Mirella-meikkipää (eli mitä jos lapsen joululahjatoive on ennakoitu pettymys)

Tulipa mieleen tuossa kaupan leluhyllyn edessä Mirella-meikkipää.

Tämä tarina on ehkä tuttu sellaisille, jotka ovat lukeneet blogia vuodesta 2012 (täällä) asti ja joilla muisti ylipäänsä toimii niin pitkälle. Itsehän en kuulunut näistä jälkimmäiseen porukkaan, mutta googlasin ja huomasin kertoneeni tarinanalun aikaisemminkin.

Mirella-meikkipää.

Oho, vastaavia on vielä nykyäänkin! Kuvat viime vuoden lelukuvastosta.

Elettiin 80-luvun puoliväliä Kuusamossa, ja jääkaapin ovessa oli pitkä lista joululahjatoiveita. Isoimmat huutomerkit ja alleviivaukset olivat kohdassa Mirella-meikkipää. Tahdon tahdon tahdon tahdon tahdon tahdon tahdon tahdon tällaista mä oon aina halunnuuuuu-uuuu-uuuu. Vanhemmat muistaakseni aika kategorisesti kielsivät – ja se sai minut haluamaan entistäkin enemmän. Mun on ihan pakko saada Mirella-meikkipää!!!!

Ja kaikista maailman lahjoista just tätä yhtä vanhemmat jostain kumman syystä vastustelivat. En voinut tajuta. Miksi muka en voisi saada juuri tätä niin kovasti, kun niin niiin niiiiiiiiin paljon tätä haluan – paljon enemmän kuin mitään muuta.

Vasta paljon paljon jälkikäteen olen tajunnut: koska vanhemmat todennäköisesti (niin outoa kuin se onkin!) tiesivät enemmän kuin se ala-asteikäinen Pauliina.

Ja ei voi olla totta! Sitten jouluaattona paketista todelllakin paljastui se Mirella-meikkipää! MITEN IHANA!!!!!

Sudin sinistä luomiväriä innolla luomiin. Oho, ei tullut yhtään samanlainen kuin mainoksissa. Yritin pyyhkiä sitä pois. Ei lähtenyt. Joka puolella sinistä suhrua. No mutta ne kampaukset! Ne kaikki hienot mainosten kampaukset! Hipelöin hiuksia hetken. Nämähän on ihan samanlaiset kuin millä tahansa nukella.

Pettymys.

Mirella-meikkipäällä en muistaakseni leikkinyt sen jälkeen.

Pettymyksen lisäksi toinen tunne oli häpeä. Hävetti, että olin pyytänyt sitä. Hävetti, että olin niin kovasti sitä mankunut. Hävetti, että äiti ja isä olivat kalliin lelun tiukalla taloustilanteellaan silti ostaneet. Hävetti, että en leikkinytkään sillä.

Tavallaan Mirella-meikkipää ei ole vieläkään jättänyt minua rauhaan. Koko elämäni ajan se on edustanut ajatuksissani sitä, kun haluaa liikaa ja sitten pettyy ja lopuksi vaan häpeää koko asiaa. Mirella-meikkipää.

Mutta mitä vanhempi voi tehdä? Jos lapsen ihan kaikkein paras ja ihanin ja tärkein joululahjatoive on… no: roskaa.

Tämä on tosi vaikea kysymys!

Ensinnäkin: lapsen makua ei tietenkään saisi luokitella roskaksi! Voihan se olla, että lapsi ihan oikeasti rakastaisi sitä yksisarvisen kakkaa. Noin niin kuin esimerkiksi. Silloin toiveen vähättely olisi alaspäinkatsovaa ja kaikin puolin huono juttu. Lapsella saa olla oma makunsa eikä sen tarvitse olla samanlainen kuin aikuisen maku.

Mutta joskus sitä vain tietää (lue: luulee tietävänsä), että lelu on sellainen, että se hajoaa ennen tapaninpäivää tai että se on muuten pettymys, muuta kuin mainoskuvissa. Mitä tehdä? Nähdäkseni vaihtoehdot ovat tässä:

a) Ostaa sen lahjan lapselle silti ja hyväksyy sen, että asiasta tulee ”case Mirella-meikkipää”. Lapsihan siitä (parhaassa tapauksessa) jotain oppiikin. Pettymyksen ja häpeän, heh, että hyvää joulua vaan.

b) Jättää ostamatta sen lahjan tietäen, että lapsi pettyy, että sitä ei paketista tullutkaan. Tällöin lahjasta voi helposti tulla mallia ”oi mä aina olisin halunnut sitä lapsena, mutta en koskaan saanut” -muisto lapselle. Tällaisiakin minullakin on, toki, ja varmasti kaikilla. Ja se on ok ja varmasti hyväkin. Siitä itse lelusta vastaavasti tulee joko koko elämän saavuttamaton unelma tai sitten vaihtoehtoisesti se voi kerätä vielä enemmän odotuksia vielä suurempaan pettymykseen sitten parin vuoden päästä, kun lapsi sellaisen vaikkapa omista viikkorahoistaan ostaa. Tai voihan se haave unohtuakin – parhaimmillaan se pysyy mielessä sellaiseen itse-empaattiseen tunteeseen verhottuna, voi sitä pientä lapsi-minua pöhköine toiveineen.

Oikeaa vastausta aikuisen lahjaratkaisuun ei tietenkään ole. Voi vain valita, kummanlainen pettymys, haha.

Tänä vuonna (ja parina aiempanakin) meidän perheen Mirella-meikkipää on ollut sellainen interaktiivinen lemmikkieläin. Sellainen on ollut lapsen haaveissa jo piiii-iiiitkäään, pahimmilllaan sellaisena ”rikki jo ostettaessa” -kiinabasaarikrääsänä, siitä ollaan tietysti kieltäydytty kategorisesti.

Mutta onhan niitä varmasti kivojakin, sellaisia joista riittää iloa pitkään! Nyt tämän joulun alla katselimme sitten sellaisia vähän parempilaatuisia ”maukuu, kun painat nappia” -leluja. Kaupassa testatessa lapsi totesi itsekin yhdestä lelusta, että tosi ärsyttävä ääni tuolla, en mä tätä haluakaan, mutta se toinen on varmasti parempi. Niin joo joo, ihan varmasti. Sen jälkeen kaikista muistakin lapsi sanoi, että no ei ihan tämäkään, mutta sellainen toinen vielä parempi. Katatstrofin ainekset siis. Todellisuus ei vastannut unelmaa edes siinä lapsen silmien edessä.

Okei, okei. Tänään oltiin sitten kaupassa ilman lapsia ja siinä leluhyllyllä totesin, että vaihtoehtoja oli paljon. Yritin siinä puntaroida, että olisiko näistä joku sellainen oikeasti kiva. Varmasti olisi, mutta mikä näistä…?

Ja lopulta, kun siinä leluhyllyn edessä seisoin ja puntaroin vaihtoehtoja, ajattelin vain sitä 80-luvun Mirella-meikkipäätä.

Näin vain jotenkin jo silmissäni sen, että tämän interaktiivisen kissakoirapupun toimintoja aattoilta ihastellaan ja sen jälkeen se jää yksin lelukoppaan maukumaan (sillä ärsyttävällä äänellään). Ja meillä kun pyritään mahdollisimman paljon valitsemaan pitkäaikaisia leluja…

Niinpä meidän lapsen pukinkonttiin se Mirella-meikkipää interaktiivinen lemmikkilelu ei tänä(kään) vuonna päätynyt. (paitsi vielä on toki aikaa saada tästä omantunnokoputukset ja juosta jouluruuhkaan huomenna tai aattohätärinä, heh) Valitsimme siis vaihtoehdon b.

Meidän tapauksessa valinta oli lopulta aika helppo. Lapsella oli muitakin toiveita ja tämä ei ollut (onneksi!) niistä se ihan-ihan päällimmäinen. Lisäksi lapsi on persoonaltaan sellainen, että hän ei vähästä hetkahda – en usko, että just tässä tapauksessa pettymys on olankohautusta kummempi. Lisäksi meillä noudatetaan yhden lelulahjan politiikkaa ja lapselle valittu vaihtoehto on varmasti mieleinen – enempää kuin yhtä lelulahjaa meidän lapset eivät odotakaan.

Jos toive olisi ollut mallia the one and the only (niin kuin minulla se Mirella-meikkipää), olisin varmasti päättänyt siinä leluhyllyn äärellä toisin ja antanut lapsen saada lahjaksi sen ultimate-toiveensa.

Ja jos joskus aikuisena lapsi sitten muistelee, että mä olisin halunnut aina sellaisen, mutta en koskaan saanut… No. Sitten on varmaan aika kertoa tarina Mirella-meikkipäästä.

 

PS: Meidän perheen joululahjapolitiikasta aiemmin täällä. Sielläkin näköjään olen maininnut Mirella-meikkipään, heh. Mitä voin sanoa – se on vaan niin syvällä minussa :D

29
Like
5

You Might Also Like

  • Karina
    22.12.2019 at 18:47

    Mun nykyisistä kavereista kukaan ei koskaan saanut sitä meikkipäätä (ei kyl lapsuuden kavereistakin) ja ollaan yhä katkeria :D Tää on meillä ihan legendaarinen juttu (ostettiin jopa yhdelle kaverille 40v lahjaksi meikkipää). Eli ilmeisesti katkeruuden voi lopettaa :D Mä oon varmaan täälläkin maininnut sen yhden barbien jolla tosi pitkä tukka ja sellanen kone jolla sitä tukkaa pysty ”letittää” (letti = tukka jaetaan kahtia ja se kone pyörittää niitä kahta suortuvaa toistensa ympäri). En saanu joululahjaksi kun oli kaupoista loppunut siinä vaiheessa kun mun vanhemmat kynnelle kykeni. Mut sain sen myöhemmin ja letitin ne hiukset ehkä kaks kertaa. Eli mulle Mirella meikkipää on tää pitkätukka-Barbie :D

    Ei hitsi noita interaktiivisia lemmikkejä. Ne on kyllä vihoviimesiä. Meillä on sellanen miukuva ja kehräävä kissa jolla leikittiin yksi päivä. Toinen fail on Zoomer-koira. Ei koskaan riittänyt kärsivällisyys opettaa sille kaikkia komentoja ja se jäi kans kaappiin. Näistä on tyttären kanssa puhuttu monta kertaa ja naurettu koko jutulle. Onneksi lapset kasvaa ja nykyään on toiveissa lahjakortteja ja oman huoneen sisustukseen liittyvää tavaraa – jota ostaisin muutenkin :) Mutta ihan hauskaa muistella niitä lapsuuden lahjoja!

    • krista
      22.12.2019 at 20:14

      Hihihi voi Mirella, oot aiheuttanut koko sukupolven traumat – oli sitten saatuna sellainen tai ei :D Kuinkakohan massiivinen mainoskampanja tuolla on silloin ollut? :D Mutta hei ensi kerralla, kun juttelette lapsuuden kavereiden kanssa aiheesta, muista kertoa, että myös niille, jotka sen saivat, jäi aiheesta tällaiset traumat! :D

      Ei hitsi puhuttiinkohan me joskus tuosta letitysbarbiesta – koska mähän siis sain sen yhtenä jouluna! Ei ollut oikein lettikone sellainen kuin kuvitteli, sehän vaan pyöritti niitä puneelle eikä letittänyt :D Mutta barbi sen sijaan jäi piiiiiitkään käyttöön, se oli ihan koko mun lapsuuden lempparibarbie pitkine hiuksineen. Sen uikkari ja sellainen kietaismallinen mekko on meidän tytöillä edelleen leikissä barbien vaatteena. Itse barbieta en sen sijaan ole nähnyt äitini luona – veikkaan, että joku sukulaislapsista on leikkinyt sillä parturia, kun se on niin ”hävinnyt”.

      Nuo interaktiiviset lemmikit on kyllä TEORIASSA ihania, mutta käytäntö on sit (mun stereotypioiden mukaan) just tuota… Tai sit jos löytäisi sellaisen oikein kivan ja monipuolisen, niin ehkä sitten! Mutta veikkaan, että kun se on sellainen kovakin sisältä, niin sitä ei tee mieli hoivata niin paljon kuin esimerkiksi Raasua (ks. tuorein kuva mun Instassa) :)

      • Karina
        23.12.2019 at 10:18

        Joo se barbie ittessään oli kyllä kiva, ja nyt muistan ne vaatteetkin! Hah. Aika monet mun vanhoista barbievaatteeista on ollut mun tyttären barbeilla käytössä. Täytyykin käydä kattomassa kaapista onko siellä tuo kietaisumekko.

        Oot just oikeessa tossa interaktiivisten lemmikkien kovuudessa – ei sitä kissaakaan voi halia kun se on sellanen koppura. Pitääkin viedä johonkin keräykseen että joku muu voi todeta saman mutta ei tartte ihan niin paljon rahaa käyttää… :D

  • enni
    22.12.2019 at 19:12

    Meillä kun lahjalistaa tehdään ja toiveita mietitään niin puhutaan samalla että kaikkea ei voi saada ja pitää miettiä listasta just ne tärkeimmät. Ja sitten kun yleensä saa rahaa/lahjakortteja lahjaksi niin sanotaan että voi halutessaan sen lempparitoiveen ostaa jos pukki ei sitä olekaan tuonut. Tähän mennessä tosin on yleensä käynyt niin että se toive onkin unohtunut tai löytääkin kaupasta jotain ihan muuta koska oma raha ja pitää ihan itse miettiä mihin sen käyttää.
    Nyt lapsi himoitsee pehmohaita ja mietin ostaisinko kyseiseen kauppaan lahjakortin niin saa sen sitten joulun jälkeen jos vielä haluaa koska pehmoja on jo muutenkin ihan liikaa….

    • krista
      22.12.2019 at 20:29

      Meilläkin sama just toiveiden miettimisen kanssa – ja meillä on tosiaan se, että yhden lelulahjan saa. Alkuun se oli vain yksi lahja, mutta nyt on joustettu vähän siitä. Viime aikoina on ollut tyyliin yksi lelu, yksi vaate ja yksi kirja tms.

      Tuo lahjakortti-idea onkin aika kiva! Meilläkin tosiana lapsi myi Ryhmä Haun helikopterin. Mä sanoin, että hän saa rahat ja ostaa sillä jotain, mutta ei halunnut vaan antoi mulle :D

      Pehmoja meilläkin on paljon ja aina tuntuu, että eiiiiih niitä lisää :D Mutta sitten toisaalta niillä lapset leikkivät ja niitä hoitavat, joten parempi ne kuin sit sellaiset, jotka jäävät leikkimättä. Mutta hyvä ajatus, että saisi lahjakortin ja sit saa itse miettiä, että käyttääkö sen. Meidän lapsen (saman, joka ei halunnut rahaa siitä helikopterista) lahjatoive muuten oli, että mennään Flamingoon uimaan. Mun mielestä oli aika huikeaa, että viisivuotias ehdotti itselleen aineetonta lahjaa! Fiksuja lapsia nämä nykylapset <3

  • Torey
    22.12.2019 at 19:33

    Mulla oli meikkipää, samoin serkulla, ja kyllä me niillä leikittiin kunnes tukka oli takkuinen ja naama pysyvästi sottainen. 😅

    Mutta siis meidän lapset ainakin lelulehdestä nyttenkin ihasteli vaikka ja mitä, osa päätyi lahjalistaankin, mutta ei niitä lemppareita taida lahjapusseista löytyä. 😅 Mun mielestä se kuitenkin opettaa hyvin sen, ettei aina kaikkea voi saada. Ja jos sitä ei nyt jouluna saa ja sitä vielä vaikka synttäreinä toivoo, niin sitä voi aikuinen taas miettiä, että oisko nyt se aika vai ei. Kuten ehkä säkin ensi jouluna seisot taas sen haukkuvan ja kierivän koiran edessä ja viet sen vihdoin kotiin. 😂

    • krista
      22.12.2019 at 20:21

      No hei niin mäkin leikin niin kauan, että naama oli pysyvästi sottainen, eli noin 30 sekuntia :D Hihi! Mutta hienoa, että niitäkin on, jotka ei ole meikkipäästä ihan traumatisoituneet :D

      Meillähän lahjahomma menee niin, että lapset lukevat lelukuvastoa siitä asti kuin se tulee, ja saavat valita sieltä (tai kaupan leluista, mitä satutaan näkemään) yhden lempparin, ja sit pyritään, että se hankitaan. Toiselle lapselle lemppari löytyi (kaupasta), mutta toinen päätyi antamaan luettelon lemppareista ja jättämään valinnan aikuiselle – ja yksi niistä oli se interaktiivinen eläin. Mutta mä oon siis kans ehdottomasti sitä mieltä, että ”kaikkea ei voi saada” on hyvä opetus jouluun ja muulloinkin: meillä se menee sitä kautta, että lapsi itse oppii harkitsemista. Leluröykkiöjoululahjaelämää me pyritään välttämään. Ja sit tosiaan meilläkin lapset toteavatkin, että ”no jos saan tän nyt, niin ton toisen sitten syntymäpäivänä” eli puolen vuoden päästä – mä oon aika ylpeä, että näillä on näin epämaterialistinen katsantokanta. Varmaan lasten luonteessakin osittain <3
      -
      Viisivuotias muuten "myi" pois Ryhmä Haun kopterinsa tänä jouluna. Joku toinen huhuili sellaisen perään kirppisryhmässä, oli kuulemma loppuunmyyty. Kysyin lapselta, että annetaanko tämä sellaiselle lapselle, joka tästä ilahtuisi joululahjana. Ja lapsi lupasi! Olin niin ylpeä <3 Tääkin on hyvää oppia!
      -
      Toisin kuin äitinsä, joka ehkä vähän vielä kamppailee sen kanssa, että oisko pitänyt ostaa se ärsyttävästi maukuva kissa :) Veikkaan, että monilta osin tulevasta sukupolvesta kasvaa vielä "parempi" suhtautumisessa tavaraan kuin esimerkiksi minusta kasarilapsena!

      • Torey
        22.12.2019 at 21:36

        Joo ja siis meillä on myös todettu, että kaikkea ei voi kerätä. Meillä on paljon Petsejä ja ne on todettu kivoiksi. Mutta kun on kaikenmaailman elukoita, nukkeja, hahmoja, sarjoja, niin ollaan sanottu, ettei kaikkia tarvitse olla.

        Meidän tytöt on kuolannu niitä LOL- palloja niin kauan kun niitä on ollu ja siis nehän on varmaan kaikkien vanhempien kammotus (ja silti kaikilta niitä löytyy). Ja nyt kun jokaisella kauppareissulla lapset on niitä silmät suurina ihastellu, niin me sorruttiin ja todettiin, että aatoksi hankitaan sellaset aamuksi kuusen alle. 😂

        P.S. mä tarkotin, että sen nuken naamaa ei lopulta enää tainnu täysin värittömäksi saada, vaikka miten ois pessy. 😅

        • krista
          22.12.2019 at 21:57

          Me kans on pyritty torjumaan ne LOL-pallot – ihan jo siksi, että kaikkea ei tosiaan voi kerätä. Vähän oon meinannut jo joustaa siinä, mutta nyt lapset eivät ole vähään aikaan niitä kyselleetkään. Ehkä ne on jo unohdettu :) LOL-paidat tytöillä kyllä ovat ja niistä tykkäävät :)

          Petsit on olleet meillä vähän hankalia. Niitä saa Espanjassa kirppikseltä tosi halvalla, ihan siis tyyliin 2 eurolla. Uusia ei olla koskaan ostettukaan, aina vaan käytettynä. Mutta niillä leikkiminen on kuitenkin sen verran vähäistä, että vähän näin äitiä nyppii :D Ilmeisesti se uuden leikkiminen (keräily) on kivempaa kuin varsinainen leikkiminen. Vaikka onhan se keräilykin ihan hyvä harrastus, keräsin itsekin just tarroja ja kiiltokuvia. Jonkin verran lapset ovat kyllä askarrelleet niille kyllä tarvikkeita. Mutta oon niiden kanssa nyt linjannut, että pitää nähdä, että niillä leikitään ennen kuin saa uusia – edes kirppikseltä.

          • Torey
            25.12.2019 at 13:26

            Meillä Petseillä kyllä leikitäänkin! Niille rakennellaan palikoista koteja ja kouluja jne. Sen takia me ollaan päätetty, että ne on ne mitä meillä voidaan kerätä. 😄

  • A
    22.12.2019 at 20:10

    Mun lapsella oli (yhtenä) toiveena viime jouluna scruv-a-luv pehmo. Tiesin jo etukäteen, että se on juuri semmoista Mirelle-meikkipää -kamaa, ei vastaa mainoskuvia vaikka kuinka pesisi ja pörröttäisi. Ja näin kävi kun tyttö sen sai, kovalla tohinalla pestiin ja kuivattiin ja kammattiin…ehkä jo tapanina se oli haudattu leikkikorin pohjalle. Mutta se hyvä puoli siinä on, että lapsi oppi, että todellisuus ja mainoskuvat ei ole yksi yhteen. Tänä vuonna ekaluokkalainen onkin sit aika kypsästi pohtinut toiveitaan ja sitä, että millaisia kovasti mainostetut lelut ovat (esim. glitterkakkaa ulos puskeva yksisarvinen…ei mee mun jakeluun, huhhuh). Tänä vuonna lahjatoiveet olivatkin oikeasti aika kivoja ja lista sen verran lyhyt (noh, pet shop fortune cookie nyt ei varmaan hintansa arvoinen ole, mutta petsi sieltä kumminkin tulee), joten aika moni lahjalistan toive toteutuukin sukulaisen ja vanhempien yhteistoimintana.

    Meilläkin oli kyllä hyvä kampauspäätrauma tuloillaan. Lapsi toivoi 3v. joulunaan kampauspäätä, ei saanut (serkkunsa oli saanut kun hän oli 2,5v. joten se näyttäityi hänelle upeana ison tytön leluna). Samaten toivoi 4v. synttäreillä, ei saanut. Kun kampauspää oli edelleen seuraavankin joulun toiveena, niin päätin että hänen on se saatava. Tein aika paljon pohjatyötä (koska, noh, suurin osa kampauspäistä on kuraa), yksi kävi jo meillä kääntymässä ja palautin, kunnes sitten löytyi Babybjörn Sister kampauspää (https://www.prisma.fi/fi/prisma/baby-born-sister-styling-head). (Tähän sivuhuomautuksena, että tämä on oikeasti hyvä, tukka on tosi hyvälaatuinen ja sitä on paljon, meillä tämä on nyt ollut yli kolme vuotta ja tukka edelleen on kuin uusi, meikit on toki kuraa, mutta en muuta olettanutkaan). Voi sitä 4,5v:n riemua kun tämä sitten paketista paljastui…ja sitten sitä pettymyksen määrää kun hän ei suorilta käsin osannutkaan tehdä ohjeiden mukaisia kampauksia (noh, koska hän nyt oli 4,5v). Siis sinä jouluna akuutin pettymyksen määrä oli huikea, mutta sitten myöhemmin kampauspäästä on ollut hurjasti iloa ja lapsi on oppinut hienosti tekemään kampauksia ja lettejä.

    • krista
      22.12.2019 at 21:10

      Hahaa, kurkistapas mun Instaan :) https://www.instagram.com/p/B6YUr_thAi6/ Meillä siis lapsi sai lahjaksi tällaisen joskus… keväällä ehkä? Mua tämä mainos vs. todellisuus -kuvio huvittaa suuresti, mutta siis lapsihan ra-kas-taa tuota ruttuista raasulaista – ja se sai nimekseen Raasu <3 Mä olin ihan yllättynyt, kun mun mielestä tuo oli vaan surkea lelu ja lähestulkoon huijaus, mutta lapsipa sitten olikin eri mieltä <3
      -
      Hahaa, ja meikkipää siis aiheuttaa traumoja näköjään vielä nykyisessäkin sukupolvessa! :D Mutta siis tuohan näyttää ihan kivalta tuo sun linkkaama kampauspää, hiuksetkin (kuvan perusteella) sellaiset, että niillä vois tehdäkin jotain. Mirellalla muistaakseni oli aika lyhyt ja sellainen heti takkuuntuva. Joten siis hyvä esimerkki siitä, että idea sinänsä VOI toimia, jos lelu sit onkin niin laadukas, että sillä oikeasti pääsee kampauksia tekemään!

      • A
        23.12.2019 at 20:19

        Joo bongasin tuon, voi raasua :D

        Joo ja kampauspäästä, mä oon yllättänyt, että kuinka paljon sillä on leikitty, olin ihan varma että se on turhake. Jos tytöllä on kavereita kylässä, niin on kolme leikkiä yli kaiken (edelleen samat leikit, vaikka koulussa ja ihanaa niin). Leikkiruokien kanssa kahvila/ravintola tms, kampauspään (ja nukkejen) kampailu ja pukeminen ja meikkailu ja vauvanukkejen neuvola/lääkäri (ja meikeillähän saa kivasti maskeerattua vammoja nukeille ;)). Leikkiruuat on lapsi saanut ekat 2v. taaperona (mummo innostui virkkaamaan ja ovat kyllä olleet yksi leikityimpiä juttuja).

  • Laura
    22.12.2019 at 20:12

    Mulla on myös meikkipäätrauma. Toivoin aina meikkipäätä, enkä ikinä saanut. Olen päätellyt, että sen takia en aikuisenakaan osaa meikata enkä laittaa hienoja kampauksia. (Edelleen hieman katkera ;) ).

    • krista
      22.12.2019 at 20:25

      Hei nyt vaan muistutat itsellesi, että ”meillä meikkipään saaneillla” on ihan yhtä iso trauma :D :D :D

    • Tilia
      26.12.2019 at 12:12

      En muista meikkipäätä toivoneeni, mutta kun kaveri sai kirjoituspöydän avattavalla kannella, jossa on peili ja tilaa niille oikeille meikeille, munkin oli sellainen saatava. Velipoika sai kirjoituspöydäksi käytännöllisen (ja arvonsa säilyttäneen) Lundian, mutta minä manguin sitä kallista meikkikoulupöytää niin kauan, että lopulta vanhemmat suostuivat. Käytössä meikkipöytä oli ihan hemmetin huono ja alkuilo uudesta pöydästä katosi nopeasti. En oppinut meikkaamaan ja peilipuoli oli tarpeeton. Laatikot olivat paljon huonommat kuin vanhassa koulupöydässäni oli ollut. Valkoinen pinta ei pysynyt nättinä. Kantta ei saanut auki, kun aina oli päällä liikaa tavaraa, kuminmuruset valuivat peiliosan rakosista laatikkoon ja jalat eivät mahtuneet kunnolla pöydän alle ja löin usein polveni pöytään, kun siellä oli se iso laatikko-osa. En kehdannut koskaan myöntää vanhemmille, että pöytä oli tosi huono ja kärvistelin sen kanssa lukion loppuun ja jätin sen lapsuudenkotiini, kun muutin opiskelemaan – ja olin kateellinen veljelleni, jolla oli se näppärä Lundia-pöytä, jonka hän otti tietenkin mukaansa omaan kotiin lähtiessään ja jota hänen perheessään edelleen käytetään. Ja nythän ne on tulleet muotiin taas uudestaan, arvo on säilynyt toisin kuin minun lastulevyhökötykseni. Myöhemmin vuosien päästä vanhemmat kysyivät, saaisiko pöydän antaa jollekin tuttavan lapselle, ja olin erittäin helpottunut, että pääsin siitä kunniallisesti eroon kasvojani menettämättä. Vanhemmat jopa ihmettelivät, että raaskin siitä pöydäst luopua, kun olin sitä niin kovasti halunnut!

      Face muistutti juuri neljän vuoden takaa meidän patterikissa-casesta. Se oli kuopuksen ainoa toive sinä jouluna, oma kissa! Kiva kuva oli näköjään siitä kisusta otettu jouluaattona. En olisi enää muistanut koko tapausta ilman tuota kuvaa, sillä kissa on muuttanut meiltä kirppiksen kautta uuteen kotiin jo vuosia sitten, ihan lapsen omasta toiveesta, koska se vei vain tilaa eikä hän leikkinyt sillä enää (tietenkään). Kissasta ei tullut en saanut sitä ikinä -juttua, joka varmaan olisi jäänytkin lapselle mieleen. :)

      Itse en saanut sitä sinistä My little pony -tallia koskaan. Siitä on jäänyt pysyvät muistot! Jätin jouluna ison paketin viimeiseksi avattavaksi, koska olin niin varma, että ponitalli sieltä putkahtaa. Tulikin musta radio kasettisoittimella. Ihan järkyttävä pettymys, mutta en siitä kertonut kenellekään. Se radio toimii edelleen. Järkevä ja pitkäikäinen lahja siis. Mutta tänä syksynä näin jossain mainoksessa uustuotantona ne vanhat ponit ja ponitallinkin! Aika lähellä oli, etten jo ostanut itselleni lohdutukseksi lapsuuden pettymyksestä, mutta toistaiseksi järki on voittanut, että oikeasti en sitä enää tarvitse.

  • Maaritanneli
    22.12.2019 at 20:58

    Serkulla oli Mirella. Sai joululahjaksi ja olin niin kateellinen. Muistan, kuinka ihana oli laittaa paplareita sen päähän ja sivellä luomivärejä ja huulikiiltoa.
    Yleensä me saatin samat hittilelut jouluisin, kuten tuo edellisen mainitsema pitkätukka+letityskonebarbie, mutta sit tuona jouluna vain hän sai Mirellan. 😭 Trauma.

    • krista
      22.12.2019 at 21:11

      Oi tekö todella saitte jotenkin leikittyä sillä! Mun Mirella oli varmaan jotenkin viallinen :D Mirella on näköjään aiheuttanut tosi monipuoliset traumat :D

  • Milla
    23.12.2019 at 08:03

    Nää on pahoja 🙈 Meillä on esikoinen vasta 5-vuotias ja tänä jouluna oli vielä helppo perustella, miksi joulupukki ei välttämättä tuo megaisoa Nerf-pyssyä (pyssyjä on jo monta entuudestaan ja kaikki vielä tälläkin hetkellä takavarikossa kun ampui pyssyllä pikkuveljeä päin 😁🙈). Tämä toive on sen hintainenkin että ”liian kallis” meni selityksenä hyvin läpi.
    Tämän joulun pettymykset on siis luultavasti kunnon curling-äidin tavoin blokattu mahdollisimman hyvin etukäteen 😄
    Mutta varmasti nämä lahjapettymyskysymykset tulee ajankohtaiseksi kun lapset tulevat kouluikään.
    Muistan itse lapsuudesta kun minä ja kaksi naapurin tyttöä toivottiin kaikki sellaista tanssi-Barbieta ja voi sitä riemua kun kaikki saatiin sellaiset 🤩 Olisi voinut olla aika pettymys jos esimerkiksi yksi meistä olisi jäänyt ilman. Ja voi että niillä leikittiinkin sitten ainakin seuraavaan jouluun asti!
    Mutta silloin ajatkin oli erilaiset ja lahjatoiveissa ei ollut ehkä niin paljon hajontaa kuin nykyään.
    Tämä lahja-asia ei siis ole itselle vielä niin ajankohtainen, mutta tässä jo hieman psyykkailen itseäni tulevaa varten ja pohdiskelen miten tulevaisuudessa kannattaisi toimia – luulen (pahoin pelkään) että oikeaa ja väärää ratkaisua ei ole 😀
    Ihanaa joulua sinne ja kiitos mielettömästä blogista! ❤️

  • Karina
    23.12.2019 at 10:36

    Ai niin lahjatoiveista sen verran on tullut observoitua, että pikkupojilla (mun surkealla otannalla) ja pikkutytöillä heijastelee lahjat hinnaltaan aika paljon aikuisikää – eli miehillä on vähän tavaraa, mutta kallista, kun taas naiset on enemmän sellaisia, että tavaraa/vaatteita on paljon, mutta yksittäisen tavaran hinta on suht pieni. Noh, 9v poika toivoo pelikonetta (n. tonnilla kai saa ihan kelvollisen setin, eikä se sitä nyt saa) , Beats by Dr Dre bluetooth kuulokkeita (satasella kai saa halvimmillaan) ja Ellesse-merkkisiä vaatteita :D 12v tyttö kirjoja ja H&M lahjakorttia ja jotain body shopista. Onneksi pojan kanssa on saatu neuvoteltua tuo pelikoneasia niin, että alkaa nyt säästää kaikista lahjarahoistaan jos sitten parin vuoden kuluttua saisi kokoon. Miehellä myös vähän ajatuksena että jos se itse rakentaisi sen koneen sitten vähän isompana. Tosin työkaverin mukaan tässä voi mennä ojasta allikkoon, kun niillä on tässä syksyn mittaan rakenneltu pelikonetta, ja kuulemma hintalappu on tällä hetkellä 2k…. :D :D

  • Puumis
    23.12.2019 at 16:32

    Mä sain kanssa hirveän vinkumisen jälkeen ton meikkipään ja muistan kanssa että eipä sillä juuri tullut leikittyä. :D Kun siis sehän oli ihan peeceestä, sen hiukset mitään kihartunu ja jotenkin sen silmissä ja huulissa ei ollut tilaa niille meikeille jne jne jne :D Toivoin myös useampana jouluna ”itkeväänukkea” ja kun sen lopulta sain niin olin pettynyt kun se puhui ruotsia :D (Mutta se oli sekä itkevä että naurava samassa, riippuen kumman puolen levystä laitoit pyörimään. Eli se taisi olla loppupelissä aika hieno :D)