Mitä haluan opettaa lapsilleni 2: oppimisen ilo

Kuinkakohan monta ”jee jee tää on hyvä idea” -juttusarjaa mä olen tässä blogissa aloittanut – ja unohtanut koko juttusarjan heti ensimmäisen postauksen jälkeen. Aika monta. Mutta ei se mitään! Aina tulee uusia juttuja. Ja yksiosaisia juttusarjoja.

Tänä aamuna muistin yhden.

Tänään siis Joel siinä aamutoimien keskellä jutteli meidän 3-vuotiaan kanssa, miten krokotiilit syövät kiviä. Totta kai syövät! Krokotiili kun hotkaisee saaliinsa; kivet vatsassa auttavat esimerkiksi saaliin luiden möyhentymisessä. Tietysti!

Itsehän en ollut tuollaisesta koskaan kuullutkaan.

Silloin muistin juttusarjan: mitä haluan opettaa lapsilleni. Koska tämä on ihan selvästi juttusarjan kakkososan otsikko.

Oppimisen ilo!

Tässäkin – ihan samoin kuin ykkösosan erilaisuuden hyväksymisessä – on mun mielestä kyse enemmänkin lapsen luontaisen ominaisuuden ravitsemisesta kuin kokonaan uuden jutun ”keksimisestä”.

Lapsi on luonnostaan utelias, tiedonhaluinen. Me aikuiset voimme ruokkia tätä piirrettä. Näyttää, että maailmassa on hurjan paljon kiinnostavia asioita, ja miten oppiminen on hieno juttu.

Yhdessä tutkiminen ja oppiminen on ehkä maailman paras juttu.

Olin itsekin lapsena aivan hurjan oppimishaluinen. Vaadin päästä kouluun jo eskari-ikäisenä ja sitä kai hetki harkittiinkin, mutta (ehkä onneksi) menin sitten kuitenkin kouluun vasta ”oikean ikäisenä”. Sain kuitenkin 5-vuotiaana oman ”pulpetin” (vanhempien yöpöytä) ja sen äärellä kököttäen tein huolella kaikki tehtäväkirjat, joita Kuusamon Info-kirjakaupasta ikinä vain löytyi. Pääsin eskariin jo 5-vuotiaana vuotta vanhemman perhepäivähoitokaverin seurana, joten eskarin kävin tavallaan kahteen kertaan. Se vähän helpotti paloa rientää koulutielle jo ennen aikojaan.

Ja kun vihdoinkin kouluun lähtö koitti… Ilon päivä! Luin heti ensimmäisenä iltana aapisen kannesta kanteen. Koulunkäynti oli ihanaa! Mulla oli ihan aina positiivinen ja optimistinen kuva itsestäni oppijana ja omasta kyvystäni oppia – vaikka kerran tuli ala-asteen maantiedon kokeesta vitonen (en ollut lukenut juuri yhtään, perhanan Ruotsin ylängöt ja alangot), tiesin myös silloin, että jos olisin lukenut, olisin nuokin oppinut. Ja uskon, että tuo käsitys omasta oppimiskyvystä kantoi vielä pitkälle, vaikka teini-iässä koulun angstaus toki kuului tavallaan asiaan. Mulle oli aina itsestään selvää, että haluan opiskella ja oppia. Ja että minussa on kykyä ja potentiaalia siihen, jos vain haluan ja teen töitä.

Ja että oppia voi sekä lukemalla että maailmaa uteliain silmin katselemalla.

Osin kyse on varmasti ihmisten yksilöllisistä ominaisuuksista ja kiinnostuksen kohteista, mutta uskon, että ”oppimispositiiviseen” ympäristöön voi myös vaikuttaa. Ja sillä tavalla antaa eväitä pitkälle teini-ikään ja aikuisuuteen asti, jopa koko elämäksi!

Tuntuu usein ihan hämmentävältä, miten paljon tietoa jo tuollaisen 5- ja 3-vuotiaan päähän mahtuu. Niihin kaikkiin kyselyihin ja ihmettelyihin saadut vastaukset todellakin jäävät sinne pienen ihmisen muistiin (toki joskus värittyvät persoonallisilla tavoilla) ja kartuttavat siellä sitä tietopohjaa. Pienet aivot myös päättelevät itse, yhdistelevät asioita ja keksivät loput – ja välillä esittävät kysymyksiä ja kommentteja, jotka saavat miettimään, että miten tämäkin ajatus on nyt syntynyt <3

Tänä aamuna aamupalalla lapset miettivät maita, joihin haluavat meidän kanssa matkustaa sitten, kun ovat isompia. Kolmivuotias totesi, että ”ei kuitenkaan sellaisiin maihin, joissa otsakoilla pyssytellään”. Otsakko? Juu ei selvinnyt, vaikka lapsi näytti käsillä kuvaillen, että mikä se sellainen on. Jonkinlainen kolmion muotoinen mötkäle ihmisen otsalla kai.

Aika sci-fiä.

Samanaikaisesti pakahdun ylpeydestä, kun sama 3-vuotias selittää vastaantulijoille (oi kyllä), että maapallo kyllä tuntuu litteältä, mutta oikeasti se on pyöreä ja nämä kaikki maat ovat siinä päällä. Ja toiselle vastaantulijalle, että jotkut ötökät eivät näytä yhtään ötököiltä, vaan ne voivat olla vaikka litteitä ja ihan lehden näköisiä. Viisivuotias tuntee Kustaa Vaasat ja nuijasodat paremmin kuin äitinsä (kiitos vaan Koiramäki) ja selittää (tämän käynnin jälkeen), miten Kolumbus purjehti Amerikkaan ja luuli olevansa Intiassa – ja että siksi Amerikan alkuperäisasukkaita kutsutaan intiaaneiksi.

Puhumattakaan, miten kivaa on esimerkiksi matematiikka!

Joten kohta kaksi sarjassa ”mitä (arvoja) haluan opettaa lapsilleni” on ehdottomasti tämä. Haluan opettaa, että heillä on kyky oppia ja omaksua asioita. Ja että maailma on täynnä kaikkea kiinnostavaa – historiassa, tässä päivässä ja tulevaisuudessa. Luonnossa, ihmisissä, kulttuureissa, maailmassa, maailmankaikkeudessa.

Että utelias mieli voi aina oppia, nähdä, kokea, yllättyä.

Sen haluan opettaa lapsilleni. Oppimisen.

Ja kyllä: olen usein vastannut, että ”en tiedä, kysy isiltä”. Heh etenkin noissa krokotiiliasioissa. Mutta kyllä ”en tiedä”:kin on ihan ihan hyvä vastaus – etenkin jos vastaus sisältää lupauksen, että otetaanpa yhdessä selvää. Aikuinenkaan ei aina tiedä, mutta voi ihmetellä, tutkia ja pohtia.

Oppia.

27
Like
5

You Might Also Like

  • A
    13.3.2018 at 15:49

    Kun on itse ammatiltaan tutkija, on ollut erittäin mahtavaa päästä näkemään lapsen uteliaisuutta ja sitä valtavaa potentiaalia mitä lapsella on oppia ja ymmärtää uutta. Mä en tiedä tarvitseeko lapsille opettaa oppimisen iloa sinällään, siis tuntuu olevan varsin luontaista, mutta toivon että tämän taidon saisi säilytettyä läpi elämän, siinä on tavoitetta.

    • krista
      13.3.2018 at 15:55

      Joo just tavallaan se lapsessa näkyvä potentiaali, hyvin sanottu – se jopa ihan liikuttaa! Kun näkee, miten pieni ihminen oppii ja omaksuu maailmaa <3
      -
      Ja samaa mieltä, se uteliaisuus maailmaa kohtaan tuntuu tosiaan olevan lapsille luontaista <3 Näppäimistö meinasi ensin lipsua tuossa luontaisuuskohdassa niin, että "sitä voi ruokkia tai tukahduttaa", mutta sitten tuli sellainen olo, että harva varmasti niin tekee. Siksi kirjoitin, että sitä voi ruokkia ja piste siihen :)

      • Miitu
        13.3.2018 at 18:17

        Kyllä sitä intoa valitettavan paljon näkee tukahdutettavan. Sorruin itsekin viimeksi pari päivää sitten, kun en kerta kaikkiaan jaksanu alkaa tehdä mukainen kanssa kokeita soodalla (ts. siivota jälkiä). Pienehkö esimerkki, mutta kyllä näitä arjessa karttuu. Keskimäärin suunta ehkä kuitenkin on onneksi siihen, että sitä uteliaisuutta ja kiinnostuneisuutta ruokitaan.
        .
        Sit toinen asia on, ettei kaikki oo niin kiinnostuneita – tai kiinnostuneisuus voi olla huomattavasti kapea-alaisempaa. Ja tiettyyn pisteeseen asti näkisin, että se on aivan ok (vrt. sisäinen motivaatio). Mä nostaisin tuolta tekstistä vielä tärkeämpänä tuon uskon omiin kykyihin. Tuettais lasten uskoa siihen, että he pystyy oppimaan. Usko omiin kykyihin kun ohjaa paljon sitä, mitä loppupeleissä opitaan.

        • krista
          13.3.2018 at 23:30

          Kokeita soodalla? Nyt alkoi kiinnostaa :D Mutta joo se on tietysti ihan normaalia (mun mielestä ainakin), että joka ikiseen kysymykseen ei jaksa/pysty/ehdi antaa seikkaperäistä ja tarkkaa vastausta, tulee se klassinen ”kysy isiltä”:kin :D En mä omalta osaltakaan siitä huonoa omatuntoa kuitenkaan koe, aina ei sentään voi olla ”opettajanvalmiudessa”, koska se tiedonjano on välillä about loputon :D Mutta silleen… …yleisesti opetus/oppimismyönteisenä kuitenkin :)

          Joo varmasti lasten ominaisuuksissa on eroja; ja myös aikuisten! Ehkä sekä perhekohtaista että periytyvää. Ja kyllä, usko omiin kykyihin on kyllä niii-iiin tärkeää! Myös se, että kaikki eivät tietysti ole oppijoina samanlaisia; jotkut oppivat lukemalla, toiset tekemällä tai näkemällä, mutta että jokaisessa lapsessa on omanlaistaan potentiaalia <3

          • A
            14.3.2018 at 07:35

            Sekoita etikkaliuosta ja ruokasoodaliuosta (värjää vaikka vielä elintarvikevärillä, tai mustikalla) ja tadaa, valtavasti vaahtoa :) Nää tiedekokeet on omasta lapsesta hurjan kiinnostavia :) http://geekgirls.fi/wp/blog/2016/06/13/ihmeellinen-ruokasooda-kodin-puhdistajana/

          • krista
            14.3.2018 at 09:37

            Hitsi näitä pitäis testata! Hmm ei ehkä täällä bling-bling-vuokrakodissa vaan sitten turvallisesti kotosalla :D

          • A
            14.3.2018 at 11:39

            Helsingin yliopiston Luma-keskuksen virtuaalitiedekerhossa on kivoja juttu (meillä joku vuosi sitten 4v. tykkäsi kovasti käymästään (live-versio) Pikku-Jippo-kerhosta).

          • A
            14.3.2018 at 11:39

            Äh, siis linkki vielä https://blogs.helsinki.fi/pikku-jipot/virtuaalikerhot/

  • Torey
    13.3.2018 at 20:38

    Mä haaveilen uudelleen kouluttautumisesta. Samalla kun oon hahmotellut niitä mahdollisia juttuja, jotka voisi kiinnostaa, niin iskee sellanen ”pystynkö mä, opinko mä, mitä jos oon ihan ulalla eikä mistään tuu mitään”. Onko tää nyt siitä johtuvaa, että valmistuin 10 vuotta sitten ja sen jälkeen ei ole ollut sitä koulun penkillä oppimista. Tuleeko turha pelko siitä. Kai sitä yhä oppisi vaikka ja mitä! Mutta kun hui.

    • krista
      13.3.2018 at 23:32

      Mä jo tälleen some-tuntemisen välityksellä täältä huutelen, että HEI TOTTA KAI PYSTYT JA OPIT! Ei tarvitse kuin vähän vilkaista sun mielettömän hienoja viittomisvideoita niin ensimmäinen ajatus on, että sulla on ihan mie-le-tön kyky, jota monella ei ole. Jos sä olet oppinut sellaisen, niin miten sä et oppisi monta muuta erilaista asiaa. Totta kai opit vaikka ja mitä, ihan varmasti! <3 <3 <3 <3

      • Torey
        14.3.2018 at 09:40

        <3 Kiitos! <3

        Rohkeudestahan se vaan on kiinni! Mutta nyt on kiva kun on alkanut hiljalleen hahmottaa sitä, mikä voisi olla se oma juttu! Ja uskaltaa haaveilla niistäkin jutuista, jotka ei ehkä toteudu parin vuoden sisällä, mutta on kuitenkin oikeasti varmaan ihan mahdollisia toteuttaa!

  • Vyyhti
    14.3.2018 at 15:42

    Oi kyllä! Pidän yhtenä koulun tärkeimmistä tehtävistä sitä, että lasten ilo oppimiseen saadaan säilytettyä läpi koulutien. Ja toisena yhtä tärkeänä sitä, että opitaan tekemään töitä niiden tavoitteiden eteen. Se miten nämä kaksi aina yhdistää ei sitten ehkä olekaan niin helppoa… Minullakin on aina ollut valtava oppimisen ilo ja onneksi myös ensimmäisten kahden luokan jälkeen luonteeseeni sopiva kouluympäristö, joten oppimiseen on kyllä kannustettu. Päädyinkin sitten tutkijaksi, joten saan edelleen opetella uusia asioita oikeastaan koko ajan. Ihanaa! Sekin on ihanaa, miten lapsen kysymysten ansiosta saan koko ajan oppia uutta kotonakin. Olemme juuri selvittäneet mm. missä on lähin musta aukko, mistä tietää onko siittiössä X- vai Y-kromosomi ja miten vompatit elävät.

    Samaan aikaan meillä kamppaillaan parhaillaan oikeastaan ensimmäistä kertaa ei-niin-mieluisan oppimisen kanssa. Lapsi ilmoitti että haluaa oppia sanomaan suomalaisen R:n, joten sovimme että aletaan harjoitella ja ostimme itseopiskelupaketin. Puhuimme siitä että harjoitteluun täytyy sitten sitoutua, että sitä täytyy tehdä lähes joka päivä, ja lapsi lupasi että jaksaa kyllä. Tosiasiassa hän kuitenkin turhautuu harjoituksiin hirveän nopeasti, heti jos ei suju. Harjoituksia olisi kuitenkin pakko tehdä säännöllisesti (ja mielellään paljon), että tuloksia alkaisi näkyä. Mitä vanhempana aloittaa, sitä hankalammaksi äänteiden oppiminen käy, joten siksikin olisi parempi tehdä nyt kuin myöhemmin, etenkin kun halu oppia tuli kuitenkin lapsen omasta aloitteesta. Tuntuu kamalalta painostaa lasta harjoittelemaan, mutta en haluaisi myöskään ohjata siihen, että heti luovutetaan jos ei suju. Toisaalta haluaisin tietenkin viimeiseen asti välttää häpeää siitä, että R ei tule ”oikein”. Toistaiseksi meillä ei ole vielä ollut tarvetta lähteä palkitsemislinjalle, mutta tämä taitaa olla sellainen asia jossa tullaan niin tekemään. En kerta kaikkiaan keksi enää mitään muuta tapaa millä R-harjoittelusta saataisiin edes vähän hauskaa. Toivottavasti voimme lopulta muistella tätä kokemuksena, jossa opetellaan sitkeyttä ja päästään vaikeuksien kautta voittoon.