Kolmetoista yötä

Kaksi viikkoa.

Kolmetoista yötä.

Olen jo oppinut, että tämä on aihe, josta ei ehkä kannata avata suutaan puhumiseen tai muodostaa kirjaimia näppäimistölle – olen oppinut, että se herättää enemmän ärtymystä kuin ymmärrystä. Sitten toisaalta on teitä muitakin, jotka elätte henkisesti tai fyysisesti kahden maan välissä. Tai kahden kaupungin välissä.

Tai jollain tavalla kahden elämän välissä.

Teidän kommenttinne ovat tuoneet monesti lohtua. Samoin lohtua ja vertaistukea saa juttelusta muiden Fuge-talvehtijoiden kanssa; tajuaa, että nämä tunteet ovat tavallisia ja normaaleita. Tähän aikaan vuodesta tämä alkaa täällä olla hyvin yleinen puheenaihe.

Kun ajattelen, että olen kahden viikon päästä Suomessa, jokin ottaa sisäelimistäni otteen, vääntää ne kierteelle niin kuin tiskirätin ja sitten vääntää. Niiiiirshkhg. Pari tippaa vielä tipahtaa; en tiedä, mitä nestettä se enää tässä vaiheessa on.

Ehkä tuota tuollaista:

Paluu vuosimallia 2017.

Kaksi vuotta sitten palasimme Suomeen tasan samaan aikaan kuin nyt. Se oli aivan kamalaa.

Ymmärrystä muilta ei juuri herunut. Juurihan te olitte viisi kuukautta auringossa ja kehtaatte valittaa. No niinpä. Niinpä oltiin. Parempi sulkea suunsa ja kirjoittaa vaikka riisinjyvästä eikä niistä tunteista, jotka mielessä oikeasti vellovat.

Kun on ollut Suomessa koko talven, huhtikuun auringonpilkahdukset herättävät optimismin. Muistan sen tunteen kyllä. Kevät tulee! Talvi on voitettu! Näkee sen pienen hyvän ja lupauksen tulevasta. Ihanaa!

Kun tulee viiden aurinkokuukauden jälkeen huhtikuiseen Suomeen, on luita ja ytimiä myöten jäässä. Ei auta, vaikka mitä laittaisi päälle. Ja mitä tulee niihin suomalaisten mielestä ihaniin auringonpilkahduksiin ja kevääseen heräävään luontoon…

Tekee mieli huutaa, että ETTEKÖ TE HUOMAA, TÄMÄ KOKO LUONTO ON KUOLLUT TÄÄLLÄ!!! Ei yhtään vihreää ruohontupsua tai kukannuppua missään; kaikki on ruskeaa pystyssätöröttävää kortta ja pelkkää kuolemaa.

Ja sitten vielä se, että mitään näistä tuntemuksista ei saa sanoa ääneen tai se koetaan henkilökohtaisena loukkauksena Suomen ihanalle keväälle. Neljälle vuodenajalle hei. Ei saa valittaa, vaikka sataa tiskirättejä taivaalta ja tekee mieli vaan itkeä peiton alla.

Ei saa valittaa, ei saa valittaa, ei saa valittaa, juurihan olitte viisi kuukautta auringossa. No niinpä oltiin.

Ei se tee sitä tiskirättiä sen kauniimmaksi. Päinvastoin, sen tiskirätin näkee silloin paljon selkeämmin sen kaiken auringonvalon jälkeen. Tietää sen tunteen, ennen kuin se läpsähtää.

Paluu vuosimallia 2018.

Vuosi sitten palasimme Suomeen toukokuun puolivälissä. Se oli aivan ihanaa.

Luonto oli juuri puhkeamassa siihen hulluun vihreään huumaan. Aurinko lämmitti. Sydän oli sykkyrällä onnea, ihana olla kotona!

Aktiivisesti rakastimme kaikkea! Kotimaa! Rakkaat läheiset! Kaikki, mikä Suomessa on niin hyvin ja niin ihanaa! Ihanaa, ihanaa, ihanaa!

Huumaa jatkui koko Suomessa vietetyn puolivuotisen. Kaikki Suomen hyvät puolet olivat kuin sydämillä varustettuja huutomerkkejä.

Paras maa, kotimaa, rakas maa.

Paluu vuosimallia 2018.

Tänä vuonna palaamme tasan samaan aikaa kuin sinä kauheana paluuvuonna. Me idiootit. Emmekö kerrasta oppineet. Muistisääntö: Älä palaa Suomeen huhtikuussa. Palaa Suomeen toukokuussa. Ei pitäisi olla kovin monimutkaista! Teoriassa.

Mutta sitten se todellisuus, joka ei ole teoriaa. Me aikuiset jäisimme vielä erittäin mielellämme kuukaudeksi. Erittäin erittäin erittäin mielellämme. Heippa Norwegian, haluaisimme siirtää lentojamme (älä pliis mene konkurssiin).

Perheessämme on kuitenkin neljä perheenjäsentä, ja erityisesti eskarilaiselle on valtavan tärkeä päästä takaisin omaan ryhmäänsä. Ja voi sitä ikävää (positiivista ikävää kyllä), mitä tämän talven aikana on tunnettu omaa Suomen-eskaria kohtaan! Öitä on laskettu ja paluupäivää odotettu!

(tosin Suomessa ikävöidään sitten Espanjan-ystäviä)

Se on ainoa syy, miksi palaamme juuri nyt. Ja kouluunlähtijän etu on myös se syy, miksi näillä näkymin pysymme sitten Suomessa ainakin vuoden 2019 loppuun asti. Kouluunlähtijän tämänetkinen etu on tärkeämpää kuin perheen aikuisväestön tiskirätit naamoilla.

Syöverinkin hetkellä yritän siis tulevina viikkoina ja kuukausina pitää mielessä mahdollisimman kirkaana (sen, mitä siltä loskalta pystyy) sen syyn, miksi tämä paluupäätös juuri tähän aikaan ja tällä tavalla tehtiin. Juuri tänä vuonna juuri tällä tavalla. On pakko ajatella aina neljän ihmisen elämää ja sitä, mikä olisi mahdollisimman hyvä pitkälläkin aikavälillä kaikille. Vaikka muillakin tavoilla asian olisi toki voinut ratkaista.

Lohtua saa myös siitä, että hyvin harva asia on lopullinen.

Totta kai me palaamme taas tänne”kakkoskotiin” taas jossain vaiheessa. Ja silloin tuntuu taas yhtä kodilta kuin nyt. Ja se on ihanaa.

”Eihän tässä ole mitään järkeä!”, huokaili nelivuotiaskin.
”Kun olemme Suomessa, on ihan valtava ikävä Espanjaan kaikkea. Ja kun olemme Espanjassa, on ihan valtava ikävä Suomeen!”, hän analysoi.

Kyllä, rakas. Niin se on. Olen samaa mieltä.

Olemme kuitenkin onnekkaita, kun meillä on kaksi paikkaa, joita näin valtavasti rakastamme.

 

PS. Ja joo: yritän olla jauhamatta tästä tän jälkeen enää enempää. Mutta vaikka tässä tulevina kuukaisina kirjoittelen niistä riisinjyvistä, niin voitte tietää, että mielessäni jyllää kyllä jotain ihan muuta. Ja se jylläys helpottaa sitten, kun luonto herää taas eloon ja minä sen mukana.

 

39
Like
6

You Might Also Like

  • Periaatteen Nainen
    19.3.2019 at 13:51

    No terveisiä paluumuuttajalta: se ei ole niin paha.
    Tai siis tämä on tosi outoa, mutta säät on tökkineet mua tosi vähän nyt tämän kahden kuukauden aikana. Ja suomalaisiinkin olen pystynyt suhtautumaan yltiöpositiivisesti ja kaikkea.
    MUTTA kun sitten kuumepäissäni varasin just lennot kesäksi Andalusiaan niin voi hyvänen aika tätä keveyttä. Pääsen kulkemaan rantakaduille, pääsen siihen METELIIN ja KAAOKSEEN ja niihin kahviloihin istumaan ja katsomaan katujen vilinää, pääsen hymyilemään jokaiselle vastaantulijalle (niin, että hymyillään takas eikä pyöritellä silmiä), pääsen siihen kuplivaan ilmapiiriin – odotan hartaasti.
    Tsemppiä takaisin tuloon, toivottavasti meillä menee tiet ristiin pian!

    • krista
      19.3.2019 at 18:58

      Ihan mahtava kuulla! Ja siis sullahan ois ollut ainekset paljon suurempaan paluushokkiin, kun olette asuneet vakkareina ja paljon espanjalaisemmassa ympäristössä, kun taas meillä on aina tiedossa se oleskelun takarajakin plus ollaan täällä suomalaisten keskellä :) Mutta siis ihan mahtavaa, että oot soljahtanut takaisin suomalaisuuteen!

      Ja siis samanaikaisesti KYLLÄ, ymmärrän! Just tuo hymyily ja meteli ja kaaos ja tänään just ajattelin noita kaikkia hajujakin tuolla ulkona :D Että yök haisi just pissa varmaan siinä, mutta jollain tavalla se vaan kuuluu tähän asiaan.

      Irtojuttuna muuten kerrottakoon tällainen: eka talven jälkeen me oltiin just palattu Suomeen, ja oltiin varmaan tyyliin toisena päivänä bussissa koko porukalla. Ihan normaalisti siinä juteltiin ja vitsailtiin ja oltiin mielestämme ihan normaalisti, kun yhtäkkiä tajusin, että KOKO BUSSI TUIJOTTAA JA VILKUILEE MEITÄ. Whaaat. Tajusin, että me oltiin luultavasti puhuttu muiden mielestä aivan liian kovaa ja naurettu liian hyväntuulisesti. Eihän sellainen ole soveliasta suomalaisessa ruuhkabussissa, sehän häiritsee muita ja silleen :D

  • Tee
    19.3.2019 at 20:03

    Hei haluaisitko kertoa siitä mitä teidän Suomen-kodille tapahtuu Espanjan-talvien aikana? Ilmeisesti on vuokralla, mutta mistä ja miten löytää hyvät ja luotettavat vuokralaiset? Heh, toivottavasti et vastaa, että blogin kautta, kun se tästä vielä puuttuisi, että pitäisi saada pykäistyä menestyvä blogi pystyyn. ;) Itsellä ehkä haaveena jossain vaiheessa viettää osa vuodesta myös ulkomailla, meidän lapsikin on vielä ihan vauva ja työt joustaisivat, mutta suurin kysymys on että entäs meidän ihana oma koti! Meilläkin pientalo Helsingissä hyvien yhteyksien päässä, joten ehkä jostain voisi vuokralainen löytyä… Mutta apua, oman kodin vuokraaminen ja vielä kalustettuna kuulostaa hirmu pelottavalta!

    • krista
      20.3.2019 at 20:11

      Joo vuokralaisten löytäminen on aina yksi sellainen mietityttävä juttu, ja meilläkin on siitä nyt jo monenlaisia kokemuksia, ei aina niin onnistuneitakaan, ja myös ikäviä takaiskuja ja huolta. Meidän vuokralaiset on löytyneet – ja valitettavasti nyt näin sanon – OSIN blogin kautta (sori :D ) mutta osin puolitutuista. Eli blogissa olen tästä maininnut, mutta sitten kuitenkin tutuista/tutuntutuista/omalla alueella asuvista puolitutuista on ne vuokralaiset löytyneet. Ja suurimmalle osalla meidän tutuista on löytynyt kyllä vuokrlaiset, toki siinä on ollut vähän päänvaivaa monella, mutta lopulta on palkinnut! Eli ilmoituksia Facebookiin, alueellisin ryhmiin, Vuokra-asunnot Helsinki -ryhmään jne. Tilapäisen asunnon tarvetta on kylllä monella esimerkiksi remppaevakkoon tai vaikka sellaiseen väliin, kun on ostanut ja myynyt asuntoa, tai vaikka jos palaa Suomeen ulkomailta, on työkomennuksella Suomessa tms. Ja on joku meidän tuttu laittanut Airbnb:llekin asuntonsa!

      Mutta ON se hermostuttavaa antaa oma kotinsa kalustettuna toiselle. Ja se tyhjennys kaikesta henkilökohtaisesta tavarasta on kuukauden urakka. Mutta kyllä se sitten palkitsee :) Ja uskon, että teillekin vuokralaiset kyllä löytyisi!

  • Kuppikakku
    20.3.2019 at 16:20

    Mä olen ihan ympäri vuoden Suomessa ja siltikin minusta tää on just ankeaa aikaa niin kauan kuin on tuota likaista lunta kaikkialla ja sataa noita jalkarättejä ja kaikkialla on ankean väristä ja kuollutta ja harmaata ja pilvistä ja ja ja –

    …mutta sitten kun alkaa oikeasti tulla niitä elonmerkkejä, silmut puihin, jotain uutta kasvua pilkistää tuon likaisenharmaanruskean keskeltä ja (likainen) lumi on poissa (tykkään talven puhtaasta lumesta, se on eri) ja alkaa ihan oikeasti olla lämmintä ja ihanaa.

    Mutta siis voin hyvin kuvitella miltä se tuntuu SITTEN, kun tulee jostain 5 kk auringosta sieltä tänne…

    PS. en muista minkä s-postin olen aiemmin laittanut mutta ihan sama tyyppi silti…

    • krista
      20.3.2019 at 20:13

      Oi just ne elonmerkit, ne tuo mullekin sitten iloa! Heti just jos alkaa näkyä puissa vihreää, tai ekat kukat puskea pintaan ja ruskea väistyä. Pitäisi olla joku luontotutka täältä Suomeen, ja sit kun alkaa vihertää, niin SITTEN ostaa ne lennot :D

      Ihan tutulta näyttää meiliosoite eli oot Kuppikakuksi tunnistettava :) :) :)

  • Jenni M.
    20.3.2019 at 17:51

    Voi teitä! Voisipa samaistua. Kotiin linnottautuminen voisi toimia teille. :)
    Mutta mulle maaliskuusta on tullut viime vuosina ihana. Nyt jo käyn päivittäin kurkkimassa miten paljon tulppaanin varret ovat kasvaneet ja mistä pääsisi jo kuopsuttamaan pihaa. :D
    Jokainen räntä- ja vesisade tietää lumien sulamista ja kesän lähestymistä. <3

    • krista
      20.3.2019 at 20:13

      Mitä mitä mitä; onko tulppanien varsia jo näkyvissä…?

      • A
        20.3.2019 at 20:40

        Mä bongasin tänään päiväkodille lasta viedessä krookuksia! Samaten pensaissa oli pullistuneissa silmuissa jo vihreää näkyvissä :) Iltapäivällä toki satoi sekä räntää että vettä, mutta kyllä se kevät sieltä tulee…

  • Annemaria/Samppanjaa muovimukista
    21.3.2019 at 20:45

    Nyt osui ja upposi. Sain vertaistukea, ymmärrystä ja uskoa siitä, etten olekaan ihan pimahtamassa :) Sompailen tässä edestakaisin Suomen ja Costa del Solin väliä ja joka kerta, kun kone laskeutuu Helsinkiin, musta tuntuu, että lakkaan elämästä. Joka päivä Suomessa lasken kuinka monta yötä pitää vielä nukkua, että pääsen takaisin aurinkoon ja väreihin. En halua mennä ulos, ei huvita mikään. Yritän vain tehdä työni ja pysyä jotenkin hengissä. Ja auta armias, jos uskallat avata suusi. Että onkin pokkaa valittaa. Yhdeksän yötä vielä jäljellä :) Tsemppiä teille Krista ja muu jengi.

  • 1 2