Fuge viidessä päivässä

Kuinka monesti olenkaan kirjoittanut jotain tällaista: että Fuengirola on meille ennen kaikkea arkikaupunki. Sinne me mennään elämään (etenkin lapsiperheelliselle) helppoa talviarkea, ei eksoottista lomaa viettämään.

Keravaankin olen verrannut, ihan randomina ja hataraan mielikuvaan perustuen. Että voi olla vaikka joku Kerava, jossa kaikki toimii ja on helppo elää arkea – mutta ei sinne Keravalle nyt silti välttämättä ihan lomalle lähtisi!

No niin, arvaatte, mihin tämä johtaa.

Me ollaan lähdössä pääsiäislomalla Keravalle.

Ahhahaha no ei vaan Fugeen.

(Vaikka Visit Keravalle (onkohan sellaista olemassa) terveisiä, voitaisiin tulla Keravallekin!)

Tämä ei ole Kerava.

Miten näin pääsi käymään? Että lomalle Fugeen, ei arkeen.

Tämänkin vertauksen olen (ehkä) kertonut aikaisemminkin. Tuosta ”Suomen eteläisimmästä kaupungista” eli Fuengirolasta on tullut meille vähän niin kuin sellainen mökkipaikkakunta.

Sellainen, joka ei välttämättä ole se maakunnan tai maan tai maanosan upein kohde, mutta mihin on muodostunut omat henkilökohtaiset tunnesiteet. Vähän niin kuin toinen kotikaupunki: sellainen paikka, jonne on aina vähän ikävä.

Eikä välttämättä sen paikan spektaakkelimaisuuden takia vaan kaikkien niiden muistojen, kokemusten ja elämysten kautta, joita on päässyt siinä paikassa kokemaan. Eksponentaalisesta kokemisesta kirjoitin viime vuonna. Että ei kaipaakaan mitään eksoottista ja uutta, vaan niiden vanhojen koettujen rakkaiden juttujen uudelleenkokemista.

Niin kuin vaikka mökillä nauttii just siitä samasta tutusta maisemasta ja paluun tunteesta.

Totta kai tällainen viisi päivää on ihan jotain muuta kuin vaikkapa kokonainen kuukausi, mutta toisaalta – ainakin noin läpikotaisin tutussa paikassa tiedämme, mistä tykkäämme! Joten viiteen päivään tykitetään sitten kaikki lempipaikat ja ravintolat. Ei tarvitse arpoa, että mitä halutaan – haha teimme perheen lomatoivelistan ja jokaisella perheenjäsenellä (taapero kommpasi ”jee” jokaiseen ehdotukseen) oli tasan samat toiveet lomalle!

Tänään mietin, että mitäköhän elämässä olisi, jos tuo puoliso olisi ollut tämän asian suhteen vähän yllytyshullumpi. Silloin oikeasti lähdettäisiin vähän niin kuin mökille Fugeen.

Joskus nimittäin ihan oikeasti katselin sieltä myytäviä pikkutaloja, ja olikohan vuosi ehkä 2018 tai 2017, kun yhden vanhan vaatimattoman mutta söpön (oisko oikea sana jotain mallia pittoreski) pikkutalon katselu johti ihan lainalupauksen saamiseen asti. Se oli tavallaan aika lähellä, mutta Joel oli enemmän jalat maassa kuin minä.

Jos olisimme silloin olleet niin hulluja, että olisimme sen tönön itselle ostaneet, niin voisi olla paljon eri tavalla. Ehkä olisin joutunut tekemään ihan sikana töitä (hyvästi, hoitovapaa) lainanmaksuun. Tai ehkä oltaisiin taloudenkaatumismyyty se pois – tai haha ehkä oltaisiin muuten tehty isot voitot sillä, kun hinnat ovat niin kovasti nousseet!

Ei voi oikeastaan tietää, olisiko se ollut hyvä juttu vai ihan katastrofi. Niin kuin elämässä ei voi tietää. Olisi se aikamoinen (liian iso) riski tietysti ollut.

Mutta joskus huokaisen, kun kävelen talon ohi. (en helpotuksesta vaan menneestä haaveesta) Kaikkia polkuja elämässä on, joitain valitsee ja jotkut jättää valitsematta.

Nooh, nyt ei mennä arkeen eikä asumaan. Tutuille kulmille kuitenkin mennään, viisi päivää perillä. Lennot yöllä (koska perilläolon maksimointi ja budjetin minimointi), huh hah hei ja kokeillaanpa sitten sellaistakin.

Ihanalta se silti tuntuu! Ei eksoottiselta vaan kotoisalta. Ja se on hyvä just niin.