Elämä 2010-2019

Nyt olisi perinteisesti vuosikatsauksen aika; olen tainnut tehdä sellaisen joka vuosi.

Mutta hitsi! Miksi tehdä vuosikatsaus, kun voi tehdä vuosikymmenkatsauksen, haha.

Mä oikeastaan vasta nyt heräsin siihen, että tässähän tosiaan vuosikymmen vaihtuu. Wou. Se on kai sitten ihan hyvä sauma vilkaista hetkeksi taaksepäin ja muistella, millaista kaikkea mun elämään on mahtunut kultaisella (?) 2010-luvulla. Aika paljon on muuttunut kymmenessä vuodessa!

Vuosi 2010 – viimeinen lapseton vuosi

Jaahas. Mitäs sitä elämässä tekikään ennen lapsia…? Töitä ja matkoja kai, lähinnä.

Vapaa-ajalla harrastin hullun lailla jumppaa (jopa kaksi kertaa päivässä) ja olin hurahtanut sirkusharrastukseen. Lemppareitani olivat nuora ja trapetsi.

Alkuvuonna 2010 käytiin kuukauden verran Thaimaassa ja Kambodžassa reppureissaamassa Joelin kanssa. Voi nuoruus, rohkeus, vapaus ja seikkailu!

Esimerkiksi seikkailu fillareilla Kambodžassa Angkor Watin alueella oli ”once in a lifetime” -tyyppinen kokemus.

Hurjimpana kokemuksena ehkä se, miten mänttejä oltiin, kun ei tajuttu, että pimeän laskeutuessa on pimeä – ja me jossain viidakon keskellä muinaistemppelialueilla kymmenen kilometrin päässä seuraavista katuvaloista. Miten voi fillaroida säkkipimeässä, kun ei edes tiedä, missä tie menee! Paniikki meinasi iskeä. Onneksi joku tuntematon paikallinen mopokuski ymmärsi ahdinkomme ja ajoi (valojensa kanssa) samaa matkaa kanssamme pois viidakosta. Dorkat nuoret turistit, heh.

Kesällä 2010 oli seuraava seikkailu: safari Tansaniassa. Huikeaa sekin! Meillä oli oma privajeeppi, jota ajoi (aseistettu) oma kuski ja oma kokki/opas oli myös. Ja ihan perusteltassa nukuttiin siellä savannilla.

Meinattiin myös kuolla, heh. Joel jopa kahdesti. Tarina on kerrottu aiemmin täällä.

Heinäkuu 2010 aloitettiin päiväntasaajalla ja lopetettiin napapiirille. Siellä nimittäin isoäitini juhli 100-vuotissyntymäpäiviään. Sieltä jäi ehkä parhaiten mieleen, että Joel nukahti kesken keskustelun. Taisi olla virikkeellinen keskustelu.

Syksyllä aloin saada valtavia kipukohtauksia vatsaani ja jouduin kaksinkerroinhuutavana sairaalaan useamman kerran. Nielin kameraa ja vaikkasunmitä, mutta kunnon syytä ei löytynyt – syytin orastavaa vatsahaavaa stressin takia. Kunnes sitten eräällä kerralla lääkäri totesi, että leikkauspöydälle – NYT. Umpisuoli. Vielä nukutusaineen vaikuttaessa sanoin, että ”en mä usko, että se on umpisuoli”, koska se ei tuntunut yhtään siinä perinteisessä umpparikohdassa.

Mutta oli se umppari, ihan mustunut ja puhkeamaisillaan oleva.

Olipas tuon vuoden aikana muuten useampi ”läheltä piti” -tilanne, hassua.

Vuosi 2011 – hups, raskaana!

Alkutalvesta 2011 minulla oli puutalokuume; Joel ei pitänyt ajatusta realistisena. Minä puolestaan en pitänyt realistisena sitä, että minusta tulisi joskus jonkin äiti.

Kesäkuussa 2011 ostimme puutalon (muuttamaan päästiin vasta syksyllä) ja e-pillerit jätin pois kesäloman päätteeksi, heinäkuussa 2011. Sen jälkeen parin viikon päästä olinkin sitten raskaana.

Että sellainen realismi.

Kesällä myin rakkaan oman Punavuoren-kaksioni – nämä kuvat muuten sieltä. Ei siellä tavallisesti tuolta näyttänyt (vaan ihan sekasotkulta), nämä kuvat otin siis myyntiä varten:

Syksyllä sitten muutettiin puutaloon ja pintaremppailtiin kotia samaan aikaan omannäköiseksi. Siirreltiin (Joel siirteli) tavaroita huoneesta toiseen rempan alta. Minä yökkäilin kaikelle ja yritin piilotella raskautta töissä. Olin aika stressaantunut.

Jouluna ja vuodenvaihteessa 2011-2012 lähdimme reppureissulle Vietnamiin, viidennellä kuukaudella raskaana. Ensimmäiset vauvan potkut tunsin matkan ensimmäisenä yönä Hanoissa.

Tällä kuvalla kerroin raskaudesta Facebookissa. Kirjoitin: vietnamilainen ruoka saa mahan jotenkin ihan turvoksiin.

Osa otti vitsinä; ei voinut uskoa, että oikeasti olisin raskaana. En tainnut olla kovin (kröhöm) äidillinen persoonaltani silloin. Kuulemma ehkä viimeinen ihminen, jolle perheellistymistä olisi kuvitellut. Haha, kiit-TI.

Vuosi 2012 – vauva, apua!

Alkuvuonna alkoi su-pis-taa. Siis paljon. Ensisynnyttäjän huolta ei ehkä ihan otettu tosissaan – sairauslomaa kuitenkin annettiin ja pyydettiin lepäilemään. Töistä hellittäminen oli vaikeaa, henkisesti ja fyysisesti.

Jossain vaiheessa maaliskuussa jäin kuitenkin lopullisesti sairauslomalle. Stressaavaan, menevään ja hektiseen elämään tottuneelle tuollainen makuulla olo oli henkisesti hankalaa, tarvitsin jotain tekemistä. Niinpä 30.3.2012 perustin tämän blogin ja julkaisin ensimmäisen kirjoituksen.

Aprillipäivän vastaisena yönä meni lapsivedet.

Vuorokausi ennen kuin vatsa poksahti.

Vauva syntyi kuusi viikkoa etuajassa 5.4.

Loppuvuosi menikin sitten hysterian, hormonien ja panikin suloisessa kolminaisuudessa.

Syksyllä aloitin muuten uuden harrastuksen – Bollywoodin, jea! Hurahdin ensisheikkaamalta.

Äitiys oli ensimmäisenä vuonna hyvin epävarmaa ja jatkuvan paniikin sävyttämää, mutta toisaalta onnellista. Tunsin olevani juuri siinä elämässä, missä halusinkin olla. Olin päässyt irti täydellisyyden tavoittelusta ja pelosta, että jotain menee jossain ohi, jos en ole koko ajan liikkellä. Yhtäkkiä osasin elää hetkessä, ensimmäistä kertaa elämässäni.

Vuosi 2013 – raskaana, taas

Vauvaisan talven jälkeen koitti aurinkoinen kevät! Kävimme sukulaisporukalla Italiassa pari viikkoa – ja siellä jopa saimme nukkua välillä. Voi elämä ja aurinko, tämähän on ihanaa!

Ensimmäinen äitienpäivä näytti tältä:

Koitti sitten Joelin isyysvapaa ja seksihelle 2013. Ja niinhän siinä sitten kävi, että ehdin kyllä hakea lääkäristä e-pillerireseptin, mutta en koskaan pillerilevyjä apteekista.

Koska hupsis, meille tulee toinenkin vauva.

Perinteistä piti toki pitää huolta, joten taas lähdimme loppuvuoden reppureissulle raskausvatsan kanssa – tällä kertaa mukana myös 1,5-vuotias tirppa ja kohteena meidän rakas Thaimaa. Oltiin matkalla vajaa kuukausi.

Vuosi 2014 – toinen vauva, hyvästi seesteisyys

Alkuvuosi 2014 menikin sitten vaakatasossa, huh heijaa. Samat ennenaikaiset supistukset alkoivat tässäkin raskaudessa, ja edellisen kokemuksen perusteella minut määrättiin vuodelepoon. Ennenaikaisen synnytyksen uhka oli mallia ”ihan koska vaan voi tapahtua”, ja viikkokaupalla sain nousta sängystä ainoastaan vessaan. Yhteensä taisin olla lepokäskyn alla pari kuukautta.

Mutta sain sentään maata kotona enkä sairaalassa, sitä pidin voittona!

Kun vauva pääsi turvallisille viikoille, sain vähitellen lupaa lähteä liikkelle. Ja sittenpä lapsivedet sitten menivätkin. Meille syntyi toinen vauva!

Alku kahden pienen kanssa lähti muistaakseni suht kivasti ja vauvaisasti – kunnes vauva oppi kääntymään ja Joel palasi töihin. Sitten kaikki, mitä olin vanhemmuudesta ajatellut, vaan romahti. Kädet loppuivat, samoin kasvatusperiaatteet, heh.

Vauva ei viihtynyt missään muualla kuin sylissä, ja toinenkin oli vielä vaipoissa. Muistan vaan pohjattoman väsymyksen ja ääniraidalta sen, miten suuritarpeinen vauva vaan huuuuuuuuusi kaikki ne hetket, jolloin jouduin laittamaan sen alas sylistä. Kotoa poistuminen oli hankalaa, sillä vauva alkoi huutaa kotiovelta poistuttaessa ja lopetti huudon (ja se ääni oli VALTAVA) vasta, kun palattiin taas kotiin.

Joel oli työharjoittelussa nuorisopsykiatrisella klinikalla, ja työaikajoustoja ei tunnettu. Uhhh mikä syksy.

Vuosi 2015 – kahden aikuisen voimin homma hanskaan

Mikä autuus koitti sitten vuoden 2015 alussa: Joel jäi opintovapaalle, kaksi aikuista kotona!

Elämä oli totta kai vielä kakofonista elämää kahden vauvan kanssa (joista toinen oli suuritarpeinen ja ei nukkunut kuin 45 minuutin pätkiä), mutta nyt tuntui, että kyllä me selvitään.

Paitsi kun iski enterorokko koko perheeseen ja pahimman kautta, vauvalta lähti kynnetkin. Sen jälkeen, eräänä harmaana alkuvuoden päivänä seisoin suihkussa ja sain idean: hei lähdetään Espanjaan! Tulin suihkusta ja kerroin ideani Joelille. Ja alle viikon päästä me oltiin jo perhekuukautta viettämässä Fuengirolassa.

Että sehän sitten kävi aika nopeasti.

Vauvan nukkumattomuus ja perheen väsymys toki rytmitti elämää Espanjassakin. Usein minä valvoin koko yön aamukuuteen tai seitsemään. Sitten Joel heräsi ja otti vauvavastuun, ja minä nukuin ”yöuneni” aamukuudesta yhteentoista.

Siitä kohta alkoikin sitten taas päiväuniaika. Vähän kaikille.

Suomeen palatessa aloin järkkäilemään lukijatreffejä Ti-Ti Nallen taloon, silloin se sijaitsi siis Ikaalisissa.

Voi että, se oli kyllä niin kivaa!

Syksyllä oli taas uuden aika: 3,5-vuotias aloitti osa-aikaisena päivähoidossa. Voi pieni!

Meidän arkirytmi meni niin, että minä tai Joel olimme pienemmän (1,5-vuotiaan) kanssa hoitovastuullisena kaksi arkipäivää per nenä, keskiviikkona oli perheen yhteinen vapaapäivä. Se oli meille silloin tosi hyvä järjestelmä!

Vuosi 2016 – idea ja sen toteutus

Alkutalvi eleltiin perustyytyväistä arkea pian-2 ja pian-4 -vuotiaiden kanssa.

Se oli sitten 29. päivä toukokuuta. Luonto alkoi juuri kukoistaa, ja Joel sanoi, että tällaista sen pitäisi aina olla – että voitaisko vaan viettää seuraava talvi jossain muualla kuin Suomessa.

Viikkoa myöhemmin laitoin blogiin ilmoituksen, että puutalo etsii vuokralaisia.

Marraskuussa me lähdettiin ensimmäistä kertaa viideksi kuukaudeksi Espanjaan.

Vuosi 2017 – niin paljon helpompaa

Elämä todellakin alkoi helpottaa. Nukkumiset sujuivat, siitähän se kai lähtee, ja yhtäkkiä kaikki lyhyen ikäeron hyvät puolet olivat näkyvissä. Ihanat siskokset, joilla on aina toisensa!

Alkuvuonna tein suurta ajatusprosessointia: toisen hoitovapaan loppu läheni, mitä nyt…? Espanjan-talven loppupäässä päätös vihdoin syntyi. Irtisanouduin töistäni ja aloin kokopäiväiseksi freelanceriksi.

Kun palasimme Suomeen, perheen pieninkin aloitti päivähoidossa (tasan 3-vuotispäivänään), Joel palautti gradunsa (hän tosiaan myös opiskeli sillä opintovapaalla) ja aloitti uudessa työpaikassa tittelillä ”Senior Game Designer, Story Guy & Dungeon Master”. Haha!

Espanjaan jäätiin kuitenkin koukkuun. Kun marraskuu koitti, oli meidän aika palata takaisin paikkaan, joka oli jo alkanut tuntua kakkoskodilta.

Vuosi 2018 – tasaista, tasaista

Alkuvuosi Espanjassa, välillä puoli vuotta Suomessa, ja syksyllä takaisin Espanjaan. Tämähän on jo rutiini.

Suuret elämänmullistukset ovat takana ja elämä tasaista. Jonkin verran harmittaa, että Espanjassa olo ei aiheuta enää sellaista kuplivaa ”jee jee jee en voi ymmärtää, että me voidaan elää näin ja olla täällä!!!!” -tyyppistä riemua. Siitä on tullut tavallista: toki siitä nauttii, mutta ei tee mieli enää hihkua ääneen tunnin välein, että ”me ollaan täällä!!!”

Syksyllä 2018 minulla alkaa mahtava ”terveysputki”, ei yhtään flunssaa. Zumbailen mielin määrin ja iloitsen kasvaneesta kunnosta ja niii-iiiin hyvästä fiiliksestä.

Vuosi 2019 – jotain, mutta mitä

Näistä viimeisistä vuosista kirjoittaminen on jopa vähän hankalaa. Joel kirjoitti eilen Facebook-statukseensa: ”Olin ajatellut tehdä postauksen vuoden 2019 tapahtumista, mutta ei mulle ole vissiin tapahtunut mitään.” Ja mulla on ihan samanlainen olo.

Tänä vuonna, kun palasimme Espanjasta Suomeen, olimme päättäneet olla loppuvuoden 2019 Suomessa. Ja niin oltiin.

Solahdettiin kevään arkeen, välillä ihana kesäloma, syksyllä taas arki arki arki ja töitä. Puutalon baby lähti kouluun.

Ja olihan se ihana syyslomailu Kreikassakin.

Nyt loppuvuodesta olen saanut itseni kiinni tuntemassa, että haluan jotain, mutta mitä. Hyvin hetkellisesti vastaus tuntui olevan uusi vauva puutaloon, mutta sitten ehkä sekin jotenkin… …meni ohi? Haha. Katselin sitten myös (taas kerran) asuntoja Espanjasta.

Suhtaudun tuntemuksiini kuitenkin positiivisesti ja olen onnellinen. Samanaikaisesti tiedostan, että olen tällainen: vähän kai pitää sheikata paitsi itseään myös elämää, että pysyy virkeänä.

Ehkä löydän tyytyväisyyden juuri tästä seesteisyydestä – ehkä seuraavaan kymmenvuotiskertomukseen ei riitä muuta kirjoitettavaa, kuin tasaista tasaista. Tai sitten elämään ilmestyy taas jotain uutta ja piristävää, mikä mylläyttää minut virkeäksi ja hereille.

Tulevaan vuoteen 2020 – ja hitto vie koko vuosikymmeneen! – suhtaudun siis positiivisesti. Tulevat vuodet, näyttäkää taas minulle, miten ja mihin elämä kuljettaa!

Mieli avoinna, unelmia ei tarvitse sulkea ja sinetöidä. Luultavasti en osaa vielä edes unelmoida siitä, mitä seuraava vuosikymmen tuo mukanaan.

Koska enhän mä 10 vuotta sittenkään olisi osannut ennustaa mitään tällaista, mitä ne kymmenen vuotta toivat tullessaan: matkan matkustelevasta huimapäisestä seikkailijatytöstä kahden lapsen äidiksi, joka ei enää hyppäisi (laskuvarjonkaan kanssa) alas lentokoneesta. Vuoristoratakin tekee tiukkaa.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

42
Like
7

You Might Also Like

  • Torey
    31.12.2019 at 12:06

    Hii, tää oli kivaa luettavaa! 😊

    Itsekin olen viime päivinä miettinyt, mitä kaikkea viimeisen 10 vuoden aikana on ehtinyt tapahtua ja siis aivan valtavasti! Kaksi mukeloa, naimisiin meno, omakotitalon osto, kasa työpaikkoja, vihdoin sen keksiminen, mitä ehkä näin aikuisena oikeasti haluaisin työkseni tehdä.

    Saa nähdä mitä seuraavat 10 vuotta tuovat tullessaan. Toivottavasti paljon hyviä asioita! Hyvää uutta vuotta teidän perheelle. ❤

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/12/31/vuosi-vaihtuu/

    • krista
      1.1.2020 at 18:50

      Kymmeneen vuoteen mahtuu kyllä paljon! <3 Jäin ihan miettimään, kun muitakin kymmenvuotiskatsauksia lueskelin, että onkohan tämä "perheellistymisen kymmenvuotiskausi" se vauhdikkain noin yleisesti ihmisen elämässä vai mahtuuko muihinkin kymmenvuotiskausiin yhtä paljon actionia. Mietin siis omalta kohdalta kautta 2000-2010, että mahtuiko siihen niin paljon. Ja ei ehkä niin paljon, vaikka paljon mahtui siihenkin, lähinnä eroja ja sydänsuruja ja matkoja mun tapauksessa :D
      -
      Hyvää uutta vuotta myös teidän perheelle! <3

  • A
    31.12.2019 at 13:17

    Mun 10 vuotta sisältää naimisiinmenon, oman lapsen saamisen, 5 eri työpaikkaa (7 työsopimusta), nolla muuttoa (OMG!), lukuisia asuntonäyttöjä (ja nolla tehtyä asuntotarjousta), lukuisia Euroopan lomamatkoja ja kourallisen työmatkoja. Aika perusarkea, mutta onhan elämä tietty erilaista kuin 10 vuotta sitten. Tuleva uusi vuosi tarjoaa uusina kokemuksina ainakin työttömyyden, siitä seuraten myöskin loppuvuoden on ollut käynnissä pohdinnat ”mitä haluan tehdä isona” (kiva kun sen on voinut lykätä 40+ ikävuosiin ;)), ainut mitä tiedän varmasti ettei haaveissa ole jatkaa samassa pätkätyöputkessa (se työ on unelmani, mutta en usko jaksavani enää epävarmuustekijöiden kanssa). Oma olo on tämän työttömyyden takia tosi kahtiajakautunut, toisaalta mikään muu ei olisi niin kivaa kuin mahis hengähtää hetki työelämästä (juhuu, jotain käyttöä mun melkein 20 vuotta maksamille maksuille työttömyyspäivärahan muodossa), mutta toisaalta olen hyvin vihainen (siihen työelämään jossa olen ollut) ja pettynyt (itseeni), kun se että tekee työnsä hyvin vain ei riitä. Muistikuvissa tämä 2019 loppuvuosi on ollut ihan sysisurkea loppu muuten kivalle vuosikymmenelle. Mutta toivottavasti 20-luku on epävarmuuden värittämästä alustaan huolimatta hyvä vuosikymmen (ja OMG, kun tulee 2030, niin lapsukainen on täysi-ikäisyyden kynnyksellä, kääk, eli 20-luvulla pääsee kokemaan murrosiän, huh).

    • krista
      1.1.2020 at 18:58

      No on kyllä mahtunut sullakin paljon – ja seitsemän työsopimusta kymmenessä vuodessa kuvaa kyllä just tätä nykyajan pätkätyömeininkiä!

      Taisin sanoa aiemminkin, että helppo tälleen sivusta toisen huudella, kun kaikilla tilanteet on erilaiset – mutta aijaijai mä yritän nyt kannustaa täältä, että nyt kuule hengähdä vaan, nauti kiireettömistä päivistä ja pienestä breikistä. Sun osaamisella (mitä oon ymmärtänyt) se varmasti on vain tilapäinen breikki, ja kohta jotain taas löytyy! Se on niin totta, että nykymaailmassa työnsä hyvin tekeminen ei riitä – mutta siinäpä hyvä syy ainakin olla syyttämättä itseä, koska varmastikaan mitään et ole tehnyt väärin, tällaista tää meno vaan on. Eli kiireettömiä päiviä ja niistä nauttimista nyt, kun sellainen sauma on – kohta kuitenkin taas paahdat tukka putkella uudessa duunissa :) Mutta joo: helppo muiden huudella, sori :)

      Ja siis KÄÄK tosiaan 2030 alkaa olla täysi-ikäistä tuo ”babyväki”. En ehkä kestä :D Ei voi ajatella :D

  • Anna
    1.1.2020 at 11:21

    Tajusin juuri että ehkä meissä on vähän se sama levottomuus. Minullahan aikuisikä on mennyt niin että haluan että aina olisi joko menossa jotain tai sitten odotettavissa jotain.
    Oma koira, ensiasunto, muutto kavereiden kämppikseksi kauemmas tuntemattomaan (Riihimäelle :D ), uusi työ. Pari vuotta hävisi osittain sumussa ystävän alkoholiongelman kanssa eläessä, uusi seurustelusuhde, yhteisen talon osto ja muutto, valtava vauvakuume, häät, ensimmäinen raskaus, kaamea burnoutti töissä, vauva, haave toisesta lapsesta, töihin paluu, hedelmöitysklinikalla ravaaminen, raskaus, toinen lapsi, koiranpentu, töihin paluu, uusi vauvakuume ja nyt taas eletään muutoksen aikaa vaikka se kolmas lapsi ei olekaan nyt suunnitelmissa.
    Jos tulee liian seesteinen jakso elämässä niin minulle pamahtaa heti hurja tarve suunnitella jotain (lyhyitä) reissuja tai remonttia tai sitten iskee se vauvakuume. Olen ihminen joka nauttii rauhallisesta rajesta, mutta sitten en kuitenkaan ole. Haaveilen seesteisyydestä, mutta en jaksakaan elää sitä kovin pitkään.

    • krista
      1.1.2020 at 18:59

      Hih joo tosi paljon samaa. Toisaalta oon niii-iiin onnellinen kaikesta seesteisyydestä ja hyvästä tasaisesta elämästä, mutta sitten jotenkin kuitenkin itselläkin näin parin rauhallisemman vuoden jälkeen iskee mieleen, että ”no mitä nyt leikittäis” :D Ehkä pitäis aloittaa joku iso remontti vaikka :D

      • Anna
        1.1.2020 at 21:12

        No juuri näin :)

  • Huitu
    1.1.2020 at 12:53

    Just eilen illalla mietin, kuinka pitkälle 10 vuodessa on päässyt. 10 vuotta sitten olin parisuhteessa ja vietin joulua poikakaverin perheen luona. Siitä on jäänyt mieleen vain miehen=pojan lausahdus eräänä iltana, että on noita kiloja tässä hieman tullut – kummallekin. Että ruvetaan yhdessä taisteleen niitä vastaan, tosin painotus oli kyl sellanen, että nähtävästi mulla oli enemmän sitä taisteltavaa. Olin niin järkyttynyt koko asiasta, etten tajunnu potkasta poikaa ulos sohvasängyltä ja huoneesta vaan itku kurkussa aloin nukkua ja miettiä et onhan niitä tullut, mut enkö mä kelpaakaan tällasena.

    No se suhde kesti kevääseen asti, kunnes pojan alotteesta lopetettiin tai siis alotettiin pari vuotta kestänyt on-off-friends with benefits -sekoilu kun en vaan osannu päästää irti ja loppuvaiheessa alko tuntua et ei osannut poikakaan. Homma siis loppui siihen kun olin jo aikalailla kyllästynyt koko hommaan mut en ollut saanut tehtyä viimeistä iskua, vaan roikuin mukana ja toivoin et poika löytäis uuden et pääsisin irti helposti. No siinä kävikin niin et mä löysin nykyisen mieheni ja kun aloin ehkä liikaakin puhua uudesta orastavasta suhteesta, ex-poikkis ehdotti taukoa jutteluihin. Pääsin vielä näpäyttään toteamalla et eikös tän touhun pitänyt jatkua vaan niin kauan kuin toinen löytää jonkun. Alko meinaan tuntua et pojalla oli taas syttyny ainakin sen verran tunteita et olis halunnu säilyttää mut helppona seksikumppanina jonka kaa voi säätää ikuisuuden. Sen jälkeen ei oo pojasta kuulunut.

    Nykyisen miehen kaa muutettiin nopeeta yhteen, mentiin kihloihin, naimisiin, ostettiin paritalon puolikas ja sijotusasunto. Ollaan reissattu pitkin maailmaa, pisimmälle Uuteen-Seelantiin häämatkalle. Opiskelu- ja työrintamalla muutin opiskelukaupungista nykyiseen paikkaan Tukholman kautta, tein gradun loppuun, sain vakitöitä ja oon edennyt aina esimiestehtäviin saakka ja pariin otteeseen toiminut jopa vs. toimitusjohtajana. Elämä ei oo aina ollu herkkua ja varsinkin vuosi 2019 on monilta osin ollu raskas, mut oonpa ainakin päässyt eteenpäin vuodenvaihteesta 2009-2010.

    • krista
      1.1.2020 at 19:03

      Hei hitsi tämä on jotenkin niin hyvä tarina siitä, miten elämässä taaksenpäin katsoen voi ajatella, että ”näin sen piti mennä”. Eli että onneksi ei jäänytkään (ajattelen siis itseänikin) jonkun ihmisen x kanssa yhteen, vaan asiat-meni-niin-kuin-meni (ei aina niin kauniisti, itselläni oli paljon sydänsuruja ja huonoja suhteita ennen). Koska elämässä oli tulossa vielä se ihminen ja sellainen elämä, mikä tavallaan ”pitikin tulla” ja käydä se kaikki läpi, että on päässyt eteenpäin <3 Ihana kuulla, että sullakin perusvire on selvästi sellainen, elämä on kuitenkin vienyt siihen hyvään suuntaan, vaikka raskastakin voi olla <3 Halauksia! <3

  • Marsikka
    1.1.2020 at 13:09

    Mun keino muutokseen on ollut tähän mennessä muuttaminen. Oon aikuisiällä muuttanut jotain parisenkymmentä kertaa (ja siinä sivussa vielä matkustellutkin). Se jännä kutkuttava tunne kun herää ensimmäistä kertaa uudesta kodista! Ja kun pikkuhiljaa löytää asuinalueensa palvelut, löytää kulkureitit jne. Mäkin tykkään rauhallisesta arjesta mutta jossain kohtaa sitä sitten taas löytää itsensä tekemässä jotain (älyttömiä) suunnitelmia.
    .
    Nyt kun koti onkin ”pysyvä” eli ole tarkoitus muuttaa mihinkään tyyliin enää ikinä, niin ihmettelenkin mistä sitä muutosta elämääni ammennan. Onneksi on nyt tää kolmas vauva tuloillaan niin ei aivan tylsäksi käy. :D

    • krista
      1.1.2020 at 19:06

      Hahaa, mä meinasin sanoa, että ”hitsi mulla on tää kans nyt vaikeaa, kun ei aiota muuttaa tästä puutalosta pois enää ikinä”, mutta sitten tajusin heti perään, että mehän muutetaan puolivuosittain maan väliä :D :D :D Joten siis ALLEKIRJOITAN, mustakin on aivan ihanaa se uuteen ympäristöön soljahtaminen ja kotiutuminen <3 ...vaikka samalla haluan säilyttää tämän "ykköskodin" kuitenkin ikuisesti :) Eli samis!
      -
      Ja ooooo, kolmas vauva tuloillaan <3 <3 <3 Onnea! <3

  • Veera
    1.1.2020 at 17:50

    Tosi kiva kirjoitus, joka pistää miettimään myös omia menneitä vuosia ja saavutuksia sekä tulevia unelmia.

    • krista
      1.1.2020 at 19:07

      Kiitos! <3 Tällainen vuosi- tai vuosikymmenkatsaus on kyllä kiva tosiaan itsellekin, kun samalla sitä jotenkin tajuaa, että mikä onkaan ollut se elämän suunta, mikä hyvää ja mikä yllättävää. ihan hyvä joskus pysähtyä pohtimaan tällaisia! <3

  • Miitu
    1.1.2020 at 19:38

    Pahoja nämä vuosikymmenenpäivitykset. Eka varma ajatus tulevasta on se, että meillä se ensimmäisen täysi-ikäistyminen ehtii tälle vuosikymmenelle. Perhe-elämän osalta toivon aika samaa kuin tähänkin asti. Vakaata tavan arkea pienempine ja suurempine iloineen ja suruineen. Ehkä joku omakin harrastus harrastuskuskina toimimisen lisäksi olis kiva.
    .
    Töiden osalta… Yli vuosikymmenen pätkiä takana eikä kovin todennäköistä, että aivan heti loppuisi tämä taival ainakaan vakinaiseen työsuhteeseen. Ihan liian monta huipputyyppiä roikkuu samoissa pätkissä edellä. Vähän kuluttavaa ja pelottavaakin. Töissä pitäisi pysyä vielä yli kolme vuosikymmentä, mutta jääkö tässä väliinputoajaksi, kun vakipaikkoja alkaa 10-20 vuotta vanhemmilta vapautua (jos vapautuu).

  • ida ihana
    2.1.2020 at 08:26

    Melkoinen vuosikymmen ollut sullakin!:) Kyllä siinä 10 vuodessa ehtii tapahtua, kokea ja tuntea paljon <3 Tämä vuosikymmenen vaihtuminen pistää sitä ajattelemaan, vaikka aina muuten sitä ei tajua, kun porhaltaa vain eteenpäin ;) Uskon, että myös tuleva vuosikymmen tuo paljon elämänkokemuksia, suuria ja pieniä tärkeitä juttuja ja koko tunteiden kirjon, meille kaikille! Blogi on itselleni ainakin myös ihana paikka tallettaa niitä :)
    Paljon onnea ja iloa tulevaan vuosikymmeneen!<3
    Ida Kotona kaupungissa -blogista
    http://www.lily.fi/blogit/kotona-kaupungissa

  • Anna2
    3.1.2020 at 12:22

    Olen jostain hassusta syystä seurannut sua ihan alusta asti (hassusta siksi että itselläni ei ole lapsia enkä olisi osannut kuvitella että vieraiden ihmisten arki kiinnostaisi). Tietysti vaikuttaa se miten sujuvasti ja aidon tuntuisesti kerrot asioista, mutta olen vuosien mittaan tajunnut että suurin syy on että tuntuu kivalta lukea tasapainoisesta perhe-elämästä. Jutuista tulee tunne että välitätte toisistanne ja oikeasti haluatte viettää aikaa yhdessä ja lapset saavat olla omia persooniaan. Oma lapsuuteni oli kaikkea muuta kuin tätä enkä ole kokenut että itse osaisin tai jaksaisin toimia paremmin, joten valitsin elämän ilman lapsia. Onneksi on teitä muita! Pidän myös tavastasi valita mitä jätät kertomatta, siitäkin välittyy minusta muiden kunnioitus. Toivon teille ihanaa kevättä Espanjassa!