Mitenkäs sitä sitten kuvailisi…? Niin kuin pomppulinna… …sokkelo. Paitsi että siellä ei pompita. Vaan kävellään ja ihmetellään. Sokkeloidaan sukkasillaan. Niinku.
Taidetta siis!
Sellainen on Helsingin ydinkeskustan Kansalaistorille pystytetty Arboria. Jota koko ajan kutsun Arboriumiksi, hashtagitkin menivät Insta Storyssa ihan miten sattuu. Perus.
Arboria avattiin Taiteiden yönä, ja se on auki vielä tänään perjantaina klo 20 asti, lauantaina 11-20 ja sunnuntaina 9-15. Vielä ehtii siis! Kannattaa kuitenkin varautua jonottamaan.
Me yritettiin järkeillä mahdollisimman ruuhkaton käyntiaika, ja mentiin sinne siis arkena päiväsaikaan – kiitos lapsen lyhyen koulupäivän. No, jonoa oli silti! Lopulta jono kuitenkin veti ihan kivaa vauhtia, eli hyvinkin maltilliset 20 minuuttia meni jonossa seistessä.
Sisään päästettiin ihmisiä vain sitä mukaa kuin aiemmat poistuivat, yhteensä muistaakseni 80 ihmistä kerrallaan saa olla teoksessa. Ja sisällä huomasi, että se oli kyllä hyvä. Sisällä sokkelossa oli mukavan kiireetön tunnelma ja ihanaa väljyyttä. Löytyi paljon tyhjiä soppia, joihin saattoi jäädä istuskelemaan ja tutkailemaan.
Meidän porukka oli aika väsynyttä, joten meinasi mennä ihan päikkärimeiningiksi.
Jännintä teoksessa oli se, että sinne tulee ainoastaan luonnonvalo – ja se oli jopa vaikea uskoa! Miten hämmentävän kirkkaat värit! Meidän käynnillä labyrintissä oli aika valoisaa, ulkona pilkahteli aurinko. Mutta veikkaan, että esimerkiksi illan viimeisinä tunteina siellä saattaa olla hyvinkin erilainen valo. Hämärtyyköhän siellä paljonkin…?
Pääsy teokseen on ilmainen, ja se on kiva elämys myös lapsille. Juosta ja pomppia ei kuitenkaan saa (vaikka ehkä mieli tekisi), mutta vinkki energianpurkuun: teoksen takana taisi olla leikkipaikka, sinne sitten leikkimään taidekokemuksen jälkeen!
Eli vielä ehtii lapsille(kin) sopivalle kulttuurikäynnille Helsingin keskustassa!
(jos jaksaa jonottaa)
PS. Joel kysyi jutun julkaistuani, että kirjoitinko mä siitä, kuinka lapset vain kitisivät pullaa koko jonotuksen ajan. Ja sitten kun saivat (käynnin jälkeen kahvilassa), kitisivät vielä vähän lisää ja pöydän allakin taisi joku istua Oodin ravintolassa.
Vastasin, että en kirjoittanut.
15
Jokunen
24.8.2019 at 15:25Mutta kiitos, kun kirjoitit tuon PS:n! Meidän perheretket mihin tahansa on aina sitä, että joku lapsista kitisee mennessä, perillä ja palatessa. Ja sitten luen blogeista kivoja tekstejä ihanista retkikohteista ja kuvissa lapset hymyilevät tyytyväisinä. Ja aina kuvittelen, että ne on vaan meidän lapset, jotka kitisee joka paikassa ja melkein joka reissulla. Mutta ihana kun välillä joku muistuttaa, että kyllä ne muutkin lapset joskus! :)
krista
24.8.2019 at 17:49Haha, joo todella. Mä jäin ihan miettimään, että mitenköhän sitä itse on vaan jotenkin tottunut jo suodattamaan ne kitinät ja marinat pois, että jälkikäteen ajatteleen (vähän niin kuin lapsetkin!) että ”hei olipa meillä kivaa”, vaikka olisikin koko kuviteltavissa oleva tunnekirjo ilon kiljunnassa pöydänallamököttämiseen ollut takana :D Sit jälkikäteen muistaa vaan, että olipa mukavaa :D Ihana muistin valikoivuus, se on varmaan jokin aivojen armelias toimintahäiriö :D :D :D
Karina
25.8.2019 at 09:33Joo tuo suodatin on kyllä armelias :D Minäkin kävin lasten kanssa tuolla, ja oli ihana paikka! Käytiin heti ekana päivänä kun se aukes, ja sama taktiikka, eli heti kun lapset yhdeltä oli päässeet koulusta, syötiin välipala ja lähdettiin. 15-20 minuuttia jonotusta :) ……… Ja olen armeliaasti blokannut kokonaan, että molemmat kitisi kotona että miksi pitää lähteä, he ei ainakaan lähde, onx pakko, mix aina pitää lähtee kaikkiin tyhmiin juttuihin, ei ainakaan mennä julkisilla, mennään jos mennään autolla ja auton saa parkkiin siihen viereen. Sitten jonossa – kauheen kuuma, miks sä pakotit ottaa hupparin, onks mitään juotavaa, mitä tuol ees on.
Mutta sitten olikin kiva juttu, käytiin vielä vähän kaupungilla ja pullakahvilla, ja kaikille jäi kun jäikin hyvä mieli! :D :D
Anna
24.8.2019 at 18:15Tuo on hyvä muistutus. Yleensä jos kertoo ja kirjoittaa lapsiperhereissusta sitä jotenkin tykkää kirjoittaa vaan siitä miten kivaa ja hienoa oli. En oikeastaan edes tiedä miksi. onko se ihailtavaa positiivista ajattelua, yritystä kiillottaa vähän omaa elämäänsä vai onko se ehkä osittain myös oma haavekuva retkestä. Minäkin syyllistyn tuohon siloitteluun sekä myös siihen että luen blogeista miten kaikki on auvoisen ihanaa ja tuoksuu sammalelta, pullalta ja kukkasilta ja sairastaminenkin on rauhallista sohvannurkkaan käpertymistä. Sitä välillä unohtaa että se teksti ei tosiaan koskaan kerro koko totuutta. Se että ei liiaksi avaa myöskään lasten mielenpurkauksia on oikeastaan varmaan myös lasten kunnioittamista. Haluaisiko sitä itse että joku muu kuvailisi julkisesti miten sinulla menee totaalisesti hermo? Silti jokaisen arkeen ihan varmasti kuuluu myös kakan hajua, räkää, kiukkukohtauksia, kitinää ja aikuistenkin tunteenpurkauksia.
Lilah
25.8.2019 at 15:13Samoja fiiliksiä kuin edellisillä. Miehen kanssa jossain kesäreissussa just puhuttiinkin, että niin kauan kuin edes jollain on kivaa retki on ok. Eihän sellaista että 4+2 olisi hyvällä tuulella koko päivän osu useinkaan kohdalle.