Kotiin pääsyn ihana keveys

Eihän se synnytystarina tietysti vielä tähän pääty. Edessä oli vielä jakso Naistenklinikalla synnyttäneiden osastolla.

Siinä, missä esikoisen kanssa aikoinaan nautimme täysin siemauksin Kätilöopiston turvallisesta höttöihanasta tunnelmasta – meitä jo alettiin häätää sieltä pois laitostumiseen vihjaillen – oli synnytyksen jälkeinen osastokokemus kiireisellä ja ahtaalla Naistenklinikalla hyvin erilainen.

Olimme tietysti toivoneet perhepesähotelliin pääsyä, mutta se haave kaatui sektioon. Ja perhehuoneen saaminen puolestaan kaatui synnyttäneiden osaston ruuhkaan. Samanaikaisesti kuitenkin olimme onnekkaita, koska huoneeseemme tuli toinen perhe vasta ihan viimeisenä päivänä, siihen asti saimme olla huoneessa itseksemme. Se oli jo iso helpotus – huone oli postimerkinpieni ja siellä oli KUUMA. Mutta koska huone ei ollut perhehuone, puolison yöpyminen siellä ei ollut sallittua.

En lähde tässä avautumaan, mutta lyhyesti: Sektion jälkeisissä kivuissa koin sen todella ahdistavana, kun en päässyt edes itse ylös sängystä, mutta yksin oli yöksi jäätävä. Ja sanotaan nyt niin, että mun osastojaksossa oli syvä aallonpohja ja ikävä kokemus (josta en halua sen enempää kertoa julkisesti), ja kotiinpääsy myös lykkääntyi yhdellä päivällä vauvan verensokerin laskun takia – mutta onneksi aallonpohjan jälkeen oli myös korjaavia kokemuksia ja myös henkilökuntaa, joka kiireestä huolimatta jaksoi olla empaattinen ja auttavainen. Olen heille todella kiitollinen!

Mutta sitten se kotiin pääsy! Ei voi sitä voi edes sanoin kuvailla!

Ehkä yritän kuitenkin.

Ensinnäkin. Jo ihan kotimatkalla auton ikkunasta näky oli omituinen; muistan tämä tunteen hyvin jo esikoisen ajalta. Että miten tämä maailma täällä vaan rullailee eteenpäin, vaikka meillä on vauva? Tuntui niin oudolta, että ihmiset seisoivat hulmuavissa kesämekoissaan liikennevaloissa ihan normaalisti niin kuin mukamas mitään erityistä ei olisi tapahtunut. Oma maailma oli myllertynyt niin paljoin, että tumtui ihan absurdilta, että koko muu maailma ei ollut muuttunut siinä mukana.

Sitten aukesi kotiovi. Tunne alkoi jo eteisessä. Kun vauva poistettiin turvakaukalosta ja hänet näki ensimmäistä kertaa tässä omassa kotiympäristössä, omissa vaatteissaan. Ooooh. Iski sellainen aivan valtava helpotuksen aalto, että tänne me kuulutaan. Tämä on se paikka, joka on tämän vauvan koti.

Toisaalta ympärillä eteisessä näytti ihan hassulta: naulakoissa ”ennen vauvaa” -aikakauden vaatteet ja lattialla biitsikassi, josta kurkisteli uikkaria ja uimalasia. Ihan niin kuin olisi kulunut valovuosi, vaikka kotoa oltiin oltu poissa vain neljä yötä. Siinä neljässä yössä oli kuitenkin tapahtunut ihan järisyttävän suuria.

Pötkähdin olohuoneen futonsängylle vauva kainalossa, Joel siinä vielä haki lakanaa ja sääti sitä sun tätä hoitoalusta-sänky-kapaloliina-akselilla. Minä rentouduin ja annoin tunteen tulla. Kotona. Maito nousi humahtaen.

Isot lapset palasivat pian kotiin ja näkivät pikkusiskon ensimmäistä kertaa. Kaikki puhuivat sillä tietyllä erityisen herkänpehmeällä äänellä, joka ohjelmoituu ihan automaattiseseti äänihuulille, kun vastasyntynyt vauva on talossa.

Ja se vauva siinä kaiken ihastelun keskelllä oli vauvamaisen buddhailmeisenä sen näköisenä niin kuin hänen koko olemuksensa olisi aina tarkoitettu olemaan juuri täällä, mutta me vaan oltiin oltu niin umpihölmöjä, että ei oltu löydetty hänen kunnianarvoisaa vauvansieluaan tätä ennen.

Hänhän ihan näyttääkin samalta kuin meidän aiemmat vauvat – jos jossain olisi maannut sata vauvaa kehdoissaan ja olisin saanut etsiä niiden joukosta omani, olen täysin varma, että olisin tunnistanut hänet sieltä. Ihan niin kuin hän ulkonäöltäänkin viestisi, että hei mä olen se vauva, joka teiltä vielä puuttui.

Samoista aineksista tehty, uusi hieno variaatio samasta aiheesta, ihanan sisarussarjan kolmas sisar. Hän, joka oli meidän perheeseen vielä tarkoitettu.

Ja jännä havainto: vasta, kun laitoksella koetusta stressistä pääsi irti, sen pystyi oikeastaan vasta tunnistamaan ja näkemään.

Kotona, ah kotona.

Kaiken kuuluu olla juuri näin.

165

You Might Also Like

  • N.
    5.7.2022 at 15:15

    Voi mikä liikutus! Ja niin odotan tuota tunnetta. 32. raskausviikko lähtee käyntiin huomenna ja olisin jo niiiiin valmis vastaanottamaan pienen, uuden ihmisen ja viemään sen kotiin isosiskojen nähtäväksi.

    Paljon onnea teille ja vauvantuoksuisia hetkiä.

    • krista
      6.7.2022 at 11:53

      Oi, tsemppiä loppuraskauteen teille! Se kyllä ainakin itsellä meni yhtä aikaa piinallisen hitaasti mutta etenkin jälkikäteen ajateltuna myös silmänräpäyksessä :) Ihania raskauskesäpäiviä sinne!

  • Hanneli
    5.7.2022 at 16:28

    Ensin onnea t o d e l l a paljon kolmannesta vauvasta, hän on suloinen 😍
    Tämä teksti oli niin kauniisti kirjoitettu ja en olisi itse voinut paremmin asiaa ilmaista. Meille syntyi neljäs vauva viime syksynä ja raskaus oli yllätys, mulla oli ehkäisy päällä, mutta hän päätti tulla. Ja tuo ”mä olen se vauva, joka teiltä puuttui” on tullut niin monta kertaa tässä kuluneen reilun puolen vuoden aikana meidän vauvelin kanssa. Hän niin kuuluu meidän perheeseen, vaikka ei moista osattu aavistaakaan tai edes toivoa.

    Blogiasi on kiva seurata ja ilo lukea, olen seuraillut jo vuodesta 2014 tai 2015 ja nyt vasta ekaa kertaa kommentoin (ylipäätään mihinkään blogiin).. Mutta tämä teksti jotenkin sulatti sydämen.

    Ihania hetkiä teidän koko perheelle pienen nyytin kanssa, nauttikaa paljon<3

    • krista
      6.7.2022 at 13:33

      Kiitos <3 Ja joo siis tuo tunne on kyllä huikea, ihan niin kuin puuttuva palanen olisi löytänyt meidät <3 Ei pelkästään niin, että tuli uusi vauva perheeseen vaan että tuli juuri HÄN, joka tänne kuuluukin <3 <3 <3
      -
      Oi kiva kuulla, että olet ollut näin pitkääm kuulolla! Kommentoi ihmeessä toistekin nyt, kun kommenttikenttä on korkattu :) Kiitos ihanasta viestistä! <3

  • Appa
    5.7.2022 at 16:59

    Aivan ihanaa, onnea teille kaikille, itselläni oli juuri samalaiset tunteet kun ajoimme taksilla kotiin vuonna 1988, kesäkuussa, minusta luontokin oli viheriöitynyt ja rehevöitynyt muutamassa päivässä, kaikki halusi onnitella ja kukkia tuli sekä lahjoja heti kohta kotiinkin. Muistan vieläkin kodin tuoksut kun tultiin, oli uusia huonekaluja ja olin leiponut vaniljahyrriä ja sitruunakakkuja ennen lähtöä ja niitä oli kahvin kanssa. Nautinto on suuri päästä kotiin vauvan kanssa perheen seuraan ja uusi perheenjäsen on kotona.

  • Bulla
    5.7.2022 at 19:09

    Kauheasti onnea ihanasta pienestä <3

    Mulla oli tästä kolmannesta hyvin erilainen synnytyskokemus kuin sulla, ja tuntui jotenkin tosi absurdilta kotiutua vauvan kanssa sairaalasta saman päivän iltapäivänä, kun aamulla oli lähdetty synnyttämään. Kun kaikki oli muuttunut mutta silti samoin kuin ennen. Mutta silti samantien tuntui, että tämä vauva on osa perhettä, ja nyt parin kuun iässä unohdan jatkuvasti, että hän tosiaan on ihan uusi vielä – niin luonnolliselta ja oikealta kaikki heti tuntui. Sä puit jotenkin niin hienosti sanoiksi sen, etten itse osaa kuin nyökytellä.

    Me vaihdettiin muuten syksyllä täällä ajatuksia liittyen raskauteen keskenmenon jälkeen, ja musta on jotenkin aivan ekstraihanaa, että teilläkin on nyt ihana pieni sylissä <3

  • Nadja
    5.7.2022 at 19:20

    <3<3<3 <3<3

  • Jonna
    5.7.2022 at 21:36

    Niin paljon onnea! Miten ihana onkaan hän!

    Pystyn samaistumaan noihin yksinäisiin öihin osastolla. Tyttäreni syntyi sektiolla huhtikuussa 2020, keskellä tiukimpia koronarajoituksia. Lapsen isä ei päässyt synnytykseen, ja osastolle hän pääsi vain kahdeksi tunniksi tapaamaan meitä. Sen jälkeiset päivät (ja yöt) olinkin huoneessa kahden upouuden vauvan kanssa. Hoitaja/kätilö kävi muutaman tunnin välein kurkkaamassa. Se otti ihan tosi koville, ja vaikka omalla kohdalla toipuminen sektiosta oli fyysisesti nopeaa, oli se yksinäisyys ihan tosi rankkaa (ja tietenkin olin kipeä, vaikka silloin ehkä se henkinen puoli korostui fyysistä enemmän). Jotain, mikä vielä näin yli kahden vuodenkin jälkeen tuo kyyneleet silmiin ja onton olon. Jokin aika sittenhän oikeusasiamies totesi nuo rajoitukset laittomiksi ja se vähän helpotti. Helpotti, että tuntui kuin olisi saanut oikeutuksen siihen omaan suruunsa. Ehkä nyt niin moni ei enää kuittaa kokemustani kertomalla, että ”no, silloin oli pakko suojella terveydenhuollon henkilökuntaa/silloin kaikki joutui kestämään kovia/silloin vain oli pakko…”

    • Anne
      6.7.2022 at 14:19

      Iso lämmin halaus sinne rankan synnytyskokemuksen jälkeen. Tuo surun ja ikävän kokemuksen kuittaaminen sekä ohittaminen on niin kurjaa ja lisää sitä kuulluksi tulemisen tarvetta entisestään.
      Kunpa meidän kulttuuriin tulisi enemmän emotionaalista kannattelukykyä tällaisten synnytyskokemusten jälkeen.

      Itse päädyin kotisynnytyksestä sairaalaan, ja toisesta kaupungista lapsi kiidätettiin naistenklinikalle teholle.
      Emme saaneet vieraspaikkakuntalaisina viettää miehen kanssa aikaa yhdessä vauvan yksityisessä huoneessa ollenkaan. Vaikka edellisestä sairaalasta henkilökunta oli etukäteen varmistanut , että se olisi sopinut.
      Osastolla tapahtui monia todella epämiellyttäviä kohtaamisia ,joista potilasasiamiehen avulla sain asioita vietyä eteenpäin.
      Kävin eräänlaisella synnytyksenjälkeisessä minulle terapeuttisissa hoidossa. Maya-intiaanien hoito-ja sulkuseremoniassa , se oli todella korjaava ja kannatteleva kokemus.

  • MariaKoo
    5.7.2022 at 21:37

    Tunnistan tuon kotimatkan fiiliksen! Aivan kuin olisi ollut poissa monta vuotta, että tällaistäkö täällä oli?! Että täällä ajellaan vauvan kera ja teille tää on kai joku normipäivä?!
    Ja kyllä, meilläkin on hännänhuippu juuri se lapsi, joka meiltä vielä puuttui ja joka halusi meille tulla!
    Suuret onnittelut!

  • Jenni
    5.7.2022 at 23:23

    Kirjoitat niin kauniisti, että silmäkulmat kostuvat lukiessa. Onnea uudesta perheenjäsenestä!

    Se tunne, minkä koki vastasyntyneen vauvan kanssa oli niin kummallinen. Ihan kuin hän olisi ollut tuttu ja aina siinä mutta silti vielä aivan tuntematon.

  • Sari
    6.7.2022 at 09:28

    Oi ihanaa,että olette kotona. 🥰Paljon onnea koko perheelle!

  • P
    6.7.2022 at 16:13

    Oi, ihanasti kirjoitettu. Teidän perheen palapelin puuttuva palanen on nyt paikoillaan. ❤

    Kannattaa ehdottomasti vaikka neuvolassa mainita tuosta ikävästä vuodeosastokokemuksesta jotta halutessasi pääsisit sitä purkamaan ja prosessoimaan. Minusta on ihan kohtuutonta että sektion jälkeen ei puolison ole mahdollista jäädä osastolle. Ymmärrän toki jos osastolla on ahdasta mutta jotain tarttis kyllä tehdä tuon asian parantamiseksi. Olisi tosi tärkeää sekä äidin että vauvan hyvinvoinnin kannalta että myös ihan ekat päivät olis stressittömiä vaikuttaahan se esim. maidon nousuun ja vuorovaikutukseen vauvan kanssa ylipäätään.

  • S
    7.7.2022 at 15:41

    Onnea <3 <3 <3

  • sweetchili
    7.7.2022 at 21:39

    Voi miten kauniisti kirjoitettu. Luin synnytyskertomuksen ja tämän perätysten, miten voi ollakaan, että ensi kertaa itken, kun luen blogiasi. Kauniisti osaat välittää sanoin sen mitä on vaikeaa kirjaimin vangita. Onnea, onnea, onnea!