti. Tai sit se johtu mun heinänuhasta.

Ja kun seudut alko muuttua oudommiksi, mä synnyin uudestaan. Mä tajusin, että mun koko aiempi elämä oli ollut synnytystä edeltäviä supistuksia. Mä huusin just niin ku vauva sillon, kun se vetää ensimmäisiä hengenvetojaan. Ja mä imin ku vauva. En äidin rintaa vaan tätä elämää.

Mun kulta ei, ihme kyllä, pitäny mua pöljänä. Normaalioloissa se ois luultavasti heittäny mut tienpenkalle ja sanonu, että hakee mut siitä sit, kun mä oon taas ihminen. Se ois rauhallisella psykiatrin äänellä kertonu, että mä en todellakaan oo se seepranraitanen sammakko, joka istuu herätyskello housuissa savupiipussa, se joka mä aina kuvittelin olevani. Sit se ois nauranu ja sanonu, että sen sijaan mä oon ehdottomasti ruudullinen.

Mutta nyt se vaan ajo eteenpäin. Ilmeisesti se tais kokea ihan ne samat tunteet ku mäkin. Tai sit se oli niin shokissa mun reaktioista, että se yritti horkassa miettiä lähimmän mielisairaalan sijaintia.

Me ajettiin kauan niin, ettei puhuttu sanaakaan. Sit vähitellen, kun mä tunsin ajan olevan valmis kielelliseen kommunikointiin, mä aloin huuteleen sille, että kääntyilis oikealle tai vasemmalle. Me mentiin aina siihen suuntaan, mihin nokka ei osoittanu.

Mä katselin mun kultaa monen kilometrin ajan. Ihan tuijotin. Sen nahkatakki oli erilainen ku ennen. Sen vaaleet hiukset lepatti tuulessa eri lailla kuin ennen. Mikään siinä ei ollu ku ennen.

Mä puristin käteni tiukemmin sen ympärille ja painoin poskeni sen selkää vasten. Mä olin onnellinen, että mä omistin sen. Ja mä taisin sortua ajatteleen, että se oli paras nukke, mikä mulla oli ikinä ollu.

Koko päivänä me ei pysähdytty ku yhden kerran. Se oli silloin, kun mä näin maailman lutuisimman lehmän pureskelemassa ruohoa aitauksessaan. Ja mä suodastaan vaadin, et nyt täytyy pitää paussi.

Mä, pieni maalaistyttö, ryntäsin aitaukseen halaamaan sitä. Musta se oli just halattavan näköinen. Mutta se kiero elikko ei ilmeisesti tuntenu mua kohtaan samoin. Se mylvähti valtavalla äänellä ja päästi toisesta päästään kauheen haisevan läjän. Ja mä, pieni kaupunkilaistyttö, juoksin peloissani sitä karkuun.

Mun kulta nauro kippurassa tienpenkalla, ja mä kiljuin pyörän päällä, että eikö me voitais jo mennä. Tais olla viimeinen kerta, kun mä osoitan hellyyttä minkään valtakunnan lehmille.

Sit me ajettiinki putkeen myöhäiseen yöhön asti.

Älykkäänä ihmisenä mä en ollu tietenkään tajunnu ottaa telttaa mukaan. Mut mun kulta oli. Se oli aivan mun vastakohta: viisas, harkintakykyinen, ajatteleva, ihana, komea ja mahtava…

Me pystytettiin se teltta suuren männyn alle jonkun pikkusen puron penkalle. Lämmin makuupussiki sillä herra ”mä ajattelen aina kaikkea” -tyypillä oli mukanaan. Toisin ku mulla. No, ei se paljon vastaan pannu, kun mä yön pimeydessä ryömin kimppaan sen pussiin.

Aamulla mä heräsin sellaseen tunteeseen, että auringonsäteet leikki mun nenällä. Mä aukasin silmäni ja sain huomata, että se kaunis päivänsäde oliki ilkeesti irvistävä karvanen hämähäkki.

Mun kulta heräsi mun hempeään rääkymiseen ja alko huutaa, et sotajoukot on jo rajalla tulossa. Mä harkitsin vakavasti, että mä suosittelisin sille vapautusta historiasta. Se eläyty aina kaikkeen niin tosissaan. Viimeksi, kun mä olin ollu niillä yötä, se oli heränny luullen olevansa Maria Verinen. Mä taisin olla vieläkin mustelmilla.

Kello oli tasan 12:08. Mä muistan sen niin hyvin siksi, että se oli viimenen kerta, kun mä kelloon sillä reissulla katsoin. Ja se taas johtu siitä, että me noudatettiin mun viisasta päähänpistoa heittää kellot ja kartat siihen likaiseen puroon.

Siitä lähtien ainoa kello, jota me toteltiin, oli meidän sisäinen. Ja se tikittiki maailmanennätysvauhtia.

Me ajettiin päivästä toiseen kääntyen aina mahdottomampaan suuntaan. Me nukuttiin sillon, kun oli nälkä ja syötiin sillon, kun väsytti. Kotijoukoille ilmoitettiin silloin tällöin, et hengissä ollaan ja lyötiin luuri korvaan.

Ja jos se paikka, missä me oltiin, sattu miellyttään vähän tavallista enemmän, me pysyttiin siellä päivä tai pari. Mutta sen jälkeen jompaakumpaa alko poltteleen, että nyt pitäs taas mennä. Miten sitä nyt sanotaanki: moottoritie on kuuma tai jotain sellasta. Paitsi että en mä niitä lehmipolkuja, mitä pitkin me ajeltiin, oikein menis moottoriteiksikään nimittelemään.

Me ei tiedetty yhtään, missä me oltiin. Ne nimet, joita me tavailtiin kylteistä, oli enimmäkseen outoja. Aina välillä ilmeni joku tuttu nimiki, niinku Turku tai Utsjoki, mutta me ei annettu sen häiritä.

Me elettiin vaan elämää varten. Ja kovaa me elettiinki, ainakin 140 kilometriä tunnissa.

Niin ku ikivanha fraasi menee, kaikki loppuu aikanaan. Kumpikaan meistä ei ehdottanu, että mentäiskö kotiin. Me vaan nähtiin toistemme silmistä, että nyt tarttis kääntyy takaisin. Me astuttiin kaulakkain toisiimme tarrautuneina aivan kun jotain kauheeta peläten pieneen kyläkauppaan ja ostettiin kartta.

Meni jonku aikaa, ennen ku me löydettiin se paikka, missä oltiin. Sippola sen nimi oli. Sippolasta me lähdettiin kotiin. Mä en ikinä haluu tietää, missä Sippola on. Nähdä Sippola ja kuolla.

Kotimatkaan meni tosi kauan. Siihen oli kaks syytä. Toinen niistä oli se, että me oltiin Suomen vastakkaisella laidalla ja toinen se, että me pysähdyttiin varmaan viiden kilometrin välein vakuutteleen toisillemme, kuin paljon me rakastetaan.

Valitettavasti kuitenkin yks päivä meidän pyörä kaarto mun kotipihaan. Mä en päässy jaloilleni, mä vaan istuin siinä kevarin perässä takapuoli puutuneena sellaselle asteelle, että se ois tarttenu hengityslaitetta pystyäkseen jatkaan eloaan. Mä vaan kelasin, kuin paljon mä olinkaan oppinu kullastani, itsestäni ja elämästä.

Ei me kovin pitkään ehditty siinä ihmetellä, kun mä näin mutsin ravaavan sisältä kiljuen:
– Voi lapsi rakas, miten sinä nyt näin? Kissojen ja koirien kanssa on saatu ettiä…

Mun kodin ovi aukeni ja sieltä survoutu ulos mun koko suku ja puoli muuta maailmaa. Ja kaikki ne huokaili, että voi voi lapsi parka.

– Aja, mä sanoin mun kullalle kuolemanvakavalla äänellä. Ja se ajo.

Ne miljoona ihmistä jäi meidän perään sen näkösinä, että ois voinu luulla, että ne on nähny ylösnousseen Sennan.

– Kait ne nyt vielä ees pari päivää ilman mua pärjää! mä huusin mun kullalle.

Mä nauroin ääneen ja annoin pienen suukon sille äänelle mun sisässä, joka aina vaati mua pysyyn liikkeellä.

LIVE FAST – DIE YOUNG
aka Pauliina 16-v Kuusamosta

 

*******

Eilen vielä tosiaan vähän epäröin, että onkohan tuo juttu nyt varmasti mun kirjoittama. Mutta kun aloin sitten järjestelmällisesti lukea, niin… TYRSK! No todellakin on! Muistin etenkin joitain tiettyjä pätkiä ihan selvästi – ehkä myös siksi, että käytin samoja ilmaisuja myös äidinkielen aineissani.

Sellaisia päällimmäisiä tunnemuistikuvia tästä nimenomaisesta jutusta julkaisun jälkeen mulla oli pettymys. Otsikko oli siis muutettu jostain nerokkaasta (16-vuotiaan mielestä) jotenkin nolon kuuloiseksi (16-vuotiaan mielestä), ja jutun kuvitus se vasta noloa olikin. Tekstikään ei painettuna näyttänyt niin nerokkalta kuin olin sähkökirjoituskoneellani kuvitellut.

Mutta nyt katselen tuota juttua silleen lempeänylpeästi. En yhtään noloudella.

Pienellä editoinnilla tuo olisi mun silmään ihan kelpojuttu, 16-vuotiaan kirjoittamaksi!

Ja hitsi että tunnistan nykykirjoitustyylini, sellaisen tekstin rytmini! Ehkä vähän kiusallistakin huomata, että tekstini on ollut samantyylistä jo 16-vuotiaana. Että paljonpa tässä on kasvettu ja kehitytty, hah. Tuosta kun poistaisi tekoslangin (vähän hihityttää: kuusamolainen on yrittänyt kuulostaa stadilaiselta), niin tuohan olisi tekstinä ihan minuksi tunnistettavaa. Selvästikin! Vai huomasitteko?

Pieni yksityiskohta muuten: SinäMinän toimituksessa sana kevari on editoitu juttuun sanaksi kaveri. Täh? Ilmeisesti kevytmoottoripyörän kuusamolainen lempinimi ei ollut lehden toimituksessa tuttu.

Korjasin sen tähän takaisin kevariksi, koska muuten… no, olisi mennyt vähän oudoksi, ha.

16
Like
3

You Might Also Like

  • Ida
    28.11.2020 at 22:01

    Tää oli ihana!

    • krista
      30.11.2020 at 10:44

      Hihi kiitos! <3

  • Sanna
    29.11.2020 at 21:51

    Eikä, mä olen lukenut tämän Sinäminästä aikoinaan! Muistan ihan selvästi. Ihan mahtavaa, että tämä on sun kirjoittama. (Meidän Sinäminät tosin oli divarista ostettuja, 90-luvun puolessa välissä niitä luettiin. Mm. kaikki historian tunnit meni Lukijan tarinoiden parissa, joten valitettavasti vielä tänäkin päivänä oma historian tuntemus on todella surkealla tasolla.)

    • krista
      30.11.2020 at 10:46

      Eikä! :D Siis aivan huikeaa, uskomatonta! Ja miten se jäi sulla mieleenkin! VAU! Ajattele silloin 25 vuotta sitten (tai myöhemmin jos luit divarista) oot lukenut mun kirjoittamaa juttua ja sit 25 vuotta myöhemmin luet blogia ihn sattumalta samalta kirjoittajalta. Siis akuutti VAU, ihan kylmätväreet menee!

  • Jenna
    30.11.2020 at 07:42

    En kestä miten ihana! Jäin oikein kaipaamaan vastaavia novelleja nuortenlehdistä ja -kirjoista. Kevyttä hömppää vailla aikuisten asioita ja murheita, uppoutuen johonkin, josta voi miltei haistaa palaneen nurmen ja intiaanikesän. Juuri tänä marraskuun pilkkopimeänä aamuna sitä toivoisi, että vastaavia novelleja osuisi kohdalle enemmänkin. Huomaan juuri nyt olevani varsin tylsistynyt itsensä kehittämisoppaisiin, työelämää käsitteleviin opuksiin ja muihinkin tyhmiin aikuisten juttuihin! =D

    (Hymiö oli pakollinen menneiden aikojen kunniaksi.)

    • krista
      30.11.2020 at 11:34

      Oooo, totta! Voisi vaan uppoutua johonkin vanhoja SinäMinä-lehtiä lukemaan ja palautua edes hetkeksi siihen ajatusmaailmaan, kun kaikki ei ollut näin… …hitsin aikuista :D Oooooh se fiilis, kun oli esimerkiksi ensimmäistä kertaa menossa Provinssi-rockiin! Jo linkkurissa (sitä ei kutsuttu bussiksi) välillä Kuusamo-Oulu tunsi vapauden huuman ja kutkuttavan odotuksen, kun mitä vaan voi elämässä (ihanaa ja onnekasta ja tietysti jonkun kivan pojan kanssa) tapahtua <3