Se ei ole mahdollista

Eilen illalla Seela punki tutun sitkeästi vaippapeppuaan minun syliini ja vaati pontevaan tapaansa:
”Äiti tätä LUKEE. Äiti tätä LUKEE.”

Huokaus. Kahdessadasviideskymmenskolmas kerta ”Maatilan menoa” sille päivälle. Äitiä alkoi jo vähän ryydyttää.

maatilan menoa

”Mutta kuka huutaakaan näin?”, minä luin.
”EI KUKAAN!!!!!”, Seela huudahti ja nauraarätkätti päälle.

Vakiovitsi.

Siinä sitä sitten luettiin (iltaryytyneinä ja puolihuolimattomasti – myönnän) ja samalla väsymyshalailtiin ja kutituskikatettiin.

Kun se iski.

Jossain vaiheessa – pikemmin kuin nyt osaan ajatella – minulla ei ole enää vapaata pääsyä tuonne ihanaan niskakuoppaan nuuhkuttelemaan. Tuota täydellisenpyöreää napaa pöristelemään.

Ihan kohta.

Vähän ennen kuin tapasin Joelin, seurustelin miehen kanssa ja hänellä oli 4-vuotias lapsi. Aivan mahtava pikkutyyppi, jota edelleen ajoittain ikävöin – oi ja muuten silloin just samassa iässä kuin Silva nyt. Se oli ihan eilen. Paitsi että jos nyt matematiikkani oikein lasken, lapsi on juuri täyttänyt 13 vuotta.

Ei ole olemassa enää sitä sotkutukkaista pikkulasta, jonka kanssa polskittiin Serenan lastenaltaissa. Hän on 7-luokkalainen teini. En varmasti tunnistaisi häntä, jos hän tulisi vastaan. Eikä hän tietystikään muista minua.

Ihan eilen. Ikävöin sitä neljävuotiasta.

Ihan kohta. Ikävöin omaani.

On varmasti vanhemmalle aivan valtavan suuri oppitunti, kun omat lapset kasvavat ja itsenäistyvät. Että joskus on ollut se napa, joka on ollut kirjaimellisesti sillä nuoralla kiinni minussa. Se tomera pallero, jolle olen lukenut sata kertaa ”Maatilan menoa” ja joka työnsi vaippapeppuaan sitkeästi syliin.

Pian se napa on minulta piilossa vaatteiden alla tai vaihtoehtoisesti provosoivasti näkyvillä. Se ei ole enää minun. Eikä se ole koskaan ollutkaan. Se on minusta, mutta silti ei minua. Se on toinen ihminen, jonka itsenäisyys minun täytyy pian hyväksyä.

Murrosikä ei ole vain lapsen elämässä murros vaan myös aikuisten. Kun se vaippapeppu oli niin kirjaimellisesti siinä, että sen tekee mieli jo välillä työntää pois – isi lukee. Ja ihan kohta se ei tungekaan enää syliin.

Tunge aina minun syliini, rakas! Minä luen sinulle! Ikuisesti! Anteeksi ne kaikki kerrat, kun en jaksanut! Anteeksi, kun työnsin sinua pois. Anna anteeksi, rakas!

Minä luen sinulle.

*******

Olin ihan eilen vuonna 2005 siellä Intiassa vapaaehtoistyössä. Eräänä aurinkoisena päivänä taisin huokailla jotenkin poikkeuksellisen syvään.
”Haluaisin säilyttää tän hetken ihan täydellisesti tällaisena. Että muistaisin joka ainoan asian. Muistaisin, miltä tuo tuulenvire just nyt tuntuu iholla ja joka ainoan oljen, jonka näen just nyt tuosta katosta. Että en ikinä unohtaisi mitään vaan voisin palata just tähän samaan hetkeen ihan täydellisesti”, minä haaveilin.
”Ei se ole mahdollista”, vapaaehtoistyökaverini lakonisesti vastasi.

*******

En tiennyt hetkentaltiointitarpeesta silloin vielä mitään.

Nyt tämä elämä on välillä aika rasittavaa. Kuitenkin olen ihan sataprosenttisen varma, että elämän lopussa taakse katsellessa tämä on ollut se paras aika. Tämä on se paras aika! Tämä on se paras aika! Ja se loppuu joskus enkä minä voi sille mitään.

Ehkä vähän itkettää. En halua, että tämä menee ohi. Muuta tulee tilalle, tietysti.

Mutta tämä hetki. Haluan tämän hetken ikuisesti.

Haluan ikuisesti tuon naurunrätkätyksen kurkistusluukun avatessa.
”Mutta kuka huutaakaan näin?”
”EI KUKAAN!!!!”
(käkäkäkäkäkäkäkäkä)

Eikä se ole mahdollista.

Ei se ole mahdollista.

102
Like

You Might Also Like

  • Tiutau
    10.3.2016 at 14:04

    Kiitos Krista! Itku tuli, ja mä en itke tyyliin ikinä. Muistan tämän kun tuo oma vaippapeppu kohta herää ja haluaa, että luen luistelukirjan viidennensadannenjnejne kerran tänään. Ja vanhempi, kuusivuotias, miten se on jo niin iso? Aina ei saa pussailla mutta onneksi halata ja silittää saa edelleen, ja olla kainalossa. Niisk.

    • krista
      10.3.2016 at 14:22

      Niisk! <3 Se arki kyllä vaan saa ryytymään - minut ainakin - ja sitten sitä on just silleen "äääääh pitääkö koko ajan lukea". Mutta kun vaan muistaisi, että nämä ovat ne hetket, mitä sitten joskus ikävöi itkuun asti! <3

  • Jenisei
    10.3.2016 at 20:40

    Voi, tämä kosketti…. Ei tosiaan ole enää pitkä aika välttämättä siihen, kun ei enää kelpaakaan satujen lukijaksi tai saa halia ja pusua vastalahjaksi aina kun sitä pyytää tuolta pikkuiselta. Tai no toivottavasti nyt ainakin pari vuotta olisi, mutta se aika menee niin nopeasti. Voih. *huokaus*

    Kiitos tästä tekstistä. :)
    t: 1v9kk (<3) tytön äiti

  • muuttolintu
    10.3.2016 at 23:33

    Mä oon myös miettinyt ja pelännyt sitä hetkeä, kun lapsi ei enää halua tulla syliin. Mutta eniten ehkä itseä pelottaa se, että lapsi jostain syystä jo aikuistuneena olisi etäinen ja katkera omasta lapsuudestaan tai vihaisi minua. Tiedän että tämä pelko on osin järjetön, mutta koska itselläni on hyvin vaikea/monitulkintainen suhde omiin vanhempiini, niin jotenkin pelkään toistavani heidän virheensä. Tämä on itseasiassa kaikista pelottavin asia minulle vanhempana, että jotenkin mokaan kaiken, vaikka yritän kovasti. Isäni jätti perheemme kun olin aika pieni ja äitini kasvatti meidät yksinhuoltajana yksin. Puitteet sinänsä olivat kunnossa, mutta minusta tuntuu, että hänellä ei vain ollut kykyä olla aidosti läsnä, ehdotonta rakkautta osoittavana äitinä, koska oli niin kova tarve selviytyä elämästä ehjin nahoin. Äitini ei antanut meille tilaa olla heikkoja ja tarvitsevia. Sori, että tästä tuli nyt tällainen avautuminen, mutta itseäni kiinnostaa, onko sinulla tai muilla samanlaisia kokemuksia tai pelkoja tulevaisuudesta? Kerron lapselleni joka päivä rakastavani häntä ja koitan aina antaa aikaani ja syliäni kun hän sitä tarvitsee. Mutta jotenkin taustalla vaanii pelko siitä, että jonain päivänä hän tuntee minua kohtaan samanlaista vihaa, kuin mitä itse tunnen äitiäni kohtaan…Olen näistä peloista puhunut terapiassa ja toisaalta yritän myös hyväksyä ajatuksen, että en voi muuta kuin rakastaa lastani ja koittaa tehdä parhaani, muuhun en voi vaikuttaa…

  • Enkeli
    11.3.2016 at 14:52

    Apua! Mulla tuli kyyneleet silmiin, koska mä niin tiedän tunteen. Mulla on tätä nykyisin koko ajan, että haluaisin niin muistaa jokaisen hetken tyttöni kanssa. Just nuuskuttaa niskakuoppaa jne. Ja kun se painaa oman pehmeän posken mun poskea vasten ja oikein kunnolla rutistaa itsensä mua vasten…Ja nyt se on jo niin iso tyttö, että pitää maanantaina päiväkotiin…Mutta ei auta. Meidän tilanne on vaan sellainen, että neiti (1v2kk) on pakko viedä päiväkotiin…Ja mua itkettää se jo nyt. Mä en näe kaikkea mitä se päiväsaikaan puuhaa ja oppii… Huhhuh! Mutta onhan meillä illat ja viikonloput jne. Mutta ei se ole sama…

  • Devika Rani
    11.3.2016 at 22:03

    Mä vaan itkeä vollotan kun luen näitä kommentteja. <3 <3
    ,
    Mä oon kanssa havahtunut siihen että meidän vauva, meidän taapero on jo iso tyttö (omasta mielestään). Hän haluaa tehdä kaiken itse, osaa jo paljon asioita. Tie itsenäisyyteen on jo valettu. Ja ajatella, 4 vuoden kuluttua (mitä 4 vuotta oikeasti on? Ohimenevä vilaus!) tyttö on koulussa! Kaikki tää on saanut mut pysähtymään. Oon ekaa kertaa kaikkina näinä vuosina tajunnut että mun pitää elää tässä ja nyt. Vaikka kuinka tekis mieli tehdä omia asioita, harrastaa viikon jokaisena päivänä jotain (joo en harrasta, mutta aina sitä voi TAHTOA :D ), niin pysähdyn, kuuntelen ja olen läsnä. Lause mä tahdon omaa aikaa on muuttunut lauseeseen mä tahdon olla tyttäreni kanssa. Mikä hieno, upea tunne!

  • coxia
    12.3.2016 at 11:13

    Voi miten ihana teksti! Jotenkin pakahduttavan valtava tunne minkä se sai aikaan mun sisällä, vaikka oma pikkuinen on vasta haaveissa, plussatestiä joka kuukausi odottaen… <3

  • Miuski
    14.3.2016 at 06:55

    Mun rakkaimmat ovat 16v, 14v ja 9v. Ajattelin aina, että ihaninta elämässä on se aika, kun lapset ovat pieniä. Ajattelin, että mä olen nimenomaan pienten lasten äiti. Ja se aina OLI ihanaa. Olen äärimmäisen superonnellinen pikkuveljestä, jonka ansiosta saimme viettää pikkulapsiaikaa vähän pidempään. Olen usein ajatellut, että isompien kanssa se olis mennyt liian nopeasti ohi.
    Mutta on tääkin aika ihan hirveen ihanaa. Noi on toimivia, ajattelevia, upeita tyyppejä, joiden oman paikan maailmassa löytymistä on huikeaa seurata. Se kaari, jota kasvavat: tunnen olevani käsittämättömän etuoikeutettu, että saan olla siinä mukana. Toisaalta en meinaa malttaa odottaa, että näen, minkälainen elämä heitä odottaa. Toisaalta juuri nyt on sellainen olo, että en halua ajan kuluvan. Se aika vie nuo minusta kauemmas. Niin pitää olla ja niin on hyvä. Mutta saa sitä samalla myös surra.

  • Annis
    22.3.2016 at 15:03

    Nyt vajaa kolme vuotta myöhemmin tulin tämän tekstin luettuani kuunnelleeksi saman biisin uudestaan. Täällä toinen tulossa rv6+0 ja vatsalihakset kipeinä oksentamisesta. Miten kiitollinen sitä onkaan.

    Voi näitä kauniita pieniä ihmisiä.

    • Annis
      22.3.2016 at 15:05

      Kommentin alku jäi hölmösti pois? Itkubiisi oli siis Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen, joka avasi itkuhanat kuultuani sen kun esikoinen oli 2-viikkoinen. Tekee niin edelleen.

    • krista
      22.3.2016 at 15:11

      <3 oi! ...ja onnittelut! <3 Uhh muistan ton pahoinvoinnin - sitä ei oo ikävä! Tsemppiä siihen! Mutta ne kaikki väsymykset, pahoivoinnit, ryytymiset, kireällä olevat pinnat, vaiheet... silti sitä on vaan kiitollinen, kun asiaa oikein ajattelee <3

    1 2