7+2 ja kuulumisia

Varhaisultrakuulumisten jälkeen uskalsin pitkästä aikaa kurkistaa raskausappiin. Viikon ajan pidin sitä visusti kiinni – en halunnut vahingossakaan nähdä, mitä siellä olisi jos olisi, jos kerran ei ole.

Mutta nyt avasin sen. Se näyttää kahdeksatta viikkoa, 7+2.

Ihmisenalun silmät, korvat ja sieraimet ovat muodostuneet, ja useimmat sisäelimet myös. Sydän lyö. Olen tuijotellut mittanauhasta sentin mittaa. Tämän kokoinen.

Mun olo sen sijaan on enimmäkseen tällainen:

Jo kaksi viikkoa sitten alkanut pahoinvointi on yltynyt. En ole (onneksi) oksentanut, mutta ei tässä 24-7 -pahoinvoinnissakaan ihan kamalasti hurraamista ole. Tätä kirjoittaessani rouskutan porkkanaa: tasainen syöminen on ainoa, mikä tuntuu auttavan. Niin kauan kuin leuat rouskuttavat ja nieleskelen tasaisesti, en tunne pahoinvointia niin voimakkaana.

Syömisen kanssa pitää kuitenkin olla varovainen. Vatsa ei saa tulla täyteen. Koska sitten se paha olo vasta iskeekin!

Lounas tänään, tämä on puolikas annos mun tavallisesta.

Porkkana on toimiva. Bulgarian jugurtti, pähkinäpatukat ja hedelmät. ”Tiukemman makuiset” hedelmät, kuten mango, granaattiomena ja kiivi ovat nyt joutuneet väistymään miedompien tieltä. Nyt menee persimoneja ja joitain erilaisia mietoja entiedänimeämeloneja.

Kirpeät hedelmäpääkallot myös.

Tämä kuva on viime viikolta, silloin meni vielä kahvikin.

Lämmin isompi ruoka on tosi vaikea juttu. Ihan valtavan hankala keksiä ruokia, jotka menisivät alas. Tällä hetkellä salaatti ja papuburrito taitavat olla ainoita, enkä oikein tuosta papuburritostakaan enää tiedä. Eilen illalla onnistuin keksimään yhden annoksen, joka just silloin upposi: pelkkää spagettia öljyssä. Pohdinnan jälkeen lupasin, että siihen saa laittaa oliivia ja avokadoa.

Viimeisen kahvikupilliseni join lauantaiaamuna. Se oli lapsen minulle tekemä ja maistui ihanalta. Sunnuntaiaamuna katsoin kahvikupillistani pitkään inhoten, ja otin siitä vain pari hörppäystä. Maanantaina en enää koskenutkaan kahviin.

Samoin on käynyt perusaddiktio-cokikseni kanssa. Uuuuh ei. Ja mikä ihme ja kumma: ei myöskään alkoholiton siideri! Vaikka siis se olisi alkoholitonta. Mutta kropan kuvotus sanoo, että ei kiitos, ei tuota mulle.

Vettä juon, ja appelsiinimehua. Sprite toimii myös – välillä.

Tätä kahvia en enää edes maistellut.

Syömisen lisäksi auttaa aivan täysin liikkumatta paikoillaan makaaminen. Se alkaa auttaa siinä vaiheessa, kun on maannut puoli tuntia liikahtamatta. Jos kääntää kylkeä, homma alkaa alusta.

Tällaisen makuuhetken jälkeen saattaa jopa ajatella, että tässähän on ihan hyvä olo. No, kun nousee ylös, niin ei ole.

Mutta sitten taas. Kärsiminen on kärsimistä ja samanaikaisesti ei ole. Se kuuluu tähän yhtälöön – vähän sellaista luvan kanssa ja pohjimmiltaan hyvästä asiasta valittamista, haha.

Sen sijaan siinä vaiheessa, kun ajattelin, että vauvanalku on mennyt kesken, ei paljon naurattanut. Ajattelin, että tämä paha olo tapahtuu ihan turhaan.

Viimeksihän raskauspahoinvointi ei loppunut siihen, kun raskaus oli jo (jälkikäteen tietäen) mennyt kesken, vaan se jatkui vielä useamman viikon ajan. Ei kuitenkaan läheskään niin voimakkaana kuin nyt.

Alkuviikosta nähty sydämen syke antoi kaikelle tälle pahoinvoinnille merkityksen.

Nyt loppui lautaselta porkkanat. Apua!

40

You Might Also Like

5 Comments

  • Reply
    Anna
    25.11.2021 at 18:02

    Niin ymmärrän tuon ajatuksen, että valittaa tavallaan hyvästä asiasta. Molemmissa raskauksissa olen ollut hurjan onnellinen melkein kaikista oireista ( limakalvojen ylivirittyneestä tilasta johtuva yhdeksän kuukauden yskä on ollut ainoa jota ihan puhtaasti inhosin). Liitoskipuja en rakastanut, mutta niihinkin pystyin sohtautumaan jännällä tavalla positiivisesti.

  • Reply
    Tiina
    25.11.2021 at 22:48

    Niin tuttuja fiiliksiä viime vuoden syksyltä. Varsinkin tuo että kun makaa tarpeeksi kauan paikoillaan niin helpottaa mutta heti kun liukuu niin alkaa alusta. Tsemppiä!

  • Reply
    nuunuu
    1.12.2021 at 13:57

    Onnea ja iloa odotukseen! Täällä päivälleen samoilla viikoilla oleva odottaja. Jos sopii kysyä, kuinka luottavaisin mielin isommat lapsenne ovat tällä hetkellä menetyksenne jälkeen? Haluaisin kertoa esikoisellemme raskaudesta jo nyt, mutta kulttuurissamme elää vahvana tämä alkuraskauden salailu. :S

    • Reply
      krista
      1.12.2021 at 14:53

      Oi, onnea sinnekin! <3
      -
      Meillä on lapset suhtautuneet (kuten lapset suhtautuvat <3 ) asiaan ihanalla mutkattomuudella ja me ollaan kerrottukin asiat aina juuri niin kuin ne on: vaikka että kuukautiset on jääneet pois ja raskaustesti näyttää plussaa, mutta vielä ei tiedetä, lähteekö se kasvamaan vauvaksi asti jne. Varhaisultrasta just kerrottu, että nyt selviää, että onko sydämen syke, ja sitten siitä nt-ultrasta, että "nyt mennään katsomaan, onko se alku lähtenyt kasvamaan vauvaksi" ja yhdessä harmiteltiin, että ei ollut (ja lapset saivat mut lupaamaan, että meille tulee kissa, jos meille ei tulekaan vauvaa :D). Ja nyt toisella kerralla tosiaan samalla tavalla, että nyt on tosiaan jotain siellä tapahtunut (lapsen kommenti: "AI ONKO SE ISI TAAS LAITTANUT SEN SIEMENEN SINNE!!!”), ja nyt toivotaan, että tulisikohan tällä kerralla vauvaa :)

      Eli meillä varmaan tämä, kun on isommat lapset, jotka niin hyvin ymmärtävät ja tietävät, miten lapset saavat alkunsa. Ei ole siis tarvinnut niin kuin aikoinaan taaperoikäiselle esikoiselle puhua ollenkaan sillä tasolla, että ”äidin masussa on vauva” – kun ei vielä tiedetä, että onko sitä vauvaa vai ei. Lapset on sitä mieltä, että ihanaa jos tulisi vauva, mutta on meillä ihana perhe myös neljästään (ja se kissa haha) – ja me aikuiset tietysti ollaan ihan samaa mieltä <3
      -
      Mutta siis lapset eivät tavallaan kokeneet siitä keskenmenosta ollenkaan sitä menetyksen tunnetta, kun ei me oltu sanottukaan, että vauva ON ja TULEE. Se oli vaan sellainen ikään kuin toive, joka ei sitten valitettavasti toteutunutkaan, niin kuin muutenkin elämässä joskus toivoo jotain, mutta se ei sitten toteudukaan.

  • Reply
    Nuunuu
    6.12.2021 at 14:17

    Ihania ajatuksia ja mainio lähestymistapa ollut teillä lasten kanssa asian käsittelyyn! <3 (No okei itse jättäisin ehkä kissan pois laskuista :D)

    Ei olla vielä kerrottu tuolle kohta 4 vuotta täyttävälle, hänen kärsivällisyydellään ja ajantajullaan odotus taitaa olla ihan riittävän pitkä, vaikka vielä vähän lykkäisi asiaa… :D

    Tsemppiä sinnekin pahoinvointeihin, samassa alhossa virutaan!

  • Leave a Reply