Sitähän se parisuhde on.
Että kun kumppani sanoo:
”Hei mä voisin nyt tehdä opiskeluhommia alta pois. Jos vaan seuraavat kolme viikkoa töiden lisäksi opiskelen kaiken vapaa-aikani!”
…ei vastaa niin kuin haluaisi eli:
”Eiiiiih! Miks just nyt?!”
…vaan:
”Hei sepä hieno homma, kulta. Tosi hyvä juttu.”
Tuon ”eiiih”-kommentin sanoin sitten (tosi reilukerhohenkeen – anteeksi) vasta ensimmäisen viikon jälkeen, kun olin jo aivan nääntynyt 24-7-naperonhoitovastuuseen. Täytyy myöntää, että näinä kuluneina viikkoina olen aika usein arvostaen ajatellut niitä, jotka hoitavat lapsiperheen arkirumbaa syystä tai toisesta jatkuvasti yksinään. Tai vielä useamman lapsen kanssa. Huh huh.
Joel vähän protestoi, että miksi en sanonut heti alkuun, että ajoitus ei mielestäni ole ihan paras mahdollinen. Mutta hei – jäikö minulle paljon vaihtoehtoja? Totta kai sitä sanoo, että ”Hei sepä hieno homma, kulta. Tosi hyvä juttu”. Totta kai sitä pitää kannustaa toista, joskus jopa vähän oman jaksamisensa kustannuksella.
Sitähän se parisuhde on.
*******
Opiskelun ajoitus oli muuten suunniteltu niin, että viime viikonloppuna olisi tapahtunut viimeinen puristus. Mutta edellisenä maanantaina soi Joelin puhelin, ystävä soitti:
”Niin siitä meidän Tallinnan-matkasta…”
”Eiiiih!”
Olimme siis unohtaneet varanneemme loman. Just. Kuka unohtaa lomansa? Ilmeisesti me.
*******
Mutta hei – nyt taas puutalossa elämä voittaa! Tämänkertainen opiskelurupeama tuli päätökseensä eilen.
(”Hei sepä hieno homma, kulta. Tosi hyvä juttu” – ja nyt myös tarkoittaen sitä, mitä sanoo)
Juhannusviikolla alkaa Joelin isäkuukausi ja ihana, odotettu yhteinen kuuden viikon perheaika.
Voi kesä! Elämä! Ihana!
