Mälsä päivä, paska päivä. Olin matkalla kampaajalle (kyllä, elämäni on suurta tragediaa) ja vetänyt hupun vihloville korvilleni. Silmäpussini painoivat yhtä paljon kuin huono omatunto suusta päässeistä ihan turhista tiuskaisuista.
Kaupunki oli harmaa ja ankea. Kymppiratikka Lasipalatsin kohdalla meni nenän edestä. Paskat mä kävelen.
******
Heh, kappas. Tuossa on se katos, jonka alla kerran tihkusateessa odottelin myöhässä olevaa treffikumppania. Se toi mukanaan liiskaantuneita mansikoita ja rommia.
Tuota katua kävelin nousuhumalaisena parikymppisenä, ylpeän maailmanvalloittajan elkein ystävän kanssa kierrätyskeskusnahkatakeissamme ja tekonahkahousuissamme (mitä. me. oikein. ajateltiin). ”Nahkaviikot – nyt – Seppälästä”, joku vastaantulija kommentoi.
Ai niin ja tuolla ylhäällä kuvattiin kerran yhdet muotikuvaukset, joita olin järjestelemässä. Kannoin sinne monta sankollista ruusun lehtiä, jotta sain mallin makaamaan niissä Prinsessa Ruususena.
Tätä katua olen kipittänyt korkkareissani monet kerrat aamuyöllä kohti Punavuoren-kotiani. Heh ja tuota rinnettä olen painanut ylös keltaisella jopollani niin, että olisin ansainnut sakot tankojuoppoudesta.
Tuolla mä olen asunut. Ja tuolla. Ja tuolla.
Tuota katua fillaroin aamulla töihin ja ring-ring-ring-soittokellollani sain pukumiehet pomppimaan pois pyöräilykaistalta kuin pienet pelästyneet pupuset.
Uhhh. Ja tuossa kulmassa sijainneessa baarissa eräs ex-suhdeyritelmä lymysi sen jälkeen, kun oli jäänyt kiinni pettämisestä ja valehtelemisesta ja vaikka mistä.
Tshihi tuolla sisäpihalla on se roolitustoimisto, josta tein kerran lehteen juttua, jonka myötä päädyin heiluttamaan takapuoltani erään matkapuhelinoperaattorin mainokseen.
Äh tuolla pysäkillä jouduin jäämään sporasta pois, kun sain tarkastusmaksun pummilla matkustamisesta. Niin joo sen yhden kerran vaan joo joo.
Tuon puiston läpi kerran pyöräilin sen ”rommia ja mansikoita” -kundin kanssa. Satoi vettä ja sadettajat olivat päällä, tämä Joel-niminen tyyppi päätti lähteä spontaanisti polkemaan kohti sadettajia – ja liukastui ja lensi päistikkaa märälle nurmikolle. Minä kikatin pakahtuakseni ja päätin, että nyt riittää se aiemmin harjoittamani ”eipäs-juupas” -jahkailu: tuolle tyypille minä en tee ikinä mitään ikävää.
Tuolta ovesta tulin ulos ultra-kuvan kanssa. 6+3 ja sydän sykkii!
*****
Oh miten täynnä muistoja tämä kaupunki on. Näissä kortteleissa on piirretty silmiin lisää kajalia viidennen siiderin jälkeen, tilattu puoli tuntia ennen pilkkua pullo skumppaa ja tarjotin fisuja. On kiljuttu draamaa öisillä kaduilla, laulettu karaokea jatkoilla ja itketty kaatuneita elämänrakennelmia.
Sen takia minä rakastan vuosien kulumista. Pidän siitä, että en ole tyhjä taulu, vaan kaikki eletyt kokemukset tekevät minusta sen ihmisen, joka minä olen nyt. Ilot, surut, isot pettymykset ja ihanat onnistumiset.
Niin paljon pelkästään näiden muutaman korttelin sisällä, saatikka sitten kaikki asiat maailmalla.
Silmäpussieni takana minä olen minä – juuri näiden kaikkien asioiden takia.
*******
Istahdan Paulin kampaamon tuoliin niin kuin aina ennekin.
”Haluatko kahvia?”
Haluan!
Kristaliina
18.4.2013 at 10:30Tosi hyvin sanottu tuo Marijalla – musta tuntuu just tuolta! Että mukana omassa itsessä on se pikkutyttö, joskus jopa se teini, maailmanvalloittaja nuori aikuinen, sit se vähän aikuistunut ja tasaantunut tyyppi – kaikki samassa paketissa, kerroksia vaan tulee lisää!
Mä itsekin oon kyllä joskus ikäkriiseillyt, muistaakseni eniten joskus 26-27 vuotiaana, mutta en enää sen jälkeen. Ehkä mä sitten huomasin, että hitsi mähän muutun vaan paremmaksi :D Ja miksi mukamas (ainakin piilevästi) ajatellaan, että vain miehillä on mahdollisuus vanhentua silleen charmantisti, kun taas naisten vanheneminen on jotain pelkkää ryppyjä vastaan taisteltua. Ei muuten pidä paikkansa! :)
Trendi, hih mun tavaramerkkitukka ei juurikaan muutu, päivittyy vaan. Vähän väriin kirkastusta ja leikkauksella kevennystä eteen ja otsikselle sellaista muotoa, että saa kasvaa pois kohti kesää… Musta ei juuri koskaan huomaa, että oon käynyt kampaajalla, mutta huomais kyllä jos en kävis :) Tuo Headmaden Pauli on muuten ihan huipputaitava mun pitkän paksun tukan kanssa (kuulemma asununut Italiassa ja siellä tottunut paksuun karkeaan hiuslaatuun) – ensimmäinen kampaaja, joka arvostaa sitä eikä heti parin käynnin jälkeen halua saksia sitä veks! :)
Nukkavieru (Ei varmistettu)
18.4.2013 at 10:53Rupes niin aurinko paistaan tätä lukiessa mun harmaaseen päivään. Oli kuin olisin katsellut filminauhaa tunnelmaan sopivan musiikin soidessa taustalla :) Joskus tuntuu näin yli kolmikymppisenä niin…nukkavierulta, eikä osaa arvostaa niitä aarteita joita kantaa mukanaan :)
somewhere
18.4.2013 at 11:10Hih, hauskoja ja suloisiakin muistoja. Itsekin harrastan nostalgisointia ympäri kaupunkia kävellessä, juuri ne muistot, hyvät ja jopa ne huonotkin, tekee tästä paikasta niin rakkaan.
Sait piristymään ihanalla jutulla. :)
Lilie
18.4.2013 at 16:03Iiih, mulla taas tuli hirveä ikävä Helsinkiin! Tai sanotaan, että hirveämpi, ikävä on lähes koko ajan. Olemme varmaan joskus Krista olleet lähes naapureita, sen verta tutuilta kuvauksesi kuulostivat :) Onneksi tosiaan kukaan ei voi muistoja viedä pois…paitsi sitten lopulta setä Alzheimer.
Jonnukka (Ei varmistettu)
18.4.2013 at 19:01”Sen takia minä rakastan vuosien kulumista. Pidän siitä, että en ole tyhjä taulu, vaan kaikki eletyt kokemukset tekevät minusta sen ihmisen, joka minä olen nyt. Ilot, surut, isot pettymykset ja ihanat onnistumiset.”
– niin totta, aivan ihana teksti. Terveisin ikätoveri.
Kaptenska
18.4.2013 at 22:04Tunnistin noista paikkojen kuvailuista ja kampaajan nimestä heti kenestä on kysymys :) Asuin ennen siinä naapurissa ja yhdessä vaiheessa kaikki meidän perheen naiset leikkautti myös tukkansa Paulilla.
Ja vaikken kamalan kaukana noilta nurkilta asukaan ja käyn esim. Viiskulmassa säännöllisesti niin just niitä samoja reittejä ei vaan tule enää käveltyä, ja siksi kaipaus vanhoille nurkille on kova.
Nannannaa (Ei varmistettu)
19.4.2013 at 06:57Ihana kirjoitus! Mä niin tiedän ton tunteen, nään jatkuvasti ympärilläni muistoja, kun vaan muistan niitä joskus kuulostella.
Melkein tuli tippa linssiin, kun oli niin hyvin kirjoitettu.
sarppa (Ei varmistettu)
20.4.2013 at 20:17piristi aivan älyttömästi päivääni tämä kirjoitus, kiitos!! vaikka oon vasta alle kaksvitonen, niin silti tulee sellainen haikea olo muistellessa menneitä, sillon kun täytti 18 vuotta, kimppakämppä keskustasta ystävän kanssa ja ”elämä alkoi”. oma kämppä ja kesät tukka putkella seikkaillen. tosin sellaista yhtälöä en ole vielä onnistunut ratkaisemaan miten 40h töitä/vko+ 3 baari-iltaa auringonnousuun asti valvoen+ herätyskello ”2tuntia herätykseen” moodille. huhhuh :D olis kyllä nykyään mahdoton yhtälö :) vaikka tänä päivänä on ihana nauraa vedet silmissä sille ”hulluudelle”, on jo nyt paljon tarinoita mitä ei toivottavasti koskaan unohda. spontaanius ja hauskanpito ei toivottavasti koskaan vähene, muuttaa toki muotoaan. elämässä on pidettävä pilke silmäkulmassa :)
oon alusta asti seurannut blogiasi, mutten koskaan jättänyt kommenttia. sulla on niin ihana tyyli kirjoittaa, oot oikea väripilkku nykyblogien joukossa, keep up! <3
Jjj (Ei varmistettu)
22.4.2013 at 16:27Löysin blogisi sattumalta viime viikolla. Ihanaa, että löysin. Voi että olenkin nauranut. Melkein viikko meni kahlatessa koko historia läpi.:) Okei, pidin kyllä viikonlopun vapaata. Olen yleensä laiskaakin laiskempi kommentoija, mutta jospa merkin jättäminen itsestäni ilhaduttaa sinua, Kristaliina, edes himpun siitä, mitä minä olen ilahtunut lukiessani kirjoituksiasi, niin sitten se kannatti. Ihanaa kevättä ja kesän odotusta teille! :) Innolla jään seuraamaan blogiasi jatkossakin.
Kristaliina
22.4.2013 at 16:49Jjj (ja aiemmatkin tietysti) – kiitos! Todellakin ilahduttaa aina tällainen palaute! Joskus se sattuu vieläpä tulemaan (esimerkiksi juuri nyt) sellaiseen tilanteeseen, kun muuten on väsynyt ja vähän mälsistyttää; ai hitsi että piristi mieltä! Pysy ihmeesssä ”linjoilla” jatkossakin :)