Tasan vuosi sitten – entä tulevaisuudessa?

Meillä on viikoittaisella kulkureitillä yksi sellainen tietty paikka, johon kesäisin jotenkin spontaanisti jäämme ihmettelemään maailman kauneutta. Tämä alkoi jo joskus vuosia ennen lapsia. Jotenkin siinä kohdassa vaan jäimme yhdessä katsomaan korkeuksiin tavoittelevia puita ja luonnon hullunhehkeää vihreyttä.

Kevään ”eka kerta” on ehkä aina se pysähdyttävin. Nyt se taas alkaa. Kesä on edessä.

Eilen oli se tämän vuoden eka kerta.

Siinä huokailun lomassa mainitsin, että juuri tässä kohdassa saimme viime vuoden alkukesästä sen idean lähteä sinne Espanjaan talveksi. Siitä spontaanista ajatuksesta viikon kuluttua etsin jo meidän puutaloomme talvivuokralaista.

”Olisikohan siitä suunnilleen vuosi nyt?”, mietin ääneen ja kaivoin esiin kännykkänetin.

Heh onpa kyllä niin näppärä, kun oma blogi toimii myös taannehtivana kalenterina.

”In bloom” kirjoitin hakukenttään – muistin hyvin otsikon, koska… …no, kuka arvaa miksi? – ja löysin tämän postauksen.

Ja kyllä: siinä samalla vihreänhehkeällä kohdalla olimme ihan tasan vuosi sitten (luultavasti suunnilleen samaan kellonaikaankin), kun Espanjaan-lähtöidea sai orastavan alkunsa. Nyt siitä on vuosi, ja epärealistiselta tuntunut ajatus on muuttunut hyvinkin realistiseksi. Ihan tavalliseksi jopa. Tasan vuotta myöhemmin olemme jo päättäneet lähteä ensi talvenakin. Ensi talven Espanjan-kodit on jo varattu, lennot vielä puuttuvat.

”Aiotteko alkaa jatkossa viettää kaikki talvet siellä?”, meiltä on kysytty.

En tiedä. Tuskin. Mutta tämä on elämää, ja elämästä ei koskaan tiedä. Haaveilu on hyvästä, mutta liian tarkat suunnitelmat saattavat jopa kahlita. Enemmän uskon siihen, että unelmoi, ja ottaa vastaan sen, mitä tulee – ja kuuntelee itseään. Heh ihan niin kuin olisin sanonut tuon ennenkin. Toistan itseäni, tiedän sen.

On ollut valtavan suuri vapauttava havainto, että lapsiperheellistyminen ei tarkoita sitä, että elämän pitäisi (jos ei niin halua) urautua lopullisesti yhteen ainoaan ”soveliaaseen” muottiin. Että emme lakanneet olemasta meitä – vaan pikemminkin saimme lisää. Olemme edelleen me, ja meillä on ihanana lisänä vielä meidän lapset; ihan omat persoonansa tähän meidän perhecomboomme.

Ja meidän elämämme.

Toki meidän seikkailuhenkisyytemme on lasten myötä muurahaisenkakanpikkuriikkistä verrattuna moniin, joita maailmalla olemme kohdanneet. Esimerkiksi siihen perheeseen, jonka kanssa juttelimme Phu Quocissa Vietnamissa, kun minulla oli vatsa pyöreänä ensimmäistä kertaaa. Tuon perheen pellavapäinen ruskettunut rasavilli kirmasi alasti rannalla ja perhe kertoi, että aikoo matkustella kauan, että lapsen koulutie alkaa. Vasta sitten he aikovat päättää, mihin maahan asettuvat – siihen saakka kiertävät maailmaa.

Haha. Meidän perheen vapaus on hyvin kesyä ja tavallista arkea lapsiperheiden kansoitamassa Fuengirolan asumalähiössä.

Mutta se on merkityksellistä meille juuri nyt. Emme halua seikkailua, vaan hyvää arkea auringossa.

Viime vuonna ja ensi vuonna. Seuraavasta en osaa sanoa. Ehkä talvella 2019 rakennamme lumiukon omalle kotipihallemme.

30