Lahjoa, palkita – vai mitä muuta?

Meillähän meni sitten vuodenvaihteessa se vallankumouksellisen hyvin sujunut nukkumisputki ihan totaaliplörinäksi. Kaikki lähti joululomalla yhdestä huonosta illasta. Sen jälkeen seurasi toinen, ja sitten kolmas. Siinä vaiheessa me vanhemmat jo totesimme, että p*rselleen meni: kokemus on näyttänyt, että kun kolme kertaa asia x toistuu lasten kanssa tavalla y, se on sen jälkeen vakiintunut tapa.

Xy xy xy xy xy xy se sitten on siitä eteenpäin.

Ja niin kävi. Kolmesta nukkumaanmenosäädöstä kasvoikin sitten viikko ja viikosta kaksi. Pissahätä, pelottaa, jano, ja niin edelleen.

Kunnes eräänä iltana minä sanoin spontaanisti, sen kummemmin käyttämättä suusta ulos tulevia sanoja aivojen kautta:
”Kuulkas, nyt ois sellainen juttu, että jos viisi nukkumaanmenoa peräkkäin menee ilman mitään ongelmia, niin me lähdetään ostamaan teille ihan ikioma yölamppu. Saatte itse valita, että millainen lamppu ostetaan!”

Vau. Oma yölamppu! (joka oltiin ajateltu ostaa muutenkin, heh) Idea sai välittömästi suosiollisen vastaanoton.

Pari yötä meni täydellisesti. Sitten yksi iltasekoilu. Ja uusi aloitus. Ja sen jälkeen viiden suora hienosti putkeen.

Kävimme ostamassa yölampun. Nyt meillä on menty nukkumaan jo kohta kuukauden verran ihan täydellisen hyvin.

”Syy on selvä: lahjonta. Kasvatusperiaatteet, missä olette? Täällä ei ole näkynyt :D”, kirjoitin Instaan parin ensimmäisen onnistuneen illan jälkeen.

Mutta hei! Eihän tämä ole lahjontaa! Vaan se on palkitsemista! Näin siis minulle kerrottiin. Ja totta: ehkäpä lahjonta tarkoittaa tosiaan palkinnon antamista etukäteen, kun taas palkitsemisella voi motivoida lasta harjoittelemaan jotain juttua. Tästä pieni juttu esimerkiksi Iltalehdessä täällä. (linkkivinkin sain siellä Instassa, kiitos!)

Mutta kun. Mutta kun. Mutta kun…

Olen useamman kerran ennenkin (mm. huutotaulukon osalta täällä) kirjoittanut, mitä meillä ajatellaan sisäisestä motivaatiosta ja ulkoisesta motivaatiosta. Että kun ihminen haluaa itse toimia oikein, se on vahvempi motiivi kuin että jos ihminen toimii oikein jonkun ulkoisen palkinnon saadakseen.

Esimerkiksi kiintymysvanhemmuuden mukaan (täällä, tämänkin linkin sain Instaan – kiitos!) palkitsemista ja rankaisua on syytä välttää. Noista heidän esittämistään perusteista etenkin ykkösen ja kolmosen voin hyvinkin allekirjoittaa.

Mutta hemmetti vie kun se palkitseminen toimi noin hyvin!!! Lapset menevät nukkumaan täydellisesti. Kaikki yhden ”viidestä nukkumaanmenosta yölamppu” -palkinnon takia: sen myötä lapset oppivat takaisin uuteen hyvään rutiiniin ja pois aiemmin vallinneesta huonosta rutiinista.

Palkita (kasvatuskeinona) vai ei? Mielipiteitä?

Mun mielestä noissa kiintymysvanhemmus-sivuston perusteissa on ehdottomasti pointtinsa. Ihan ehdottomasti. Ihan-ihan-ihan ehdottomasti. Siksi (ja silti) mä olisin valmis lähtemään omissa ajatuksissani sille linjalle, että palkitsemista kannattaa käyttää erittäin harkiten. Esimerkiksi juuri sellaisissa tilanteissa, kun tarvitaan jonkun yksittäisen huonosti sujuvan jutun tilalle ”juurutettua” uusi, parempi toimintatapa. Ja jos muita juttuja on jo vaikka yritetty ja vanhemmat ovat epätoivoisia ja palkitseminen saattaisi tuoda onnistuneen lopputuloksen.

Niin kuin perhepsykologi tuossa jutussa sanoo: palkinnon ei välttämättä tarvitse olla konkreettista tavaraa. Joskus myös vanhempien kiitos käy palkinnosta.

Positiivinen huomio.

No. Sillä positiivisella huomiolla ei meidän nukkumaanmenoja korjattu. Mutta yölampulla korjattiin.

34
Like
4

You Might Also Like

  • Pire
    7.2.2018 at 15:59

    Itse kallistun palkitsemiseen tämän samaisen ongelman kohdalla :D tai no, saman tyylisen. Joululomien jälkeen Lapsonen laukkaa joka yö vanhempien viereen nukkumaan. Periaatteessa nukkuu 4h omassa sängyssä,loput 8 vanhempien sängyssä… olen sanonut, että saat kuule uuden ryhmä hau lelun kun olet oppinut nukkumaan taas koko yön omassa sängyssä (tarkoittaa myöskin 5 yötä). On kuulemma ihan tyhmä ajatus, joulupukki vasta toi uusia ryhmä hau leluja…

    • krista
      7.2.2018 at 16:20

      Onko teillä jo yölamppu? :D

      Joo me muuten Joelin kanssa jossain vaiheessa puhuttiin, että jos TAAS menee plörinäksi, niin mitä ihmettä me sitten keksitään. Kun yölamppu on jo :D Pitäiskö se ottaa ensin pois (äh, sit se ois rangaistus) ja sit antaa takaisin…? Ei ehkä :D Täytyy nyt vaan toivoa, että tuo yölampputaika kestää.

      Mutta tosiaan oon taipuvainen nyt jotenkin tähän, että just ”vääränlaisen rutiinin” yksittäiseen katkaisemiseen palkitseminen on hyvä. Mutta tosiaan harkiten käytettynä, että lapsi ei liikaa lähde ulkoisten palkintojen tavoittelun tielle.

  • Lanttumaakari keittiössä
    7.2.2018 at 16:31

    Argh, minä taas näen aina punaista, jos jostakin asiasta tehdään melkein uskonnonveroinen hihhuliaate (kuten tuo kiintymysvanhemmuus äärimuotonaan tuntuu olevan). Olen kyllä sitä mieltä, että kiintymysvanhemmuudessa on paljon hyvää, tottakai! Ja jyvähän se on, jos lastenkasvatusta ajatellaan, eikä pelkästään toimita, mutta jonkin periaatteen noudattaminen prikulleen aina ja joka asiassa on kyllä lapsen kannalta yhtä huono vaihtoehto. Elämä kun yleensä ei ole mitenkään jäykkää ja ehdollista, vaan tarvitaan joustoa ja sopeutumista.

    Jos asioista tekee vaikeita, niin varmasti niistä saa sellaisia. On kauheata, miten paljon nykyvanhemmat asettavat paineita itselleen ja suorittavat vanhemmuutta. Silloin hyvä periaate kääntyy kaikkea vastaan, ja pahimmillaan vanhempi uupuu, masentuu ja kokee valtavaa syyllisyyttä omasta epäonnistumisestaan. Ja se jos mikä on lapsen kannalta haitallista.

    Voisiko sen ajatella niin, että palkitsemisen käyttöhän on vanhemmalta päin vastoin lapsen pystyvyysuskon ja sitä kautta itsetunnon vahvistamista (jos tavoite valitaan ja palkitseminen toteutetaan oikein). Vanhempi luottaa siihen, että lapsi kyllä osaa ja pystyy oppimaan uuden taidon. Lapsen aivot eivät vaan ole niin kehittyneet, että hän pystyisi toimimaan aikuismaisen ja sisäsyntyisen motivaation kautta. Ulkoinen motivaatio voi jopa vahvistaa sisäistä, kun lapsi saa onnistumisen kokemuksia ja näkee syy-seuraussuhteita toiminnassaan.

    Tällaista nyt ekana tuli mieleen, ehkä katson tätä vähän värittynein lasein :-D

    • krista
      7.2.2018 at 16:44

      Varmaan mihin tahansa (?) voi ns. hurahtaa, tai no jos ei mihin tahansa niin moneen juttuun, on se sitten ruokavaliota tai konmaritusta tai jotain vanhemmuussuuntaa. Mutta sitten suurin osa varmaan ottaa aineksia ja soveltaa. Myös mun mielestä kiintymyysvanhemmuudessa on paljon hyvää ja paljon ihan loistavia ajatuksia, joita ”perinteisessä” (aiempien vuosikymmenten) kasvatuksessa ei välttämättä tiedetty, ja heidän ajatuksiaan on mun mielestä kiinostava lukea ja soveltaa niiltä osin, kun ne tuntuvat omaan elämään sopivilta :)

      Parhaimmillaan se ei siis ole ”vaikeaksi tekemistä” vaan helpoksi. Mutta mäkään en siis usko minkään opin kirjaimelliseen noudattamiseen, tai siis itselleni ainakaan se ei sovi.

      Hyvä pointti muuten myös tuo sun ajatus palkitsemisesta! En huomannut värittyeitä laseja tuossa ajatuksessa ollenkaan, ihan loogiselta kuulostaa :)

      • Lanttumaakari keittiössä
        7.2.2018 at 17:59

        Tuli vähän turhan paatoksella tuo viesti :-D Mutta en siis uskonutkaan, että te olisitte jotenkin hurahtaneita tai täysin jonkin oppien mukaan menijöitä. Olen täysin samaa mieltä siitä, että kiintymysvanhemmuudessa on tosi paljon hyvää, jota kannattaa vanhemmuuteen soveltaa. Parasta onkin, että näitä erilaisia lähestymistapoja vanhemmuuteen voi ottaa itselleen juuri sen verran kuin kokee sopivaksi. Erilaiset hurahtajat saavat vaan minut näkemään punaista, heitä on tainnut sattua liikaa lähipiiriini. Aina mietinkin, että mistä se hurahtaminen oikein kertoo (ja miksi se niin paljon ärsyttää, kumpuaako se kuitenkin jostakin ajatuksesta, että oikeasti muka olisi olemassa täydellistä ja kaikille lapsille parasta vanhemmuutta, jota en sitten itse ei-hurahtaneena edusta).

        Kiitos näistä postauksista, ne saavat aina ajattelemaan asioita monelta kannalta!

        • krista
          7.2.2018 at 18:25

          Hihi huomasinkin, että ehkäpä tuo sana ”kiintymysvanhemmuus” sai sen sun punaisen värin viestisi alkuun eka lauseeseen leimahtamaan. Mutta sitten kun viestisi luki eteenpäin, niin ei siellä leimunnut yhtään vaan ihan hyviä ja perusteltuja pointteja :) Mistään en ollut minäkään eri mieltä :)

          Mä muuten itsekin oon ajatellut noita ”hurahduksia”. Lähinnä näitä konmari- ja ruokavaliohurahtajia oon miettinyt itse – en ärsyyntyneenä vaan kiinnostuneena. Mä luulen, että siinä on kyse jotenkin elämänhallinnassa: nykymaailmassa haluaa hallita jotain osa-aluetta täydellisesti. Sama pätee varmasti kasvatusasioihin hurahtamiseen; haluaa hallita täydellisesti, ja se voi pahimmillaan jopa tuottaa ahdistusta. (koska aika moni varmaan on samaa mieltä, että lapsia ei voi oikein täydellisesti hallita, aina ne pääsevät yllättämään :D )

          Kiitos itsellesi kommenteista! Kiva kirjoittaa välillä näitä kasvatusaiheisia pohdintoja, vaikka suoria vastauksia mihinkään ei tästä osoitteesta ainakaan :) Ja hei kommentoi jatkossakin! Paatoksella tai ilman, molemmat tervetulleita :) Paatos on erittäin ok etenkin silloin, kun perustelut ovat kuitenkin hyvät :)

  • Miitu
    7.2.2018 at 16:51

    Onhan se sisäinen motivaatio mahtava asia, ja vie monessa asiassa eteenpäin, mutta… Jos jokin asia on lapselle vaikea, ulkoisilla kannustimilla voi oikein hyvin tukea, kunnes toiminta itsessään alkaa palkita lasta. Esimerkiksi nyt tässä tapauksessa tuon palkkion keinoin lapsi pystyy tsemppaamaan itseään siihen asti, kunnes on päästy sen pisteen yli, että huomaa itsekin pystyvänsä siihen. Oppimisvaikeuksien kohdalla tarvitaan konkreettisia palkintoja, että lapsi jaksaa harjoitella niin kauan, että taito vahvistuu riittävästi tuottaakseen myös iloa. Listaa voi jatkaa aika pitkään.
    .
    Näin alan ammattilaisena mua harmittaa suunnattomasti nämä yksipuoliset ismit, mitä Suomessa (miksei maailmallakin) on milloin mihinkin liittyen. Mikään lähestymistapa ei ole kaiken kattava ja toimi ihan jokaikisessä tilanteessa. Esimerkiksi nyt just tää sisäisen motivaation tukeminen on tosi tärkeää, mutta käsi pystyyn, kuka aikuinen on täysin sisäisesti motivoitunut kaikkeen? Maksatteko laskuja sisäisesti motivoituneena vai siksi kun on pakko? Entä kuinka moni miettii jonkin kivan asian x (vaikka leffa tms.), mitä tekee sen jälkeen, kun on saanut lapset nukkumaan?

    • krista
      7.2.2018 at 16:56

      Aijaijai, miten hyviä pointteja, just näin! Itse asiassa kirjoitit (mutta selkeämmin kuin minä) hyvin pitkälti sen, mitä minäkin tästä ajattelen.

      Haha, sisäisesti motivoitunut laskun maksaja :D Joo en minä ainakaan. Ja ulkoisena motivaattorina itsellekin esimerkiksi noissa hankalissa nukuttamistilanteissa hyvinki toimi siideritölkki jääkaapissa ja sarja/leffa puolison kanssa. Että ”mä selviän hermoja menettämättä tästä, kun ulkoinen motivaattori tuolla jääkaapissa odottaa” :D

  • Ainoooo
    7.2.2018 at 16:51

    Kasvatusperiaatteet… Mitä ne on?! :D Varsinkin nukkumisen suhteen meillä on menty aidan matalimmalta kohdalta sen jälkeen kun esikoinen ensin nukkui pätkissä 2 v ja sitten syntyikin kuopus… Joululomalla saatiin taulukko+palkinto -systeemillä lopetettua esikoisen aamuyön hillumiset ja parannettua koko perheen unia ja elämänlaatua. Meillä tosin tuntuu että useinkaan se itse palkinto ei ole niin tärkeä, vaan se taulukko, johon saa tehdä rukseja :)

    • krista
      7.2.2018 at 17:01

      Hei periaate se on sekin: että reippaasti matalimmasta kohdasta vaan, jos perheen kokonaishyvinvointi sitä vaatii! :) Itse asiassa mä olen hyvinkin TÄN periaatteen kannattaja :)

      Mutta joo, monen sinänsä kauniin ajatuksen noudattaminen oli helpompaa mulle itselle silloin, kun lapsia oli yksi. Sitten kun tuli nuorempi kuvioon, niin moni asia on ropissut alas huolella. Mutta onhan se sitten hyvä edes teoriassa pohtia, että mitä jostain ajattelee ja miten voisi toimia; ehkä sieltä jotain tarttuu siihen arkeenkin.

      Sama muuten meillä! Aikoinaan siinä huutotaulukossakaan ei tullut mitään palkintoja koskaan, vaan ne rastit olivat sinänsä jo ”se juttu”. Vähän ajan kuluttua se taulukko ei ollutkaan enää tarpeellinen, kun huutamistavoista oltiin päästy yli. Eli tavallaan taulukko toimi erittäin hyvin siinäkin siis :)

      • Ainoooo
        7.2.2018 at 17:18

        Toi on muuten täysin totta! Siis emme olekaan periaatteettomia vaan meillä mennään periaatteella ”perheen kokonaishyvinvointi edellä”! Ja sitä paitsi, olihan se esikoinen tuohon asiaan täysin valmis, tarvitsi vain pikku sysäyksen että sai tapansa muutettua – ei toi muuten olisi muuttunut minkään taulukon avulla. (Kuopus kömpii edelleen viereen joka yö, mutta se ei haittaa meidän hyvinvointia koska hän nukkuu siinä eikä hyöri ja pyöri.)

        • krista
          7.2.2018 at 21:27

          No niinpä! Erinomainen periaate! :)

  • hiulihei
    7.2.2018 at 18:22

    Kannatan ehdottomasti palkitsemista. Olen nähnyt monissa lapsissa positiivisen muutoksen, kun ovat tienneet että oma käytös voi aiheuttaa jotain mukavaa. Ei lapsi osaa ajatella yhtä pitkälle ja monimutkaisesti kuin aikuinen.

    Olin muuten koululaisena hyvin katkera, kun jotkut kaverit sai rahaa hyvin menneistä kokeista. Eli jos sai kokeesta kympin, sai kymmenen markkaa. Tai jos sai kokeesta ysin, niin yhdeksän markkaa. Sitä huonommista numeroista ei palkittu. Itse en sitten uhmallain lukenut ollenkaan, kun vanhempani sanoivat että eivät ala mistään numeroista palkita. Ylipäätään oppiminen jätettiin omalle vastuulle, ei kannustettu tai rohkaistu, ja olen vasta aikuisiällä tajunnut että minulla on mitä suurimmalla todennäköisyydellä keskittymishäiriö, yritän päästä tutkimuksiin jos saisi tukea ja apua sitä kautta opintoihini…

    • krista
      7.2.2018 at 18:33

      Hei kääk tästä tuli mieleen! Mä aloin saada josssain vaiheessa (yläasteesta eteenpäin?) rahaa hyvin menneistä kokeista. Viikkorahaa mulla ei koskaan ollut, mutta tämän joskus itse neuvottelin teininä läpi. Silloin se oli sellainen JESH JESH -juttu (etenkin kun olin hyvä koulussa) ja tosiaan sai lukemaan kokeisiin huolella, mutta sitten jälkikäteen oon miettinyt, että saiko se mut suhtautumaan oppimiseen jotenkin… Mähän siis sain neuvoteltua jotenkin niin, että koekympistä saa 100 mk (!), kymppi miinuksesta 50 mk ja sitten pienemmät numerot oli niitä ”normaalimpia” pieniä summia, joita vanhemmat olettivat minun saavan. No mähän sitten tietysti ihan valtavasti halusin noita ”ökysummia” ja niitä sitten sainkin, ja vanhemmat oli vähän helisemässä, että mitä tulikaan luvattua… Olisivat varmasti peruneet koko jutun, mutta ei voineet, kun olivat luvanneet. Ja minä jopa ketkuna yritin käydä opettajan kanssa neuvottelemasta pisteistä, jotta saisin kymppi miikan kympiksi (ja lisää RAHAA). Ei mennyt läpi. Toisaalta koulumenestys oli tosiaan hyvä, mutta luin enemmän sitä palkintoa varten kuin mistään… …oppimisen ilosta tai jotain. Itse tästä palkkiosysteemistä tosi paljon tykkäsin (no ylläri, kun oli varsinainen rahasampo), mutta omien lasten osalta en sitä varmaan käyttäisi. Vaikka koskaan ei kannata sanoa ”ei koskaan”.

      • Miitu
        7.2.2018 at 19:51

        (Asettelee hattua päähän…) Semmonen kultainen sääntö on yleensä palkita yrittämisestä. Joskus siis se 6 tai 7 saattaa olla huomioimisen arvoinen. En ehkä antaisi ehtoa ”Jos saat x, niin sitten”, enkä välttämättä ainakaan oletusarvoisesti palkitsisi jokaisesta kokeesta tai muusta suoritteesta. Mutta silloin tällöin voi toki todeta, että ”nyt teit tosi paljon töitä tms., minkä vuoksi haluan antaa sulle…” Eihän sen aina tarvitse olla rahaa, vaan jotain muuta lapselle/nuorelle tärkeää.
        .
        Summasummarum, palkinnot/palkkiot on välissä aivan paikallaan, mutta tarkkana niiden kanssa saa olla. Ehkä toimivimpia jonkin toiminnan alkusykäyksenä, ja joskus väli-/lopputunnustuksena, mutta ei säännöllisenä toimintamallina. Luulen, että Krista tuo sun esimerkki ei oo mitenkään poikkeuksellinen. Muistelisin, että tuosta on tutkimuksia, miten alunperin sisäisesti motivoituneet on muuttunu ulkoisesti motivoituneiksi, kun toiminnasta onkin alettu palkitsemaan. Tai siltä tuo näin kertalukemalla kuulosti.

        • hiulihei
          7.2.2018 at 22:45

          Minulla taas ei ollut minkäänmoista sisäistä motivaatiota, mutta ei kyllä ulkoistakaan ja piittaamattomat vanhempani eivät siinä mitenkään auttaneet, ihmettelivät vaan kun sain tosi paljon huonompia numeroita kuin superrauhallinen siskoni joka pystyi keskittymään kuunteluun tunneilla. Harmillisesti alisuoritin koko peruskoulun ja lukion, luin vain niihin aineisiin jotka minua oikeasti kiinnosti. Joku pieni palkitseminen jossain kohtaa olisi toiminut hyvänä alkusysäyksenä. Nyt minua vaan verrattiin ”lahjakkaaseen” sisarukseeni ja se tappoi vähänkin kiinnostuksen yrittää enemmän, kun ajattelin etten itse ole tippaakaan ”lahjakas” eikä oppiminen voi olla siis minulle mitenkään mahdollista.

          • krista
            7.2.2018 at 22:55

            Tosi harmillista :( Ja just tuo vertaaminenkin on niin kurjaa – nykyisin ehkä (toivottavasti!) ymmärretään paremmin erilaisia oppijoita ja tunnistetaan oppimisongelmia. Mä tosi hyvin jotenkin itsessänikin tunnen sen, että jos itselle kasvaa ”itsetunto jonkinlaisena”, niin se helposti menee tosi syvälle. Just jos jää vaikka ajattelemaan, että ”no mä vaan en ole lahjakas”. Itselleni ihan eri tyyppinen juttu on se, että ”mä oon vaan huono syöjä”, kun sitä mulle aina toistettiin. Siinä kehittyi itsellekin sellainen käsitys itsestä huonona syöjänä ja vasta pitkälti yli parikymppisenä tuo käsitys murtui. Nykyisin oon ihan erinomainen syöjä, heh :D

            Toivottavasti saat vielä näin aikuisiällä tukea ja ikään kuin motivaatiota (sitä kautta myös sitä sisäistä!) siihen oppimiseen <3

  • Fakta
    7.2.2018 at 19:46

    Kyllä, isot elämänmuutokset tai sisäiset toimintamallit vaativat sisäisen motivaation, jotta muutos on aito…aikuisilla. Uskon, että lapsilla voi joku juttu juurikin jäädä vaan loopille ja tässä kohtaa voi joko a) odotella viikkoja/kuukausia/vuosia, että asia menee ohi b) auttaa muistamaan, että on toinenkin tapa toimia ja palkita häntä kun se tapa menee taas käytäntöön.

    Olen samaa mieltä ylläolevan kommentoijan kanssa – lastenkasvatusasioissa monesti mennään liian fanaattisiksi jos seurataan jotain liikettä. Kiintymysvanhemmuus, bebe-kasvatus, vapaa kasvatus. Itse vain pohdin, että eikö järkevää olisi etsiä tutkittua tietoa ja sitten vain soveltaa niitä omaan perheeseen (en tietoisesti käytä tässä sanaa lapsi, koska lapsi elää perheessä ja kaikkien näkökulmat on hyvä ottaa huomioon). Näin vältytään siltä, että ”joku on luetellut jonnekin jonkun listan, jonka mukaan näin ei saa tehdä, joten en tee sitä” vaan mennään oman vanhemmuuden kautta tilanteisiin (kuten olette tehneet). Miksi kritisoin kiintymysvanhemmuutta liittyy siihen, että se on ainoa liikkeistä, josta itselläni omakohtaisia kokemuksia fanaattisista vanhemmista, joilla on huutava tarve neuvoa muita ja kertoa kuinka asiat ”pitää” tehdä.

    Sitten vielä aiemmin viittaamaani asiaan: Jos saitte lapset tällä nukkumaan, UPEAA! Lapset eivät kasva tyhjiössä vaan nimenomaan perheessä. Jos tämä keino on kasvattanut _perheenne_ kokonaishyvinvointia, uskon, että se on ollut teiltä tosi viisas veto. Onnellinen perhe = onnelliset lapset.

    • krista
      7.2.2018 at 21:33

      Ai hitsi miten hyvin tiivistetty tuo sun ensimmäinen kappale! Just tuo: ikään kuin jää loopille tapa vaikkapa just nukkumaanmenotemppuilla. Ja sen loopin katkaisu sit onnistui meilläkin tuollaisella yksinkertaisella palkinnolla. Näin se just meillä tapahtui!

      Joo just tuota mäkin pidän järkevimpänä: tutkitun tiedon etsiminen (oli suunta mikä hyvänsä) ja sen soveltaminen omaan tilanteeseen. Ja sitten tietysti jollekin tuntuu jotkut ajatukset ”omemmilta” kuin toiset, esimerkiksi mä näen huomattavasti enemmän ”omaa” kiintymyysvanhemmuuden ajatuksessa kuin bebe-kasvatuksessa, mutta minkään ”suunnan” alle en voisi omaa ajattelua nimetä – ja se on ihan hyvä varmaan niin :) Toisaalta jos joku löytää ”itsensä” ja hyvän vertaisyhteisön, josta saa tukea, niin sehän on hurjan hyvä rikkaus! Mutta toisten arvosteluun se ei saisi mennä, tietystikään.

      Ja kyllä, kiitos! Just näin! <3 Ihanaa, kun tuo nukkumaanmeno sujuu, myös lapset nauttivat kivasti sovussa tapahtuvista iltahommista. Ja aikuiset tietysti myös <3

  • Lintunen81
    7.2.2018 at 21:07

    Mä olen adhd-lapsen kanssa huomannut, että positiivisella palautteella ja palkitsemalla saa nopeimmin aikaan parempia ja pysyvämpiä tuloksia. Vähän samaan tyyliin kun joskus itse kirjoitit: ei liikaa kieltoja eli ”älä puhu ruoka suussa” korvataan lauseella ”syö ensin suu tyhjäksi, sitten voit kertoa asiasi”, ”älä kävele keskellä tietä” vs. ”tule tänne oikeaan reunaan kävelemään”, ”älä huuda” vs. ”puhupa vähän hiljempaa”, ”älä hypi koiran lähellä” vs. ”tule kauemmas koirasta hyppimään” jne. jne. Varo, älä ja ei on ns. todellisia vaaratilanteita varten. Adhd-lapsi saa muutenkin paljon palautetta käytöksestään, joten sillä miten palaute annetaan on todella paljon merkitystä. Positiivisella palautteella vahvistetaan oikeanlaista toimintaa. Ja jos joku asia on lapselle erityisen hankala, sen harjoittelemista pitää tukea, yrittämistä kannustetaan ja onnistumisista palkitaan. Olen huomannut, että tämä toimii ihan tavislapsellakin.

    • krista
      7.2.2018 at 21:38

      Just näin, tätä me ehdottomasti just tehdään – että mieluummin toimintaohje kuin pelkkä kielto. Vaikka välillä se on meinannut unohtua, mutta siihen on aina takaisin yritetty palata ja muistuttaa itseä omasta toiminnasta. Ja kyllä, se todellakin toimii! Voin ihan täydellisen hyvin ymmärtää, että adhd-lapsella tuo on valtavan tärkeää! Jos saisi vain pelkkää negatiivista palautetta siitä, mikä menee vikaan… Sehän on aikuisellekin ihan kamalaa, saatikka sitten lapselle. Positiivinen palaute on tärkeää!

      Ja ihan totta: palkitseminen on tavallaan yksi metodi siinä positiivisen palautteen antamisesta. Niin kuin tuossa se perhepsykologikin sanoo, niin joskus se voi olla vain aikuisen positiivinen huomio. Kun taas joskus näköjään tarvitaan… ..yövalo :)

  • Tarja
    7.2.2018 at 21:09

    Meillä on nukkumaanmenokannustimena nyt hurjan jännittävä ja mieleinen kirja, jota luetaan joka ilta pätkä. Lapsi oikein odottaa nukkumaanmenoa ja sammuu lukemisen jälkein samantein. Toki aina on luettu iltasatu, mutta nyt on kyseessä oikea pitkä kirja, tarkennetaan että Astrid Lindgreniä. Palkinnoksi hyvinmenneestä nukkumaanmenosta voin luvata uuden lukupätkän aamullakin, jos jäädään jännään paikkaan.
    Toimii ainakin eskari-ikäiseen. Kaksivuotiaaseen kuopukseen taas ei ;)

    • krista
      7.2.2018 at 21:41

      Oi, hyvä keino – täytyy laittaa mielenpohjalle muistiin, jos meidän yövalon tehot (heh) joskus haihtuu. Meillä toisaalta iltasadun lukemisen rutiini menee niin, että satu luetaan olohuoneessa ennen hampaidenpesuja ja makuuhuoneeseen menoa. Mutta hyvin sen voisi kääntää toisinkin päin, jos tällaisen keinon joskus käyttöön tarvitsisi!

      Joo parivuotiaalla harvoin taitaa olla pitkäjänteisyyttä tuollaisiin <3 Ei meidän pienemmällä ainakaan siinä iässä :)

  • Tiia
    7.2.2018 at 21:49

    Meillä on sama yölamppu tuomassa turvaa nukahtamiseen. :)

    Meillä käytettiin palkitsemista muutama viikko sitten, kun tuli tarve saada kolmevuotias suostumaan pöntölle potan sijaan. Pönttöpissasta (joka siis lähtökohtaisesti jännitti lasta tosi paljon) sai tarran, ja viidestä tarrasta pienen omavalintaisen lelun. Toimi tosi hyvin, ja nuo viisi kertaa riitti siihen, että pöntölle meno sujuu nyt hyvin.

    • krista
      7.2.2018 at 22:58

      Hyvin toimiva lamppu selvästi :)

      Joo tuo teidän esimerkki kans hyvä esimerkki sellaisesta, mihin palkitseminen varmasti toimii – kun pitää saada ”putki katki”, on se sit pönttökieltäytymistä tai nukkumaanmenopelleilyä. Mäkin oon kokenut, että tuolla viidellä kerralla saa jo hyvän rutiinin syntymään!

  • Torey
    8.2.2018 at 07:24

    Kyllä meillä otettiin palkitseminen aikoinaan esikoisen kanssa käyttöön, kun hän tuli joka yö meidän sänkyyn. Siinä kohtaa kun sängyssä oli kuopus-vauva ja esikoinen tuli vielä viereen niin hävisi vanhemmilta rauha hyviin yöuniin. Tein nukkumisrappuset (askartelin värikkäästä paperista). Sitten oli pieni pupu joka pääsi hypäämään aina ylemmäs rappusilla, kun koko yön nukkui omassa sängyssä. Ja ylhäälle päästyä sai palkinnon. Ja toimi! Tätä nykyä neiti on 6v. eikä herätä yöllä edes vessaan mennessään. Pian 3v. täyttävä pikkusisko taas menee jaksoissa. Voi olla pari viikkoa kun tulee joka yö viereen. Ja sit voi tulla putki kun neiti nukkuu hyvin omassa sängyssään. Toivotaan sen vakiintuvan ilman lahjontapalkitsemisjuttuja. :D

    • krista
      8.2.2018 at 18:46

      Oi miten suloinen tuo pupuidea, just tuollaiset toimii lapsille niin hyvin! <3 Hih ja se "palkintohan "voisi olla vaikka askarreltu porkkana, joka sitä pupua siellä ylimmällä askelmalla odottaa :) Meidän lapsille varmaan toimisi tuolleen - "ooooo ihanan pupu sai porkkanan! :) Hei tää täytyy painaa mieleen!

      • Torey
        8.2.2018 at 21:57

        Niin siis lapsi sai palkinnon. 😄 Ei mitään 50€ lelua, vaan jotakin pientä kivaa. Mistä lapsi sitten tykkää. Tarroja, askartelujuttuja tai jos kerää jotain pieniä edullisia leluja. Ja ei sitä kuukausikaupalla jatkettu vaan sitten taidettiin vikalla kerralla ostaa jotain vähän hienompaa ja sanottiin et nyt on niin hienosti mennyt ettei moista enää tarvita. Ja avot, lapsi oli tottunut nukkumaan koko yön sängyssään!

        • krista
          8.2.2018 at 22:22

          Haha taas mä ilmaisin huonosti :D Joo siis mä ymmärsinkin, että teillä lapsi sai palkinnon – mutta sit tuli mieleen, että meidän lapsille saattaisi riittää ihan jo sekin, että se pupu saisi vaikka jonkun porkkanapalkinnon :D Mutta siis toki lapsellekin! Just tuollaista jotain kivaa pientä :)

  • Salvia
    8.2.2018 at 08:11

    Mä olen samaa mieltä, että palkitsemista kannattaa välttää, mutta ei se mitenkään ehdotonta ole. On tutkittu, että palkitseminen muun muassa vähentää sisäistä motivaatiota ja voi tehdä kivastakin tekemisestä lapselle epämieluisampaa. Mun mielestä on kuitenkin vähän eri asia käyttää palkitsemista sellaisiin juttuihin, jotka lapsen on hyvä tehdä omaksi hyödykseen, ja sellaisiin, jotka vastaavat enemmän vanhempien tarpeita. Esim. joku aikaisin nukkumaanmeno tai reippaasti uloslähtö – ei nämä kauheasti palvele mitään lapsen etuja, vaan kyse on yleensä vanhemman toiveista, joten mielestäni on sinänsä ihan ok käyttää tällaisessa tilanteessa palkitsemista, jos muu ei toimi. Sitten taas vaikka koulunumeroista en palkitsisi, koska siinä on niin tärkeää, että lapsi kehittää sisäisen motivaation ja opiskelee itsensä vuoksi.

    • krista
      8.2.2018 at 22:25

      Tosi hyviä pointteja! Aikaisesesta nukkumaanmenosta voi olla vaikea vielä tuollaisen 3-5-vuotiaan löytää sitä sisäistä motivaatiota, kun sitä ei meinaa löytää meillä aikuisetkaan :D Mutta tosiaan harkintaa näissä on varmasti hyvä käyttää, ettei ota sitä sellaisena ”yleispätevänä” toimintatapana ilman sen kummempaa ajattelua. Just tuo koulunumero on hyvä esimerkki!

  • Anomuumioriginaali
    8.2.2018 at 08:54

    Tässä on jo moni sanonut asiasta tosi hyvin, mm. Salvia tuossa edellä. On asioita, joissa voi ajatella sen sisäisen motivaation olevan herätettävissä, mutta I’ll be damned jos kolmevuotias, vaikka olisi kuinka kiintymysvanhemmuusperiaattein kasvatettu, pystyisi selitettynäkään sisäistämään, että ”kyllä tämä on nyt minun vanhempieni hyvinvoinnin ja sitä kautta koko perheen hyvinvoinnin kannalta parempi, että en sano tästä janontunteesta mitään, vaan keskityn rauhoittamaan mieleni ja annan unen viedä”, olipa se jano aito tai ei.

    Sitä paitsi mikä estää sanoittamasta asioita, vaikka saisikin palkinnon? ”Nyt kun teillä on tuo yölamppu ja osaatte hienosti mennä nukkumaan, niin arvatkaa mitä, siitä on muutakin hyötyä: me vanhemmat voidaan päläpälä jne.”

    • krista
      8.2.2018 at 22:29

      Hihihi, mahtava tuo kolmivuotiaan ajatus, juu-u tota joo TOTTA KAI kaikki 3-vuotiaat osaa ajatella noin :D :D :D Mutta hei! Sen muuten osaavatkin ajatella, että ”äiti ja isi haluavat katsoa rauhassa leffaa ja rentoutua kahdestaan”, tuo me ollaan ihan sanottu ja mä luulen, että ymmärtävätkin… …tuon yölampun saatuaan :D Eli mun sekavasta selityksestä tiivistelmänä, että ehkä se just voi mennäkin noin sanoittamista ja palkitsemista yhdistämällä niin kuin tuossa lopuksi kuvaat :)

  • Iida
    8.2.2018 at 11:18

    Meilläkin oli käytössä palkitsemissysteemi kun olin koulussa – hyvistä koenumeroista sai rahaa, vähän huonommista sitten moitteita… Mä olen tätä asiaa nyt miettinyt kun olen lukenut yhtä kirjaa jossa tätä juuri käsitellään (The Gentle Discipline Book; Sarah Ockwell-Smith) ja olen sitä mieltä että kyllä – lyhyellä tähtäimellä palkitseminen kannusti hyvään menestykseen Mutta kyse oli ehdottomasti ulkoisesta eikä sisäisestä motivaatiosta – varsinkin kun koulunkäynti oli mulle Todella helppoa, en juuri kokeisiin lukenut ja silti tuli ysiä ja kymppiä jne. Ja tämä on ns osunut omaan nilkkaan nyt vanhempana opiskellessa. Ei ole sellaista opittua Sisäistä draivia.

    Voi muuten ehdottomasti suositella tätä Sarah Ockwell-Smithin kirjaa ja muitakin hänen teoksiaan – hän ei ole kiintymysvanhemmuuden asialla vaan ”gentle parenting”, perustelee näkemyksensä tutkitulla tiedolla, ja yrittää löytää kestäviä, pitkällä tähtäimellä toimivia ratkaisuja Quick fixien sijaan.

    • krista
      8.2.2018 at 22:33

      Mulla kans koulumenestyksestä palkitseminen teki lyhyellä tähtäimellä saman! Mutta sitten taas pitkällä tähtäimellä… …mä jäin ihan miettimään tätä! Mulla itse asiassa kävi päinvastoin kuin sulla, eli onnistumiset ikään kuin ruokkivat (toki sain hyviä numeroita jo ”valmiiksi”) sitä itsetuntoa, että hei mä opin kun opettelen, saan kympin kun luen. Että tavallaan se itse asiassa toimi aika hyvin myös pitkällä tähtäimellä! Ja sit toisaalta… …mulle se teki myös sen, että luin vain kokeita varten ja unohdin kaikki heti kokeiden jälkeen. Että tuota (kröhöm) henkistä pääomaa ne hyvät numerotkaan ei välttämättä tuoneet mukanaan :D

      Kiitos kirjavinkistä! Kuulostaa tosi kiinnostavalta!

  • nro26
    8.2.2018 at 11:18

    Ehkä lapsille pitäisikin opettaa kohtuullinen ulkoisten motivaattoreiden käyttö, niin olisi helpompi sitten aikuisenakin hoitaa ei niin mukavat ja epämieluisat hommat?

    On meinaan vielä näin nelikymppisenäkin tuskaa välillä esim. tiskata astiat tai maksaa laskut, kun sisäinen motivaatio näihin ihaniin puuhiin antaa odottaa itseään ja ulkoisilla palkinnoilla ei ole juuri mitään merkitystä, kun niitä ei ole koskaan oppinut käyttämään.

    Toki saattaa olla että mun aivot vain on rakentuneet niin ettei ulkoiset motivaattorit oikein toimi. En ollut oikeastaan edes kunnolla tajunnut että olen tämmönen ennenkuin luin tämän ja kommentit ja pohdiskelin asiaa tovin jos toisenkin :D

    • krista
      8.2.2018 at 22:39

      Sisäinen motivaatio laskujen maksuun on jotenkin jäänyt kehittymättä kyllä mullekin :D Mitenköhän siihen vois keksiä itselleen ulkoisen motivaattorin, hmm… :)

      Mä jäin ihan miettimään, että toimiiko muhun ulkoiset motivaattorit… Kyllä varmaan tavallaan toimii! Joskus työarkiputkessa painaen pystyi ajattelemaan, että ”sit viikonloppuna” ja ”sit lomalla”…. …mikä sit tavallaan oli vähän ankeaa, kun eli vaan lomia varten :D Oiskohan ollut enemmänkin selviytymistekniikka kuin motivaattori :D Mutta tuo ”sit kun lapset nukkuu” -motivaattori on mulle aika tehokas kyllä :D

      • Nro 26
        9.2.2018 at 08:15

        Joo, aloin sitten itsekin miettiä, että käyttääköhän aikuiset näitä ylipäätään, ja mä muka tehnyt isonkin oivalluksen itsestä ja lapsuudestani :D :D Yleisesti ottaen aikuisella on kuitenkin aina mahis ottaa se palkinto milloin vaan, noin niinkun periaatteessa. Paitsi just siinä lasta nukuttaessa, se taitaa olla paras hoitaa ennen sitä siideriä :D
        Mut hei, hyvä että yölamppu toimi! Olispa muuten mukava nähdä pitkästä aikaa koko porukka :)

  • Anni
    8.2.2018 at 11:42

    Tuli tuosta koulumenestyksestä palkitsemisesta mieleen. Meillä mun isoveli sai 8 ylöspäin koulunumeroista ja kokeista aina rahaa, yleensä isovanhemmilta. Veljen koulunkäynti oli mitä oli kun ei vaan kiinnostanut keskittyä (on enemmän tekemällä oppiva ja oppisopmuskoulu sähkäriksi meni tosin hyvin). Mua ei palkittu koskaan koska oli itsestään selvää, että saan hyvä numeroita ja ka aina lähemmäs 10. Mua asia ärsytti tosi paljon lapsena ja nyt aikuisenakin mietin ettei tosta kyllä ollut mitään hyötyä. Ei se raha motivoinut mun veljeä ollenkaan vaikka siihen olikin pyrkimys. Se meni mielummin salaa töihin ja sai sieltä isommat rahat ja naureskeli vaan pikkuhiluille. Itse en lähtisi ikinä koulumenestystä palkitsemaan muuten kuin ehkä jos on lapsen henk.koht tasoon nähden todistus sellainen että voi palkita vuodesta tai jos on vaikka saanut ruotsin numeron pidettyä 6 jos se on ollut lapselle haastavaa niin sitten vaikka siitä. Eli kaikilta löydettäis se positiivinen juttu siitä.

    • krista
      8.2.2018 at 22:42

      Äh, olipa kerrassaan epäreilua, ei tuon noinkaan pitäisi mennä… Mä oon kyllä samaa mieltä, että jos palkitsee koulumenestyksestä niin sitten se tosiaan voisi olla tuollaista ”henkilökohtaista” ja ehkä just jostain yhdestä yksittäisestä jutusta, joka muuten olisi haasteena. Mutta ”se nyt saa muutenkin hyviä numeroita” on kyllä ihan vaan epäreilua, jos toista palkitaan (joka ei edes tee asialle mitään)…

  • Norskin vaimo
    8.2.2018 at 13:58

    Meillä on palkittu kun halutaan päästä jostain jumahtaneesta tilanteesta eteenpäin eikä lievemmät keinot toimi. Esimerkiksi potalle lapsi opetettiin pikkueläimillä lahjomalla. Ensin pelkästä istumisesta sai eläimen, sitten myöhemmin siitä että kävi toimittamassa asiansa potalle. Muutaman eläimen jälkeen hommaa jatkettiin vielä tarroja liimaamalla (itse tarra oli ainoa ”palkinto” siinä vaiheessa). Lapsi oli täysin selkeästi valmis jättämään vaipat pois ja oli ollut jo melko pitkään, mutta jostain syystä potalla leikkiminen, potta-asioista juttelu, kirjojen lukeminen, koko asian jättäminen kuukaudeksi tai yleinen rohkaisu ei vaan toiminut. Potta oli kamala eikä siinä voinut istua. Lapsi oli loppujen lopuksi todella ylpeä itsestään (eikä vain innoissaan uusista leluista) kun uskalsi ja osasi itse. Siihen vain tarvittiin se ulkoinen motivaattori että lapsi sai pääsi jännityksestä yli. Todennäköisesti lapsi olisi voinut oppia potalle esimerkiksi puoli vuotta myöhemmin ilman mitään ulkoisia kannustimia. Vuodenaikojen ja muun elämän kannalta oli vain paras hetki opettaa lapsi potalle juuri silloin pikkueläinten voimalla.

    Muuten meillä ei ole juuri lahjottu tai rangaistu. Tietenkin ensin pitää syödä oikeata ruokaa ennen jälkiruokaa ja iPadilla ei pelata siinä vaiheessa jos peli alkaa kiukuttamaan. Muutenkin lapsi on pohdiskeleva ja tykkää keskustella asioista, joten useimmiten tilanteen varsinkin näin vähän isomman lapsen kanssa onnistuvat muutenkin kuin palkitsemalla tai rankaisemisella.

    Luulen että strategiani on siis palkita väliaikaisesti ja poikkeustilanteissa ihan hyvällä omallatunnolla. En palkitsisi jatkuvasti mitään. Esimerkiksi meillä ei tulla saamaan viikkorahaa kotitöistä. En ole vielä varma annetaanko viikko- tai kuukausirahaa ollenkaan vai onko se sitten vastikeetonta rahaa, jos siihen päädytään. Itse en lapsena saanut rahaa kuin silloin tällöin isovanhemmilta lahjana ja vanhemmilta sitten pyydettiin tarpeeseen.

    • krista
      8.2.2018 at 22:52

      Kuulostaa ihan täsmälleen samoilta linjoilta kuin meillä on ja todennäköisesti tulee olemaan. Tässä keskustelussakin ajatus tosiaan aika hyvin selkeytyy: yksittäisen ”jumahtaneen” jutun se voi saada toimimaan, mutta jatkuvana metodina ei välttämättä niin hyvä.

      Mä luulen kans, että meille ei tule kotityörahaa eikä välttämättä viikko/kuukausirahaakaan, ehkä siksi kun se ei tunnu itsestä luontevalta, kun niitä ei ollut itsellänikään. Rahaa toki kovasti säästin (olin oikea säästöhirmu), että kai sitä jostain saikin, isovanhemmilta ehkä ja lahjaksi, joulukalenteristakin taisi tulla kolikkoja jossain vaiheessa – mutta ei siis mitään säännöllistä ”rahahanaa” vaan rahaa pyydettiin tarpeen mukaan, Ennen kuin sitten tosiaan tuo koenumerohomma sitten myöhemmin teini-iässä.

      Rahan käytön opettaminen olisikin muuten tosi kiinnostava puheenaihe! Ihan vielä ei meillä ajankohtainen, mutta varmaan pian.

  • Fakta
    8.2.2018 at 19:33

    Vielä palaan kouluasiaan. Koskaan en saanut vanhemmiltani mitään hyvästä koulumenestyksestä, mutta meidän perheeseen oli vähän niin kuin leivottu sisään työn tekemisen aatos. Toisaalta oma äiti oli omasta mielestä fiksu kun painotti, että pitää löytää ne omat jutut, joihin pitää antaa kaikkensa, mutta kaikessa ei tarvitse olla hyvä. Meillä ei siis odotettu kaikista kokeista hyviä numeroita ja oikeastaan en muista, että numeroita olisi koskaan syynätty. Piti vain ”tehdä hommia”. Tämä on periytynyt lähinnä esimerkin kautta: omat vanhemmat (ja isovanhemmat) ovat olleet kovia tekemään töitä, joten ajatus siitä, että asioiden eteen ei pitäisi nähdä vaivaa on…kaukainen. Kun taas tunnen ihmisiä, joiden vanhemmat ovat syntyneet totaalisesti kultalusikka suussa eivätkä ole esimerkiksi tehneet töitä. Näillä ihmisillä on lähes poikkeuksetta ollut hyvin vaikeaa panostaa mihinkään, koska eivät yksinkertaisesti ole saaneet oppia siihen. Uskon siis itse eniten esimerkin voimaan (isoissa asioissa, jotka kumuloituvat vuosien myötä).

    • krista
      8.2.2018 at 23:00

      Mun korvaan tuo teidän perheen ajatusmalli kuulostaa ihan valtavan hyvältä ja silleen… …terveeltä. Tietysti toinen ääripää se, että vain ”hommia tekemällä” saa arvostusta (itsellä on taustana vähän tällaistakin traumaa, hah) voi myös olla hankala. Mutta sitähän sä et sanonutkaan, mutta tuli vaan tuosta mieleen :)

      Mun on pakko myöntää, että tuo sun jälkimmäisenä kuvaama ilmiö ei ole munkaan silmiin kovin vieras. Joskus on ollut vaikea ymmärtää, että MIKSI EI VAAN JOKU VAIVAUDU TEKEMÄÄN JOTAIN ja sit tosiaan on jossain vaiheessa silmät avautuneet, että kyseinen ihminen ei vaan ole oppinut näkemään vaivaa. Mä oon omalta osalta ajatellut sen rikkautena (hehe, ei kirjaimellisesti tässä tapauksessa), että esimerkiksi itse olen oikeastaan joka markkani ja euroni itse ansainnut. On se opettanut sellaista itsestä huolehtimista ja myös ihan sellaista toimintamallia, että jos haluat jotain, niin tee jotain. Ja onhan se hyvä se!

  • Devika Rani
    9.2.2018 at 22:08

    Meillä on muuten sama yövalo käytössä ;)

    Meillä palkitaan kyllä ihan surutta. Yksi normeista on hyvin mennyt kauppareissu. Lapsi saa lopuksi valita jonkun herkun. Tytöllä oli yhteen aikaan ihan armoton karkailuvimma.. On ollut myös tarroja käytössä (en kyllä enää muista mistä niitä kerättiin), mutta palkintona oli Hoplop reissu.