Miksi olen naimisissa?

Yksi netti-Hesarin luetuimmista jutuista tänään (täällä) kertoi suomalaisten avioliitoista. Niitä solmitaan nyt aiempaa vähemmän, mutta samanaikaisesti ne kestävät aiempaa pidempään. Hmm, no kuulostaa ehkä ihan hyvältä…?

Jutun yhteydessä oli myös tällainen laskuri: kuinka monta prosenttia vihkivuonnasi naimisiin menneistä pareista on edelleen naimisissa? Klikkasin meidän naimisiinmenovuoden 2012 (muistaakseni). Silloin naimisiinmenneistä 96 prosenttia on edelleen *) naimisissa. Ihan hyvin. Lukuna näyttää kuitenkin vähän erilaiselta: 28 878 parista (mun matematiikalla) 1155 paria on eronnut. Se puolestaan kuulostaa aika paljolta.

No, prosentteina kuitenkin erittäin hyvin menee meillä vuonna 2012 naineilla.

*) edit: Ohhoh! Tuo laskuri kertoikin naimisissaolleiden määrän vuonna 2014, ei nyt. Eli vuonna 2014 eli kahdessa vuodessa 1155 paria (vuonna 2012 avioituneista) erosi. Nyt kuulostaakin jo tosi paljolta tuo eroneiden parien määrä, huh huh.

Se usein täällä nähty meidän hääkuva.

Viisi vuotta naimisissa jo. Tuota nettiuutista lukiessani tajusin, että hääpäivämme on… …joskus tässä syyskuussa. Viikon päästä? Ehkäpä; pitää tarkistaa blogista.

Nykyään tuntuu maailman luonnollisimmalta asialta olla vaimo eikä tyttöystävä tai avopuoliso. Erityisesti Joel tykkää tuosta vaimo-nimityksestä; ehkäpä se jotenkin pitää sisällään sellaisen vilpittömän sitoutumiskauneusajatuksen. Aviomies-sanalla ei harmi kyllä ole sellaista sävyä. Usein se on puheessa muodossa mies, ja se ei tee oikeastaan eroa sitoutumisen asteen välillä.

Mutta tekeekö avioliitto sinänsä sitten eroa sitoutumisen asteen välillä?

…ja miksi minä ylipäänsä olen naimisissa?

Mä luulen, että mulla ei ole koskaan ollut mitään naimisiinmenounelmia – ainakaan aikuisiällä. Ei mitään ”päiväni prinsessana” -haaveita, halua pukeutua valkoiseen tylliin tai saada kimaltavaa nimettömään sormeen. Oikeastaan päinvastoin. Muistan hyvin eräänkin 30-vuotiaana pitämäni palopuheen siitä, miten minä haluan joka päivä uudestaan valita oman kumppanini. Toki parhaassa tapauksessa sen saman; mutta ajatus oli, että en halua sitoutua ”pakkoon” vaan haluan aktiivisesti valita saman ihmisen aina uudestaan ja uudestaan.

Ha. Ha. Onneksi olen nyt naimisissa, koska joinain väsyneinä aamuina tässä viiden vuoden aikana olisin saattanut kyllä valita olevani ihan omassa rauhassa ja yksin, kiitos.

Mehän menimme naimisiin silloin 2012 maistraatissa ihan kaksistaan; todistajatkin tulivat sieltä maistraatin henkilökunnasta. Silva oli silloin 5 kk ikäinen. Sitoutuneita olimme jo ennen siviilisäätymuutosta – paljon enemmän sitoutumista vaativia päätöksiä meille oli ollut lapsen saaminen ja asuntolaina. Naimisiin meno oli oikeastaan käytännön juttu. Esimerkiksi mahdollisissa kuolemantapauksissa huoltajuudet, perimiset ja muu tällainen megaromantiikka. Romanttisesti vakuutusyhtiössä oltiin käyty tuolla henkivakuutus/perimisasialla jo aikaisemmin.

Mutta vaikka naimisiin mennessä avioliitto ei tuntunut miltään sitoutumisstepiltä, nyt viiden vuoden jälkeen se on silti ikään kuin rakentanut itse oman merkityksensä. Että me ollaan tässä (sopassa) yhdessä nyt ja aina – ja että mahdollisissa vastoinkäymisissäkin ja hankalissa tilanteissa ratkaisuja etsitään sitoutuneesti avioliiton ja perheen sisältä eikä heitetä hanskoja tiskiin tiukan paikan tullen.

Ehkä siihen ei  kuitenkaan edes mitään papin aamenta maistraattihenkilön ”kiitos ja heippa”:a tarvita, vaan se olisi rakentunut meidän yhdessäoloon muutenkin. Ehkä avioliitto on tavallaan vain sana sille, mikä olisi olemassa muutenkin.

Olen sen verran konservatiivinen (?), että ajattelen, että naimisiin ei kannata mennä hyvien bileiden takia tai ”kun muutkin” tai ”kun tässä iässä pitää”. Vaan nimenomaan silloin, kun se aito sitoutuminen asuu parisuhteessa ilman sitä avioliittoakin.

Hmm. Koko ajan puhun kirjoitan itseäni pussiin. Tämän kirjoituksen ajatuskulku meinaa johtaa siihen, mitä en ajatellut sanoa. Palautuuko tämä sitten siihen, että se avioliitto on sitten pelkästään perintö- ja huoltajuussopimus..? Koska mä yritän sanoa, että ei ole.

Minulle ei enää ole. Vaan sille on tullut tämän muutaman vuoden aikana myös merkitys. Sisältö. Jotenkin. Jokin. Jota en osaa näköjään määritellä.

Samanaikaisesti ajattelen, että sitoutuminen ja siviilisääty eivät ole synonyymeja. Jos esimerkiksi naimisiinmenon ajatus ahdistaa, niin miksi toimia itseään vastaan? Päätyäkseen noiden 1155 eronneen parin joukkoon?

Olen varmaan tämän ennenkin kertonut: minut avioliitto on tavallaan vapauttanut, eikä sitonut. Vapauttanut olemaan oma itsensä väsyneenä ja huonotuulisenakin; vapauttanut myös kaikilta juupas-eipäs -mietinnöiltä ja tavallaan vapauttanut myös pitämään itsestäänselvyytenä, että kaikkiin asioihin me aina lopulta etsitään yhdessä ratkaisu.

Että tässä me ollaan ja eletään yhessä (ja sitten perään pieni iloitseminen siitä, että se parinvalinta on erinomaisesti tehty jo muutenkin).

Vaikka ei ihan joka ikinen aamu sitä aviomiestään siinä aamuärsyyntymisissään valitsisikaan. Juo vaikka yhden kupin kahvia ensin. Toisenkin. Ja sitten huomaa, että okei, kyllä mä tuon silti valitsen ja haluan.

Mutta äkkiä nyt sitä kahvia eka.

48
Like
7

You Might Also Like

  • vannikkila
    8.9.2017 at 13:43

    Tunnistan piirteet (ja sama vuosikin meillä, vaikkakin päivä marraskuussa :D ) ja se on juuri se jokin. Kyllä mä myönnän hipelöiväni sormustani tai kattovani jotain seinillä olevia kuvia häistä. Meillä oli valkoinen puku, kirkko, vieraat ja kolmet (!?) juhlat, mut siltikin se yärkein ja päällimmäisin muisto on ihan vaan me kaks (ja pappi) siinä alttarilla. Musta oli kivaa, että meidän sukulaiset oli siinä, mutta olisin yhtä onnellinen vaikka eivät olisi olleet :)

    Joka aamu (tai meillä ennemmin ilta) päätän, että kyllä, tämä on se minulle oikea mies. Se kun katsoo häntä leikkimässä poikammr kanssa ja tuntuu, ettei itse edes ole tarpeeksi iso niille tunteille. Olen mä siitä onnellinen ja ei sitä pidä hävetä :)

    • krista
      8.9.2017 at 13:46

      Oi että <3 <3 <3 <3 Nyt mä herkistyin, tuli tippa linssiin apua <3 <3 <3

  • Lilah
    8.9.2017 at 13:59

    Näyttikö tuo sulle montako prosenttia on edelleen naimisissa? Mulle se nimittäin kertoi, että vuonna 2005 naimisiin menneistä vajaasta 29300 parista 79% oli naimisissa edelleen vuonna 2014. Nykytilannetta ei kerrottu. Oletan että sullakin siis kertoi vuoden -14 tilanteen, eli kahdessa vuodessa erosi 4%, yhdeksässä vuodessa jo 21%. Tässä todellisessa tilanteessa eli 12 vuotta naimisissa pareista lienee siis naimisissa enää alle kolme neljännestä. Tiesin eroluvut isoiksi, mutta silti tavallaan yllätti, koska omaan lähipiiriin eroja ei ole juuri osunut.

    • krista
      8.9.2017 at 14:01

      Oho, se oli tosiaan, että oli naimisissa vuonna 2014, hyvä kun hoksasit!!! Ohhoh! Eli kahdessa vuodessa on tuo määrä eroja… Korjaan tonne!

  • A
    8.9.2017 at 14:11

    Meillä oli ensin yhteinen asunto ja asuntolaina, sitten mentiin naimisiin. Mentiin kavereilta salaa vihille, lähin perhe kutsuttiin maistraattiin todistamaan vihkimistä ja illalliselle meille kotiin myöhemmin. Kavereille laitettiin kutsut 1kk naimisissaoloa juhlistamaan kun lähdettiin häämatkalle. Hääpäivä valikoitui niinkin proosallisesti että selasin maistraatin vapaita aikoja ja bongasin kiirastorstain. Koska hääpäivän sai vapaaksi, niin siitä sai ”ilmaisen” pitkän viikonlopun (valinta oli sillä sinetöity kun tämä sattui vielä helposti muistettavaan ja hauskaan päivämäärään). Kaksivuotis hääpäivää vietettiin sitten Naistenklinikalla tuhiseva 1vrk vanha nyytti kainalossa.

    Miksi naimisiin…no ei se ollut toiseen sitoutumista, se tuli paljon aiemmin (naimisiin mennessä oli yhteistä historiaa takana jo yli 10 vuotta). Se ei ollut isoja juhlia, se ei ollut yhteistä sukunimeä. Eniten siinä ehkä painoi se, että silloin suunnitelmissa olevien lasten asema on selkeä (ei tartte mennä tunnustamaan isyyttä) ja toisaalta sen yhteisen asunnon kohtalo jos toinen kuolisi. Ei sen romanttisempaa meillä.

    Kaveripiirissä pienet maistraattihäät ja vähän kuin varkain vihillemeneminen on enemmän säätö kuin poikkeus. Sinällään sääli, kun häävieraana on ihanaa ja harvoin niistä pääsee nauttimaan (no kun kaikki kaverit on naimisissa ja uusinta kierrosta ei toivota :)).

    • krista
      9.9.2017 at 09:26

      Meilläkin hääpäivä valittiin sen mukaan, että missä oli vapaa aika maistraatissa :) Mutta näppärää, saitte pienen ”hääloman” samaan! Ja sit koska kaksivuotishääpäiväkin oli teillä niin ikimuistoinen, niin tuskin unohdatte hääpäivän päivämäärää koskaan <3
      -
      Joo samantyyppiset syyt kuin meillä :) Ja sekin on samaa, että mun mielestä myös häävieraana on ihanaa, onneksi niitä aina silloin tällöin vielä on, viimeksi tänä kesänä (sieltä tuo kuvakin) oli tosi ihanat <3 Me ollaan myös puhuttu siitä, että järjestäisimme juhlat kymmenvuotisyhdessäolon aikaan - viimeksi noiden ihanien viime kesän häiden jälkeen tuli ajatus, että voisihan sitä itsekin juhlia silleen 100 % omannäköisesti ja paineetta (kuten noissa juhlissa oli). Mutta se tarkoittais jo ens kesää, jaiks :) Mutta ei mahdoton ajatus ollenkaan! :)

  • Tessa
    8.9.2017 at 14:26

    Mä käytän siipasta sanaa siippa :D Se on VÄHINTÄÄn yhtä hieno, kuin vaimo.

    • krista
      9.9.2017 at 09:29

      Toi on kyllä ihan pos-ket-toman hieno sana!!!

  • murina
    8.9.2017 at 14:45

    Mä halusin naimisiin ennen lapsen syntymää, ettei tarvinu mitään isyydentunnustus asioita hoitaa ja koska halusin koko perheelle saman sukunimen, eli tosi romanttista :D ensi vuonna tulee 10. Hääpäivä, en kyllä joka aamu enkä edes ilta tekis tätä valintaa, mut kauhee vaiva ois erota ja luotan siihen että kyllä tulee taas sekin päivä et kiitän itseäni tästä valinnasta (ainakin tähän asti on tullu)

  • Lurre
    8.9.2017 at 15:09

    Joo, aviomies on vähän outo sana, ei istu omaan suuhun :p

  • Anne
    8.9.2017 at 15:28

    Kaunis ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Minullakaan ei ole koskaan ollut erityisiä avioliittohaaveita tai toiveita 100 vieraan juhlista valkoisine hääpukuineen. Jos puolisoni olisi halunnut lähteä hääpyöritykseen olisin siihen varmaan hänen takiaan taipunut, mutta onneksi olemme tässä suhteessa samanhenkisiä.

    Olemme olleet yhdessä kymmenen vuotta, joista naimisissa kolme. Meidät vihittiin teidän laillanne maistraatissa kahden kesken. Hääjuhlia emme pitäneet. Isoihin juhliin tottuneet perheemme nikottelivat ja monet ystävätkin vaikuttivat hämmentyneiltä, mutta halusimme tehdä juuri niin kuin meistä tuntui hyvältä.

    Päätökseen naimisiin menosta vaikutti meillä puolisoni vaikea sairastuminen. Elämän koetellessa ja tuntuessa ajoittain lähes toivottomalta rakkaus toiseen tuntui –
    ja tuntuu yhä – välillä ainoalta asialta joka piti pinnalla. Kuulostaa tosi imelältä, mutta siltä se tuntui. Kriisin ja raskaan tilanteen myötä minulle kirkastui että todella, haluan olla tämän ihmisen rinnalla sekä hyvinä että pahoina päivinä. Naimisiin meneminen tuntui siinä hetkessä luontevalta sitoutumisen juhlimiselta ja valoisalta hetkeltä synkkyydessä. Ja vaikka tietysti välillä on päiviä kun tuntuu että valitsisin vaikka aamubussin kuskin mielummin kuin puolisoni enkä voi luvata ettemme koskaan missään tilanteessa eroaisi, on kuitenkin luottamus siihen että välillämme on jotain tärkeää ja kaikkemme yritämme jotta säilyttäisimme sen läpi tämän elämän.

  • Norskin vaimo
    8.9.2017 at 15:58

    Me mentiin naimisiin täysin laki-, käytäntö- ja paperisyistä. Valtaosan syistä antoi perheen aikuisten kaksi eri kansallisuutta.

    1) Haluttiin yksi sukunimi koko perheelle, ettei tule ongelmaa matkustaessa, jos (kun) omalla lapsella on eri maan passi mukana kuin vanhemmalla ja tämän lisäksi olisi vielä ollut eri sukunimikin.

    2) Haluttiin jättää väliin kansainväliset isyydentunnustukset kahteen maahan.

    3) Lapselle kuuluu kaksoiskansalaisuus. Norjan kaksoiskansalaisuuden saa vain syntymällä siihen, joten isän ollessa norjalainen säästyttiin taas nipulta paperityötä ja lapselta, joka olisi ollut hetken ilman virallista kansalaisuutta vain koska olemme naimisissa. Suomeen kun tietenkin piti lähettää paperit erikseen ja ilmoittaa kansalaisen syntymisestä ulkomailla.

    4) Ne perimiskuviot ja yhteinen omaisuus.

    Mitään uusia ulottuvuuksia ei ole löytynyt parisuhteeseen, mutta arkeen sellaista luottoa että pahimman käydessä meillä on asiat nyt mahdollisimman selkeästi järjestyksessä. 10 minuutin maistraattihäät oli kyllä täysin meidän juttu. Helppoa ja tehokasta.

  • Hanna
    8.9.2017 at 16:18

    Ihan kuin olisin lukenut omia ajatuksiani. Tänään tuli täyteen 10 vuotta aviossa.
    Juhlistamme asiaa avaamalla uuden nenäliinapaketin, mutta meneehän se hääpäivä sängyn pohjallakin. Tai no, on niitä muitakin vietetty vuoteessa, mutta tällä kertaa vain ja ainoastaan sairastaen.
    Rakkautta on puoliso, joka könyää keittiöön laittamaan kahvia ja etsimään buranaa.

    • krista
      8.9.2017 at 16:40

      Oi, hyvää kymmenvuotishääpäivää sinne sängyn pohjalle <3
      -
      Hei mikäs se kymmenvuotishääpäivä onkaan nimeltään; räkähäät, köhähäät, buranahäät...? :D (tshihihihi anteeksi, oli pakko :D :D :D)

      • Hanna
        8.9.2017 at 18:56

        😛

  • NelliL
    8.9.2017 at 17:28

    Onnea teille :) Meillä on 11 vuotta yhteistä taivalta takana. Itsellä ei ollut minkään sortin kiinnostusta mennä naimisiin koskaan, ikinä, milloinkaan. Mutta näin siinä sitten kävi ja kävi niin nopeasti, että emme seurustelleet kuin sen hetken, että saatiin maistraatista aika vihkimiselle :) Eli suoraan treffeiltä melkein…

  • Ex-vaimo vielä hetken
    8.9.2017 at 18:15

    Hahaa! Minä 38 v. olen ollut MELKEIN 20v. naimisissa. Erottiin tänä syksynä. Syynä tilapäinen kassavaje. Jotain on keksittävä että pahasta paikasta pääsee yli. Käräjäoikeuden paperin kanssa vaan vakuutusyhtiöön lopettamaan kotiäitivuosina kerrytetty eläkevakuutus.
    Aika kova hinta. Itketti vähän helvetisti (anteeksi ruma sana). Niillä ”itse säästetyillä” rahoilla sai kuitenkin paikattua pahan aukon.
    Kiitos vaan lapsilisien leikkaajille ja muille hyvinvoinnin edistäjille. Ei olla mitään lisää/enemmän pyydetty, mutta kovasti on osallistuttu talkoisiin. Sekä säästö- että synnytystalkoisiin.
    Nyt sitten vaan äkkiäpiannopeasti takaisin naimisiin. Ei tullut yhtämittaista avioliittoa meille niin montaa vuosikymmentä kun olisimme halunneet, mutta jatketaan siitä mihin jäätiin.
    Eroon voi olla niin monta syytä!
    20-vuotis hääpäivä siirtyy pari kuukautta eteenpäin, mutta ei siitä tarvitse kellekkään kertoa ;).

    • krista
      8.9.2017 at 18:32

      No hui! Mutta onneksi löytyi ratkaisu – eläkevakuutusta ei siis voinut sanottua irti ilman eroa? Voin kuvitella, että tuollaista vetoa ei ihan kevein perustein tee vaan kyse on pakkotilanteesta; on tämä yhteiskunta kyllä kummallinen, kun lapsiperhe voi joutua noin tiukoille… Mutta joo: onneksi olette vain tilapäinen ero! Joskushan tiukassa tilanteessa joutuu parisuhdekin koetukselle. Mutta te pääsette vielä juhlimaan hääpäiviä sitten jatkossakin! <3

  • Heidi
    8.9.2017 at 18:57

    Mulla on ihan samanlainen tunne kuin sulla. Me ei oikeastaan osattu koskaan perustella, miksi halutaan mennä naimisiin (on jotenkin paljon helpompi perustella miksi ei haluaisi naimisiin), mutta se vain tuntui niin oikealta – vaikka kummatkin oltiin aina oltu kyseistä instituutiota vastaan. Mentiin elokuussa 2012 eli viisi vuotta tuli meilläkin juuri täyteen. Jotenkin siitä ihan uskomattoman jännä juttu, että jo seuraavana aamuna herätessä olo oli ihan erilainen. Naimisiin meno lähensi meitä entisestään ja muodostuikin sitten tosi tärkeäksi jutuksi meille ❤️ Ja edelleen valitsen hänet joka aamu – niinä huonoinakin 😘

  • Torey
    8.9.2017 at 19:48

    Mun mies on aina puhunu musta emäntänä. Musta siinä on jotain söpöä. Ja se tarttu niin et puhun itekkin isännästä. Sopii hyvin ku asutaan täällä maalla. :D

    Naimisiin mentiin 6 vuotta sitten maistraatissa, kaikilta salaa ja vaan esikoinen mukana. Haaveilen tosin pienistä juhlista esim. 10 vuotis hääpäivänä. :)

  • Maija
    8.9.2017 at 21:56

    Olipa hyvä kirjoitus. Puit sanoiksi ajatuksen, joka itsellenikin on ehkä suurin merkitys avioliitossa. Se tuntuu vapaudelta olla oma itsensä toisen kanssa ja samalla kuitenkin se on tuonut jotenkin syvemmän luottamuksen siihen että yhdessä ollaan.

    Satuinpa myös lukemaan tämän tänään ja heräsin katsomaan päivämäärää, nimittäin tänään sattuu olemaan myös meidän viides hääpäivä. Kumpikaan meistä ei muistanut. Mutta onneksi ”varastettiin” pieni hetki meille, kun mummu haki lapsen aikaisemmin päiväkodista ja me ehdittiin nopeasti töiden jälkeen viettää hetki kahdestaan lasillisella. Ja sitten taas kaupan kautta kotiin ja perus perhearkeen.

  • heiskav
    8.9.2017 at 22:27

    Tuonpa vähän erilaista näkökulmaa tähän keskusteluun, jotta muistuu mieleen meidän ihmisten erilaisuus. ;)

    Me mentiin 20-vuotiaana (5 vuoden yhdessäolon jälkeen) naimisiin kaikkein eniten rakkauden vuoksi. Mutta myös vakaumuksen vuoksi. Siksi, että päästiin muuttamaan yhteen ja aloittamaan yhteinen elämä ihan kunnolla. Haluttiin kunnioittaa perinteitä ja toimia niiden mukaisesti. Vanhanaikaista? Ehkä, mutta meille oikeaa.

    Parasta avioliitossa on se, että tietää, että tähän voi aina luottaa, tämä kestää. Jos tulee vastoinkäymisiä, me selvitetään ne yhdessä. Mies minun rinnalla on luvannut olla kanssani koko elämän, samoin olen luvannut myös minä. Yli 8 vuoden aikana ollaan selvitty parisuhteen kasvukivuista, muutosta toiselle puolelle Suomea, lapsettomuudesta, hedelmöityshoidoista, vauvavuodesta ja sen jälkeisestä eräänlaisesta kriisistä, kun piti taas tottua olemaan yhdessä vanhempina, ei lapsettomana parina. Nämä kaikki on kasvattaneet meitä yhteen, vahvistaneet ja kiinnittäneet. Olen naimisissa, koska uskon rakkauteen ja elinikäiseen avioliittoon meidän kohdalla.<3

    • krista
      9.9.2017 at 09:31

      Ihana kertomus, ja kuulostaa niin niin niiiiiin oikealta teille <3 Nimenomaan: ihmisten polut ja elämät ja taustat ja ajatukset ja kokemukset ja KAIKKI on erilaisia, on niin tärkeä löytää sieltä se oma polku <3 <3 <3 Kuulostaa siltä, että olette vahvoja - ja ihania! <3

  • Kvaakkuli
    8.9.2017 at 22:55

    Me mentiin naimisiin, jottei tarvitsisi kuunnella enää kysymyksiä, milloin mennään naimisiin😁 no joo, ei nyt ehkä pelkästään siksi, mutta lähelle kuitenkin. Ollaan oltu nyt 11 vuotta yhdessä, niistä 3 naimisissa. Naimisiin mentiin lapsen kasteen yhteydessä muka yllätyksenä (arvasivat kuulemma), kun ei haluttu sen kummempia häitä. Nyt on sitten selkeä meno, jos jommalle kummalle meistä sattuu jotain. Ja mulla uusi, coolimpi sukunimi😁

  • mmie
    9.9.2017 at 02:08

    Kiitos tästä postauksesta. Tai siis, toivon että voin sanoa illalla kiitos. Itse olen haaveillut naimisiinmenosta ja prinsessapäivästä aina ja mies on niin, että ei ikinä naimisiin. Miehellä se juontaa siitä, että hänen omat vanhempansa menivät naimisiin vasta muutama vuosi sitten…maistraatissa. Itse olen joutunut taipumaan ja ymmärtämään miestä, koska onhan meillä jo yhteinen asuntolaina jne. mutta silti se sormus ois kivempi. Mies on siihen jo suostunut että kun lapsi tulee taloon, niin sitten on ”syy” mennä naimisiin.

    En nyt tiedä mitä tällä kommentilla hain, mutta kiitos postauksesta että minäkin ymmärrän taas paremmin miksei kaikki halua heti naimisiin ja ehkä mieskin ymmärtää tämän luettua että kyllä se naimisissa olo olisi ihan mukavaa :D

    • krista
      9.9.2017 at 09:36

      Hmm totta, tällaiset asiat kyllä saattavat aiheuttaa jopa kitkaa parisuhteeseen, jos puolisot ajattelevat avioliitosta/perinteisen hääjuhlan järjestämisestä eri tavalla. Mutta ihanaa, että olette kuunnelleet toisianne ja etsitte sellaisia kompromissiratkaisuja jotka tuntuvat molemmista hyviltä <3
      -
      Täytyy myöntää, että mä oon joskus (puhutaan kymmeniä vuosia sitten, en lähiaikoina) ollut hääjuhlissa, missä on huomannut, että toinen puolison on vastahankainen ja vain statistin roolissa. Ei se kivalta tunnu sekään, kyllähän sen pitäisi olla molemmille kiva ja tärkeä juttu. Ehkä joskus on vaikeakin sanoa sille omalle rakkaalle (vaikka jos toinen on ihan häähullu), että "kuule, mun mielestä tää ei tunnu oikein hyvältä". Eli jopa ymmärrän, että sen tekee vaikka vastahankaan, kun toista rakastaa eikä halua tuottaa pettymystä... Oho, eksyin vähän aiheesta. Mutta siis: varmasti on löydettävissä niitä yhteisratkaisuja, joissa molemmila on hyvä olla <3 Onneksi kuulostaa siltä, että teillä on hyvä ymmärrys ja keskusteluyhteys keskenänne! Ja sehän se onkin muuten tosi tärkeää sitten avioliitossa :) ...ja muussakin pitkässä parisuhteessa :)

  • An
    9.9.2017 at 08:06

    Me ollaan oltu yksissä 15 vuotta ja meillä on yhteinen lapsi. Me emme ole naimisissa, eikä kumpikaan avioon halua. Kyse ei ole sitoutumisen pelosta, sillä me tosiaan haluamme olla yhdessä nyt ja harmaahapsisinakin. Me emme vain tahdo tai tarvitse avioliittoa tekemään siitä totta. Ajatus naimisiin menosta siis tosiaan ahdistaa, muttei tekstissä mainitsemallasi tavalla. Tuo sen sijaan pitää paikkansa, että me tahdomme aktiivisesti valita toisemme, olla osa toistemme arkea ja rakastaa toisiamme. Se ei ole johtanut haluun lyödä hanskat helposti tiskiin tai lähteä etsimään parempaa. Se on johtanut aktiiviseen haluun tehdä töitä tämän suhteen eteen, koska minulla on mahdollisuus valita ja valitsen kerta toisensa jälkeen tämän miehen ja tämän rakkauden. Se tuo varmuutta, sillä toinen tekee samoin ja on valinnut minut, väsyneestä aamusta ja loskaisesta tappelupäivästä toiseen ja ilon pirskahduksesta aina seuraavaan joka aamu 15 vuoden ajan. Me emme ole tässä tavan vuoksi tai koska meidän kuuluisi olla näin avioliiton tai muun takia. Me olemme, koska tahdomme ja toinen sekä ”me” olemme kaiken tämän työn arvoisia.

  • Ebe
    9.9.2017 at 17:33

    Me mentiin viime kuussa kaikilta (paitsi kummankin bestmaniltä, kun tarvi omat todistajat) salaa maistraatissa naimisiin. Vietettiin viikonloppu tuossa kaupungissa
    (Meidän kaupungissa ei maistraattia ole) ja vasta kotiin palattua kerrottiin vanhemmille ja lähisukulaisille ja maanantaina tehtiin facebookiin (minun) nimenmuutos ja lisättiin pari kuvaa ”ilmoitusluontoisesti”. Näin saatiin olla viikonloppu rauhassa :) lähtiessä laitettiin kyllä ”kauan naineet – vasta vihityt-kyltti takalasiin, mutta otettiin pois 10km ennnen kotia :D muutenkin tahdottiin hoitaa homma ilman yhtään ylimääräistä ressiä ja hössötystä, ja säästölinjalla, juhlitaan sitten porukalla kunhan tuo esikoinenkin lähtee tuolta yksiöstään liikkeelle :) vähän harmitti kun äitille ja isälle tuli paha mieli kun eivät päässeet paikalle,vaikka ymmärsivät toki miksi näin teimme ja naispuolinen paras kaverini suutahti (leppyi jo :) ) mutta ei me muiden mieliksi tätä tehty, joten osaan elää sen kanssa.

    Syynä pääasiassa eräs raskaushormonimonsteri ”byääääh mä oon sit ainoa jolla on eri sukunimi, en tahooooo” :’D no tietenkin tämä lapsiasia muutenkin, jos vaikka toiselle sattuu jotain tai ynnä muuta. Ja kyllähän tässä jo tiedettiin kenen kainalossa tahdotaan loppuelämme olla <3

  • ElinaBeE
    9.9.2017 at 19:04

    Me mentiin naimisiin koska en halunnut mihinkään isyydentunnustus-juttuun. Tosi romanttista. Ei otettu silloin edes yhteistä sukunimeä ja mentiin mäkkäriin pikalounaalle ennen ku mulla jatkui luennot. Hääpäivä valikoitui sen mukaan mikä oli nopeasti vapaana ja osuu mun hyppytunnille. Parin viikon päästä mäkkilounaasta syntyikin meidän esikoinen. Ei edes kerrottu meidän avioitumisesta kun vasta seuraavana kesänä :D

    Yhteinen sukunimi otettettiin vasta kun toinen lapsi oli syntynyt ja mies oli sitä mieltä, että on meidän perheen outsider väärällä nimellään.

    Oltiin toki toisiimme kiintyneet jo naimisiin mennessä, mutta ei sellaista kunnon rakkautta ehtinyt niin lyhyessä ajassa syntyä ja oli siinä vaiheessa kaikkea muutakin mietittävää :D Rakkaus syttyi hiljalleen ajan kanssa ja me voidaan aina kirkkain silmin sanoa rakastavamme toisiamme nykyään paljon, paljon enemmän kun hääpäivänä :D