Sensuroitua lastenkirjallisuutta

Olen löytänyt itsestäni sisäisen nipottajan. Ei ei, vieläkään en ole saanut hermoromahdusta levällään olevista leluista. Vaan kohdistan nipotukseni lastenkirjallisuuteen.

Heti alkuun täytyy sanoa, että kivojakin kirjoja on. Niitä on kuitenkin yllättävän vaikea löytää. Näin kirjojen suurkuluttajina kun usein asioimme kirjastojen lastenosastolla ja käytämme ”mikä käteen osuu” -otantaa – ja välillä on ihan oikeasti vaikea löytää yhtään kirjaa, jossa ei kiusattaisi, oltaisi ”tuhmia”, kiukuteltaisi, uhmattaisi, oltaisi ilkeitä toisia kohtaan tai leikittäisi ”poikien leikkejä ja tyttöjen leikkejä”.

”Oi, suomalainen  ja kivannäköisesti kuvitettu lastenkirja”, poimin iloissani eräänkin kirjan hyllystä. No, kirja koostui sitten kymmenien sivujen verran siitä, miten muut eläimet aukeama toisensa jälkeen kiusasivat päähenkilöeläintä. Ja viimeisellä sivulla kiusaajat sitten ”saivat opetuksen”.

Vähemmästäkin alkaa naperon alaleuka väpättää. Kiitos ei.

Ymmärrän hyvin, että monella tällaisella tarinalla on kyllä paikkansa: jos esimerkiksi lapsella on akuutti ei-ei-ei-vaihe päällä, sadun avulla kenties voidaan käsitellä näitä tuntemuksia. Mutta… …ei aina, pliis? Tällaiselle vajaa 3-vuotiaalle kun voisi olla ihan hyvä tarina vaikkapa ihan lasten yhdessä leikkiminen – ei siinä tarvitse olla aina jotain valtavaa draamaa, seikkailua ja opetusta piilotettuna.

Näppituntumalta näyttää, että pahimpia ovat itse asiassa kirjat omasta lapsuudestani. Juuri ne, joista itse muistaa ne kauniit kuvat ja sen, miten niitä luettiin ilolla kerta toisensa jälkeen. Tarinat sen sijaan ovat muistoissa hämärtyneet – ja nyt, kun niitä näin aikuisiällä uudestaan lukee, niin täytyy todeta, että hyvä niin.

Heh ja mikä siinä onkin, että vaikka nämä kirjat yrittäisi kuinka jemmata jonnekin kirjahyllyn uumeniin, niin jollain ilveellä ne aina sieltä ulos plopsahtavat. ”Äiti, luetaan tämä!” Ääää öööö okei (ja seuraa vahvasti sensuroitu versio).

Tänä aamuna meitä ilahdutti tällainen satu nimeltään ”Tuhma polle”.

Tarinassa karusellihevonen kyllästyy elämäänsä ja lähtee seikkailemaan. Ja päätyy myydyksi aina eteenpäin ja eteenpäin – omistajat kun suuttuvat sille, kun se musiikkia kuullessaan haluaa tanssia. Lopulta hevonen päätyy maatilalle lyhyeen liekaan ja piiskattavaksi, ja siitä tulee kalpa ja surullinen.

Nooh, hiiret sitten auttavat karusellihevosta karkaamaan ja hän löytää takaisin oman karuselliinsa. Tarinan opetus: ei kannata tavoitella ”parempaa elämää” oman aseman ulkopuolella – muuten käy huonosti. Parempi vain pysyä nöyränä paikoillaan ja hyväksyä osansa.

Ja miksi se polle oli sitten nimenomaan tuhma, niin kuin kertomuksen otsikko sanoo? Se ei tarinasta selviä. Luultavasti juuri siksi, että ei tyytynyt osaansa.

Jepjep.

Opetuksista puheen ollen: paha saa tietysti palkkansa. Ja ”hyvät kaverukset” sitten ilkkuvat pahiksen onnettomuudelle – ja sehän oli ketulle ihan oikein häh häh hää.

Jepjep.

Ehkä olen jotenkin allerginen sille, että satuihin pyritään kätkemään joku moraalinen opetus. Joka usein on tätä ”vanha kansa sanoo” -mallia; asioista, joita en itse pysty ollenkaan allekirjoittamaan. Kuten että ei kannata olla liian iloinen, utelias tai muuten vaan… …vietttää liian hauskaa elämää. Koska muuten voi:

”Suosikkini” (ha!) on kuitenkin tämä. Vekkuli oli utelias hiiri, joka tykkäsi tutkia ympäristöään. Kunnes:

Siihen loppuivat varomattoman Vekkulin seikkailut.

Siitäs sai. Joku roti.

2
Like
1

You Might Also Like

  • CougarWoman
    16.3.2015 at 15:47

    Aikkauhee, ei sais nauraa, mutta tuo viimeinen… Miten kukaan täyspäinen edes pystyy ajattelemaan kirjoittavansa lasten sadulle tuommoisen lopun?

    ”Sitten Vekkuli kuoli kivuliaan kuoleman. Ahneella on paskanen loppu.”

    • Kristaliina
      16.3.2015 at 15:53

      Tää kirja on nimeltään vielä joku ”hyvänyönsatuja”. Että sitten vaan valot niks naks pois, ja hyvää yötä, kauniita unia – näihin kuviin näihin tunnelmiin :D

      • Pari sannaa
        16.3.2015 at 19:27

        Ton on pakko olla Hilpeitä eläinsatuja. (Vai tarinoita? Anyway.) Mun yhen kaverin mökillä on se ja me ollaan vuoskaudet aina meressä pulikoinnin ja kaljoittelun lomassa luettu sitä toisillemme ääneen ja huutonaurettu. Siinä esiintyy mm. ylipainoinen pingviini, jolle kaikki nauraa; pingviini vetäytyy saaren toiseen päähän ja paastoaa, kunnes on laiha, ja sitten sille ei enää naureta. Mieleenpainuva on myös tapaus, jossa kilpikonnan kuolemansairas äiti parantuu vain apinan sydänverellä. Ja kas, kilpikonnallahan sattuu olemaan apinaystävä! Niinpä kilpikonna sopii tapaamisen rannalle ja ottaa mukaansa ison veitsen… 

        HYVÄÄ YÖTÄ KULTA! 

        • Elmi
          16.3.2015 at 19:53

          Ei oo totta :DDD

          • Pari sannaa
            16.3.2015 at 19:56

            Ja niin kilpikonna menetti sekä äitinsä että ystävänsä. 

          • Elmi
            16.3.2015 at 20:03

            Apua :D

        • Kristaliina
          16.3.2015 at 20:45

          Eikä :D :D :D Onko se ihan oikea lastenkirja, eivoiolla! :D Tässä kirjassa on hyvin paljon samaa henkeä ja nimikin oli vähän samantyyppinen (piilotin sen nyt kaappiin), mutta ihan yks yhteen noita tarinoita ei ollut… Oiskohan näissä useampia osia samassa kirjasarjassa…? :)

          Mutta hurjaa tosiaan se, että mulle oli jäänyt sellainen muistikuva, että oi tämä oli mun lempparikirja. OMG. Voi mikä lapsuus :D

          • Pari sannaa
            16.3.2015 at 21:27

            Niiden on pakko olla jotenkin samaa sarjaa, koska kuvitustyylikin on ihan sama. Tosi harmi, ettei sulle oo sattunut just sitä apinan sydänveri -teosta, mut toisaalta ilahduttava ajatus, et noita kirjoja on enemmän kuin yksi :D 

        • Vierailija (Ei varmistettu)
          17.3.2015 at 11:30

          Sehän se. Löysin tuon joku aika sitten kirjakierrätyspisteestä ja olin että ”jee, tämähän mullakin oli lapsena!”. Sitten selasin sitä ja kaikki apinan sydänveret palautuivat mieleen. Kyseisen kirjan nimittäminen ”Hilpeiksi eläinsaduiksi” on kyllä julmaa ironiaa pahimmillaan.

          • Grez (Ei varmistettu)
            17.3.2015 at 12:51

            Taisi olla Aisopoksen tarinoihin pohjautuvia nuo eläinsadut, jos oikein muistelen? Eli 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua eläneen kirjoittamia… Moraalikoodisto on saattanut olla himpan verran erilainen silloin. Mulla oli tuo kirja lapsena (jos samasta kirjasta on kyse) ja vihasin sitä jo silloin.

    • phocahispida
      20.3.2015 at 13:06

      Toihan on ihan paras. :, D Nauran täällä ääneen sekä sun kommentille että Kristaliinan vastaukselle. Niks naks vaan. En kestä!

      P.S. Lastenkirjoista voi saada myös hyviä virikkeitä erilaisiin… krhm, keskusteluihin. Että jos joskus kaipaat Puumanaisen tontille pillukuvia niin niitä löytyy esimerkiksi ööööh Myyrä-palapelikirjasta. (Wtf…)

      http://www.lily.fi/blogit/ilman-sinua-olen-lyijya/sensuroimatonta-lastenkirjallisuutta

      • CougarWoman
        20.3.2015 at 13:09

        Eeeiiihhhhh kävin sun tontilla just kuolemassa nauruun :D Ei prkl mikä kuva… :D :D :D

  • Eerika
    16.3.2015 at 15:57

    Voi apua, pitäisköhän tehdä omat lastenkirjat? Meillä oli itseasiassa kirjastosta lainassa juurikin tuo sama Myyrä-kirja syksyllä ja minusta tuntui tosi kurjalta niiden toukkien puolesta. Onneksi tyttö ei vielä silloin tajunnut tarinasta mitään, katseli vaan kuvia enkä edes ehtinyt lukea tekstejä ennen kuin sivu vaihtui! Luulisi että uusia ihania suomalaisia lastenkirjojakin löytyisi, toivottavasti tänne kommentteihin tulee niistä vinkkejä!

  • Vilunkissa (Ei varmistettu)
    16.3.2015 at 15:59

    Samaa mäkin olen miettinyt kuin mitä tuossa kirjoitit! Aina on poikien ja tyttöjen kirjoja erikseen, ja usein niissä esimerkiksi kiusaajalle lopuksi ”kostetaan” se ilkeys. Itse kun haluaisi opettaa että vastataan mieluummin pahaan hyvällä… Ja sama jatkuu muuten aika monissa lasten piirretyissä ja muissa ohjelmissa :(

  • paulahelena
    16.3.2015 at 16:04

    Kivan kuulonen toi vekkulia seuraavakin satu otsikon perusteella :D mun isä oli löytäny jipolle aika kivan elmeri-norsu -kirjan, barbapapatki on parin kirjastosta lainatun perusteella ihan ok vaik toisessa olikin ”pelottava kameli”

    • Kristaliina
      16.3.2015 at 16:06

      Joo – sen opetus oli jotenkin, että ”unemat ovat katoavaisia” :D :D :D

  • Marsu
    16.3.2015 at 16:23

    Kaitaliina-bloggari on muistaakseni miettinyt samaa, häneltä saattaisi löytyä vinkkejä!

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    16.3.2015 at 16:32

    Voi apua! Meilläkin luetaan paljon, mutta en ole missään määrin koskaan kokenut kirjojen sisältöä ongelmaksi. Tuo myyräkin taidettiin lukea viimeksi eilen… Taitaa olla niin, että sen enempää minä kuin lapsetkaan emme analysoi tarinoita turhan paljoa. Lapselle voi opettaa että pahaan vastataan hyvällä, mutta valitettavasti toisen posken käätäminen voi olla loputon tie ja kaikkein kilteimmät lähes poikkeuksetta kärsivät. (Jos kaveri jatkuvasti lyö lapiolla päähän, voi olla parhaiten se loppuu kun lyö kerran takaisin.) Noita luokkajuttuja en allekirjoittaisi itsekään, mutta kyllä suurelta osin ne vanhan kansan viisaudet kuvaavat sen ajan yhteiskuntaa ja elämänmenoa ja olivat siihen aikaan ihan ”relevantteja” oppeja. Saduissahan tosiaan usein on joku sanoma, pidemmissä kirjoissa voi helpommin olla joku teema jota laajemmin käsitellään ilman niin selvää opetusta tai seikkailu. Meillä iltasadut onkin tuolta parivuotiaasta asti olleet pidempiä tarinoita, joita jatketaan illasta toiseen (ja välillä päivisinkin kun eivät malta odottaa).

  • Hallitun hysterian Anu (Ei varmistettu)
    16.3.2015 at 16:39

    Tammen kultainen kirjasto tarjoaa myös välillä aika mielenkiintoisia asenteita. Meillä oli joku mahdollisesti Puksu tai Tuksu nimisestä junasta kertova kirja, jossa tärkein opetus oli se, että jokainen pysykööt raiteillaan eikä passaa lähteä kulkemaan omia teitään. Lapsi luonnollisesti rakasti kirjaa ja kaivoi sen aina esiin kun yritimme poistaa sen kierrätyspinoon. Tosin kyllä siellä onnistutaankin. Pikku Pelle Puputissa sentään edistyksellisesti kerrotaan poikapupusta, jonka suurin haave on tulla isäksi, joka hoitaa lapsiaan.

    Noissa kiusaamiskirjoissa minua eniten inhottaa se, että niissähän se lapsi oppii myös sen kiusaamisen. Toki varmasti kiusaamista tulee myötäsyntyisesti, mutta ei sitä kurjaa kielenkäyttöä ja kohtelua kyllä yhtään tarvitsisi esimerkeillä vahvistaa. Varsinkin kun se viimeisen sivun opetus voi mennä iltasadussa ohi tyypin vedellessä jo tyytyväisenä hirsiä.

    Mauri Kunnaksen kirjat, Tatut ja Patut ja varsinkin ekat kirjat, joissa Tatun ja Patun lisäksi seikkailee Veera, ovat meillä äänestetty jatkoon. Kivoja tarinoita pääsääntöisesti, kuvitus on kiinnostavaa ja ennen kaikkea kieli on mukavaa luettavaa. Turhan usein lasten kirjoissa myös kieli on äärettömän köyhää eikä kirjojen avulla ainakaan lapsen sanavarasto pääse rikastumaan.

    • jennikki (Ei varmistettu)
      16.3.2015 at 16:50

      Olin juurikin tulossa kommentoimaan samaa: Mauri Kunnas ja Tatu&Patu-kirjat ovat tarinoidensa puolesta enemmän juurikin mielenkiintoista seikkailua kuin opetuksia latovia satuja. Suosittelen :)

      • Sinisuu (Ei varmistettu)
        16.3.2015 at 20:07

        Mun mielestä Tatu ja Patu on ihan hirveää luettavaa :D
        Lapset tykkää ihan hirveästi mutta joku niissä tökkii itsellä etten niitä mielelläni lue :)
        Mutta totta on tuo että anniltaan ne ovat ihan loistavia!

        • elinamanda (Ei varmistettu)
          17.3.2015 at 00:30

          Niissä on niin hirveesti sitä ”pikkusälää”, eikä niistä ikinä tiiä että kuinka tarkkaan ne nyt pitäis käydä läpi. :D Esim se aamutoimiautomaatti, jotkut lapset vaativat, että ihan jok’ikinen pikkusana luetaan, ja kaikki vaiheet mietitään tarkasti ja perusteellisesti (eikä se siihen käytettävä aika lyhene yhtään, vaikka kuva oiskin samalla hartaudella tutkittu jo noin satamiljoonaa kertaa aikasemminkin), kun taas joidenkin kanssa riittää se, että ”no tässä on nyt tällänen hassu kone, katsos, noin se toimii ja tuolla se Patu nyt menee ”. Mutta siis sisällöltään ja kuvitukseltaanhan ne on aivan uskomattoman huippuja, ihan todellisia helmiä. :) ei vaan mun kokemuksen mukaan välttämättä unikirjoina toimi, juurikin sen kiinnostavan ja aktivoivan ”sälän” vuoksi.

    • Kristaliina
      16.3.2015 at 20:54

      Huh joo ja mä en edes lähde nyt avautumaan niistä Tammen kultaisten kirjojen 50-luvun sukupuolirooleista… :D Yhden kivannäköisen Tammen kultaisen kirjan muuten avasin juuri viime viikolla kirjastossa, ja heti eka sivulla pikkupojat leikkivät jotain aseleikkiä. Joo ei.

      Vaikka siis Tammen kultaisissa kirjoissa on paljon kivojakin, meillä on niitä aika paljon ihan itselläkin, ja kirjastossa selaan aina sen lokeron. Meillä on ihan siitä legendaarisesta ”Pikku äiti” -kirjasta lähtien ja kyllä mä sitä ihan luen. Ajattelen, että kyllä lapsi näkee kuitenkin niin paljon kotoa, että ei nämä sukupuoliroolit kuitenkaan aina ole niin, että äidit vaan kaikki päivät pesee ovia :) Hih tää asia vois olla bloggaus ihan erikseen – ehkä teenkin niin!

      • Vierailija (Ei varmistettu)
        17.3.2015 at 09:38

        Ihan pakko ihmetellä mikä ongelma on pikkupoikien aseleikeissä? Tutkimustekin mukaan pyssyleikit vähentävät lasten aggressiota ja kuuluvat ”normaaliin” kehitykseen. Niitä ovat lapset leikkineet jo kauan ennen nykyisenkaltaisia aidon näköisiä leikkiaseita. Pikkupojillehan pelkkä metsästä löytynyt keppi kelpaa usein aseeksi leikkiin.

        • Kristaliina
          17.3.2015 at 10:47

          No mä en kyllä haluaisi alkaa selittää 3-vuotiaalle, että mikä on ase :) Toivon, että hän pystyy elämään ilman sitä tietoa mahdollisimman pitkään.

          • Nii
            17.3.2015 at 10:52

            Pyssyleikit kuuluu joo elämään ja ovat kuulemma ihan tarpeellisiakin, mutta mä oon tosi tiukka sotaleikkien kanssa sekä töissä että kotona. Meillä töissä on sääntö, että metsästystä saa leikkiä mutta ihmisten ampumista ei :) Ja toki meidän on ”pitänyt”  jo aikapäiviä sitten kertoa mikä on ase, kun tytön lähipiiristä jokaikinen aikuinen mies ja osa naisista metsästää. Tyttö on saanut myös olla mukana aseenpuhdistuksessa ja seuraakin sitä äärettömän kiinnostuneena. Mutta tää nyt on näitä kulttuurieroja :)

          • Kristaliina
            17.3.2015 at 11:03

            Hei mua jäi kiinnostamaan tuo ”aseleikkien tarpeellisuus”, en ole tällaiseen ennen törmännyt (aihe ei ole tuttu). Yritin pikagooglata, mutta mulla oli ehkä vääriä hakusanoja. Siis ihan tutkimusta, ei mielipiteitä; niitä kyllä löysin. Saa heittää linkkiä, jos joltain löytyy – kiinnostaa!

          • Nii
            17.3.2015 at 11:06

            Mä en oo myöskään tutkimuksia lukenut, mutta ainakin the Jari Sinkkonen on vahvasti niiden takana seissyt :) Minulle nyt itselle sinänsä aika yhdentekeviä nämä, koska tosiaan aseita, puukkoja jne. meiltä kotoa löytyy ja lapsi niiden kanssa oppii elämään hyvin pienestä saakka. Tosin funktio on toki aivan eri kuin sotaleikeissä ja niiden kanssa oon tosiaan äärinipo.

          • Nii
            17.3.2015 at 11:09

            Niin ja siis meillähän kotona tehdään riekonansojakin joka kevät ja nehän toimii käytännössä niin että riekko kuristuu (toki kuolema on äärimmäisen nopea ja kivuton). Ja näitä käsitellään myös meillä töissä ja ollaan niitä tehtykin joskus lasten kanssa. Että silleesti :D Ja muistan kun yksi lapsi leikki pehmoleluilla; ”Poroo, poro poroneen, tulehan tänne niin teurastan sinut sitten!”. Kulttuurierot jne. :) Mutta joo, ei nämä tosiaan oo mitään kehitykselle välttämättömiä leikkejä vaan meillä ihan tavallista elämää johon lapset osallistuu siinä missä aikuisetkin.

          • Kristaliina
            17.3.2015 at 11:18

            Joo, meillä lapsuuskotona myös metsästettiin ja isällä oli metsästysaseet lukollisessa kaapissa ja niin edelleen. Mutta tosiaan se oli ikään kuin kokonaan eri laji kuin nämä sotaleikkihommat. Ne eivät jotenkin edes ”yhdistyneet” lapsen päässä samaksi asiaksi, vaikka väline oli sama. Toinen oli ruoan saamista ja toinen jotain ihan muuta :)

          • Vierailija (Ei varmistettu)
            17.3.2015 at 13:36

            Jari Sinkkonen kirjoittaa aiheesta ainakin kirjassaan ”Elämäni poikana”. Pikkupoikien kasvuun ja elämään kuuluu kaikenlaiset paini-, kilpailu-, pyssy- ja tuhoamisleikit (vaikka just ne legoukkojen taistelut). Näiden leikkien salliminen tutkitusti vähentää aggressioita ja auttaa myöhemmin käsittelemään tilanteita rakentavalla tavalla. En minäkään lähtisi omalle 3 -v. pojalleni aseen replikaa hankkimaan, mutta sujuvasti tuo ”posauttelee” kepistä kuvittelemallaan pyssyllä. Perheen keskusteluissa on tottakai paikka ja aika puhua siitä, että toisia ei koskaan oikeasti vahingoiteta, eikä edes leikillään läpsitä (tuntuu menneen perille). Mutta mielikuvituksen lentoa ja leikkiä en lähtisi rajoittamaan – leikki auttaa myöhemmin elämässä käsittelemään tunteita, sietämään stressiä, surua ja pelkoa. Tuntuu, että tuollainen 3 -v. mielikuvitusikäinen oikein hakemalla hakee, että leikkiin ilmaantuu jokin mörkö, jota pelätä :D Niinpä siis annan poikani viilettää pyssyleikkejään, legotornien sortua avaruusaluksen hyökätessä ja pehmolelujen nahistella keskenään – sehän on leikkiä, ei totta. Joskus poikien painit yltyvät totiseksi todeksi ja silloin aikuisen apua tarvitaan – erottamaan leikki todesta, ja siitä sitten opitaan.

            Mitä satuihin tulee, vanhoissa kirjoissa tuntuu olevan aika vanhoillisia asenteita sukupuolirooleista jne. Mutta perinteisten satujen voima (ai että, odotan, että pääsen oikein mehustelemaan punahilkkaa ja muita, kun lapset kasvavat) perustuu juuri hyvin mustavalkoiseen maailmaan – paha saa palkkansa, ja hyvä niin. Lasten moraali on hyvin mustavalkoista aina murrosikään saakka, jolloin maailman lukuisat harmaan sävytkin alkavat tulla tutuiksi ja ymmärrettäviksi. Vanhat sadut, joissa on aikuisista ankean tuntuinen ”opetus” ruokkivat pienten lasten oikeudentajua. Siksi niitä saa ja pitääkin lukea! Huonosti kirjoitettuja ”Hilpeitä eläinsatuja” (mullekin tuttu opus) ei tietty, jos niistä saa aikuinen näppyjä :D

            Tällaista pohditaa täältä. Kiitos jälleen kerran mielenkiintoisesta postauksesta ja aiheesta sekä mielenkiintoisesta luettavasta kommenttiboxissa. Ja nimenomaan tarkoitan tämän hyvällä, olen saanut täältä valtavasti!

            Terveisin Kaisa

          • Jaimes
            17.3.2015 at 15:37

            Kiitos Kaisa,kiteytit minunkin ajatukseni kahden pojan äitinä loistavasti! :)

          • Päähenkilö
            17.3.2015 at 13:17

            Pasifistivanhemmat täällä moi. Kolmesta lapsesta kahta kiinnostaa pyssyt ja aseleikit. Ei auta mikään, kun kiinnostaa vaan. No, meillä on sitten puhuttu paljon sodasta ja siitä, miten aseet vahingoittavat ihmisiä jne. Ja todettu, että maalitauluun osumista voi leikkiä ja samoin metsästystä. (Myös meillä on suku täynnä metsämiehiä ja -naisia.) Meillä saa painia ja meillä saa miekkailla motoriikka- ja taitomielessä. Mutta ihmisen vahingoittamista millään tavalla ei meillä saa leikkiä. Vaikea vielä sanoa, miten pahasti menee pieleen koko jalo kasvatustehtävä nyt tämän vuoksi… Mutta sori vaan Jari Sinkkonen, tässä menee meidän perheen raja.

            Toki erilaisia taisteluita meillä käyvät monenlaiset legoukkelit ja muut monsterit. Kaipa ne on aika normaaleja pikkulasten mielikuvitusleikkejä. Ja hyvää maastoa myös hedelmällisten keskusteluiden käymiselle, jos touhu monsteriukkojen välillä menee kovin raisuksi. Ei lasten meillä tarvitse leikkejänsä rajoittaa eikä mielikuvitustansa suitsia, mutta välillä on ihan hyvä pystähtyä pohtimaan, voisivatko herofaktori ja zombie vaikka välillä olla kamuja ja puuhata jotain muuta kuin ottaa matsia. Pyssyleluja lapsille ei ole ostettu, mutta kyllähän he niitä hyvän mielikuvituksensa ansiosta keksivät vaikka mistä oksankappaleista, kuten asiaan kai vähän kuuluu.

            No suurin kiinnostus pyssyhommiin on isommalta jo menossa ohikin. Se olikin vain vaihe. Ylipäänsä tuo into taistelujuttuja kohtaan taitaa keskittyä muutamaan leikki-iän vuoteen yleensä. 

            Kiinnostavaa nähdä, innostuvatko sivariperheen lapset isoina armeijasta. Emme me ole sitä vaihtoehtoa kyllä mitenkään poiskaan sulkeneet edes lapsille puhuessamme, vaan olemme kertoneen, millainen on asepalvelus, millainen on siviilipalvelus ja millaista on olla totaalikieltäytyjä. Omat valinnat sitten aikuisena.

            En lähtis ihan hirveästi lasten mielikuvitusleikkejä rajoittamaan noin ylipäänsä, mutta toki lasten kanssa kannattaa jutella siitä, mikä on perheen ja vanhempien arvomaailma ja mitä esimerkiksi toisten satuttamisesta tosielämässä seuraa. Ja eihän tämä koske mitenkään yksinomaan pyssyleikkejä. Meillä ei ole koskaan leikitty kamalasti barbeilla tms., mutta voisin kuvitella, että niissäkin leikeissä saattaa tulla vastaan juttuja ja käytöstä, joka on vanhempien arvomaailman kanssa ristiriidassa. Sit jutellaan.

          • Vierailija (Ei varmistettu)
            17.3.2015 at 12:26

            Ehkä suunnilleen siihen asti että menee päiväkotiin tai ei niinkään pitkään jos olisi sattunut syntymään perheeseen, jossa hänellä olisi isoveljiä.

          • Kristaliina
            17.3.2015 at 12:32

            Niinpä :)

      • Kahvittelija
        18.3.2015 at 20:04

        Meillä oli yhdessä vaiheessa just toi Pikku äiti esikoisen lemppari, jonka se oppi nopeasti lukemaan ulkoa, koska tykästyi siihen niin kovasti. Mäkin yleensä otan aika rennosti noiden vanhanaikaisten sukupuoliroolien kanssa, mutta jokin aika sitten tulin sanoneeksi tuon Pikku äidin jälkeen jotain tyyliin, että ”äiditkin voivat kyllä käydä töissä” ja sitten mietittiin yhdessä, että ketkä äidit meidän tuttavapiiristä ovat töissä. No, ajattelin, ettei siinä ollut mitään sen kummempaa, mutta sen keskustelun jälkeen alkoi esikoisella sellainen tavallista hankalampi käytös, jota kesti seuraavaan päivään asti, kunnes tyttö kysyi, että ”Äiti, mitä sä tarkoitit sillä, että kaikki ihmiset voi käydä töissä?” Sitä oli siis jäänyt kovasti vaivaamaan se, että oonko mä nyt menossa jonnekin. Välillä ei muista ajatella sitä, miten kirjaimellisesti lapset ottaa kaiken. :)

        Oli muuten huvittavaa lukea alkuviikosta Himoksella ollessamme siskonpojalle tarinaa jostain ketunpojasta, jonka uteliaisuus ja leikkimielisyys teilattiin ikävästi joka kerta mutta sitten, kun se kurjien tapahtumien uuvuttamana päätti varastaa pienten leiriläisten makkarat niin sitä onnistunutta varkausta hehkutettiin kovasti :D

  • Annuskainen (Ei varmistettu)
    16.3.2015 at 16:42

    Tuo Myyrä on itse asiassa tsekkiläisen Zdenek Milnerin animaatiohahmo. Siitä on leffoja ja lastenkirjoja. Suosittelen lämpimästi, niissä on lämminhenkinen ote. Siis niissä varsinaisissa kirjoissa, joissa on ihan tarina. Kuten miten Myyrä saa housut, kun kaikki metsäneläimet auttavat sitä. Noihin kuvakirjoihin en ole niin tutustunut, taisi meillä yksi vastikään olla lainassa, se oli kyllä ihan kiva. Suomalaisista voi suositella Siiri-, Tomppa- ja Onni-kirjoja, esimerkiksi. Siirit varsinkin on ihan loistavia, tyttöenergiaa! Varmaan menisivät jo Silvalle. Vanhat sadut taas, no, ne on vanhoja satuja ja niissä on useimmiten opetus…

    http://fi.m.wikipedia.org/wiki/Myyrä_(animaatiohahmo)

    • Kristaliina
      16.3.2015 at 16:54

      Pikakuittaus (palailen vinkkeihin myöhemmin, kuulostavat tosi kivoita!) tuohon myyrä-juttuun, että joo! Kuva on vaan vähän hassussa paikassa kuvitushenkisesti, eli ei ollut tarkoitus nimetä sitä suomalaiseksi, se suomalainen kirja oli siis joku ihan eri, nimeä en muista :)

    • murina
      17.3.2015 at 06:43

      Tomppa -kirjat on meidän pienemmän suosikkeja! Niitä olin tulossa mainostamaan, mut olit ehtinyt ensin :) 

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    16.3.2015 at 16:46

    Olivia-kirjat on hyviä! Samoin tykkään lukea lapsen kanssa Mauri Kunnaksen kirjoja sekä Viirua ja Pesosta :)

  • Torey
    16.3.2015 at 17:02

    Meillä lainataan kanssa paljon kirjastosta kirjoja ja sitten luetaan omia hyllystä löytyviä. 

    Katselen kyllä mitä sadut sisältää, mutten liikaa sieltä plokkaa. Kuolemaa ja vanhempien eroa käsitteleviä en ole meille raahannut. Hyviä kirjoja joilla saa lasten kanssa käytyä vaikeita asioita läpi, mutta koska eivät ole ajankohtaisia en kauheasti viitsi kolmevuotiaalle lukea iltasaduksi nalle-ukin kuolemasta jne. 

    Ei ole kiva laittaa lasta nukkumaan pää täynnä kysymyksiä asioista jotka ei ole ihan kevyimpiä selittää. 

  • Miitu (Ei varmistettu)
    16.3.2015 at 17:14

    Oi kyllä… Ja sit, jos tarina/aihepiiri itessään on ihan ok, niin sitten se on kieleltään niin ruokottoman huonoa, että hermot menee. Tyyliin substantiivien taivutus on ihan jostain omasta maailmastaan tai juonen siirtymät ontuu vahvasti tai niitä ei oikeastaan oo ees havaittavissa. Okei, menee nipottamiseksi, mutta jos noiden satujenkin avulla haluais siinä siivellä kehittää lapsen käsitystä oman kielen kieliopista, niin aika lailla siinä saa olla korjailemassa. Puhuttu kieli kun tahtoo ainakin itellä olla vähän sinnepäin.

  • Elinabeth
    16.3.2015 at 17:15

    Täältä yksi ääni Viirulle ja Pesoselle sekä saman kirjailijan Mimmi-lehmälle ja Varikselle. Kuvitukset ovat aiiivan ihastuttavia ja täynnä yksityiskohtia, ja tarinat suloisia ja täynnä positiivista energiaa! Varsinkin Mimmi-lehmä, on elämänmyönteisin kirjahahmo, jonka tiedän; ei lannistu, ja on aina valmis opettelemaan keinumista, pyöröilyä ja balettia, vaikka pessimisti-Varis yrittääkin lannistaa. Ja jostain kumman syystä Varis kuitenkin aina päätyy Mimmin apuriksi (ja salaa ehkä pitääkin siitä)… Tarhatäti suosittelee! :) Leikkivistä lapsista kirjoissa tuli mieleen Astrid Lindgrenin Melukylän lapset, joka muistaakseni on myös ihan sellasta perusvanhanajannostalgista lasten elämää täynnä, korjatkaa, jos olen väärässä.

    • MsMumrik (Ei varmistettu)
      17.3.2015 at 13:35

      Ainut Mimmi-lehmää koskeva kritiikki mulla herää nimen käännöksestä: miksi loistava alkuperäisnimi Mamma Mu on käännetty typeräksi Mimmi-lehmäksi, kun sama sanaleikki olisi ollut helposti saavutettavissa suomeksikin vain yksi u-kirjain lisäämällä?

      Mutta itse kirjathan siis ovat aivan huikean hyviä! :)

  • saaraT (Ei varmistettu)
    16.3.2015 at 17:18

    http://www.adlibris.com/fi/kirja/molli-9789522880192
    Tää oli meistä ihana! Ihanat, eloisat kuvat! Saattaahan se olla, että tässäkin on vähän tuota teemaa, josta et niin välitä :P ainakin tuolla sivulla toi kuvaus kuulostaa vähän kummalta.. No, tuostahan toi kirja kyllä kertoo, mutta hyvä se oli silti. Mutta ehkä sitten isommille lapsille :) Mutta katseles huvikses kirjastossa kun käyt.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    16.3.2015 at 17:21

    Meillä on tykätty kovin jo mainituista Siiri-kirjoista ja niiden lisäksi Mimmi-lehmästä. Niissä Mimmi-lehmä rakentaa majaa, laskee pulkkamäkeä ja tekee muita ihmisten asioita. Mimmillä on kaverina Varis joka kerta toisensa jälkeen päivittelee, etteivät lehmät voi tehdä niin tai näin. Mutta Mimmi tekee silti ja onnistuu aina, välillä paremmin ja välillä huonommin.

  • Jokunen (Ei varmistettu)
    16.3.2015 at 17:27

    Omasta lapsuudesta suosikkeina muistan Minttu-kirjat ja Mikko Mallikas -kirjat. Niissä ei tainnut olla mitään sensurointia vaativaa, ainakin jos oikein muistan. :D muistaakseni Mikko-kirjoissa oli vieläpä joku kirja, missä päiväkodin lapset halusi tapella tms, mutta Mikko ei suostunut tappelemaan. Ja lopulta se oli kaikkien mielestä coolia, että ei tapella tjsp. :D eli noissa taisi olla ihan hauskoja juttuja ja järkeviä opetuksia. Myös Mauri Kunnaksen kirjat ja Melukylän lapset saa täältäkin kannatusta.

    • Vierailija (Ei varmistettu)
      16.3.2015 at 20:22

      Mikko Mallikkaan isä polttaa piippua :D Mua ärsyttää kun anoppi sit isosti vääntää että ”hyi, ethän ikinä sinä polta piippua”, kun mun mielestä parempi lähestymistapa ois olla tekemättä numeroa. Joo ja mä en oikein lämpeä sille Mikko Mallikkaalle, jossa kaikki muut tappelee. Siis opetus ihan jees, mutta tylsää lukea kirja missä lapset on vaan kamalia…

    • Vierailija (Ei varmistettu)
      16.3.2015 at 20:35

      Me ollaan luettu nyt paljon Mikko Mallikkaita ja vaikka ne onkin kestäneet hyvin ajan hammasta niin kyllä niissäkin esim. puhutaan kuinka Mikko on tuhma jne. Toki noi on helppo kääntää lennossa lapselle ja lukea kuinka Mikko käyttäytyy tuhmasti. Se piippua 24/7 poltteleva isä on myös kieltämättä aika seitkytlukulaista. :D

      Täällä oli paljon hyviä suosituksia, listan jatkoksi voisin lisätä ihanat Nina Pirhosen Pompom-kirjat, menee huikean kuvituksen ansiosta jo aika pienellekin.

  • poppaliini (Ei varmistettu)
    16.3.2015 at 17:37

    Mä olen myös laittanut ronskisti kiertoon jotain omia vanhoja kirjojani, joissa on kyseenalainen tarina :D Me ollaan tykätty Pete ja Pulmu -kirjoista, sekä Onni-poika -kirjoista :) Myös Tomppa-kirjat on olleet kivoja. Tosin en ole varma olisikin noissakin osassa jotain sensuroitavaa :D