Luonto tulee lähelle

Nak-nak-nak. Teen töitä työpöydän äärellä kirkasvalolampun alla. Nak-nak-nak.

Nak-nak-nak.

Keskity tässä nyt sitten. Nak-nak-nak. Yritän vähän tömistellä. Ei vaikutusta. Nak-nak-nak. Joku hemmetti vie yrittää nakuttaa reikää meidän ulkoseinään.

Kiipeän yli työpöydän ja pölläytän vuosikertapölyt ilmaan. Haparoin ikkunan avauskahvaa ei ole avauskahvaa. Yritän tunkea sormia väleihin ja vetää. Turhaan. Nak-nak-nak.

Hemmetin tikka!

Menen keittiön puolelta, sieltä ikkunan saa auki. Nak-nak… lentoonlehahdus! Hahaa, Krista-tikka, yks-nolla.

(ei se ollut edes tikka vaan joku pikkulintu)

Istun työpöydän äärelle. Ah, rauha. Kunnes keittiöstä. Nak-nak-nak.

Aaaaaaargh!

Säntään puutalon ulko-ovelle. Nak-nak… lentoonlehahdus. Krista-tikka (joka ei edes ole tikka), kaks-nolla.

Ja takaisin koneelle. Töiden pariin, ihana keskittymisrauha. Okei arvaatte jo.

Leikkihuoneen ikkunan ulkopuolella. Nak-nak-nak.

Luonto on kaupungissakin lähempänä kuin sitä luuleekaan. Joku nakuttaa seinää. Mökillä välikatossa asuu joku iso eläin. Ehkä minkki? Sanon sille hyvää yötä nukkumaan mennessäni, kun en enää muutakaan voi. Pari vuotta sitten ampiaiset tekivät pesän puutalon portaiden päälle. Seuraavana kesänä voitettiin ne laittamalla valepesä. Lukit tulevat sisään syksyisin. Puskissa kahisee siilit, rusakot vetävät rundia kukkapenkeissä. Joel näki aamuhämärässä ketun meidän kotikadulla.

Jopa aikoinaan Punavuoren asfalttipihan kulmalla oli lokki ja lokilla pesä.

Sotkamossa metsäretkeillessä yritin selittää, miten kovasti olen yllättynyt siitä, että aivan Helsingin lähellä on ihan metsää. Ihmettelyni ei jotenkin mennyt yhtään läpi – ihan selvästi huomasin törmääväni niin vahvaan ”ei voi olla” -ajatusseinään, että lopulta en jaksanut edes yrittää selittää.

No, ei siellä naavaa kovin usein näe, sanoin.

Ei näe ei, eihän kaupungissa ole metsää, vastapuoli mutisi puoliääneen. Olen oppinut jo olemaan (joskus) väittämättä vastaan

Toivottavasti pääsen viemään nämä ihmiset joskus vaikka mökkimetsään ja yllättymään.

Joel usein pohtii, mitä tapahtuisi, jos ihminen vaan häviäisi. Miten luonto ottaisi vallan, ja kuinka nopeasti?

Mitkä eläimet muuttaisivat ensimmäiseksi asumaan meidän taloon? Kuinka monta vuotta kestäisi ennen kuin se romahtaisi?

Parinkymmenen vuoden päästä takapihan olisivat varmasti jo vallanneet vaahterantaimet. Hiljalleen metsä palaisi paikalle.

Talojen kivijalat ja valtatiet jäisivät varmasti pitkiksi aikaa näkyviin senkin jälkeen, kun varsinaiset talot olisivat aikoja sitten luhistuneet. Mitä eläimiä kävelisi Kehä III:lla? Kauriitahan täällä on jo nyt paljon. Jos ihmiset katoaisivat, kuinka nopeasti sudet tulisivat kaurispaistien perään? Sekoittuisivatko sudet villiintyneisiin koriin?

Palaisiko naava Helsingin puihin?

9
Like
2

You Might Also Like

  • Annahj
    22.10.2020 at 19:13

    Tästä aiheesta on kirjoitettu on ainakin yksi kirja: Alan Weisman – Maailma ilman meitä.

    • krista
      22.10.2020 at 19:18

      Oooo kiitos, minäpäs tutustun!

  • Torey
    22.10.2020 at 19:50

    Mä tykkään katsoa kuvia niistä hylätyistä kaupungeista. Miten oikeasti luonto valtaa ja rullaportaat ovat vihreänä kasveista. Yhtäaikaa upeita ja vähän pelottavia.

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2020/10/21/kulutanko-kirjan-loppuun/

    • krista
      23.10.2020 at 10:43

      Joo siis välillä näitä näkee jossain… hetkinen, mistä mä näitä bongailenkaan, ehkä ihan FB-uutisivirrasta! Vaikka hylätyt huvipuistot tms. Niin hienoja ja vaikuttavia!

  • viv
    22.10.2020 at 20:30

    Omassa kotilähiössä Helsingin Keskuspuistoon (joka siis käytännössä on metsää) on matkaa muutama sata metriä. Valtavia kuusia, upeita kallioita, sieltä kerään vadelmat, mustikat, kantarellit ja suppilovahverot. Tietyllä tapaa se on enemmän metsää kuin se metsä, joka oli lähellä maalla asuessani: se metsä oli talousmetsää. Eri ikäisiä taimikoita ennemminkin.

    Metsää on monenlaista. Arvostan kovasti nykyistä ”kotimetsääni” jota sitäkin hoidetaan, mutta hyvin maltillisesti. Käävät saavat kasvaa ja puut lahota, mikä tukee luonnon monimuotoisuutta. Keskuspuiston purossa kutevat parhaillaan taimenet ja kävelymatkan sisään mahtuu niin ikivanhaa kuusikkoa, sekametsää kuin pähkinälehtoja. Keskuspuistossa olen nähnyt haukkoja, metsäkauriita ja korppeja. Mäyriä ja liito-oraviakin tuolla on, näitä en vielä itse ole onnistunut näkemään. Ketut, rusakot, kyyhkyt ja kanit pyörivät meillä pihassakin, niitä ei tarvitse edes erikseen lähteä metsään etsimään :)

    Korpin bongaamisesta haaveilin pitkään ja toivoin sellaisen näkeväni Itä-Suomen metsäretkillä. Kunnes sitten ihan tavallisella viikonlopun sauvakävelylenkillä kuulin korpin äänen, näin sen lennossa ja lopulta istahtavan läheisen kuusen latvaan. Upea oli! Miinusta Keskuspuistossa on se, että vain harvoissa paikoissa pääsee kunnolla pakoon liikenteen ääniä. Puisto on pitkä, kymmenisen kilometriä, mutta harmillisen kapea monesta kohdasta.

    Kaupungit tosiaan ovat muutakin kuin rakennettua ympäristöä. Toki sitäkin, eikä jokapaikasta ole lyhyt matka oikeaan metsään. Käsitys kaupungista pelkkänä ”kivierämaana” silti väärä. Luonto osin myös sopeutuu; onhan meillä city-kettuja, -kaneja ja -huuhkajiakin. Jos ihmiset häviäisivät, ensin näkyisi kaupunkien kaduilla varmaan uusia eläimiä. Linnut ja lepakot valtaisivat talot. Kiinnostavaa olis nähdä mitä tapahtuu kasvillisuudelle, miltä näyttäisi kymmenen vuotta täysin hoitamattomana olleet keskustan puistot ja mitä kasveja sieltä löytyisi.

    • krista
      23.10.2020 at 10:49

      No kyllä! Tätä ehkä Helsinkiä vähemmän tuntevan on ehkä joskus vaikea ymmärtää – vaikka olisi Helsingissä käynytkin vaikka turistina, niin sitähän on tavallisesti keskustassa ja nähtävyyksissä, ja helposti ajattelee, että koko kaupunki on tällaista kaupunkimaista. Mutta sitten kuitenkin ON keskuspuisto, joka yllättää monen helsinkiläisenkin, ja pienempiä metsäkaistaleita myös heti, kun lähtee vähän keskustan kaupunginosien ulkopuolelle. Mä olen siis itse ainakin yllättynyt, miten ”aitoa metsää” Helsingissä ja lähikunnissa on.

      Meilläkin se oman mökin lähimetsä on HUIKEA, keväällä tajuttiin, että siellä ei oikeasti käy lähes kukaan. En tiedä, eksyykö edes marjastajia sinne kohtaan koskaan. Jäkälät kasvoivat kalliolla sellaisina kymmensenttisinä ryöppyinä, kun ei niitä kukaan siellä käy tallomassa. Jopa vähän sellainen ”pyhä” fiilis siitä tulee eli varotaan itsekin sitä vaurioittamasta <3 Ja siis paikka on kuitenkin 10 minuutin päässä Länsiväylältä :D

  • Sannikaarina
    22.10.2020 at 20:33

    Ja tämä ei liity millään tavalla aiheeseen :) Mutta oli pakko tulla jakamaan vinkki:
    ruotsalaisen kirjailijan Mari Jungstedtin uuden Andalusia-sarjan 1. osa on ilmestynyt, Kun taivas tummuu. Sun on ihan pakko lukea se :)
    Ymmärrät kyllä miksi, kun luet takakannen tekstin;)

    • krista
      22.10.2020 at 21:02

      Ooooooooooo ei tarvinnut kuin nähdä kansikuva!!!! Kyllä, kyllä, kyllä – kiiiiiiiiitos!

      • Sannikaarina
        23.10.2020 at 07:51

        Se pitäis kyllä lukea sen teidän Rondan asunnon parvekkeella, mutta koska se ei ole mahdollista nyt, niin nojatuolimatkailukin toimii :) Kirja aiheutti matkakuumetta – murhista huolimatta 😅

        • krista
          23.10.2020 at 10:57

          No mä oon tässä ihan kahden vaiheilla, että pitäisikö tätä säästellä siihen, että pääsee ensi kertaa tuon kansikuvan maisemaan livenä. Ja kuinkakohan paljon sitä pitäisi sitten säästellä… Mutta kyllä me sinne vielä joskus mennään, varmasti! <3 Saattaisi tuntua huikealta, jos on sitten vaikka vuosikausia hautonut kirjaa, sitten vihdoinkin istahtaa siihen parvekkeelle, ja korkaa kirjan, ah <3

  • Tilia
    23.10.2020 at 08:30

    Ihmisen asuinpaikkojen jäljet näkyvät luonnossa tosi pitkään, jos osaa katsoa. Juuri tänä syksynä kävin asuinpaikalla, joka oli autioitunut 1970-luvulla. Pihassa oli vielä ruostunut pyöränraato, muuta romua, jättimäinen leveäoksainen pihakuusi, jollaista metsän sisällä ei koskaan kasva, sireenipensaita, juhannusruusu, akileijaa. Metsissä näkyy vieläkin kiviaitojen jäänteitä, kaskiraunioita, talojen perustuksia, uuneja ja toisaalta myös monista metsistä näkee, että niissä on laidunnettu karjaa aikanaan, järvistä näkee, että niiden vedenpintaa on laskettu viljelysmaan saamiseksi, puroista näkee, miten niitä on suoristettu ojiksi ja perattu tukinuittoa varten, soiden ojituksista puhumattakaan. Ihmisen asuinpaikka voi näkyä myös muuta ympäristöä rehevämpänä laikkuna metsässä, ja kun katsoo vanhaa karttaa, siitä löytyykin joku entinen torpan paikka.

    Heikki Willamo, Kai Fagerström ja Risto Rasa ovat tehneet autiotalon eläimistä hienon kirjan nimeltä Viimeiset vieraat – elämää autiotalossa. Sopii värimaailmaltaan ja tematiikaltaan hyvin näin halloweenajan lukemistoksikin. Kaupunkitalon valtaavat varmaan ensimmäisenä rotat, oravat, pulut ja supikoirat.

    • krista
      23.10.2020 at 10:59

      Mä mietin tuota meidän pihaa ja esimerkiksi kukkapenkkiä – kasvaisivatko vaikka ”mun pionit” vielä 50 vuoden päästä sitkeästi vai olisivatko jääneet muun kasvillisuuden jalkoihin… Mutta siis varmasti, jos vaan osaisi katsoa, tuollaisia metsien juttujakin varmasti näkisi – itse osaa katsoa kivijalkoja ja aitoja sun muita, mutta vaikka tuollaiset karjanlaiduntamiset, vau!

      Kiitos kirjavinkistä, pitääpä tutustua!

      • Tilia
        23.10.2020 at 11:32

        Pionit ehkä ei, mutta esim. akileija, narsissi ja ukonhattu ovat tosi sitkeitä vanhoillakin asuinpaikoilla. Samoin ukkomansikkaa näkee monesti tosi vanhoillakin asuinpaikoilla. Mitä enemmän vaalimista vaativa kasvi, sitä helpommin se häviää. Kukkapenkissä valloittajalajit jyräävät herkemmät – veikkaan vuohenkellolle ja -putkelle voittokulkua! Riippuu tietenkin myös siitä, minkälainen ”laidunpaine” alueella on ja maistuuko kasvi miten eläimille. Vanhoja omenapuita säilyy myös monesti todella pitkään, samoin seljaa löytyy usein vanhojen asuinpaikkojen liepeiltä. Viinimarjatkin pärjäävät muutaman vuosikymmenen ilman hoitoa. Istutetut isot pihapuut pärjäävät tietenkin myös hyvin. Joku pihta, lehtikuusi, vaahtera jne. ei ihmisen poistumista tontilta edes huomaa eikä hirvikään pääse jo isoksi kasvanutta puuta mutustelemaan.

  • A
    23.10.2020 at 11:43

    Keskuspuiston alkupäässä näkee hyvin vanhan asutuksen jälkiä. Löytyy vielä muutamia murentuvia kivijalkoja ja sitten löytyy villiintyneitä omppupuita ja viinimarjapensaita. Ja Keskuspuiston kupeessa asuessa huvittaa pohjoisessa asuvien sukulaisten kommentit kivikaupungista :D kun vihreää löytyy joka puolelta (ja toisin kuin siellä maalla, niin lähimetsään mennään kävellen eikä autolla, eikä siellä ole karhuja ja hirvikärpäsiä ;)). Sieni- ja marjasadot ei oo niin hyviä kuin harvemmin asutuilla alueilla (koska sadon perässä on niin paljon muitakin ihmisiä), mutta luonnossaliikkumisarvot on tuossa metsäkaistaleessa kohdillaan. Töölöäkin ajetellaan tiiviinä asutuksena (mitä se siinä Manskun ja Runeberginkadun tienoilla onkin), mutta pikkuhilpaisu merenrantaa kohti, niin löytyy isot viheralueet. Helsinki on tosi vihreä kaupunki ja onneksi näin.

  • Karina
    23.10.2020 at 14:10

    Meidän viereisen talon pihalla oli muutama viikko sitten tosi iso ja upeakarvainen kettu! Lapset oli ihan innoissaan kun eivät ole ennen kettua nähneet edes maalla missään. Mulle tais olla kolmas kerta tällä asuinalueella, mutta aikaisemmat on olleet aika kapisen näkösiä. Tuossa meidän lähi-Keskuspuiston pätkällä on kans ihanaa aarniometsän tuntua, ja mökillähän meillä on aika mäntyinen metsä, niin tuo metsä lehtipuineen ja kuusineen ja aluskasvillisuuksineen on kyllä tosi ihana.

  • Anna
    23.10.2020 at 17:11

    Meilläkin tintit käy nakuttamassa ikkunanpieliä ja tonkimassa villoja. Jotain ötököitä ne syksyin aina yrittää talosta kaivaa,

  • ML
    23.10.2020 at 22:46

    https://en.m.wikipedia.org/wiki/Life_After_People

    Tuollainen sarja on tullut televisiosta joku vuosi sitten, suomeksi se taisi olla Maa ihmisten jälkeen.
    Oli ainakin mielenkiintoinen, miten realistinen, en osaa sanoa. Ilmeisesti on ostettavissa vielä jostakin , englanninkielisenä.

  • Henskukka
    24.10.2020 at 15:42

    Meidän lähellä on pieni, kallioinen saari, jonka omistaa paikallinen kemiantehdas. Ennen siellä oli heidän henkilökunnalle virkistyskäyttöön tarjoamia vuokramökkejä. Nykyään mökkien katon läpi kasvaa puita ja paikka on metsittynyt. Joskus soudetaan rantaan ja kiivetään kallioiden päälle, siellä on puinen retkipöytä, josta löysin ystäväni puukolla raaputtaman nimimerkin (kävi ilmi että hän oli ollut siellä teininä kesätöissä siivoajana, kaksikymmentä vuotta sitten).

    Se on jotenkin tosi maaginen paikka, rakastan soutaa hiljalleen saaren ympäri. Mä oikeastaan lottoan vain sen takia, että haluaisin ostaa sen saaren ja tehdä siitä uudelleen virkistyspaikan.