Tämä loistava kysymys ja juttutoive tuli Instan puolella.
En tiedä, vastaan heti alkuun.
Ja sitten perään: …mutta voin toki pohtia.
Jotenkin lähtisin tässä pohdinnassa ehkä liikkelle pienen lapsen maailmasta. Kun hän seisoo vaikkapa kaupan leluhyllyn äärellä ja katsoo eteensä, että OMG VAU. Pienen lapsen kanssa on ihan ymmärrettävää, että hän haluaa. Mulle! Haluan! Totta hitossa lapsi haluaa, vaikka kaiken sieltä!
Sillä ajatuksella olisin ehkä jotenkin ennen kaikkea ymmärtäväinen sellaiselle ihan pienen lapsen materialismille: että näkee jonkun kauniin asian ja haluaa sen. Mutta siitä vähitellen alkaa kasvaa se ymmärrys tavarasta ja sen omistamisesta, ihan vähä vähältä ja ikätason mukaan.
Varmaan pointtina, että jonkun tyyliin nelivuotiaan lapsen materialismista en olisi vielä kovin huolissani, haha. Me ollaan kaikkien kolmen lapsen kanssa ”opeteltu haluamista” ihan siellä leluhyllyn äärellä: ihasteltu, että onpa paljon kaikkea hienoa tavaraa maailmassa – ihastellaan ihan ajan kanssa, mutta ei osteta. Sanotaan sitten leluille hei hei ja ihan voi jälkikäteen jutella, että olipa kyllä upeaa, kun pystyi näkemään niin paljon hienoja leluja. Mitä kaikkea hienoa sitä onkaan!
Toinen hyvä pikkulapsen (ja isommankin) haluamisharjoitus meillä on ollut lelukuvasto. Sitä saa lukea niin paljon kuin sielu sietää, mutta lopulta ennen joulua sieltä valitaan yksi lahjatoive. Vain yksi – ja sen sitten (kääk, tämä on ollut joskus vaikeaa) myös saa. Ihan älyttömän hyvä sauma opetella päätöksentekoa: on paljon hienoa, mutta minkä asian minä oikeasti haluan.
No mutta sitten vähän isompien lasten maailmaan!
Jos nyt tähän väliin saa ottaa tiivistetyn omalapsikehun, niin meillähän saa olla siis aivan pohjattoman ylpeä ja iloinen siitä, miten fiksusti nuo isommat maailman tavaraan suhtautuvat. Esimerkiksi halusin nyt tuossa vähän varmistella, että onhan kierrätysjoululahjat tänä(kin) vuonna heille mieleisiä, ja vastauksena tuli täysin yksimielinen TOTTA KAI se on kaikkein järkevintä. Tämän syksyn aikana lapset ovat myös kahdesti jo opastaneet äitinsä pois ostohoukutusten edestä. Ekalla kerralla meinasin hurahtaa ja ostaa lapsille halpoja kausikoristeita – sain whatsappissa viestin, että ”Äiti nyt pois sieltä, älä osta, me voidaan ihan hyvin askarrella itse”. Ja toisella kerralla (tällä viikolla) aloin katsella uusia kimaltelevia hiuskoristeita lapsen tanssiaisiin, mutta lapsi totesi: ”Ei mitään järkeä ostaa uutta, kun voidaan käyttää meillä jo olemassa olevia”.
Oi lapseni, oi fiksut lapseni!
Ja kun nyt sitten tosiaan näin pyynnöstä pohdin, että mikä tämän takana on, pystyn keksimään ehkä tällaisia mahdollisesti vaikuttaneita asioita.
1. Tavat, joihin on kasvanut
Meillä koko tämän reilun 12 lapsiperhevuoden aikana on ihan normaali arkeen kuuluva juttu, että kierrätysryhmäläiset hakevat noutoja meiltä, ja me haetaan noutoja muilta. Lapset ovat jo pienestä oppineet, että sillä tavalla ne ”uudet” vaatteet useimmiten kotiin tulevat. Ja että ”uudet” ovat usein jonkun muun käyttämät.
Mä näytän ”haluaisitko tällaiset” ruudulta, lapsi hyväksyy tai torjuu, ja sitten käydään hakemassa. Haha siis MITÄ, ostaako joku muka oikeasti vaatteita vaatekaupasta? Me katsotaan netistä ja ”haetaan rapusta joltain tädiltä”, näinhän se on tapana tehdä…?
Ja jotenkin ehkä kun se on niin läpikotaisin normaali juttu, lapset eivät tule sitä jotenkin ajatelleeksikaan, että onko joku asia vaikka uusi tai käytetty. On syntynyt sellainen hyvin luonnollinen oletus, että tällä tavallahan niitä tarvittavia asioita tavallisesti ostetaan, kierrättämällä!
2. Omien arvojen ilmaisu
Esimerkin kautta! Joel kuvaili tämän just näin: kun itse ilmaisee ihailua ja arvostusta, ilmaisee niitä mieluummin muita asioita kuin materialistista ostamista kohtaan. Ei siis itse välttämättä ihastele lasten kuullen kallista ja kiiltävää, vaan muita asioita elämässä: vaikkapa aineettomia juttuja, kuten näköalat, tunnelmat tai kokemukset.
Tai jos puhutaan kaupasta tulleista asioista, ihastelee vaikka sitä, että löytyipä edullisesti kierrätetty juttu. Tavaroista meillä usein jutellaan tavaran tarinaa: mistä se on ostettu (vaikkapa Intiasta ennen lapsia) tai miten vaikkapa keinutuolin äiti itse entisöi, ja katsos tuo sohva on ämmin vanha 60-luvun sohva, joka on saanut meillä uuden elämän päällystettynä.
Eli kyse on siitä, oppiiko lapsi ajattelemaan, että uusi ja kallis asia on tavoittelemisen arvoinen juttu. Vai kohdistuuko ajatukset asioihin jostain vähän erilaisesta kulmasta.
2. Positiivinen kierrätysinnostusesimerkki
No tämäkin tulee niin kuin itsestään, kun on itse niin innostunut!
Eli lapset varmaan silleen jatkuvasti näkevät, kun mä intoilen löydöistäni: milloin tulen kotiin kainalossa toppapuku taaperolle, milloin housupaketti koululaisille. Ja maksoi vaan näin ja näin paljon, katsokaa miten hienot nää on!
Samaa intoa kohdistuu vaikkapa kierrätysaskarteluihin – haha eilen pinniostos-hypermarketissa koululainen sanoi kenkäosaston ohi kävellessä, että en mä noista kengistä ole kiinnostunut, mutta katsokaa, miten paljon upeita pahvilaatikoita!
3. Ymmärtäväinen ote
Samanaikaisesti mulle on ollut myös tärkeä säilyttää sellainen ymmärräväinen ote sitä kohtaan, että jos lapsi haluaa jonkun tavaran tai vaikkapa lempibändinsä vaatteen. Totta kai! Itseilmaisu on tärkeää esimerkiksi pukeutumisessa.
En myöskään pidä tavoitteena sitä, että lapsille syntyy sellainen muisto, että lapsena ei saanut mitään. Itse asiassa musta tuntuu, että meidän lapset elävät hyvinkin yltäkylläistä elämää. (tai no kuka nyt mitäkin yltäkylläisyytenä pitää) Mutta ei meiltä siis silti tavaraa puutu; päinvastoin, joka paikkahan sitä jotenkin tursuaa. Miten sitä kertyykin?
Mutta etenkin näin isompien kanssa voi keskustella hankintojen järkevyydestä – tämä tuleekin tuolla myöhemmin omana kohtanaan.
Ja se bändipaita löytyi lähikirppikseltä kuudella eurolla.
4. Hienoinen ohjaaminen
On leluja ja on leluja. Lopulta se on kiinni tietysti lapsesta, että mikä häneen eniten iskee, mutta on me pyritty myös tekemään keskustelulla ihan hienoista ohjaamista.
Esimerkiksi keräilyyn tarkoitetut lelut ei meillä ole olleet (kröhöm) ainakaan aikuisten suosikkeja – eli vähän on pyritty ohjaamaan kiinnostusta sellaisiin leluihin, jotka eivät perustu omistamiseen vaan leikkimiseen. Etenkin sitten lasten kasvaessa tästä aiheesta on voinut keskustellakin: että joissain leluissa se juttu on vaan sellainen ”osta lisää” -houkutus, eli joskus vaikka sokkona tulee joku lelu, ja lopulta aina haluaa ostaa lisää.
Eikä kyse ole pelkästään ostamisen lisäämiseen houkuttavista leluista. Jotenkin mä ajattelen, että jos lapsi oppii tällaisen ”lisäostamisen kautta aina vähän ulottumattomissa olevan onnen tavoittelun”, se ajatusmalli voi jatkua myös muuhun. Että oppii aina haluamaan jotain uutta ja ajattelee tulevansa vähän onnellisemmaksi, jos sen saa.
5. Keskustelut
No tähän päädyn joka välissä, joten otetaan tähän väliin. Keskustelu, keskustelu, keskustelu. Haha ootteko huomanneet, että meillä vähän tykätään keskustella?
Mistä maksaa, kun maksaa jostain merkistä? Miksi joku Prime-juoma on niin kallista – entä miksi ne Jordanit on sen hintaisia kuin ovat, ja miksi ihmessä joku haluaa just sellaiset kengät, vaikka ne on niin kalliita?
Ja sitten tietysti se ekologinen puoli: tuollaiset ”isot alakoululaiset” tietysti siitäkin tietävät itse jo paljon, ja muodostavat myös omia mielipiteitään. Miksi ei kannata ostaa niin paljon tavaraa kuin sielu sietää?
Olen kuitenkin yrittänyt pidättäytyä kaikenlaiselta saarnalta ja palopuheita: ei niin, että ”meille ei osteta enää yhtään Barbieta, koska maailma tuhoutuu”. En usko, että pelottelu tai syyllistäminen tai sellainen ”joudun luopumaan mulle tärkeistä asioista” -kokemus on hyväksi lapsen ekologiselle tai kulutusajattelulle. Sen sijaan olen antanut heidän itse löytää omat mielipiteensä ja ikään kuin oman äänensä, jolla ajaltella asioita. Luottaen heidän fiksuuteensa ja perheen yhteiseen arvopohjaan.
6. Kirpparifiilistelyt
Nooh, nykyisin koululaisilla on vähän omaakin rahaa. Viikkoraha on pieni (2e), mutta kun sitä ei tuhlaa, niin kertyyhän sitä aina muutamissa viikoissa sievo summia.
Sen myötä viime aikoina on löytynyt kirppikset, sekä livenä että netissä. Sen myötä he ovat itsekin päässeet toteamaan, että jonkun ihanan jutun saa paljon edullisemmin kierrätettynä. Olen ihan ilolla kulkenut heidän kanssaan kirppiksiä: esimerkiksi viime kesän lomailuun kuului useasti koululaisten toiveena, että käydään jonkun kaupungin (missä sitten ollaankin) kirppiksiä kurkkimassa.
Ja mitä löytöjä, etenkin manga-kirjoja ja joitain vaatteitakin!
7. Kaverien esimerkki
Tätä ei voi vähätellä: uskon, että kaverien esimerkki vaikuttaa paljon. Ja mitä enemmän lapsi kasvaa kohti teini-ikää, sitä enemmän kaverien merkitys kasvaa ja vanhempien vähenee – se on luonnollista. Siinä vaiheessa sitä tietysti vaan päästetään vähitellen irti ja pidetään sormet ristissä, että ne omat kotoa opitut arvot jossain kulkevat mukana.
Joissain tapauksissa kaveriesimerkki vie samaan suuntaan kuin perheen arvot – oon itse aina ihan silmät sydämenkuvina, kun kuulen nuorten ihmisten tiedostavuutta. Joskus se kaveriesimerkki voi tietysti viedä niihin Jordanin lenkkareihinkin. Se on vähän tuuripeliä.
8. Sattuma
Niin. No se.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin oikeastaan uskon, että ei-materialistinen ajattelu kasvaa lapseen ihan siinä kaiken muun kasvamisen ohella ja osana perheen arvoja. Oma esimerkki on se kaikkein tärkein!
Lapsi kuitenkin kasvaa omana yksilönään, omaksi itsekseen, ja lopulta aikusuuteen mennessä hän määrittelee ne omat arvonsa ja todennäköisesti kapinoi vanhempiaan vastaan siinä matkan varrella.
Ehkäpä kierrätysperheen teinit pukeutuvat pelkästään Gucciin jossain vaiheessa, haha.
27
Anna
28.11.2024 at 16:18Tosi hyvää pohdintaa. Olen usein löytänyt itseni myös miettimästä tätä.
Lisäisin tähän vielä muutkin ympäröivät ihmiset. Sukulaiset, kummit, vanhempien ystävät. Jos heillä on tapana tuoda lapsille valtavasti uusia leluja ja tavaraa ja he ihastelevat uutta ja kannustavat haluamaan asioita niin silläkin voi olla merkitystä.
Hyvä esimerkki tästä on, että anoppi sanoi ostaneensa lapsille jouluksi toiveena olleen lautapelin yhteiseksi, mutta kysyi vielä mitä voisi ostaa jokaiselle ihan omaksi. Minä olin ajatellut, että pelkkä peli kyllä riittää. Ohjasin kuitenkin hänet tilaamaan molemmille lapsille omat lehdet (Lasten uutiset ja Aku Ankka junior), koska muuten hän olisi todennäköisesti hankkinut lasten koruja tai jotain krääsää. Erään perhetutun luona vierailtuaan lapset tulevat myös joka kerta jonkun lahjan kanssa kotiin, mikä on minulle vähän hampaiden kiristelyä aiheuttava juttu.
Lelukuvaston kanssa ollaan toimittu samalla tavalla kuin teillä, mutta meillä saa esittää kaksi toivetta. Ykköstoiveen ja varatoiveen. Jos ykköstä ei pystytä (tai haluta) syystä tai toisesta toteuttamaan niin on se toinen toive varalla.
.
Sain muuten tätä postausta lukiessa itsekin olla ylpeä meidän ekaluokkalaisesta. He olivat tänään koulun retkellä ja hänellä oli eväänä luumu. Hän tuli kotiin luumun kivi pussissa ja kertoi, että siellä oli kyllä roskis, mutta ei kompostia ja kun luumunkivet saa laittaa kompostiin niin hän ajatteli, että tuo kiven mieluummin kotiin kompostiin kuin heittäisi sekajätteeseen reissun päällä.
krista
29.11.2024 at 08:21Totta, muillakin läheisillä myös merkitystä! Ja Instassa tuli myös muutamassa viestissä yksi, mitä en hoksannut edes ajatella: some, tai TikTok lähinnä. Siinäpä taas yksi syy, miksi tällaisten alakouluikäisten kannattaisi pysyä kaikista tiktokeista pois niin pitkään kuin mahdollista.
–
Oi, miten itseänäistä fiksua ajattelua – just noin. Ihan syystä ylpeä: lapsi oli itse asiaa puntaroinut ja tällaiseen päätynyt <3
A
28.11.2024 at 18:28Minä luulen, että tavaran haluamiseeen vaikuttaa osin myös perheen sosioekonominen asema, siinä mielessä, että jos on keskiluokkaa tai ylempää, nin ainakin periaatteessa on mahdollisuus ostaa niitä kalliita juttuja, joten ehkä ne on vähemmän himottavia statusstymboleita, kuin vähävaraisemmasta kodista tulevalle. En tiiä kuulostaako tämä yhtään järkevälle ajatukselle. Mun lapsi on kasvanut ympäristössä, jossa muutkin lapset ovat keskiluokkaisista tai varakkaista kodeista ja toisaalta perheet on aika lailla ekologisesti valistuneita (kierrätys, kasvissyönti, sähköautot jne), joten luksustavaralla aseman hakeminen ei oikein tunnu lapsia kiinnostavan. Tyyliin toisella on Uggit ja toisella feikki-Uggit mutta ei se mitään merkkaa. Ei ole alakoulussa ainakaan vielä sellaista, että vaatemerkeillä oisi mitään väliä.
—
Toisaalta, onhan toi lapsi jossain vaiheessa kovasti halunnut asioita. Tyyliin, että hän itkee valtoimenaan Prisman leluosastolla, kun ei saa jotain haluamaan. Ja yksi isovanhempi on roudannut valtavia määriä krääsää. Tähän on auttanut aika ja se, että kantakaupungin asunnoissa säilytystilat on rajallliset. Että on helppo perustella lapselle, että ei osteta jotain, kun ei meille mahdu. On puhuttu myös noista kerättävistä sarjoista ja siitä että niissä on tarkoitus saada ihmiset ostamaan ja ostamaan lisää. Rahan arvoa on opeteltu omilla rahoilla ja sitten tehty lapselle välillä kipeitäkin valintoja, että mitä hankitaan ja mihin rahat riittää. Sovittiin lapsen kanssa, että hänen leluista kirppismyynnistä saasut rahat on hänen ja se on ollut hyvä motivaattori saamaan tarpeettomia leluja kiertoon. Toisaalta lapsen vaatekaapissa on aina ollut kierrätettyjä vaatteita (kirppiksiltä ja isommalta serkulta — etenkin serkulta saadut on olleet rakkaita) ja lapsen vaatteita on kierrätetty eteenpäin (myyty ja annettu pienemmille serkuille). Pikkuhiljaa rahan käytössä on itsenäistytty, kun on käyty koulun jälkeen lähikaupassa ostamassa eväitä ennen harrastusta (tässäkin, rajallinen budjetti ja pitäisi saada maha täyteen — ei oo muuten lapsi ikinä ostanut karkkia, mikä on mulle vähän ihmetys, mutta kuvastaa osin lapsen luonnetta, hän on niin kovin fiksu ja pohtivainen ikäisekseen).
—
Nykyisellään lapsen vaatekaappi täydentyy taas kirppislöydöin (kokoa xs-s löytyy kirpputorilta valtavasti) ja muutenkin koko perhe tykkää käydä tekemässä löytöä (esim. notkuvt kierrätettyjrn levyjen hyllyillä). Lapsen isoimmat ”tahtoo saada” hinkumiset kohdistuvat Taylor Swiftiin (valitettavasti näissä levyissä ja merchissä kierrätettyä on saatavilla hyvin vähän), mutta sen hänelle suon. Niin ja helmiä kuluu valtavasti, mutta niitäkin löytyy myös kierrätyskaupoista. Kirpputoreilla ja kierrätyskaupoissa kiertäessä myös realisoituu, että maailmassa on tosi paljon tavaraa, joten ehkä ei uutta tarvita lisää.
krista
29.11.2024 at 08:36Hyviä pointteja! Meillä kans ikään kuin koulun tasolla kuulen kyllä sellaista ”Jordan-puhetta” (hah yksi asia päätyi nyt metaforaksi koko statussymboli-idealle, mutta kaikki ymmärtänevät pointin), mutta lasten sellaiseen omassa sosiaalisessa ympäristössä merkeillä ei taida olla juurikaan väliä. Tärkeintä on tyyliin yleinen söpöys jne, ja lapsilla on myös omanlaisiaan tyylejä ja sellaista erottautumista/omaa tyyliä meillä myös ihastellaan.
–
Ja siis totta kai: on meilläkin vuosien varrella haluttu asioita ja halutaan edelleen, onhan ne kirppislöydötkin sillene haluamista :D Mutta tosiaan niin kuin säkin kirjoitat, niin vähitellen alkaa tulla sellainen järkevyys mukaan, että joskus voi haluta ja joku voi olla halpa kirppisellä, ja silti sitä voi katsoa ja ajatella, että okei no en mä silti tätä osta, kun en tarvitse/mulla on jo/ei ole järkeä ostaa kaikkea kivaa tavaraa, mitä näkee. Oma rahankäyttö myös tätä muuten on edistänyt: joskus jotain on voitu kovasti haluta, mä oon sanonut, että ”okei, totta kai voit ostaa omalla rahalla”, mutta eipä se sitten olekaan kiinnostanut enää omalla rahalla ostettuna :) Eli tuokin on oikein hyvää opettelua!
–
Meillä kans se viikkoraha otettiin muutama vuosi sitten käyttöön sillä ajatuksella, että opettaa, että ostaako vaikka herkkuja saman tien vai säästääkö. No eihän sillä ole koskaan taidettu ostaa karkkia :D Jätskiä kyllä on kesäisin, mutta silloinkin käyvät itse useimmiten jotkut kaupan halvimmat puikot ja kyselevät myös, että onko palautettavia pulloja ja voiko ostaa niillä :) Pihit lapseni <3
A
29.11.2024 at 10:12Meillä ei ole viikko/kuukausirahaa, vaan lapsi saa lisää, kun tilin pohja häämöttää (tämä tilisiirto on kerrottu lapselle, että raha on eväisiin ja bussilippuihin jne arjen kuluihin, mutta oikeasti hän saa tilinsä rahat käyttää mihin haluaa). Hirveän harkitsevaa onkin sitten rahojen käyttö. Moni juttu mikä ois kiva saada aiheuttaakin kovaa pohdintaa, kun kyseessä on omat rahat (vaikka tosiasiallisesti ne on kuitenkin vanhempien antamaa rahaa, jota tulee lisää kun tili tyhjenee … toki, jos lapsi olisi hirveän huoleton rahan käyttäjä, olisi rahahanat varmaan tiukemmilla, vaan kun hän on yhtä pihi kuin vanhempansa, niin ongelmia ei oo ollut). Jätskit on kyllä hyvä esimerkki, omalla rahallaan ostellessa lapsi on hiffannut, että ehkei se jätskikioskin pallo 6 euroa (omg) ookaan usein järkevää, kun vieressä on alepa, josta saa itselle ja kaverille minkä vaan jäden halvemmalla.
krista
29.11.2024 at 13:24Haha sama just meillä ton jätskin kanssa. ”Mennään jätskiskalle” hyvin nopeasti vaihtuu halvimpaan kaupan tikkujätskiin, jos se tulee omasta rahasta (vaikka se oma rahankin on tosiaan peräisin vanhemmilta). Tää on kyllä hyvä vaan, opettavaista!
Lilah
28.11.2024 at 21:52Meillä aika samalla tavalla kasvatettuja lapsia ja vähän samaan tapaan kuin 50% on säästäväisiä ja toinen puoli ei, myös toinen teineistä on ekologinen ja tiedostava, toisella painaa tässä pahimmassa murrosiässä yllättävän paljon se mitä kavereilla on, vaikka tähän asti on ollut oman tiensä kulkija. Silti sama nuori kaupassa työskenneltyään taivasteli miksi valikoiman on oltava niin valtava. Luulen ja toivon että oma arvomaailma ei kuitenkaan ole niin materialistinen kuin tällä hetkellä näyttää ja temusta ostelu jää hetken viehätykseksi (paljon on aiheesta keskusteltu, mutta muutama paketti on tullut).
krista
29.11.2024 at 08:41Jotenkin noin mäkin sen kuvittelen menevän: että voi olla vaiheita, joissa kaverien tavat nousevat suurimmaksi merkitseväksi asiaksi – ja että se on täysin luonnollinen irtautumisprosessin osa ja siinä vaiheessa pitää vaan astua sivuun eikä alkaa taistelemaan. Keskustella tietysti just kannattaa, mutta sit kuitenkin on tärkeä antaa toisen tehdä omat päätöksensä siinä itsenäistymisen vaiheessa. Ja toivoo vaan, että tosiaan sitten ajan kanssa ne lapsen omat arvot sieltä taas nousevat esiin. Siinäkin iässä vaan ajatella, että ”nämä on vaiheita” <3
Hilma
29.11.2024 at 09:58Oma kokemus on se, että alle kymmenvuotiaita ei kiinnosta onko lelu kierrätetty tai kallis. Ihan pikkuruinen asia ilahduttaa, mutta se ei riitä aikuisille. Sitten ne pikkuhiljaa kasvaa tähän kulttuuriin, jossa kaikki kuitenkin on aika yletöntä.
Se tulee ihan aikuisilta se tarve antaa hienoa ja suurta, tai esim synttärilahjaksi annetaan jotain uutta, kun ei tiedä miten vanhemmat asian kokisivat. Asumme ihan moninaisella alueella, etten puhu mistään materialistisesta kuplasta käsin. Usein aikuisillekin se tavara on tärkeää, mutta ”pitäisi olla näin”-ajatukset projisoidaan niihin lasten leluihin.
Tähän ja muuhunkin liittyen ajattelen että vanhempien (aikuisten) tulisi kasvattaa itseään, ei lapsia.
Pahoittelen hapanta sävyä, ei ole suunnattu puutalababya vastaan. Enemmän vaan oma ajatus asiasta.
krista
29.11.2024 at 13:20Jännä, en kokenut yhtään happamana, ihan loppulausahduksesta vasta yllätyin, että ai miten niin hapan :D Ajattelin vaan lukiessa, että älyttömän hyvin ajatetu just tuo, että aikuisten tulisi kasvattaa itse itseään – ihan samaa mieltä, hyvä näkökulma asiaan! Ja tavallaan se on just myös tuota kakkoskohtaa, että millaisia asioita kohtaa itse osoittaa ihailua ja arvostusta; siihen olisi voinut tehdä lisäyksenä sen, että millaisilla asioilla haluaa itse ilahduttaa sitä lastaan.
–
Eli ihan samaa mieltä olen!
–
Jatkoajatus vielä tuohon, että jos/kun tosiaan alle 10-vuotiaita ei kiinnosta, onko lelu kierrätetty tai kallis. Lisäisin tähän (kun esimerkiksi meillä on isot 10v ja 12v), että samanaikaisesti suunnilleen tuosta iästä eteenpäin lapsi kyllä osaa myös itse ajatella ekologisia asioita tosi syvällisesti. Paljon niitä käsitellään koulussakin, ja esimerkiksi Verta, hikeä ja luksusta -sarjaa on katsottu molempien meidän koululaisten luokalla. Keittiön pöydän ympärillä osataan käydä jo tosi syvällisiä keskusteluita ja lapset ihan omana ajatttelunaan tuovat asioita esiin. Eli jos lapset ei (kärjistäen) alle 10v ole kiinnostuneita statuksesta, ja yli 10v puolestaan itse osaavat ajatella jo kriittisesti, niin KUKA sen materialismin sitten synnyttää :D Kyllä, oisko sit tosiaan ne aikuiset :)
.
Lievennän kärjistämistä, totta kai myös kaverit, lähiperheen ulkopuoliset aikuiset, some ja niin edelleen.
A
30.11.2024 at 08:58Mä kipuilin just tämän oman pään sisäisen ajatuksen kanssa, että lahjan pitää olla ”tarpeeksi”. Piti viedä 1-vuotiaalle lahja ja tunnetusti 1-vuotiaat tykkää vaikka kauhoista ja kattilan kansista, että ei oo lapsen mielestä mitään väliä esineen rahallisella arvolla. Lisäksi perheessä isompi 3v. joten tavaraa piisaa jo. Löytyi pieni kiva lahja ja sitten pohdin, että kehtaako näin pientä muutaman euron juttua viedä (toki voisi ostaa jonkun lahjakortin, että vanhemmat voisi ostaa jotain, mutta musta on vähän naurettavaa, että hyvintoimeentulevat perheet keinotekoisesti siirtelee rahaa toiselleen, lahjakortteja ja rahalahjoja annan mielellään isommille lapsille, kun heillä on jo omia haluja :)). Karaisin itseni ja onnistun olemaan menemättä siihen harhakuvaan, että lahjan pitää olla sopivan arvokas, että on ok.
—
Muuten olen ihan huoletta antanut lapsen nuoremmille serkuilla kierrätyslahjoja (tälle nuorimmalle ei enää vaan riiittänyt,kun taaperojemmat on menneet ajat sitten). Kirjahyllyn karsinnassa blokkaan hyväkuntoiset kivoimmat kirjat lahjoiksi ja myös leluja on annettu paljon meidän lapsella käytössä olleita, niin ja nyt isommille legosettejä. Oma sisko arvostaa kierrätyslahjoja, miehen perheen puolesta en tiedä, mutta koitan silti välttää turhaa uuden ostamista. Niinpä tulevana jouluna on taas kierrätyskirjoja menossa pakettiin ja ajattelin olla kirppiksillä silmät auki, jos sille 1v. myös löytyisi kierrätyslahja — duplot ois muuten mahtava, mutta meidän duplot kiersi ensin siskon perheessä muutaman vuoden ja ovat nyt lapsen miehen puoleisilla serkuilla ja niitä duploja on niin paljon (täpötäysi Ikea-kassi), ettei niitä voi kaivata lisää :D).
Veema
29.11.2024 at 17:52Hyviä ajatuksia. Monet näistä allekirjoitan. Itse ehkä korostaisin kestävyysteemoissa kahta asiaa: oma esimerkki ja keskustelu.
Jos siis vaikkapa haluaa saada lapsen käyttämään kestäviä kulkumuotoja, niin se on huomattavasti helpompaa, jos itsekin käyttää niitä. Tai jos haluaa edistää kestäviä ruokatapoja, niin varmasti helpompaa silloin, jos itsekin syö kestävästi. Ja sama ostamisen kanssa. Eli juuri tuo mitä sanoit siitä, mitä itse arvostaa ja sitten toisaalta, miten itse toimii sen pohjalta – kyllä ne kuitenkin luo sitä pohjaa, jonka päälle tulee sitten ne ystävien, sukulaisten, koulun ym. vaikutus sekä tietysti omat ajatukset. Tietyllä tavalla kuitenkin ne oman perheen tavat ja toiminta muuttuu sellaiseksi automaatioksi, jota ei välttämättä sen kummemmin ajattele. Toki jossain vaiheessa niitä kyseenalaistaa, mutta nykyäään taas aikuisena itsekin huomaa tiettyjä lapsuudentapoja, että tulee ihan automaationa samat tavat.
Ja toisaalta sitten asioista puhuminen ja keskustelu. Itse ehkä vähän opponoin sitä, että tarviiko paasaamista välttää. Tai varmaan vähän sävyeroja siinä, mitä tällä tarkoitamme. Mulle itselle nämä asiat on tosi tärkeitä ja teen niitä myös työkseni. Kuten myös mun mies ja lasten isä. Joten tietysti me puhutaan tosi paljon ilmastonmuutoksesta ja lapset varmasti huomaa, että nää on meille tärkeitä teemoja, jonka eteen teemme täydellä sydämellä palkkatyötä ja toisaalta myös oman perheen valintoja. Kyllä se intohimo ja myös pieni huoli saa musta näkyä.
Mun mielestä joku sanoi tässä taannoin hienosti, että katteeton toivo on ihan yhtä lamauttavaa kuin synkkä epätoivo. Paras toiminnan tae on pienen ketutuksen sävyttämä tarmo 🤭 Eli sikäli mun mielestä kestävyysvalinnoista saa sopivalla tavalla myös paasata, mutta ei epätoivoa aiheuttamalla tavalla. Eikä tietenkään sitä lasta syyllistäen, koska eihän lapsi ole ilmastonmuutosta aiheuttanut. Mutta henkilökohtaisten valintojen merkityksestä ja eri asioiden mittasuhteista me puhutaan kyllä paljon lasten kanssa.
Pitkällistä epäselvää ja jäsentymätöntä ajattelua perjantain päätteeksi, mutta ehkä näistä vähän punaista lankaa löytää.